What's up, eskimo-yo in your parka-jacket? Kooste viikon ajatuksista, menoista ja tulevaisuudenhaaveita

Wiuu, jo viikko taas lähenee loppuaan. Vaikka joka päivä olen elänyt "päivän edellä" (eli keskiviikkona fiilistelin jo torstaita..), tuntuu tämä(kin) viikko sujuneen kuin siivillä vaikkei mitään perusarkea kummempaa ole siihen kuulunutkaan.

Alkuviikosta päivystyksessä oli vähän ruuhkaa ja se merkitsi siis osakseni ylitöitä, mikä taasen lyhensi jo muutenkin lyhyehköjä iltoja. Vaikka illat ovat jo huomattavasti valoisampia kuin kuukausi sitten, ei vuorokaudesta tunnu löytyvän kuin aamu ja ilta - etenkään kiireisinä päivinä! :D Maanantaina en siis urheillut muutoin kuin käytin koiraa pitkähköllä lenkillä illalla. Tiistaina kävin sitten vastapainoksi heittämässä 10 km (meditaatio-olon-purku-)juoksulenkin ja keskiviikkona sitten vesijumpassa. Torstaina olin kummallisen vetämätön työpäivän ja koiralenkin jälkeen (itse asiassa jo sen aikana) ja vihdoin kotiin päästessäni teki minun mieli tyhjentää koko jääkaappi. Vaikka söin ja söin, ei vatsastani tuntunut löytyvän pohjaa. Lopulta siirryin sohvalle, jotten saattaisi itseäni 100% ähkyyn. Siinä sohvalla maatessani tajusin, minkä virheen olin tehnyt: lounaaksi söin kevyen tonnikala-feta-salaatin kera sämpylän vastoin kokemusteni myötä oppimani, eli kunnon ruokaa. Vasta 19:30-aikaan totesin Ronjalle, että hitto, nyt kyllä tehdään vielä jotain (muuta kuin se tunnin), puettiin lenkkivaatteet ylle ja suunnattiin ulos juoksulenkille. Päädyttiin juoksemaan lyhkäinen 4,26 km lenkki ja totesin T:lle hymyssä suin, että tuo koiran kanssa juoksu on kyllä parasta intervallausta: siinä tulee väkisteenkin kaasuteltua ja jarruteltua kun koira hidastaa pissalle tai nuuhkimaan iiiihania tuoksuja, jonka jälkeen sitten spurttaa kiinni menetettyjä sekuntejaan. Itse olen kovin laiska intervallaamaan tai muutenkaan varioimaan juoksemistani, vaikka tiedän kuinka hyvää se tekisi. Pitänee siis napata koira useammin matkaan lenkille ;) En toisaalta vielä viitsi kovin usein Ronjaa juoksuttaa, koska hän on lapsi vasta ja jotteivat polvet tai lonkat loukkaannu tai rasitu turhaan.

Treeneistä muutoin, niin en VIELÄKÄÄN ole saanut sitä salikorttia hankittua. Mikä eniten mättää on se, että työpäivät ovat venyneet eikä minun sitten millään tekisi mieli heti töiden jälkeen mennä sisälle hikoilemaan, vaan himoitsen raitista ulkoilmaa. Kodin lähettyviltä löytyy toki sali, mutta se on työpaikan lähettyviltä löytyvää salia huomattavasti kalliimpi ja kun sinne kotiin on vihdoin päässyt, koira on ulkoilutettu ja välipalat on syöty, en viitsi lähteä ajamaan 18 km matkaa suuntaansa salille. Kotiin voisi toki hankkia lisää kotijumppavälineitä, jonka avulla voisi reipasta lihaskuntotreeniä tehdä, mutta jotenkin laiskuus sitten iskee kun kotia vihdoin pääsee. Joo-o, paha oravankierre syntyy kun laiskuuden ja liian yksitoikkoinen treeni yhdistetään, eikä siitä kärsi muut kuin minä itse.

neule Filippa K farkut Zara huivi Acne laukku Miumiu nilkkurit Rieker

 



Vaikka talvea on vielä jäljellä, suunnitellaan jo työpaikoilla tulevaa kesää. Itsekin haaveilen jo kesästä ja lämmösta ja kaikkein eniten ehkä siitä, ettei tarvitse harrastaa tätä riivatun kerrospukeutumista. Voi kuinka paljon aikaa viekään sitoa vaelluskengät, pukea takkia, kaulaliinaa, pipoa ja lapasia, sekä viiman käydessä toppahousutkin joka ikinen kerta kun suuntaa ulos. Onneksi asumme kerrostalon 1. kerroksessa, johon kuuluu oma pieni piha, jonne koiran voi tarvittaessa päästää pissille.
Alkusyksystä ostamani Canada Goosen Expedition-parka on toinen ehdoton, jota ilman en enää pärjäisi. Okei ehkä liioiteltua, koska kyllä mä ilman tätä untsikkaihanuutta PÄRJÄISIN, mutta ilman en HALUAISI olla. Tämän kanssa ei kerrospukeutumista tarvita, vaan tällä takilla pärjää paukkupakkasillakin, vaikka alla olisi pelkkä ohut pitkähihainen teeppari. Sikahintainen takki, mutta ehdottomasti hintansa väärti. Itselläni kävi niinkin hyvä tuuri, että löysin uuden (laput kiinni-periaate) yksilön tästä lähettyviltä, jonka myyjä suostui mulle normaalihintaista alempaan hintaan. Win-win, tarjoushaukka kuittaa ;)

