Syksyn merkkejä ja sekalaisia kuvia

Mistä tietää, että syksy on tullut?

Siitä, että aamulla kellon piristessä ulkona on vielä niin pimeää, että keittiössä täytyy sytyttää valot

Goretex-varusteet ovat löytäneet kaapin perukoilta kesän jälkeen käyttöön (kesällä en muista ulkoilleeni monessakaan sadekuuroja, mutta auta armias nyt elokuussa..)

Ronjakin saa sateella pukea oman sadeasunsa ylleen, eikä onneksi ole siitä moksiskaan. Naurattaa aina kun Ronja pukeutuu ruskeaan Rukka-sadetakkiinsa, koska hän muistuttaa kovin Robin Hoodista tuttua munkki Tuc:ia :D

Tuikkuja tulee sytyteltyä harva se ilta ja tulee sohvalla tulee istuttua aiempaa enemmän ihan vain kynttilöiden valoa fiilistelemässä

Toppeja tulee käytettyä vain töissä työtakin alla ja niiden tilalle tulee yhä useammin puettua neule tai huppari (kotioloissa)

Tekee mieli syödä kuumaa keittoa ja pitkään hautuneita ruokia kun koko kesän on tullut puputettua salaatteja ja muuta raikasta

Annos kuin Ikeassa: lihapullia, lohkoperunoita rosmariinilla, kesän viimeisiä kukkakaaleja (kuvasta puuttuvia uuni-punajuuria) sekä puolukkasurvosta

Aamulla kun ajaa töihin, voi jo laittaa pyllynlämmittimen (lue: auton penkinlämmittimen) päälle ja nautiskella kun tuntee lämmön nousevan selkää pitkin. Olisipa autossani ratinkin lämmitin..

Potilaille joutuu pahoittelemaan ja varoittelemaan viileistä käsistään

Kotia tekee mieli sisustaa, vaikka tietää, ettei nykyisessä toivon mukaan kovin kauaa tarvitse enää luurailla

Peiliin katsoessa tajuaa, että aurinko on vaalentanut alkukesästä täydellisen ruskeaksi värjätyt hiukseni vaalean hampun värisiksi, ja että nyt on aika varata aika kampaajalle. Meinaan joka peiliin vilkaisu tuntuu bad hair day:lta!

Sunnuntaina aurinko paistoi vielä niin, että tarkenin juosta toppi ja shortsit ylläni. Mutta voi jeesus noita hiuksia! 

Kesällä napsittuja kuvia voi fiilistellä ja palauttaa niiden kautta mieleensä kesän tapahtumia, kuten mökkireissuja. Kuvassa Ronja ei suostunut tulemaan veneeseen sisälle, vaan istua jökötti ulkona ja nuuhki onnellisen näköisenä meri-ilmaa

Kotimaiset juurekset ilmaantuvat kauppoihin, ovat puoli-ilmaisia ja maistuvat taivaallisille! Ei kun kaalilaatikkoa, keittoja ja uunijuureksia valmistamaan!

Mitä tehdä saikkupäivänä?

Sanomattakin on varmasti selvää, että saikulla en ainakaan minä viihdy lain, vaan olisin huomattavasti mieluummin töissä. Miksi? Koska kotona alkaa jo parin päivän löhöämäisen jälkeen tuntua, että seinät kaatuu päälle. Siksi. Aika käy todella pitkäksi eikä tekemistä meinaa keksiä millään - mikä on aikamoinen ihme, koska nettihän pullistelee videoita, sarjoja ja Netflixiinkin päivittyy vähän väliä uusia jaksoja eri sarjoista, joista olen vain haaveillut. Arkisin puhisen kiukusta usein koska en ehdi katsomaan kaikkia sarjoja, joita koko loppu maailma tuntuu katsovan. House of Cards, Kardashianit - en ole elämässäni kertaakaan katsonut yhtä kokonaista jaksoa, eikä minulla ole minkäänlaista käsitystä siitä, mistä nämä sarjat kertovat. Jaa miksi en muka arkisin ehdi katsoa TV:tä ja edistää yleissivistystäni? Koska urheilu, liikunta, ulkoilu ja koira vievät aikani työpäivän päätteeksi. Niitä kaipaan kaikkein eniten juuri tässä ja nyt - juuri nyt, kun ne ovat saavuttamattomissani. Miten ajan sitten saa kulumaan täällä kotona?

Kellon tuijottaminen ei kannata, koska se ei edistä ajankulua ollenkaan. Oloni on liian levoton katsomaan leffaa keskellä päivää (leffan katsominen onnistuu minulta harvoin muutenkaan, mutta se sopii mielestäni parhaiten ilta-aikaan kun olo on päivän touhujen jälkeen raukea. Usein simahdan kesken leffan, mutta se nyt on asia erikseen ;)), ellen sitten makaa kuumeisena sohvalla - jolloin toisaalta myös torkun puolet leffasta. Sarjojakaan en saa aloitettua, koska pitkään paikallaan istuminen ei tunnu minusta oikealta ja jotenkin järkevältä - vaikka rauhassa oloilu on sairasloman syy. Vaikkei saisi valittaa niin saikuttaminen esim. kuumeen ja yleisen väsymyksen vuoksi on omalla kohdallani huomattavasti helpompaa kuin näin raaja-rampana, jolloin päänuppi "pelaa" hyvin, mutten voi purkaa energiaani tottumukseni mukaan liikkuen, koska polveen koskee. Blaah! Voitte siis kuvitella sitä puhinan määrää eilen illalla kun yritin käydä nukkumaan ja polveen alkoi sattua. Mitä jos polvessa ihan oikeasti on jotain rikki ja joudun pomppimaan kepeillä pitkään, olemaan pidempään saikulla ja mahdollisesti jopa kuntouttamaan itseäni leikkauksesta?! Hell no, mä en HALUA! Olo oli kuin turhautuneella 3-vuotiaalla (I feel you kids..) ja teki mieli heittäytyä lattialle. Eniten ärsytti se kun mies vielä isoisämäisesti totesi unisena horroksestaan, että odotetaan nyt torstaihin ja sinne ortopedin vastaanottoon ja ollaan sitten fiksumpia. Gaah!! Miten lapselliseksi sitä osaakin heittäytyä vaikka tiedän varsin hyvin itsekin, että odottaminen on nyt se järkevin ja ainut vaihtoehto minulle. Elän edelleen toivossa, että polvessa ei olisi mitään pahaa tapahtunut, mutta kunnes toisin todistetaan ja todetaan, vältän kaikin tavoin sen rasittamista.

Voi punanenää. Anyhow kevytkin ehostus tekee ihmeitä ja kuten kuvasta näkee, ei minun kevyt meikkini todellakaan mikään näkyvä ole :D Rento kauluspaita, kevyt meikki kasvoilla ja korvikset korvissa: niistä lähtee jo huomattavasti ryhdikkäämpi olo liikkeele, kuin verkkareissa kotona hengailu. Apua btw tuo hiusten väri - pitäisi taas tehdä jotain asialle! Ainakin näissä kuvissa väri on omaan makuuni ihmeen punakka. Olen varannut ajan kampaajalle huhtikuun alkuun, mutten ole varma kannattaisiko laittaa viileää ruskeaa sävyä vaiko enemmän viileitä raitoja.. Mielipiteitä?

