Kadoksissa. Tule kanssani päiväkahville, niin kerron.

Blogihiljaisuus se jatkuu jatkumistaan ja pian hävettää ylipäätään enää palata tänne. Palaanpa kuitenkin kertomaan, että täällä edelleen jossain muodossa ollaan. Elämä koneen ja blogin ulkopuolella on heitellyt, muuttunut ja koetellut niin kovin ja paljon, että hädin tuskin tunnistan itseänikään. Koska jo arjen pyörittäminen tuntuu tällä hetkellä käyvän voimille, olen priorisoinut ja hädin tuskin edes lukenut muiden blogeja - saati sitten päivittänyt omaani.

Olen pariin otteeseen törmännyt blogeissa n.s. "kahvilla kanssani"-postauksiin, joihin voi kätevästi sisällyttää viime aikojensa kuulumiset aiheuttamatta blogiinsa maratonpostausta. Kaikkea en kerro - kuten en myöskään kertoisi, jos tapaisimme ja juttelisimme ääneen kahvilassa. Tervetuloa - jollet kahvista välitä, niin nappaa vaikka glögiä ensimmäisen adventin kunniaksi!

"Moikka! Mitä kuuluu, pitkästä aikaa hei!"

No niin on. Kääk, mulle kuuluu. No kai mulle päällisin puolin kuuluu ihan hyvää, mutta kulunut kuukausi on ollut myllertävin ja rankin ikinä: uusi duuni, lisätutkimukset sairaalassa (jotka sitten aiheuttivatkin hieman odotettua enemmän vaivaa ja osaa vastauksista odottelen edelleen) ja hajonnut auto.. Eli voisi kai sitä huonomminkin mennä! :)

"Oho, aika rajua. Siis häh, uusi duuni?"

Joo, mut rekrytoitiin pikaisesti terveydenhoitajan hommiin ja vaihdoin siis käytännössä sen kummempaa perehtymättä kiireellisemmistä päivystystehtävistä hidastempoiseen, terveyttä ylläpitävään terveydenhoitajan hommaan. Siinä missä aiemmin paikkailin haavoja, tein hoidon tarpeen arviota ja käytin käsiäni sairaita hoitaen, käytän nyt enemmän ääntäni ja päätäni, juttelen kartoitan ja koitan neuvoa terveitä kohti terveellisempiä elämäntapoja. Aiemmin toimin porukassa ja nyt lähes täysin itsenäisesti. 
Uusi pelottaa ja vielä on miljoonatsiljoona asiaa, jota en osaa enkä tiedä mutta otan selvää asioista, opin ja otin tämän haasteena vastaan.

"Kuulostaa hyvältä ja vaihteluhan vaan virkistää! Voi ei, mikä tämä terveysjuttu on?"

Kerroin käyneeni lisätutkimuksissa gynen puolella ja ylläribonus tulinkin odotettua kipeämmäksi. Tai siis lähinnä itse olin järkyttnyt siitä miten kipeä pieni ihminen voi olla - lääkäreille se taisi olla ihan läpihuutojuttu. Toistaiseksi minut määrättiin juoksukieltoon (tai no eivät nyt totaalikieltoon mutta käskivät vähentää), koska lääkärit ovat sitä mieltä että aiheutan juoksemalla tällä hetkellä enemmän rasitusta ja stressiä kropalleni juoksemalla. Eli tätä nätisti KERRANKIN noudattaen olen nyt ollut 2 viikkoa juoksematta. Ja se tuntuu - niin päässä kuin kropassakin: joka paikkaa kolottaa, mieli on harmaa ja ärtynyt, miehelle tekee vain mieli haistattaa huilut eikä ruokahalu ole lainkaan niin hyvä kuin liikkuessa. Mutta on tässä puolensakin: kävellä saa ja nyt kun ei kaikki aika mene juoksemiseen, olen ehtinyt katsoa enemmän TV:tä kuin koskaan aiemmin, googlaamaan kaikki maailman diagnoosit (odotan vielä viimeisiä tuloksiani) ja ostanut lähes puolet maailmasta verkkokauppojen syövereistä. Klik-klik vaan.

"Okei, no mitä oot siis pääasiassa googlannut?"

Haha no verkkokauppojen tarjonnat ovat kyllä vaihdelleet IHAN laidasta laitaan: uusimpina villityksinä heittää koko meidän sisustus uusiksi (ihmeesti olen ehtinyt ärsyyntyä entistä enemmän tähän meidän sekasoppaan kun olen viettänyt niin paljon aikaa kotona) ja meinasin tuossa eräänä iltana myös kotiuttaa Chanelin laukunkin. (Harmi kyllä taisin mainita ääneen, että veska kustantaisi reilun kuukausipalkan ja heti mies oli toppuuttelemassa, että kannattaako nyt veskaan sellaista summaa laittaa). Karman laki kuitenkin iski ja autosta hajosi pakoputki. Meinasin hävetä silmät päästäni kun ajoin töihin Corolla amismaisesti päristen ja olin enemmän kuin kiitollinen, että mies hoiti autoni huoltoon ja sain uuden pakoputken ja jotain muitakin tarpeellisia osia - hintaan 330 euroa. Hiphei, ihanaa omistaa auto! Tuulilasikin pitäisi piakkoin uusia..