Kesäsuunnitelmista puheen ollen olen miettinyt, mitä ihmettä kesällä haluaisin tehdä ja jos jotain reissuja pitäisi suunnitella. Miestä nauratti, että pitääkö sitä kesää niin tarkkaan jo nyt suunnitella, mutta minä tyypillisenä naisena tykkään suunnitella jo hyvin etukäteen - hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, eikö? ;) Kesällä haluaisin matkustaa jonnekin Suomen kaupunkiin, jossa en aiemmin ole käynyt tai jossa olen vain poikennut. Vaihtoehtoina löytyy m.m. Tampere (pitäisikö kokeilla uutta torni-hotellia kenties?), Hanko (aah, kesä, biitsi ja Hangon villat) ja miksei Turkukin (jossa viimeksi tuli nähtyä vain yöelämää pari vuotta sitten). Viime kesänä käytiin Vaasassa pyörähtämässä, mutta ajomatka oli turhan pitkä (6h) omaan makuuni joten ihan niin kauas ei nyt suunnitella. Pitäisi kai sitten viipyä vähän pidempään kuin vuorokauden jos noin pitkälle suuntaa ja sitten vaikka pysähtyä matkalla ja ihailla jotain kaupunkia. Haha, jälkeenpäin oikein naurattaa kun miettii, että me ajettiin ei edes kokonaiseksi vuorokaudeksi Vaasaan ja pyssättiin vaan syömään ABC:lle ja kahville/jädelle :'D Parisuhdeaikaa parhaimmillaan, eikö? ;) Hei oisko muuten vinkkejä minne kannattaisi suunnitella päivän-parin kesäreissua?

Että sellaista täältäpäin. Oletkos jo suunnitellut kesää?

hihii, parasta Canada Goosessa taitaa olla huppu, jonne voi tämänkokoinen nainen piiloutuakin ;)

*ajastettu postaus

Epätoivoon ei saa vaipua, eikä luovuttaa saa - ei pikku-Myykään niin tekisi!

Vihdoinkin mä tein sen: maailman täydellisimmän pikku-Myy-nutturan! Ohje on yksinkertainen: pää alaspäin, pari päivää sitten pesty tukka, hiuspuuteria tyveen rasvaaa imemään ja suihk-suihk  Balmainin suolasuihketta latvoihin - et avot! Täydellinen nuttura is done! Lopuksi voi halutessaan suihkia vähän hiuslakkaa loppusilaukseksi.

Oh, olisipa elämä noin helppoa: sen kun vaan suihk-suihk ja kaikki on täydellistä. Välillä oikein pelottaa kun huomaa, että alkaa sujumaan hyvin, koska se usein enteilee sitä, että asiat kääntyvät päälaelleen mukkelimakkelis. Toisaalta ei voi kokoaikaa voivotella ja elää mitä jos-maailmassa, vaan pitää uskaltaa tuuriin ja siihen, että kaikki vielä kääntyy parhain päin. Pahinta on kuitenkin epätietoisuus ja se, ettet voi vaikuttaa asioiden kulkuun mitenkään; voit vain odottaa muiden tuomioita ja ratkaisuja. Positiivinen ajattelutapa pelastaa monelta unettomalta yöltä ja (turhalta) päänvaivalta, eivätkä ne omat vaivat muiden ongelmiin joihin törmään esim. päivittäin terveyskeskuksessa työskennellessäni verrattuina sitten niin ylitsepääsemättömiä olekaan. Viimeiseksi mainittu on karu fakta (tai noh, toisaalta parempi niin) mutten toisaalta aina jaksa ajatella, etteivätkö omat ongelmat saisi omasta mielestä tuntua hankalilta ja etteikö niistä saisi valittaa; totta hemmetissä minua saa harmittaa ja vaikka ihan ääneenkin, jos kaadan aamukahvini syliin tai potilas haukkuu minut lyttyyn, vaikken organisaation säädöksille mitään mahda, vaikka samaan aikaan joku Afrikassa näkee nälkää. Enkö? Välillä itse ainakin otan täyden vapauden siihen, koska ongelmani juuri siinä hetkessä tuntuu minusta, noh, ongelmalta ja suurelta sellaiselta. Toki pitää välillä miettiä missä yhteydessä tai kenen kanssa niitä harmituksiaan latelee ilmaan ja ääneen, mutta olen sitä mieltä että valittaminen vain yksinkertaisesti kuuluu ihmisen perusoikeuksiin. Turhasta ei saa valittaa, mutta syystä saa - helppoa kuin heinän teko. Tai sitten ei, koska kuka sen määrittelee koska oikeus valittaa sitten on? Nojoo whatever, ehkä tajusitte pointtini? Että välillä pitää saada marmattaa lähes syyttä, jos se tuntuu itsestä aiheelliselta tuntematta morkkista? Jep, näin se menee.

hitto tätä virneilyä, mutta hammasrautoineni en vaan suostu hymyilemään leveästi. Pääsisipä jo näistä pian eroon..
farkut Gina Tricot paita Tommy Hilfiger huivi Burberry kengät Rieker

Asiasta nyt sen kummemmin vielä marmattamatta tai asiaa avaamatta, täytyy minun vain yrittää pitää pää pystyssä ja toivoa yllä. Niin kauan kun on uskoa, on toivoa, enkä minä t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n ole se, joka ensihädässä on luovuttamassa. Välillä saatan kaatua, jopa itkeä, mutta luovuttamaan en suostu, ennenkuin lopullisia päätöksiä on tehty.

Huh, syvällistä, mutta välillä niin aiheellista. Tämä päivä ei ehkä ole ollut se kaikkein paras, mutta ehkäpä huominen - tai jo tämä ilta - tuo mukanaan valoa tähänkin risukasaan. Pävän opetus voisi olla: niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Oih, olen täysin unohtanut rakkauteni sanalaskuihin btw.. Pitänee googlata pari hyvää varastoon ;)

Mitäs sun (tikka-)tiistaihin? ;)

Siemennäkkäri - uusi rakkauteni. Vapise jälkiuunileipä!