Miten siis saan aikana kulumaan nyt kun en voi lenkittää itseäni ja/tai koiraa, touhuta, jumppailla ja hyöriä ja pyöriä ympäriinsä tapani mukaisesti?

- käyn tapani mukaan pienellä happihyppelyllä keppeineni pihalla ennen aamupalaa. Kuka olisi uskonut, että minä, joka ennen koiraa olin satavarma, etten voisi astua ovesta ulos syömättä aamupalaa, en nykyisin voi kuvitella aloittavani päivää ilman pientä happihyppelyä? Kaikken sitä kroppa ja pääkin tottuu kun on nyt lähes parin vuoden ajan ulkoiluttanut Ronjaa säännöllisesti kelistä viis jokaikinen aamu (paria hassua lukuunottamatta kun mies on erehtynyt menemään koiran kanssa ulos)

- pidän arjen aamurutiineistani kiinni, eli teen asiat kuten arkisinkin vaikken nyt töihin suuntaakaan: puhdistan kasvot, otan aamu-vitamiinit, puen päälleni, käyn ulkona, syön aamupalaa, pesen hampaat, meikkaan.. Totesin miehellekin, että meikkaa minen vapaa-/saikkupäivänä ei ehkä ole järkevää, mutta koska siitä tulee minulle hyvä olo, teen sen. En siis meikkaa siksi, ettenkö kehtaisi tai voisi käydä pihalla (woop! jossa eläkeläisnaapurimme ehkä voivat minut bongata - muita ei pihalla näe) meikittä au naturellina, vaan koska kevyesti huoliteltuna minulla on seesteisempi, helpompi olla ja minusta on kivempi katsoa peiliin ja nähdä sieltä parhaita kasvonpiirteitäni korostava naamataulu. That's why.

- luen blogeja

- päivitän omaa blogiani (kuten olette varmasti huomanneet, tupsahtelee postauksia nyt huomattavasti useammin ja tasaisemmin kuin yleensä :D). Löytyykö postaustoiveita? Nyt meinaan olisi aikaa toteuttaa niitä vaikka arkistoon asti :D

- alkuviikosta (kaksi päivää sitten) katselin ja vertailin eri talopaketteja

- nousen aika-ajoin sohvalta ylös juomaan vettä, tiskaamaan - tekemään mitä vain muuta mihin pystyn rasittamatta kinttuani kuin kököttämään koneen ääressä, koska se tunnetustikin jumiuttaa niskat ja saa aikaan kaksoisnäön

- selaan Instagramia aivan liian monta kertaa ja liian usein

- katson Youtubesta meikki- ja tukka-tutoriaaleja, jonka jälkeen suuntaan nettikaupoille kuolaamaan eri must have-tuotteita (onneksi en VIELÄ ole tilannut mitään - käy meinaan kalliiksi tämä vähintään viikon kestävä saikku :D) Siskoo, sä kun pian oleskelet tax free-alueella, etsipäs mulle tämä kulttimaineen saavuttaneen peittarin? Nettikaupoista se on TAAS loppu.

- heittelen palloa koiralle: Ronjan ulkoilutus on tällä hetkellä nyt kaikkien muiden kuin minun vastuullani ja se harmittaa minua suuresti, koska yhdessäolomme on nyt pelkästään sohvalla makoilua. En voi mennä kyykkyyn edes rapsuttamaan pikkumurmelia, mutta onneksi selkä nyt sentänä vielä taipuu niin, että pääsemme vaihtamaan aamupusut. Koen meidän jäävän paitsi paljosta nyt kun olen siipirikko ja se on myös syy siihen, että toivon sairasteluni jäävän lyhyeksi. Kaipaan koiraani ja yhteistä touhuamistamme :/

Saikkarin vapaapäivä ja mietiskelyä blogimaailman julmuudesta

Heippodei ja keskiviikkoa kaikille!

Täällä vietetään vapaapäivää ja se kyllä tuntuu todella ansaitulta sellaiselta. Aamulla nukuttiin pitkään, jonka jälkeen suuntasin koiran kanssa ulos ja labraan paastoverinäytteisiin. Kotona syötiin hidas aamupala lehteä lueskellen aina puoleen päivään asti, jolloin lähdettiin Ronjan kanssa eläinlääkäriin. Ronttihan onnistui noin reilu viikko sitten hotkaisemaan pari-neljä coktailtikkua ja ripuloi ja oksensi pari kertaa sen jälkeen. Yleistilaltaan neiti on kokoajan ollut hyvävointinen, ulostanut ja syönyt täysin normaalisti, joten olemme seuranneet tilannetta kotona. Soitin eläinlääkärille ja kysyin heti alkupäivinä neuvoa ja sovittiin, että käydään kontrollissa ja otetaan tarpeen vaatiessa röntgenkuva koiran masusta, mikäli vatsaoireita vielä olisi.

Onneksemme kaikki vaikuttaa hyvältä ja päädyttiin jatkamaan seurantalinjaa. Ronja sai nyt samalla rokotuksensa ajantasalle ja pärjää nyt näillä nyt 3 vuotta eteenpäin (ellemme halua tehostaa rokotetta kennelyskää vastaan vuosittain). Olin todella ylpeä koirastamme, joka oli koko tutkimuksen ajan niin tyynen rauhallinen ja kävi jopa nukkumaan odotustilan lattialle odotellessamme. Rokotukseenkin reagoi vasta kun eläinlääkäri nappasi piikin pois! On se vaan mahtava tyyppi tuo meidän Ronjamme (aina kun vaan käyttäytyy.. ;))!

Lääkärikäynnin jälkeen kävimme miehen kanssa lounastamassa ennekuin suuntasimme takaisin kotiin, jossa päädyttiin sohvalle katsomaan aivottomia ohjelmia telkkarista. Työpäivinä en oikeastaan KOSKAAN ehdi katsoa telkkaria ja siksi vapaapäivinä tuntuu luksukselta "ehtiä" istua edes hetkeksi tekemään jotain täysin "normaalia" ja tappaa aikaa ihan vaan möllöttämällä - ei aina ulkona liikuskellen tai jotain yleisfiksua, kuten siivoilua, tehden.

Selailen tässä nettiä ja koitan löytää itselleni uudet, kosteuttavat hiustuotteet. Oma shampooni kun vetelee viimeisiään ja kuontalo on kuin heinäpelto - etenkin latvoista. Hakusessa on niin jätettävä hoitoaine, kuin shampoo ja hoitsikkakin. Taidan jälleen päätyä tilaamaan omani feeluniquesta ja kokeilla välillä noita kalliimpia tuotteita; markettishampoot kun eivät halpan hintansa takia kertakaikkiaan VOI sisältää yhtä paljon hoitavia ainesosia kuin nuo kalliimmat. Maksan silloin mieluummin vaikka parikymppiä pullosta, jossa sitä vaikuttavaa ainetta todella on ja joka on riittoisaa, kuin pari euroa putelista, joka sisältää nano-määrän vaikuttavaa ainetta ja loput pelkkiä täytteitä kuten silikonia ja vettä..

Mietin tässä samalla myös blogien kommentointia näin yleisesti: kommentit ovat blogien bensaa, löpöä ja polttoainetta, jotka ylläpitävät bloggaajaan intoa kirjoittaa (myönsi sen tai ei, mutta kyllä ne kommentit vaan lisäävät intoa kirjoittaa kun tajuaa, että joku todella lukee niitä kirjoituksia, joiden eteen tekee töitä). Kommentit toimivat eräänlaisena palkintona ja innoittajana, sekä myös keskusteluporttina kirjoittajan ja lukijan välillä, mutta nykypäivänä on tullut valitetttavan selväksi, että kommentoijilla on myös nurja puolensa: toiset kun tuntuvat tulevan sylkemään pelkkää sontaa kirjoittajan ylle - etenkin anonyymin nimimerkin takaa. Omaa blogiani nämä eivät juuri vaivaa, mutta toisten blogeja seurailleena voin välillä vain ihmetellä missä hemmetissä ihmiset ovat saaneet kasvatuksensa, kun ei minkäännäköistä arvostusta tunnu heistä löytyvän - päinvastoin bloggaajaa, joka avointa blogia pitäessään tuntuu heittäytyvän vapaaksi riistaksi - saa mollata, haukkua ja kyseenalaistaa kuin kikkaretta koirankakkaa, eikä käytöstapoja tarvitse noudattaa lain. Toivoisin, että ihmiset muistaisivat, luki sitten isoa tai pientä blogia, että jokaisen kirjoituksen takana on paljon työtä ja bloggaaja on panostanut - postauksen pituudesta viis - jokaiseen kirjoitukseensa. Pinnallisimpia aiheita käsitellessään, bloggaaja ei ehkä samalla tavalla kirjoita koko sydämellään, kuin henkilökohtaisempia aiheita valottaessaan. Mitä aremmasta aiheesta kirjoitetaan, sitä herkempi bloggaajakin on mahdolisille piikeille ja ilkeyksille. Välillä tuntuu, että nämä nettimaailman trollit oikein odottavat sopivaa hetkeä ja sopivan herkkää postausta, jotta pääsisivät iskemään mahdollisimman ilkeän kommentin postaukseen. Miksi näin? Koska maailmasta on tullut niin julma, että kun joku viitsii ja uskaltaa kertoa jotain herkkää itsestään, täytyy toisten nähdä tilaisuutensa ja haukkua hänet siitä pataluhaksi? Miksei sen sijaan voida kiittää rohkeasta vedosta kertoa jotain henkilökohtaista, jotain johon moni usein kuitenkin voi samaistua ja rohkaista kirjoittajaa? Bloggaajat sanovat usein, etteivät he ota ilkeitä kommentteja kuuleviin korviinsa. Tähän en oikein usko: toki anonyymi kommentti cyberavaruudesta voi tuntua mitättömältä, mutta kyllä ne ilkeydet aina pahalta tuntuvat - tulivat ne sitten tuntemattoman tai tunnetun tyypin suusta.

Lupaathan ensi kerran miettiä miten ja mitä kommentoit, kun ja jos kommentoit? Muistathan kommentoida ylipäätään? Suukkoja, rakkautta ja haleja keskiviikkoon!

New shoes in: hello Roshes, teette minusta iloisen - ja muotitetoisen!

 

Mitä kauneinta ja aurinkoisinta torstaiaamua kaikille! Täällä heräsimme -6 asteeseen, mutta mitä kauneimpaan auringonpaisteeseen. Ronjan kanssa käytiin vähän pidemmällä aamulenkillä ja aina koiran pysähtyessä nuuskuttelemaan (jota hän kyllä harrastaa välillä vähän liikaakin..) yritin venytellä kinttuja ja pyöritellä hartioita, jotka ovat nyt tuntemattomasta syystä X menneet A-I-V-A-N jumiin. Kai se huonosta ergonomiasta taas johtuu, mutta harmittaa todella kun yläselkää kivistää aivan samalla tavalla kuin vuosi sitten, jolloin söin päivittäin relaksantteja jotta saisin kivuiltani nukuttua. Tuolloin taustalla oli liian kova punttitreeni, mutta nyt en tiedä istunko liikaa paikallani vai mitä teen väärin, kun lapojen välissä tuntuu kasvavan kaktus. Eilen illalla tein lyhyen juoksulenkin ja sen päälle avaavia liikkeitä fyssarin ohjeiden mukaan. Olisiko mitään vinkkejä, mitkä liikkeet tai mikä auttaisi yläselän kipuihin? Pitäisikö taas muistuttaa kroppaa Fustrasta kenties..?

hahaa herranjumala tuota tukkaa :'D tässä oiva esimerkki siitä, että Balmain Saltspray todella runsastuttaa tukkaa! Taustalla ihana rapainen takapiha ja masu pullollaan tuorepuuroa. Kuvia otettuamme huomattiin, että kamerassa oli ajastintoiminto, eivätkä kuvat siksi räpsähtäneet reaaliajassa. Julkaisukelpoisia kuvia ei siis syntynyt kuin noh, tämä yksi, joka ei sekään ihan mallikelpoinen ole, mutta kelpaa. Tossut ja hymy näkyy! :)

Anyhow, nyt en tee tästä jälleen kerran vilivali-postausta, koska niitä blogini on pullistellut viime aikoina ihan kyllästymiseen asti.

Siksi aionkin nyt esitellä ilonaiheita, joita minulla tällä hetkellä on :)

- kirkastuvat päivät ja lisääntynyt auringonvalo
- Ronja, joka toilailuillaan ja varasteluillaan osaa olla NIIN ärsyttävä, mutta minulle niin älyttömän, älyttömän rakas
- polvia ei enää särje kuten viikko sitten
- tuorepuuro maistuu pitkän tauon jälkeen todella hyvälle ja on huomattavasti nopeampaa valmistaa kuin tavispuuro, joten aikaa lehdenlukuun jää aamuisin normaalia enemmän
- löysin Facebook-kirpparilta jymylöydön, joka postitettiin minulle eilen ja jonka toivon vastaavan odotuksiani.. Hihii, jänniä aikoja

- uudet Nike Rosherun-lenkkarit, jotka ostin Stockalta jymyhyvään hintaan kiitos Jonnan blogista löytämäni vinkin ja jotka tuntuvat NIIN kevyiltä ja ihanilta jalassa, että odotan kuin kuuta nousevaa, että saisin vihdoin näitä jo kaduilla asti ulkoiluttaa. Meilläpäin kadut ovat vielä niin rapaisia ja pölyisiä, ettei vaaleita kenkiä ihan heti viitsisi liata. Rosherunit tosiaan tuntuvat olevan AirMaxien lisäksi tämän hetken it-kengät - eivätkä syystä: kengät ovat vielä kevyemmät kuin kaapista löytyvät Free 5.0 ja istuvat todella napakasti jalkaan. Itse olen todella mielissäni citylenkkarimuodista, koska lenkkarit ovat huomattavasti ergonomisempi `ja jalan terveyden kannalta parempi valinta kuin esimerkiksi yläasteelta tutut skeittikengät (apua.. omat SoWhat:ini, joita kutsuttiin kanooteiksi - syystä!) ja tekevät peruspirkonkin astetta sporttisemman näköiseksi ;)

 Tälläistä tänä torstaina. Sytytkö sinä auringolle tai kenties lenkkarimuodille, hot or not? (:

Uutta tukkaa pukkaa & pari sanasta onnen putteesta vuoden romanttisimpana päivänä

Sydämellistä ystävänpäivän iltaa kaikille!