Ihastuin kertaheitolla siemennäkkäriin maistettuani äitini luona norjalaista Sigdal Bagerin siemennäkkäriä (lempparini on btw ruis-speltti, sekä kurpitsansiemen-speltti - suosittelen!), mutta kuultuani 220g painoisen pakkauksen hinnan (n 4 e, tosin nyt Stockalla kantistarjousessa 2,95e), kauhistuin ja päätin jättää pakkaukset oman onnensa nojaan kauppaan. Ironista minussa on se, että ruokakaupassa saatan vertailla hintoja ja senttejä ja rakastan laskeskella, mikä vaihtoehto esim. kilohinnaltaan tulee kannattavimmaksi ja juoksen tarjousten perässä (ellei minulla satu olemaan heikko hetki ja seuraan himojani..) - mutta vaate- tai kippokaupoilla vingutan surutta Visaa, enkä juuri jälkeenpäin mieti. Miestä tämä tapani ainakin välillä naurattaa, koska hän taasen nappaa kaupasta sen pakkauksen, joka on lähimpänä tai osuu ensimmäisenä käteen, muttei toisaalta vaatekaupoillakaan juuri emmi hinnan nähdessään; jos vaate sopii, se otetaan.

Noh, voitte sitten kuvitella kuinka onnelliseksi tämä tyttö tuli kun sattui kerran näkemään Sigdal Bagerin-näkkäripaketin -30%-tarra kyljessään! Saatoin ottaa pari tanssiaskelta AINOAN tarjouspakkauksen napatessnai ja kiikutin sen kassalle. Näitä näkkäreitä ei syödä kuin tavallista Vaasan pientä pyöreää, vaan hitaasti ja harkitusti nautiskellen, kiitos korkean hinnan, mutta myös jumalaisen maun.

In the making: kaikki ainesosat vaan sekaisin, pellille ja uuniin

Vaan eipä kestänyt kauaa, kun blogeihin alkoi ilmestyä ihmisten itsensä kehittelemiä siemennäkkäri-reseptejä ja hetken mietin jo, minne hemmettiin mielikuvitukseni on kadonnut: miksen ollut aiemmi tajunnut, että näitähän voisi tehdä itsekin? Keittiössä muistutan kovasti äitiäni olemalla innovatiivinen. Reseptejä tykkään selailla ja imen niistä inspiraatiota, mutta noudatan niitä hyvin harvoin kokonaisuudessaan, vaan laitan reseptiin aina jotain omaa twistiä. Eilen illalla sitten päätin tarttua tuumasta toimeen, nappasin TV-kokkien tapaan punkkulasin käteeni ja lähdin keittiötä kohti tekemään uutta aluevaltausta.

Suuntaa-antavana käytin The Good Morning-blogin ohjetta (sekä litaniaa muita ohjeita, joita löysin googlettamalla "siemennäkkäri"), mutta jatkoin omaani vielä luomu-kaurahiutaleilla, koska halusin varmistaa, että taikina varmasti kestää kasassa.

Ihan tarkkaa ohjetta en voi antaa, koska lisäilin ainesosia mututuntumalla (kuten aina), mutta tässä suuntaa-antavasti oma siemennäkkäri-reseptini:

Siemennäkkäri

2 dl kurpitsansiemen

1 dl auringonkukansiemen

kuorimattomia seesaminsiemeniä

pellavansiemeniä

1 reilu rkl psylliumia

ripaus suolaa

2 dl luomu kaurahiutaleita

kiehuvaa vettä

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Paahda siemeniä, kunnes uunista leviää huumaava tuoksu ja pelasta siemenet, ennenkuin ne kärähtävät ja kaada kulhoon. Sekoita joukkoon loput kuivista aineista ja lisää kiehuvaa vettä pienissä erissä ja anna taikinan vetäytyä. Kaurahiutaleet turpoavat ja imevät siementen tapaan vettä, joten veden määrä riippuu pitkälti siitä kuinka pitkään annat taikinan turvota (suosittelen ainakin 15 min, koska muuten siemenet turpoavat vasta vatsassa..). Levitä sitten taikina ohueksi levyksi leivinpaperoidulle uunipellille ja paista uunin keskiosassa 20-30 min kunnes näkkärin pinta on kuivunut, ota uunista ja jaa pizzaleikurilla sopivan kokoisiksi paloiksi.

Resepti vaatii vielä hieman hienosäätöä, koska toivoin luovani kuivaa näkkäriä, mutta tästä versiosta tuli jännän kosteahko ja venyvä. Toisaalta tätä on huomattavasti helpompi pureskella ja suosittelen tätä lämpimästi kanssasisarilleni, joilla on herkät hampaat: tavallista näkkäriä kun ei aina hammasrautojen kanssa meinaa pystyä pureskelemaan, tätä voi vedellä surutta! ;)

Sil vous plait! Näkkäreitä söin kyllä kaksi Oivariinilla voideltuina ja kasvisten päälle lisäsin fetaa. Jälkkäriksi SAATOIN nautiskella puolen pussia minttutoffeeta.. :'D mättöpäivä mikä mättöpäivä

Pakollinen #kokkiselfie

Oletko jo maistanut siemennäkkäriä? Toki siemennäkkäri tulee normi-näkkäriä kalliimmaksi - teki sen itse tai osti valmiina, mutta itse tehtynä voi makua varioida oman maun (ja kaapin sisällön) mukaan, eikä hinta nyt päätäkään huimaa kaupan valmiiseen verrattuna.

Kivaa sunnuntain jatkoa :)

Syypää mun vähenevään hymyyn..

Joko sen on voinut kuvista aavistaa? Tai lukea jostain sivulauseesta? Ne, jotka ovat minut livenä nähneet, eivät ole voineet missata sitä. Jaa siis mitä?

No hammasraudat.