Täällä ei ystävänpäivää ole vietetty sille tyypillisimmissä merkeissä shampanjaa, vaahtokarkkeja, suklaaputouksia ja hattaraa nautiskellen, vaan on puitu pohjamuttia, suhteen paikallaan-seisoskelua ja vietetty aikaa erillään. Mahtavaa vuoden romanttisimpana päivänä, eikö? Hahaa, JUURI tämä tekee suhteestamme niin ainutlaatuisen ;)

Ei vaines, mutta paikkansa kyllä pitää, että tänään olen viettäyt varsinaista mietiskelypäivää. Aamulla heräsin heti 7 jälkeen kun Ronja uikutti ja kuulosti hylkeeltä, jolla on hemmetin tylsää jäätiköllä, mutten jaksanut nousta. Koko kroppaa kolotti ja särki ja nokka oli tukossa, eikä inspiraatiota lähteä aamulenkille voinut mitata edes mikro-skaalassa. Pakko mikä pakko. Teki mieli potkaista miestä jo siksi, että meillä on kirjoittamaton sääntö siitä että MINÄ hoidan aamulenkit, koska olen meistä se aamuvirkumpi. No mites kun minua ei tänä aamuna huvittanutkaan? Pahoinvointi, päänsärky ja jomotus senkun lisääntyivät noustuani ylös ja laittautuessani manasin niin koiran kuin miehenkin maanrakoon. Ronja käveli onneksi nätisti ja nautti täysin rinnoin vapaana juoksentelusta, joka sopi minullekin mainiosti: koira saa nuuhkia ja riekkua minkä tahtoo ja kuluttaa enemmän energiaa ja minä voin kävellä omaan tahtiini ja kulkea ajatuksissani ja välillä vain vilkuilla koiran touhuja ja väistää kun hän koittaa ohittaa metrin levyisellä tiellä 3m pitkä keppi suussaan. 50 minuuttia saatiin tuhottua kuin ihmeen kaupalla ja päänsärkykin hellitti kotiin päästyämme; kai se tajusi, että pian saa kahvia ;)

Kotona odotti valmiiksi ladattu Moccamaster (pisteet T:lle!) ja päästiin aamupalan pariin. Rakastan viikonloppuaamuja: saa syödä rauhassa, pohdiskella itsekseen tai ääneen, selata lehtiä ja siemailla kaffea kaikessa rauhassa eikä mihinkään ole kiire. Suunnattiin päivemmällä sitten (ehdotuksestani) Porvooseen, jossa T heitti minut Taidetehtaalle ja suuntasi itse miehekkäämmille apajille Robbariin ja Honkkariin. Hain Cubuksesta toppeja ja sukkia, käväisin Stadiumilla katsomassa josko siellä olisi ollut niitä NIIN muodikkaita Nike Rosheja (ei ollut) ja suuntasin sitten keskustaan Lindexiin. Sää oli harmaa ja sateinen, eikä mieleni ollut yhtään sen kirkkaampi: henkkiksessä ei ollut MITÄÄN niistä tuotteista, joita olin suunnitellut meneväni hiplailemaan ja pää oli kuin humiseva harju. Vaikka nukuin viime yön hyvin, kolotus ja kuluneen viikon stressi tuntuivat kropassa kivistyksinä edelleen ja huimaus, joka pääosin on jo entiseen verrattuna ollut huomattavasti vähäisempää, lisääntyi jälleen ja olo oli epävarma. Lisäksi oikeaa polveani särki ja jomotti, vaikka kaatumisesta on kulunut jo viikko. Tuttu lääkäri tutki sen eilen ja totesi, että olen tainnut rasittaa sitä liian aikaisin trauman jälkeen (köh, juoksin maanantaina 10km ja keskiviikkona vesijuostiin..) jonka seurauksena n.s vammautuminen tapahtuu vasta nyt. Ristisiteet vaikuttivat onneksi olevan kunnossa, eikä nyt määrätty muuta kuin tukisidosta ja lepoa - ei juoksua. Jo se, että joku kieltää minults jotakin, ärsyttää. Ja se, että joku kieltää minulta sen, jota rakastan ja josta saan eniten endorfiinikiksejä - eli juoksun - ärsyttää kahta kauheammin ja kytee alitajunnassa 24/7 - joka taas vaikuttaa kokonaisfiilikseeni. Apua, kuulostampa kyöpääntyneeltä kun kaikki ärsyttää: riiviöteini-koira, mies ja juoksukielto. Tuohon juoksukieltoon vielä palatakseni, mietin itse asiassa, onko tervettä olla näin koukussa johonkin lajiin, että kun se kielletään, en näe vaihtoehtoisia lajeja joilla voisin korvata juoksun hetkeksi? Toki voin kävellä tai mennä uimaan, mutten saa mistään muusta lajista samanlaista tyydytystä kuin juoksusta. Kaipa se pieni erossa olo tekee välillä hyvää ja juoksua arvostaa sitten vielä enemmän, kun polvi kestää sitä taas. En nyt uskalla riskeerata polveani ja rasittaa sitä vajaakuntoisena, etten sitten saa monen kuukauden juoksukieltoa - se vasta hulluksi tekisikin..!

Porvoosta kotiuduttuamme totesin miehelle, että hei hienoa kun käytiin yhdessä Porvoossa ja "tehtiin jotain yhdessä" - kuten pariskuntien kuuluukin tehdä. Hah, tosiasiassa mies heitti mut siis Taidetehtaalle ja noukki keskustasta parin tunnin jälkeen. Yhteiseloa vietettiin siis automatkan verran Spotifyitä kuunnellen - tosi romanttista, eikö? Melkein kuin Disney-saduissa. Kotona totesin, että meidän olisi pakko keksiä jotain tekemistä - siis ihan kunnon tekemistä - yhdessä, koska muuten homma kuivaa pian kasaan. En väitä, että suhteemme ei kestäisi vaikka jatkaisimme lopun elämäämme samaa rataa yhdessä taloutta pyörittäen ja aikaa viettäen lähinnä ruokapöydän äärellä, mutta uskon suhteemme - minkä suhteen itse asiassa vain - paranevan, jos siihen sisällytetään jotain pientä ekstraa. Ekstran ei tarvitse olla kovin kummoista: käydään lähihuoltsikalla kahvilla, käydään ruokaostoksilla Itiksen Prismassa eikä lähi-S-marketissa, suunnataan sunnuntaikävelylle uudelle reitille sen tavanomaisen kävelylenkin sijaan.. You got it? En kaipaa kuumailmapallolentoja, Aasian matkoja tai raketteja: jotain pientä jännistystä ja poikkeavuutta tasapaksuun arkeen vain.

Huh. Huomaa taas, että arki on ollut kiireistä kun olen näin tiukalla päällä; tämä on tapani reagoida stressiin. Olenkin viime aikoina miettinyt, mistä pidän ja missä olen hyvä, eli mikä tukee jaksamistani, ja miten voisin integroida nämä arkeeni. Uusimmasta Oliviasta luin aamulla, että jollei työtään voi muokata, voi ainakin muokata omaa suhtautumistaan siihen - ja tähän voin yhtyä: en usko, että yksikään työ tai arki ole kultaa ja hunajaa kokoajan tai että siihen toiveammattiin tai työpaikkaan voi päästä tai yltää heti nuorena, mutta matkalla sitä kohti täytyy koittaa saada ilo irti siitä, mitä juuri sillä hetkellä on. Koitin yhdistää osaamiseni siihen, mistä pidän ja mitä minulla on ja "nähdä" missä tulevaisuuteni sijaitsee, mutten keksinyt oikein mitään.. Sarjakuvahahmo ehkä voisi olla haaveammattini? Tykkään ja tiedän osaavani kirjoittaa. Tykkään myös opettaa. Tykkään inspiroida ja potkia muita persuksille. Tykkään työskennellä itsekseni, mutta kaipaan ehdottomasti tiimiä ympärilleni ja osaksi työtäni. Intohimoni on terveelliset elämäntavat, liikunta ja ravitsemus, sekä jo sairastuneen tukeminen ja hoito. Missä sinä näkisit tulevaisuuteni?

Juu-u. Ruoan jälkeen mies ja Ronja lähtivät kylään leikkimään toisen labukan kanssa ja itse nappasin kävelysauvat kouraan, tungin Spotifyit korviin ja lähdin ulos. Polvea sain rasittaa jos se tuntui hyvältä, mutta juosta en saanut. Lenkki piteni kuin itsestään haastaessani itseni jatkamaan sinnikkäästi - onhan sauvakävely maailman helpoin tapa mobilisoida kireitä niska- ja hartiaseudun lihaksia. Löytäessäni itseni keskeltä metsää ja upottavaa sohjoista pururataa, takana n 3/4 lenkistä, teki mieli heittäytyä maahan ja itkeä: en jaksa enää. Kroppa oli niin hapoilla, selkää ja jalkoja heikotti ja päässä humisi ja suuta kuivasti, mutta purin hampaat yhteen ja jatkoin sillä periaatteella, että hitto, täytyy saada maitohapot liikkeelle jollain muulla kuin juoksulla kun en sitä saa harrastaa :D Sitäpaitsi vaihtoehtoja jatkamiselle ei ollut: milläs heikopterilla mut olisi sieltä korvesta noukittu? Aivan. Fiilis kotiovella oli tutiseva, heikko mutta huojentunut: tein sen. Ja kyllä oli mieli virkeämpi, iloisempi ja astetta romanttisempi kun istahdin rahkakipon ääreen juomaan T:n keittämää kahvia. Minun täytyy välillä haastaa itseni, viedä itseni äärirajoille asti, jotta voin olla tyytyväinen itseeni. Kenenkään muun tekemisillä, sanomisilla, toppuutteluilla tai mielipiteillä ei tässä kohtaa ole merkistystä, koska suurin haasteeni, sekä motivaattorini ja orjapiiskurini olen minä itse.

Että sellaista. Kuvissa näkyy uusi tukkani, jonka kävin värjäyttämässä Porvoossa Salon 33:ssa Annilla - luottokampaajallani. Mitä useammin katson itseäni peilistä, sen tyytyväisempi brunettilookkiini olen: kyllä kannatti mennä Annin tuoliin, antaa ammattilaiselle täysi vapaus tehdä mitä haluaa (kunhan ei punaiseksi värjää!) ja antaa leikata huonot latvat korpputukasta pois. Työpaikan kahvilatyöntekijä kertoi, että joku asiakaskin (eli joku meidän potilaista) oli huomioinut uuden tukkani ;)

Mun tukka tarvii päivitystä, auttavat mielipiteet kehiin!

Tänään mä sen päätin: nyt on pakko tehdä jotain tälle kulahtaneelle naamavärkille ja päälle. Totesin T:lle aamupalapöydässä, että mua harmittaa jokin - en tiedä mikä - ja se harmittaa mua. Elämässä kaiken pitäisi päällisin puolin olla hyvin: on mies, riiviöteini rakas labbis, työpaikka, katto pään päällä ja säännöllinen palkka. Toki terveys on se, joka ei edelleenkään ole ennallansa ja nyt kun perjantaina menin vielä kaatumaankin on päänuppia huimannut normaalia enemmän, joka jälleen vetää mieltä alaspäin. Osa minusta sanoisi tässä kohtaa, että don´t you worry - älä huoli äläkä mieti ja murehdi liikoja. Toinen puoli taasen kehottaisi harrastamaan syväpohdiskelua ja miettimään, mikä nyt oikeasti harmittaa tai mättää ja sitten tehdä asialle jotain.


Noh, koska tämä itsepohdiskelu ei aivan vuorokaudessa tai parissa hoidu, ajattelin aloittaa tekemällä jollekin asialle, jolle itse mahdan, jotakin - ja tehdä jotain hiuksilleni! Päätin peräti viime kesänä/syksynä (?) olla värjäämättä hiuksiani ja antaa luonnollisen hiusvärini kasvaa ulos. Kampaajalla olen viimeksi käynyt syyskuussa leikkauttamassa latvat, mutta muutoin koittanut hoitaa niitä ihan vain kotihoidoin pesemällä kosteuttavalla shampoolla parin päivän välein, käyttämällä hoitsikkaa sekä hoitoöljyä jokaisen pesun jälkeen, välttämään hiustenkuivaajaa, sekä pitämäään hiuksia välillä aukikin eikä aina ponnarilla tai pikku-Myy-nutturalla. Lisäksi olen lisännyt ruokavaliooni pehmeitä rasvoja ja pidän huolta siitä, että syön riittävästi. Karu fakta on kuitenkin se, että hiukseni ovat tällä hetkellä jäätävn huonossa kunnossa, kuivat ja kulataneet latvoista, sekä maantienharmaat ja elottoman näköiset. Peiliin katsoessani en tunne itseäni hiuksiini fokusoiden lainkaan kaluniilta, vaan päinvastoin jopa halvalta. Itseään arvostava nainen kyllä hoitaa hiuksiaan paremmin kuin minä tai ei ainakaan päästä tukkaansa näin rumaan kuntoon.

tumma tukka kesä 2013

ombre ööh.. alkusyksy -13?

ombresta naturelliksi -kristus tuota tyvikasvua

vaaleata raitaa kesä 2014

Olen elämäni aikana kokeillut porkkanaa, tummaa kastanjaa, mokkaa, mustahkoa ruskeaa, blondia, kokoväriä, ombrea ja raitoja - siis aivan kaikkea. Moni kampaaja on todennut, että kasvoihin sopii väri kuin väri ja tutut ovat kompanneet. Itse en oikein tiedä, mikä väri olisi omin ja mikä tuntuisi eniten "minulta". T:ltä kyselin mielipidettä, mutta noh.. Tiedättehän miehet? Niiltä ei pidä kysyä mitään ennen aamuseitsemää, mikäli toivoo ymärrettävää vastausta. Äiti vain totesi, että joo, on ne huonossa kunnossa muttei osannut ehdottaa väriä hänkään.

Löytyisikö siltäpuolen ruutua apua? Mitä ehdottaisit tukkani päivitykseksi?

Epätoivoon ei saa vaipua, eikä luovuttaa saa - ei pikku-Myykään niin tekisi!

Vihdoinkin mä tein sen: maailman täydellisimmän pikku-Myy-nutturan! Ohje on yksinkertainen: pää alaspäin, pari päivää sitten pesty tukka, hiuspuuteria tyveen rasvaaa imemään ja suihk-suihk  Balmainin suolasuihketta latvoihin - et avot! Täydellinen nuttura is done! Lopuksi voi halutessaan suihkia vähän hiuslakkaa loppusilaukseksi.