Post-lenkki-selfie: sieltä ne raudat vilkkuu, jos oikein tarkkaan katsoo

En juurikaan ole asiasta täällä blogin puolella sen kummemmin puhunut, koska en niistä järin ylpeä ole. Turha kysyä, koska kaikkihan sen tietää, että telaketjut hammasraudat ovat rumat. Kaikilla yli 12-vuotiailla ne ovat nolot. Mitä vanhemmaksi ihminen muuttuu, sitä nolommaksi hammasrautojen esittely muuttuu - ainakin minun mielestäni. Metallihäkkyrä on kuin epätoivoinen yritys näyttää nuoremmalta kuin mitä oikeasti on - vähän kuin keski-ikää lähestyvät naiset, jotka pukeutuvat lowcut-farkkuihin, navan paljastaviin paitoihin, vaalentavat hiuksensa astetta liian vaaleiksi, käyttävät aivan liian vaaleata ja kimaltavaa huulikiiltoa (sitä samaa jota minä käytin yläasteella siis..) ja polttavat niitä kapeita tyttö-savukkeita.
Mielipiteeni hammasraudoista tuskin jää kellekään epäselväksi, mutta voin kertoa, ettei mielipiteeni aina näin ehdoton ole ollut - päinvastoin muistan, miten pienempänä ihailin perhetuttavan pari vuotta minua vanhemman tytön hammasrautoja (joissa oli joulun aikaan punaiset ja vihreät briketit) ja toivoin salaa, että hammaslääkäri määräisi ja asentaisi minullekin sellaiset. Toiveeni ei kuitenkaan käynyt toteen, koska purentani oli "liian" hyvä, eivätkä vinhokot isot etuhampaani olleet tarpeeksi vinot, jotta niistä olisi muuta kuin esteettistä haittaa, eivätkä näin ollen täyttäneet kriteereitä, jotta kunnallinen sektori olisi kustantanut metallihäkkyrät.

Vuosien kuluessa etuhampaani vinoutuivat vinoutumistaan ja kesäkuussa 2013 kävin poistattamassa  viisaudenhampaan, koska hammaslääkäri epäili, että yläleukani ei olisi riittävän leveä mahduttaakseen kaikki hampaat nättiin riviin ja että tuon yhden poisto voisi oikaista koko rivistön. Vaan näin ei käynyt, koska ylähammasrivistöni vinoutui vinoutumistaan niin, että kaksi suurinta etuhammasta kasvoivat lähes päällekkäin viime kesänä (2014). Ensimmäistä kertaa mieleeni syntyi ajatus oikomishoidosta.

Random #dogsie eilisillalta, kun maattiin Ronjan kanssa olkkarin matolla löllöilemässä

Hampaat paljastava hymy sopii kasvoilleni paremmin, mutta mieluummin otatan nyt puolen vuoden ajan pölhön näköisiä kuvia, kuin paljastan nolot metallit suustani

Isosiskoni E kärsi myös minun iässäni vinoista hampaista ja kävi oikomishoidossa yksityisellä, koska hänenkään hampaansa eivät olleet TARPEEKSI vinot kunnallisen kustantannuksen saamiseksi. Siskolleni asennettiin ylärivin taakse retentiolanka (ja muistaakseni etuhampaiden päälle jokin ohut, tilapäinen lanka?), eli ilme ei kovinkaan paljoa muuttunut. Sisko kertoi ajoittian, että hampaita aristi, mutta ulkopuolisen silmin ei hoito kovin kummoiselta vaikuttanut ja vaikutti rokottavan lähinnä lompakkoa. Alkusyksyn emmittyäni varasin sitten konsultaatioajan oikomishoitoon erikoistuneelle hammaslääkärille Armando Galelle, joka oikoi myös siskoni hampaat. Järkytyksekseni sain kuulla, että tuomioni olisi n.s. telaketjut, eli paksu lanka briketteineen ylähampaita oikomaan ja koristamaan - ei lainkaan hengetön ja näkymätön ratkaisu, jonka olin itse kuvitellut saavani. Päädyin vielä miettimään asiaa, mutta päätin sitten parin viikon jälkeen ryhtyä leikkiin ja varasin uuden ajan muottien tekoon, sekä hammasrautojen asennusta varten. Ensimmäisellä kerralla hampaani siis arvioitiin, seuraavalla otettiin röntgenkuva koko hampaistosta ja tehtiin muotit hampaistani. Toisella kertaa minulle sitten asennettiin hammasraudat, joihin olin valinnut vaaleat briketit - en siis niitä lapsuuteni ihailemia punaisia ja vihreitä möykkyjä. Gale kertoi, että hampaita saattaisi pari ensimmäistä päivää särkeä ja että särkylääkkeistä ei juurikaan olisi apua, mutta suositteli sen sijaan kylmiä ja helposti nieltäviä ruokia ja juomia. Samoni minua varoiteltiin limakalvojen arkuudesta, koska metallihäkkyrä suussa takuuvarmasti hiertäisi suuta, mutta siihenkin kuulemma tottuisi. Kovia, jokaa jäystämistä vaativia ruokia, kuten omenaa ja ruisleipää ei kannattais hampaiden arkuuden takia syödä, mutta niihen saattaisi pikkuhiljaa tottua.

Varoitukset pitivät paikkansa ja pari ensimmäistä päivä hampaita särki todella ja ne olivat todella, todella arat. Pussailu, juominen, syöminen - kaikki elintärkeä oli kivuliasta ja jopa puhuminen tuotti hankaluuksia, koska ylähuuli oli lähes vereslihalla metalliin tottumattomuudesta johtuen, eikä elämä tuntunut kovin hääviltä. Tsemppasin itseäni Galen sanat mielessäni: kyllä tähän - niin minä kuin suukin - vielä tottuu.

Ja oikeassaan äijä oli: lokakuun 24. lähtien minulla on nyt sitten tämä häkkyrä suussa ollut, enkä tänäpäivänä niihin juuri huomiota kiinnitä. Toki pureskelen aiempaa varovaisemmin esim. kovaa omenaa, mutta muuten ruokailu sujuu ongelmitta näistä huolimatta. Sen sijaan huomaan hymyileväni aiempaa vienommin - en siis yhtä leveästi koko hammasrivistöni paljastaen kuin aiemmin. Syyn löydät tekstin yläosasta: nämä ovat yksinkertaisesti nolot, enkä niistä kovin ylpeä ole. Kukaan ei toistaisenki ole huomauttanut raudoista minulle, mutta huomaan peittäväni suuni kädellä varsinkin tuntemattomien (esim. potilaiden) läsnäollessa, jos tarve virnistää oikein leveästi tulee. Tiedän, että tuntemattomatkin tietävät ja toivon mukaan tajuavat, että telaketjut ovat minulle pelkkä tilapäisratkaisu ja että näistä eroon päästyäni kasvojani koristaa täydellinen, kaunis hammasrivistö. Itsetuntoni ei mielestäni näistä juuri kärsi, mutten ketjuja myöskään mielelläni esittele, koska ne ovat mielestäni rumat.

Kävin eilen 16. tammikuuta jälleen kuukausittaisessa kontrollissa säädättämässä ketjuni ja yllätyksekseni Galen ja hammashoitajan lisäksi vastaanottohuoneesta löytyi valokuvaaja. "Sopiiko sinulle, jos tästä hoitokerrasta otetaan kuvia ja liitetään ne tuleville kotisivuilleni?", Gale kysyi ja vastasin empimättä myöntävästi: ei sillä niin väliä, että tälläinen nuori aikuinen nainen kuljeksii rumat telaketjut suussaan ja näyttää niitä vielä julkisesti netissäkin. Toivon, että joku joka laillani empii lähtisikö tälle kivuliaalle, nololle ja rumalle tielle, uskaltaisi sen tehdä kun näkisi, että minäkin uskalsin. Mieluummin "kärsin" (lainausmerkit, koska hammasraudat eivät minulle muuta päänvaivaa aiheuta, kuin ongelmia etenkin valokuvissa hymyilyyn) n puolen vuoden verran näiden kanssa, jotta saan kauniit hampaat sekä paremman purennan. Hampaita kannattaa mielestäni vaalia ja pitää huolta - ovathan ne toivon mukaan osa sinua aina vanhuuteen asti.

Noh, miten on: oletteko kiinnittäneet huomiota, että jokin ulkomuodossani on muuttunut kenties vai oliko tämä varsinainen ylläripylläri? ;)

Terveys, terveys, missä sä viivyt?

Aurinko paistaa, ulkona on kevyt pieni pakkanen, nukuin ensimmäistä kertaa kokonaisen yön heräämättä kertaakaan kesken unien, tämän päivän jälkeen on enää yksi työpäivä ja sekin lyhennetty (!) ja sitten koittaa jo viikonloppu. Silti tämän nuoren naisen kasvoja koristaa alaspäin vetäytyneet suupielet ja mieli on maassa. Terveys ei nyt tunnu palautuvan, vaikka kuinka tsemppaan.

Olo on ollut väsynyt ja vetämätön jo jonkin aikaa ja kävin tästä syystä - kuten jo aiemmin mainitsin - verenkuvassa, jossa todettiin matala hemoglobiini. Aloin syömään rautaa heti, mutta kävin vielä tutun lääkärin neuvosta toisessakin kokeessa, jossa tutkitaan, että kroppani varmasti ottaa vastaan rautaa. Tänään sain vastaukset, jossa todettiin, että kroppani kyllä on vastaanottavainen raudalle, mutta että kärsin raudanpuutteesta eli anemiasta. Syystä X. Hankalinta tässä on se, etten tiedä mistä hemmetistä anemia voisi johtua - tai ainakaan mitään päivän selkeää syytä en tiedosta: en kärsi runsaasta verenvuodosta (lue: ollenkaan) ja vatsa toimii moitteetta eikä minulla ole todettu olevan mitään suolistosairauteen viittaavaa. Lisäksi syön sekaruokaa ja terveellisemmin kuin keskivertoihminen. Missä siis mättää?

Aloin miettimään, mitä teen väärin, kun kehoni ei tunnu keräävän rautaa itseensä sitten millään ja keksin seuraavat syyt, jotka MAHDOLLISESTI voivat johtaa raudanpuutteeseen:

- nautin runsaasti maitotuotteita ja usein joka aterialla: runsas maitotuotteiden käyttö haittaa raudan imeytymistä.
- harrastan juoksua: runsaasti aerobista liikuntaa harrastavien on todettu usein kärsivän jonkin sorttisesta anemiasta harrastuksesta johtuen
- syön runsaasti proteiinia ja lähes joka aterialla: runsas proteiinin saanti voi häiritä muiden ravintoaineiden imeytymistä, kts lisäksi yllä.
- syön sekaruokavaliota, mutta aika niukasta punaista lihaa, koska siitä tulee raskas olo

Päätinkin nyt tuon Maltofer-kuurin lisäksi ottaa ohjat omiin käsiin ja vähentää maitotuotteiden käyttöä niin, että nautin niitä päivittäin, mutten joka aterialla ja korvata ne esim. kasvikunnasta saatavilla protskuilla. Lainasin kirjastosta Kemikaalicocktail-kirjan, josta luin että esim. kalsiumin saannin turvaamiseksi ei välttämättä tarvita maitotuotteita, koska esim. rakastamastani parsakaalista kalsium imeytyy jopa paremmin!

Epätoivo painaa taas kun olen koittanut kaikin tavoin hoitaa itseäni ja terveyttäni mahdollisimman hyvin, eikä mitään vastausta rukouksiini tunnu tulevan vaan päinvastoin alamäkeä mennään. Epäilen jo, terveyhdynkö tästä enää koskaan täysin, mutta niin kauan kun on uskoa, on toivoa, eli täytyy vain nyt koittaa porskuttaa eteenpäin ja tehdä kaikki se, mitä itse tehdä voi.