Oh, olisipa elämä noin helppoa: sen kun vaan suihk-suihk ja kaikki on täydellistä. Välillä oikein pelottaa kun huomaa, että alkaa sujumaan hyvin, koska se usein enteilee sitä, että asiat kääntyvät päälaelleen mukkelimakkelis. Toisaalta ei voi kokoaikaa voivotella ja elää mitä jos-maailmassa, vaan pitää uskaltaa tuuriin ja siihen, että kaikki vielä kääntyy parhain päin. Pahinta on kuitenkin epätietoisuus ja se, ettet voi vaikuttaa asioiden kulkuun mitenkään; voit vain odottaa muiden tuomioita ja ratkaisuja. Positiivinen ajattelutapa pelastaa monelta unettomalta yöltä ja (turhalta) päänvaivalta, eivätkä ne omat vaivat muiden ongelmiin joihin törmään esim. päivittäin terveyskeskuksessa työskennellessäni verrattuina sitten niin ylitsepääsemättömiä olekaan. Viimeiseksi mainittu on karu fakta (tai noh, toisaalta parempi niin) mutten toisaalta aina jaksa ajatella, etteivätkö omat ongelmat saisi omasta mielestä tuntua hankalilta ja etteikö niistä saisi valittaa; totta hemmetissä minua saa harmittaa ja vaikka ihan ääneenkin, jos kaadan aamukahvini syliin tai potilas haukkuu minut lyttyyn, vaikken organisaation säädöksille mitään mahda, vaikka samaan aikaan joku Afrikassa näkee nälkää. Enkö? Välillä itse ainakin otan täyden vapauden siihen, koska ongelmani juuri siinä hetkessä tuntuu minusta, noh, ongelmalta ja suurelta sellaiselta. Toki pitää välillä miettiä missä yhteydessä tai kenen kanssa niitä harmituksiaan latelee ilmaan ja ääneen, mutta olen sitä mieltä että valittaminen vain yksinkertaisesti kuuluu ihmisen perusoikeuksiin. Turhasta ei saa valittaa, mutta syystä saa - helppoa kuin heinän teko. Tai sitten ei, koska kuka sen määrittelee koska oikeus valittaa sitten on? Nojoo whatever, ehkä tajusitte pointtini? Että välillä pitää saada marmattaa lähes syyttä, jos se tuntuu itsestä aiheelliselta tuntematta morkkista? Jep, näin se menee.

hitto tätä virneilyä, mutta hammasrautoineni en vaan suostu hymyilemään leveästi. Pääsisipä jo näistä pian eroon..
farkut Gina Tricot paita Tommy Hilfiger huivi Burberry kengät Rieker

Asiasta nyt sen kummemmin vielä marmattamatta tai asiaa avaamatta, täytyy minun vain yrittää pitää pää pystyssä ja toivoa yllä. Niin kauan kun on uskoa, on toivoa, enkä minä t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n ole se, joka ensihädässä on luovuttamassa. Välillä saatan kaatua, jopa itkeä, mutta luovuttamaan en suostu, ennenkuin lopullisia päätöksiä on tehty.

Huh, syvällistä, mutta välillä niin aiheellista. Tämä päivä ei ehkä ole ollut se kaikkein paras, mutta ehkäpä huominen - tai jo tämä ilta - tuo mukanaan valoa tähänkin risukasaan. Pävän opetus voisi olla: niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Oih, olen täysin unohtanut rakkauteni sanalaskuihin btw.. Pitänee googlata pari hyvää varastoon ;)

Mitäs sun (tikka-)tiistaihin? ;)

Hauhaun tekosia, huomenta lauantai ja uusi tukka

Oli arki tai pyhä meillä on tapamme mukaan heräilty jo ennen kukonlaulua kiitos nelijalkaisen herätyskellomme. Noei, pakko itseasiassa hehkuttaa sitä, että Ronja tuntuu jo hieman kasvaneen ja viisastuneen (kunnes se taas vetää takapakit ja hölmöilee, kuten esim. torstaiaamuna kun se innostuksissaan meinasi pompata multa nenän poikki..) ja vaikka se herättää ja pyytää pissille pari kertaa yössä, suostuu se takaisin petiinkin jos emme vielä nouse ylös. Otettiin Facebookin kautta saamamme vinkki käyttöön, eikä nousta kuin se pari kertaa yössä - kerran n 1-aikaan ja toisen aamuyöstä n 04:40-pintaan) päästämään pentu pissalle, koska Ronja ei reilu 4 kk ikäisenä voi pidättää  paria tuntia pidempään. Loput kerrat kun pentu pomppaa sängynlaidalle nuolemaan ja raapimaan, emme enää huomioi, vaan käännämme selkämme. Ronja tuntuu eniten tarkistavan, että olemme edelleen paikalla ja hakevan seuraa kun se tekee noita pomppukierroksiaan, eikä kyllä mitään hätää kärsi. Vielä kun saisi sen lopettamaan tuon pomppimisen ylipäätään! Toisaalta luin jostakin, että on helpompaa kouluttaa pomppivaa koiraa olemaan pomppimatta, kuin pomputonta koiraa pomppaamaan. Tiedä sitten mikä logiikka siinäkin on! :D Anyhow Ronjan kohdalla huomiotta jättmäinen on se tehokkain keino saada oppi menemään läpi, koska hän vain innostuu kielloista ja karjumisista.

Kuka lie löytänyt mamman tyhjän rahkapurkin ja nuollut siitä vikatkin rippeet? ;)

Arvatkaas mitä muuta hölmöä pentu on oppinut tekemään? Varastamaan. Suurin mielenkiinto kohdistuu tällä hetkellä minun alusvaatteisiini (erityisesti rintsikoihin ja bikiniyläosiin), joita pentu käy surutta nappaamassa, tuo näytille meidän nenän eteen ja juoksee sitten villisti leveä hymy kasvoilla karkuun, vaikkei ihminen jahtaamaan lähtisikään. Pentu ei onneksi (ainakaan vielä) ole järsinyt mitään rikki, mutta haluaisin tuosta huonosta tavasta mahdollisimman pian eroon. Täytyy toki musitaa, että Ronja on labbis, jolla on luontainen tarve kantaa jotakin suussaan, eikä sitä siitä saisi rangaista, mutta näkisin mieluummin, että koira kanniskelisi niitä omia lelujaan minun vaatteitani tai jommankumman avainten sijaan. Olenkin nyt yrittänyt antaa aina jotain tilalle, jos Ronja tulee vastaan jokin kielletty juttu suussaan ja sitten kehua, kun hän nappaa sen sallitun asian tilalle.