*ajastettu postaus

Sinne meni viikonloppu, mitä jäi käteen? Balmain Salt spray, arganhoitsikka, vatsakipu ja kahvirakkaus

"Oispa aina viikonloppuaamu", totesin T:lle aamuisessa tekstiviestissä vietettyäni töissä kokonaiset 45 minuuttia. Viime viikolla tuli nukuttua enemmän kuin huonosti kiitos teini-ikäisen Ronja-koiran rapsutan-ovea-ja-pidän-teitä-hereillä-tai-jos-makkarin-ovi-on-auki-niin-tulen-2-tunnin-välein-hyppimään-sänkyä-päin-ja-raavin-selkää-huomiota-kaivaten-ja-nuolen-korvanne-käytöksen, eikä viikonloppukaan tunnu riittäneen akkujen lataukseen, vaikkei mitään kummempaa tullut tehtyä.

Aina on hyvä heki ottaa selfie ;)

Lauantaina olin niin rättiväsynyt, että jaksoin hädin tuskin pitää silmiä auki, mutta koska oli viimeinen tilaisuuteni palauttaa eräs neule Stockalle, ei auttanut muu kuin meikata itsensä pirteäksi ja suunnata auton nokka kohti Itistä. T lähti onnekseni matkaan ja kuskiksi ja matka Itikseen sujui joutuisasti Ärrältä haettuja kahveja hörppien. Harrastan äärimmäisen harvoin take away coffee-meininkiä, koska kahvia tulee mielestäni kunnioittaa ja juoda kaikessa rauhassa, mutta viileään autoon istuessamme tuntui sormia lämmittävä pahvimuki suoranaiselta sielunhoidolta. Olen tietyllä lailla addiktoitunut kahviin, mutta olen toisaalta iloinen, että voin saada niin paljon irti niinkin pienestä asiasta, kuin kahvikupposesta: kahvin lempeä, aromikas tuoksu hivelee nenää ja kun maitokahvin maku leviää suuhun ja valuu pikkuhiljaa nieltäessä alas kurkkuun leviää koko kehoon lämmittävä tunne - vähän samalla lailla kuin joku nappaisi syliinsä.

Söpöt, eikö?

Iitksessä pyörimme parisen tuntia ja ostoskoriin tarttui Stockan kantisalennuksessa olleet Snö of Swedenin kultaiset sydän-korvikset, jotka muistuttavat kovin jo monta vuotta himoitsemiani Marc Jacobsin sydänkorviksia, alesta pari perus-pitkähihaista t-paitaa (suosittelen lämpimästi Noom-merkkiä: todella laadukkaita puuvillaisia perus-vaatteita suht. edulliseen hintaan ja hinta-laatu-suhde huomattavasti parempi kuin esim. henkkiksellä tai Ginassa) sekä hiuspuolelta paljon hehkutetty Balmain texturizing Salt spray, sekä Klippoteketin arganöljyä sisältävää hoitoainetta.

Balmainin suolasuihke tosiaan kuuluu tuotteisiin, jota olen kyttäillyt jo pidemmän aikaa ja lueskellut paljon muiden kokemuksia sen käytöstä. Kokeiltuani sitä Stockalla, hullaannuin tuoksusta ja sopivan pörröefektin antavasta nesteestä, sorruin ja pulitin (suolavedestä - miettikää!) 18€ tyytyväisenä kassalla. Pari kertaa suihketta kokeilleena voin todeta, että se tosiaan antaa kivasti rakennetta kampauksen (ponnari ja nuttura tähän asti kokeiltu) pohjalle, muttei niinkään volyymiä. Moni varoitteli, että tuotetta ei kannata annostella liikaa, jotteivat hiukset muutu rasvaisen näköisiksi. Itse en tähän osaa vielä sanoa juuta enkä jaata, mutta tähän asti en voi kuin suositella heille, jotka kaipaavat tukkaansa "lisämassaa", sekä tosiaan rakennetta kampauksen pohjalle, mutta jotka eivät välttämättä halua tupeerata.

Klippoteketin argan-hoitsikkaan silmäni osuivat vahingossa, mutta koska uudelle hoitsikalle oli tarvetta, päätin napata 6,90€ hintaisen tuotteen kokeiluun. Hiukseni ovat nyt talvipakkasilla äärimmäisen kuivat, eivätkä ne meinaa millään imeä itseensä tarpeeksi kosteutta, vaikka teen välillä öljytehohoitoja. Koska olen pihi hintatietoinen, en viitsi(nyt vielä) ostaa Moroccanoilin legendaarista hoitoainetta, vaan päätin antaa markettiversiolle mahdollisuuden. Odotukseni eivät olleet kovin korkealla, koska ymmärrän, ettei halpisversio sisällä kuin murto-osan siitä öljymäärästä, kuin mitä kalliimpi isoveljensä, mutta koin aikamoisen yllärin kun totesin, etteivät hiukset ole yhtä sähköiset ja korppumaisen kuivat ekan kokeilun jälkeen.

Itiksessä käynnin jälkeen olo olikin pirteämpi ja suuntasin illalla juoksulenkille lumeen. Lenkki oli lyhyehkö reilu 6 km, mutta päätin jäädä leikkimään lumeen hetkeksi miehen ja Ronjan kanssa, enkä hullunkiilto silmissä tuijottaa mittarilukemia (kuten yleensä).