Huonoin tapa EVER jonka Ronja - ahmatti kun on - on pari kertaa tehnyt, on pöydälle nouseminen ja sieltä ruoan vieminen. Hittovie mitä kyytiä se noina kertoina on saanut, enkä ymmärrä mistä ihmeestä se sellaisenkin tavan on oppinut, mutta se on se kaikkein ei-toivotuin-tapa, jonka se osaa. Olen yrittänyt kysellä muilta labbisten omistajilta mitä he ovat vastaavissa tilanteissa tehneet ja arvatkaas, mitä vastaukseksi olen saanut? Ettei KENENKÄÄN muun labradori ole varastanut pöydältä. Woot - miten se on mahdollista, kun labbis varmasti on yksi ahneimmista koiraroduista?! Välillä tämä meidän Ronjamme tuntuu olevan rikkinäinen maanantaikappale, kun se innostuksissaan keksii ties mitä meidän päämme menoksi, eikä kenenkään muun labbis tee samoja temppuja. Vertaistuki olisi todella tervetullutta ja odotan innolla piakkoin alkavaa Arki tottis-kurssia, josta toivon saavamme apua m.m. muiden ohittamiseen (joka tällä hetkellä on hankalaa kun koira niin mielellään menisi moikkaamaan kaikkia niin kaksi- kuin nelijalkaisijakin vastaantulijoita).

Tänä(kään) viikonloppuna ei meillä sen suurempia suunnitelmia ole. T lähti vaihteeksi sairaalalle polille aamuvuoroon (vapaaehtoisesti lauantaiaamuna töhiin - pitäisikö tämä ottaa henkilökohtaisesti? ;)) ja me jäätiin tyttöjen kesken kotiin pesemään pyykkiä. Ajattelin piakkoin siirtyä ulos terassille nauttimaan auringosta ja lukemaan nyt kun sitä aurinkoa vielä näkee. Monet ovat valittaneet helteistä, mutta itse olen melkeinpä vain nauttinut niistä, koska olen suurimman osan hellepäivistä viettänyt neljän seinän sisällä (liiankin) hyvin ilamstoidussa terveyskeskuksessa töissä. Naurettiin eilen illalla, että ollaan aika mummo ja pappa-pari kun mennään perjantainakin jo kymmenen aikaan nukkumaan, eikä viikonloppuisin ole suurempia suunnitelmia tai menoja - ja nautitaan siitä! Niin se elämä vain muuttuu, että ennen sitä nautti mitä täydempi kalenteri oli eri menoista, kun nykyään nauttii arjen hektisyyden vastapainoksi ihan vaan kotoilusta ja hengailusta viikonloppuisin.

toppi Gina Tricot hame Only baltsut Vagabond laukku MiuMiu kello MK rannekorut Nomination

Kuvissa näkyy viikko sitten värjäyttämäni tukka, jonka kellastumisen estämiseksi pistin eilen tilauksen Feeluniqueen. Monien suositusten perusteella klikkailin koriini Fudgen hopeashampoon, sekä paljon kehutun Lórealin Mythic oil-hiusöljyn kuivuutta estämään. Oletko kokeillut noita tuotteita?

Ei muuta kuin mukavaa lauantaita kaikille! Onko erikoisia suunnitelmia? :)

Hopeanuoli turkinpuhdistajan metsästyksessä

Some ja netti ovat oiva, nopea ja helppo tapa saada selville uusimmat juorut, trendit sekä kokemukset - niin hyvät kuin huonotkin - tuotteista ja palveluista. Hyödynnän usein m.m. blogeja etsiessäni tietoa uusista tai minulle tuntemattomista tuotteista ja luotan (yllättävänkin) paljon toisten kirjaamiin sepustuksiin.

Ajattelin siksi kääntyä lukijoiden puoleen koskien tukkajuttuja, joista kirjoittelinkin jo eilen. Ongelmani on siis kylmän blondiksi värjäyttämäni kuontalo, joka tällä hetkellä on - rautapitoisesta vedestä johtuen - kellastumassa jo nyt - viikko värjäämisen jälkeen! Hopeashampoota kampaaja suositteli, muttei puhunut minkään tietyn merkin puolesta, eikä minulla noista juuri aiempaa (ainakaan hyvää) kokemusta ole.

Mitä shampoota tai muuta keltaisuutta taittavaa/poistavaa hiustuotetta suosittelisit?

kuva koululainen.fi

Kuulumisia ja tukkajuttuja

Keskiviikkoako tässä jo eletään? Havahdun poikkeuksetta JOKA viikko jonakin päivänä aina toteamaan, että "mitä, joko tänään on .. (viikonpvä)? Kylläpä viikot kuluvat nopeasti". Vanhuus ei nähtävästi tule yksinään, mutta tajuan vasta nyt miksi niin moni vanhempi toteaa, ettei huomaakaan miten aika kuluu ja vuodet vierivät. Tätä rataa olen piakkoin kalkkeutumassa varmasti itsekin, koska mielestäni viikkoihin ei juuri kuulu kuin maanantai, perjantai ja nopea viikonloppu, jonka jälkeen sama rumba taas jatkuu :D Mitään uutta tai maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, mutta ajattelin tulla päivittämään ihan näitä arjen kuulumisia vain. Harvemmin elämässäni oikeastaan mitään kovin erikoista tapahtuukaan verrattuna esim. aikaan jolloin vielä opiskelin. Näin säännöllisesti työssäkäyvänä ihmisenä arkipäivät muistuttavat aika lailla toisiaan - eikä se haittaa. Tykkään arjesta ja tietynlaisesta tylsyydestä ja hetken analysoinnin jälkeen huomaan, ettei yksikään päivä ole samanlainen! Siitä pitää m.m. Ronja huolen ;)

Tänäänkin pentu herätti meidät klo 03:38 alkaen, pomppi iloisesti pussaillen sänkyä kohti ja oli sitä mieltä, että mamman oli aika nousta. Kun T nousi päästääkseen pennun pissalle, jäi se tyytyväisenä minun puolelleni sänkyä ja tapitti minua suklaanruskeilla silmillään kysyen "miksi ihmeessä T nousee, kun mami aina on se joka aamuisin nousee ekana? Etkö aiokaan nousta"? Siinä kohtaa ei kyllä paljoa hymyilyttänytkään, koska väsymys painoi kuin synti enkä turhia rapsutellut, vaan komensin Ronjan alas ja kiitin kun se laskeutui matolle. Harmikseni en ihan näin helpolla päässytkään, koska Ronja jatkoi samaa hemmetin rumbaa herättäen minut n 30 min välein ja suostui lopulta T:n kanssa ulos vasta 5-aikaan. Kellon pärähtäessä soimaan 05:38 olin kuin puulla päähän vedetty, silmät tuntuivat seisovan päässä vinoina kuin Pisan torni, enkä saanut ajatuksia pidettyä kasassa. Nousin kuitenkin kuuliaisesti ylös, tein omat aamutoimet ja lähdin pennun kanssa aamulenkille. Olen aamuihminen, eikä minulla ole mitään aamulenkkejä vastaan - paitsi tälläisinä lyhyen yöunien jälkeisinä päivinä, jolloin olen täysin kohmeessa. Valittiin reitti, jossa saatoin päästää Ronjan riekkumaan vapaana ja sain jopa hymyn kasvoilleni pennun riekkuessa: eihän sitä voi muuta kuin nauraa kun uljas pieni musta tunkee nenänsä hiekkaan, vetäisee syvään henkeen ja tuhisee sitten (ylläribonus, jos nyt on nenä täynnä hiekkaa :D) ja spurttaa sitten onnellisena parinkymmenen metrin matkan, kääntyäkseen pian ympäri. 30 min pituisesta aamulenkistä ja kahvista huolimatta olo oli kaikkea muuta kuin pirteä kun suuntasin auton nokan kohti työpaikkaa, mutta yritin lohduttautua sillä, että seuraava yö toivon mukaan sujuisi paremmin. Oisko kellään vinkkiä tuohon, miten saada Ronja lopettamaan herättäminen? On ok, että se herättää kun pissihätä iskee, mutta ei todellakaan suotavaa tai hyväksyttävää, että se herättää koska sillä on tylsää!