Sunnuntaina koitin käydä aamupäivällä jälleen lenkillä - olinhan edellisenä päivänä juossut vain lyhyen lenkin - mutta turhaan: itketti, oksetti, jalat painoivat kuin kaksi betoniporsasta, enkä hädin tuskin jaksanut kotiin takaisin lumenpeittämältä pururadalta. Muistikuvat parista pökräyskerrasta, sekä monen vuoden takaisesta keuhkokuumeesta valtasivat mieleni ja minua alkoi pelottaa. Päätin heti, että nyt kyllä kuuntelen kroppaa ja tassuttelin hissukseen kotia kohti. Kotiin päästyäni hengittelin hetken syvään, join tuopillisen vettä ja suuntasin takaisin ulos raittiiseen ilmaan putsaamaan autoa lumesta ja pissittämään Ronjaa. Vetämätön olo tuntui sietämättömältä ja jotenkin ylitsepääsemättömältä, enkä voinut käsittää mistä se johtui, mutta päätöksen lopettaa rehkimisen siihen paikkaan tein heti. Etureisiä hapotti ja särki kuin vietävää, eikä venyyttelyistä tuntunut olevan apua lain.
Myöhemmin asiaa hetken sulateltuani totesin, ettei kyllä ole ihme, että veto oli veks: koko viime viikolla en nukkunut yhtäkään yötä katkotta (kiitos Ronjan oven tai selän rapsutusten), perjantaina kävin reippaalla 8km mittaisella sauvakävelyllä lumessa ja lauantaina juoksemassa lumessa. Viime aikoina on taas tullut harrastettua liikaa pelkkää aerobista liikuntaa, mutta kun sitä 8h päivästä viettää sisätiloissa töissä, en voi kuvitellakaan meneväni tunneiksi vielä sisälle esim. salille illalla, vaan haluan ULOS raittiiseen ilmaan. Illalla olo koheni jo ja olin tyytyväinen, että tajusin heti pysähtyä. Harmittaa suunnattomasti tuo nukkumattomuus ja unen puutteen luoma pöhnä-efekti, koska se selvästi häiritsee treeniäni, jonka puutos taas aiheuttaa närkästystä, mutruttavia suupieliä ja känkkäränkkää. Ajattelimme nyt hankkia Ronjan yöpuuhailuja ajatellen portin makkarin ovelle, koska epäilen että käytös on osittain ahdistuksesta johtuvaa: koira varmasti kokee olonsa ulkopuoliseksi ja epävarmaksi, koska nukkuu yksin ovet suljettuina ja voi vain kuulla meidän tuhinamme toiselta puolelta. Täytynee myös yrittää taas tsempata tuon lihaskunnon suhteen, koska pelkällä aerobisella treenillä ei aiheuteta muuta kuin lihasjäykkyyttä ja kukkakeppi-ulkomuotoa.

Että sellainen viikonloppu tuli vietettyä :) Mitäs sun viikonloppuusi?

Liikunnan aiheuttama endorfiinikoukku ja ahdistus - mikä monimutkainen sokkelo!

Vuosi vaihtui ja monella liikunta- ja elämäntaparemppa alkoi. Joka toinen tuntuu olevan tipattomalla, gluteenittomalla tai muutenvain ravinteikkaammalla dieetillä ja joka toinen aikoo uuden vuoden kunniaksi kokeilla uutta liikuntamuotoa tai muuten vain skarpata liikuntojen suhteen. Ilokseni olen myös kuullut yllättävän monen tehneen uuden vuoden lupauksensa omaa terveyttä ja hyvinvointia ajatellen, eikä suunnitelmissa siinnä timmi rasvaton kroppa, vaan oman kehon kuuntelu ja yksilöllisten lähtökohtien huomioon ottaminen. Omalla kohdallani liikuntojen suhteen en mitään uuden vuoden lupauksia tee, koska harrastan liikuntaa säännöllisesti ympäri vuoden - kelistä huolimatta :D

Muiden uuden vuoden lupauksia ja elämäntaparemppoja lueskellessani huomaan, miten oma suhtautumiseni HC-treeniä kohtaan on muuttunut. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että harrastin liikuntaa osittain itseäni pakottaen vielä vuosi sitten, enkä antanut kropan levätä vaikka pää vaati sitä. Siksi koin suurta helpotusta kun Fustra-ohjaajani Jani kieli minulta salilla käynnin, enkä itse asiassa sen koommin ole salilla käynyt. Pitkään rakastin saleilua ja iloitsin joka ikisestä treenistä, mutta onnistuin pakottamalla itseäni tekemään siitä varsinaisen mörön, enkä yksinkertaisesti ole halunnut tehdä mitään mikä edes muistuttaisi salilla käymistä - eli kyllä, olen TÄYSIN laiminlyönyt lihaskuntojumpat. Hävettää myöntää tuo ääneen, koska tiedän kuinka tärkeätä ihan niska-hartiaseudun hyvinvoinnille, sekä juoksuharrastukselle olisi tukea lihaksia ja vetreyttää niitä lihaskuntotreenillä - jopa kevyellä sellaisella, mutten yksinkertaisesti ole enää halunnut pakottaa itseäni. Marraskuun lopulla kävin intensiivisen 3 tunnin OnRampin ja tutustuin Crossfitiin, jota suunnittelin tulevaisuuden harrastuksekseni. Crossfitissä kävin sitten säännöllisesti koko joulukuun, mutta vuoden vaihteessa totesin, ettei sekään oikein tuntunut omimmilta lajiltani. Koen itse, että crossfitissä pitäisi olla tietynlainen hullunkiilto silmissä ja himo treenata kovaa jopa oksennukseen asti, tarve parantaa suorituksiaan ja vetää itsensä äärimmilleen. Edellämainitusta taustastani johtuen tuo hulluus treenatessa aiheuttaa heti vastareaktion ja vastenmielisyyttä liikkeiden tekoon, enkä pysty nauttimaan treenistä, vaan ahdistun huomatessani, etten ole a) yhtä hyvä kuin muut, b) heikompi kuin olin ajatellut, sekä c) en koe himoa painaa niska limassa ja kokeilla missä rajani kulkee vaikka joku seisoo vieressä ja huutaa "paina paina paina, jaksaa jaksaa!!". Päinvastoin mieleni tekee huutaa "en varmana tee!" ja lopettaa liike kesken ja jäädä lattialle uhmaikäisen tavoin makaamaan ja potkimaan. Crossfit on makea laji jota suosittelen kaikille, jotka kaipaavat perusjumppien tilalle tai kaveriksi jotain "raffimpaa". Crossfitissä ei hienostella ja ainakin Keravan Crossfitillä, jossa itse kävin, tekniikkaa hiottiin ja sitä painotettiin hurjasti. Kesken liikkeenkin ohjaaja saattoi käskeä tiputtamaan painot maahan, eikä silloin pitänyt jäädä empimään saako sen tangon nyt tipauttaa tai ei - silloin annettiin tulla ryminällä alas. Tekniikan uupuessa tärkeämpää oli oma terveys - ei mahdollisesti rikkoutua levypaino. Toki minäkin jaksoin punnertaa ja painaa loppuun asti kun joku seisoi ja tsemppasi vieressä - vuoroin karjuen, vuoroin "olalle taputtaen", mutta huonojen kokemusteni jäljiltä ikävät muistot palasivat jälleen mieleen ja minua alkoi suorastaan ahdistaa koko suorittaminen, joten päätin jättää kokeilun nyt toistaiseksi kokeiluksi vain.