Viime perjantaina kävin viikonlopun alkajaisiksi kampaajalla raidoittamassa tukkani, vaikka olin jo ehtinyt vannoa, että kasvatan luonnonvärini esiin. Todettuani, että päätäni koristi samaan aikaan 3 väriä (juuressa oma luonnollinen värini, sitten tumma ja vaalea syksyn ombre-villityksen peruilta) en voinut vastustaa kiusausta (lue: kehdannut enää katsoa peiliin tai pitää hiuksia auki) vaan istuuduin kampaajan tuoliin ja pyysin häntä raidoittamaan tukkani oman, luonnollisen värini mukaan. Olen aina pitänyt itseäni brunettena, joten voitte vain kuvitella kuinka yllättynyt olin kun huomasin kasvatusprojektin edetessä, että tyvestä pukkasi tumman tuhka-blondia-väriä, ruskeiden kiehkuroiden sijaan. Muistan, että lapsena minulla itse asiassa oli luonnonkihara, tuhkan värinen tukka, mutta iän myötä se lähti tummumaan. Ja aloinhan minä 4. luokalla sävyttämään tukkaani niin, etten sen jälkeen oikeastaan ole sitä ominta omaa väriäni nähnytkään! Yllätys oli kuitenkin positiivinen ja kampaajan saatua luomuksensa valmiiksi olin kovin tyytyväinen, vaikka tuntuukin kestävän jonkin aikaa, ennen kun silmä tottuu tähän vaaleampaan kuontaloon.
Hiusten vaalennuttua huomaan tosin, että ne kuivuvat etenkin latvoista taas enemmän ja ajattelinkin kysyä siksi teiltä lukijoilta mahdollisia vinkkejä. Kampaaja neuvoi käyttämään hopeashampoota, jotta mahdollinen kellastuminen (jota huomaan tukassa jo nyt!) estettäsiin, sekä hiuksiin jätettävää hoitsikkaa. Olen jo entuudestaan käyttänyt Sexy Hairin Soya-sarjan hiusöljyä, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan kokemuksia muiden merkkien vastaavista tuotteista. Onko hypetetty Moroccan oil todella hintansa väärti?

Eilen aamulla kävin taas fyssarilla, jossa teimme tällä kertaa harjoitteita, joita saan (lue: minun täytyy) tehdä kotona. Naurahdin fyssarilleni, että on hassua miten saman koulutuksen saaneet ihmiset voivat neuvoa minua vaivoineni niin eri tavoin: toisen suositellessa pitkiä venyttelyjä, lihasjumppaa tai syvien lihasten aktivointia, peruu nykyinen fysiatrialla työskentelevä fyssarini edellä mainitut täysin ja suosittelee sen sijaan kehon vääntelyä esim. kiertoliikkein, mielikuvia, sekä rentoutumisharjoituksia. Tiedän, että olen mainostanut luottaneeni sen hetkiseen oppaaseeni ja tämän ammattitaitoon täysin, mutta nyt on pakko myöntää, että olen nykyisen myötä alkanut kyseenalaistaa edellisten neuvoja täysin. Varmasti kaikilla aloilla osaaminen liikkuu eri tasoilla ja toki erikoistuneella on enemmän tietämystä juuri siitä omimmasta alastaan eikä häntä sen takia voi verrata muihin, jotka mahdollisesti ovat erikoistuneet toiseen erikoisalaan, mutta tuntuu, että olen kiertänyt aikamoisessa kehässä ja labyrintissä selkä- ja huimausvaivojeni kanssa, ennenkun jonkin sortin ulospääsy näkyy. Ehkä. Varsinaista paranemista en vielä ole huomannut ja fyssarini sanoi jopa viimeksi  suoraan, etteivät kaikki vaivaiset välttämättä koskaan parane. Jos näin käy, vammojen kanssa oppii aikanaan elämään ja niitä oppii helpottamaan ja niiden synnyn ja aiheuttajan oppii tunnistamaan, sekä näin ollen myös ennaltaehkäisemään. Nuo sanat kuultuani en voinut enää itkua pidätellä, koska pelkään niin, etten koskaan pääse tästä sekavatsa oireilustani eroon: yhtäkkiä minulta saattaa mennä tunto jaloista, silmissä sumeta ja alkaa huimata niin, että minun on pakko päästä istumaan. Oireiluni ei sinänsä ole kohtausmaista, mutta tuntuu välillä voimakkaammin - välillä kevyemmin ja vähemmin - ja on pahimmillaan jos olen oleskellut pitkään samassa asennossa tai selkäni on jumissa. Tuolloin alaselkäni ja pakaralihaksen yläosa muuttuu kivikovaksi, eikä käänny tai vaivu mihinkään suuntaan. Fyssari kieltäytyi toistaiseksi arvioimaan ja arpomaan oman kohtaloni tilaa, vaan neuvoi vain pysymään kärsivällisenä, tekemään rentoutumisharjoituksia ja välttämään niitä asioita, joiden arvelemme/tiedämme pahentavan oloani, eli stressiä, vähäistä unta sekä rankkaa fyysistä rasitusta. Liikuntaa saan harrastaa kivun (ja päänupin) sallimissa rajoissa sekä kävelyn että juoksun muodossa, mutta lihaskuntojumppaa en muutoin kuin uusien ohjeiden mukaan saa tehdä, jotteivat sidekudoskalvoni (eli fasciat) menisi enempää jumiin. Syyllistä oireiluuni ei siis edelleenkään ole löydetty, mutta suurennuslasin alla on nyt tällä hetkellä pääepäiltynä juuri nuo sidekudoskalvot, jotka ovat lihasten päällä ja jotka mahdollistavat kehon "smoothit", eli sujuvat liikkeet, käännöt ja väännöt. Niitä koitamme nyt harjoitusten, levon sekä Magnesium-lisän avulla saada rentoutettua niin, ettei kehoni olisi kokoajan jännitystilassa. Sen myötä oireiluni saattaisi helpottaa, joten teen työtä käskettyä ja toivon, toivon ja toivon. Ylläpidän toisaalta myös tiettyä kriittisyyttä ja pessimististä asennetta yllä, etten sitten pety, ellei jumpasta ja levosta huolimatta oireiluni katoakaan. Voi olla, etten koskaan enää käy ulkomailla (koska ottaa pattiin maksaa kalliista matkasta ja sitten vain maata hotellin vuoteessa tärisemässä) tai harrastaa rankempia lihaskuntojumppia, valvoa myöhään tai tehdä henkisesti rankka työtä, mutta sitä en nyt vielä jaksa surkutella. Huonoina päivinä nuo toki palaavat mieleen ja kyynel jos toinenkin tirahtaa poskelle koska koen tilanteeni niin epäreiluksi, mutta yritän tuolloinkin vain nostaa nenää kohti taivasta ja jatkaa toivomista. Ehkä se siitä vielä.

Eipä kai tässä muuta. Mitä sinne kuuluu? :)