Eli mitäs sitten, jatkanko TAAS pelkästään itsekseni juoksentelemista? Noh, mieli tekisi mutta järki ja kroppa sanovat muuta; notkoselkäni (alias hyppyripyllyni) ei tykkää pelkästä aerobisesta liikunnasta, joka johtaa kireisiin lonkankoukistajiin, vaan vaatii koko kehoa kuormittavaa ja liikuttavaa jumppaa. Motivaationi kotijumppaan vaan sattuu olemaan nano-millimetreissä mitattavissa, joten olen pikkuhiljaa alkanut sulatella ajatusta paluusta salille tekemään kevyttä koko kehoa rasittavaa ohjelmaa. Itseni tuntien pitää tosin olla varuillaan, ettei mopo jälleen lähde keulimaan. Koska kuitenkin haluan jatkaa rakastamaani juoksua, täytyisi saliohjelmani mahdollistaa se, että juoksen vuoropäivinä ja treenaan salilla vuoropäivinä (eli ei niin, etten kykene juoksemaan koska sali vie kaikki voimani - kuten viimeksi..). Vinkkejä tai ideoita miten sellaisen 2-jakoisen ohjelman koostaisi? Ainakin mavet, kyykyt ylöstyöntöineen, sekä burpeet voisivat sisältyä.

jjep, kuvat on otettu "hieman" aiemmin syksyllä kuten puiden väreistä voi päätellä ;)

Onnistuin innostamaan mieheni myöskin harjoittamaan lihaskuntoaan ja tein hänelle pyynnöstä oman kotiohjelman, jota lupasin noudattaa seuran vuoksi itsekin.

Tässä ohjelmamme:

burpee x 15 (mielellään ylhäällä pompaten, ei pelkästään kurkottaen)

kyykky lantionlevyinen asento x 15

sumo-kyykky yhdistettynä perhoseen x 20 (10 mol. puolille)

nelinkontin vastakkainen jalka-käsi kurkotus x 20 (10 mol.puolille)

istumaannousu x 20

Toistetaan peräkanaa koko ohjelma, 60 s palautus ja 3 kierrosta.

Itse vetäisin ohjelman eilen tauoitta läpi ja huhheijaa, kyllä 3. kierroksella burpeet alkoivat painaa, mutta on jännä huomata miten niiden teko helpottuu sitä mukaa kun ohjelma etenee ja kroppa lämpiää.

Joululomalla monet hölläsivät, mutta itse taas urheilin jopa normaalia enemmän kun oli niin paljon vapaa-aikaa ja kelit sallivat ulkoilun, joten taidan joutua hölläämään nyt joulun jälkeen kun välillä tuntuu, ettei kroppa oikein ole vedossa juostessa. Toki Ronjan öiset herättelyt, sekä työkiireet verottavat voimia, mutta olen ollut hieman huolissani kun olo on niin vetämätön. Opiskeluaikoina sairastin peräti 2 keuhkokuumetta peräkkäin ja muistan, että ne oireilivat ihan samalla tavalla, eli vetämättömyydellä, mutta lisäksi olin flunssassa. Nyt en kärsi aamunuhaa suuremmasta flunssaoireesta, enkä - kopkop - hiljattain ole ollut flunssassa muutenkaan. Eilen kävin juoksemassa 5 km töiden jälkeen, enkä muista koska olisin juossut noin lyhyen lenkin, mutta koska kenkä alkoi hankaamaan vasenta isovarvasta aiheuttaen koko varpaan ja jalkapohjan puutumisen, jouduin kurvaamaan autolle jo suunniteltua aiemmin. Hetken ehdin jo pelästyä, että jalassani olisi veritulppa (Rajoilla-kirjasta viisastuneena..), mutta kotiin päästyäni nappasin sukan pois ja totesin, että varpaassa jo aiemmin ollut kovettuma tod.näk. oli hankautunut, koska sen alla näkyi verenpurkauma. Mittasin hemoglobiini töissä pika-mittarilla, koska väsymys hyvinkin mahdollisesti voisi johtua (jälleen) matalasta hb:stä. Noh, pikamittaus on aina pikamittaus, mutta toki suuntaa-antava ja kun vastaukseni oli 106, taitaa rautakuuri jälleen olla paikallaan.

Että sellaista. Ihanaa kun tänään on perjantai ja pääsee taas viikonlopun viettoon :) Suunnitelmissa on Itiksessä käynti, muttei mitään sen suurempaa. Mies tosin haikaili ulossyömisestä, joten saas nähdä jos se onnistuu mut ylipuhumaan ;)

Mitäs viikonloppusuunnitelmia sulla on? :)