"Haha no onneksi asia hoitui noin kätevästi! Kiitithän miestäsi siitä, että hän hoiti autosi sillä aikaa kun itse olit töissä - omana vapaapäivänään?"

Kiitin joo. Olin itse asiassa aika ällikällä lyöty kun mies soitti mulle töihin, että hakee autoni avaimet - vaikka minä olin soittanut aamulla vain iskälle ja pyytänyt, että hän handymaninä tsekkaisi autoni. Totta puhuakseni olen viime aikoina kaikkien myllerrysteni keskellä ja kanssa huomannut, miten sivuutetuksi mies on joutunut. Kiltti, ihana, ihailtava heppu se vaan jaksaa olla, joka pysyttelee meikäläisen rinnalla. Tänään havahduin jonkin sortin lausahdukseen (oman pääni sisällä), että taidan tällä hetkellä olla oman onneni esteenä. Koska syitä onnellisuuteen ja hymyyn minulla kyllä riittäisi. Niitä on vain hankala nostaa päällimmäisiksi kun niin moni muu asia menee päin honkia..

"Auts, no mutta onneksi mies pysyy rinnallasi. Ja onhan sinulla Ronja-hauveli, mitä hänelle kuuluu?"

Joo mies on kyllä saanut kuulla kunniansa kun kaiken paskan keskellä olen vielä välillä kyseenalaistanut kannattaakohan hänen edes sitoutua kanssani olemaan - eli tekemään juuri sitä mitä minä maailmassa (parin muun asian ohessa) haluaisin eniten maailmassa. Meillä on samanlaiset suunnitelmat ja haaveet tulevaisuutta ajatellen, mutta aikataulumme on eri. Itse olisin voinut kihlautua ja suunnitella häitä ja virallistaa suhdettamme jo aikapäiviä sitten ja mitä enemmän mies antaa odotuttaa, sitä vähemmän minua pian koko homma kiinnostaa. No ei, älä ota ihan täydestä kaikkea mitä sanon, mutta kyllä se paikkaansa pitää että minua harmittaa - todella paljon. Tuntuu välillä siltä, etten saavuta elämässäni oikein mitään niistä asioista, joita kovin toivon.
Onneksi minulla tosiaan on Ronja - tuo elukka, joka välillä ajaa minut suorastaan hulluuden partaalle tepposineen, mutta joka on samalla minulle se kaikkein tärkein. Naureskelemme miehen kanssa usein, että koira on kyllä pelastanut meidät monet kerrat suurimmilta konflikteilta, koska keskustelun voi AINA kääntää koiraan tai löpistä jotakin sille jos huomaa, ettei muuta jutun aihetta keksi tai keskustelu uhkaa mennä riitelyksi. 
Ronja itse vaikuttaa voivan hyvin: juoksut toki alkoivat pari päivää sitten, eli koisu on normaalia väsyneempi ja kuorsaa nytkin tuolla vuoteessaan. Mutta toki koira pääsi purkamaan energiaansa tänään kun kävimme vanhempieni luona ja käytiin neidin kanssa metsässä. Ronja taitaa olla kaikkein onnellisimmillaan kahdessa paikassa: metsässä ja meressä.

"On ne koirat vaan ihania. Onko sulla jo joulusuunnitelmat lahjoineen härpäköineen hyvällä mallilla?"

Eilen otettiin adventtikyntteliköt esille ja tänään hain vanhempien metsästä mustikan varpuja koristeeksi. Ja pihavalot laitoin paikoilleen jo lokakuussa muistaakseni! Muuten olen poltellut kynttilöitä päivittäin (niin aamulla kuin illallakin) ja töissä innostuin jopa kuuntelemaan taustamusiikkina jouluradiota pitäessäni influenssarokote-vastaanottoa. Joululahjoja olen hankkinut jo pari kappaletta, mutta vielä on hieman hankittavaa jäljellä. Itse toivoin niinkin käytännöllistä juttua kuin kunnollista puista pippurimyllyä Joulupukilta ja äiti lupasi viedä terkut Korvatunturille. Joulukoristeista en muuten juuri piittaa, eikä meillä juuri tonttuja näy paria harkittua yksilöä lukuunottamatta. Itse olen enemmän less is more mitä tulee joulukoristeisiin ja nautin perinteisistä ja aidoista koristeista kuten havuista ja varvuista, kynttilöistä ja Aarikan tontuista (poikkeuksena Pentikin hiiripariskunta, jonka hankin Malminkadun kämppään aikanaan) sekä Pentikin porot. Nämä tosin nostan esille vasta myöhemmin, lähempänä jouluaattoa.
Jouluruokaa taas en ollut suunnitellut syöväni lainkaan ennen joulua, mutten pistänyt hanttiinkaan kun äiti tänään tarjosi lanttulaatikkoa ja rosollia - meikäläisen kahta suosikkia! Lanttulaatikko harmi vaan pistää vatsan turpoamaan ja närästikin hieman, mutta vaakalaudalla kun painoi ota tai jätä, valitsin empimättä ota-vaihtoehdon ;)

"Kerro hei vielä jotain mitä sulla on noiden isompien juttujen ohessa tällä hetkellä menossa?"

Kjell Westön Där vi en gång gått-kirja tuudittaa mukavasti yöpuulle. 
Olen vähentänyt kahvinjuontia lääkäreiden käskystä (koska stressitila) ja yrittänyt ylipuhua itseni, ettei vihreä tee nyt NIIN hassun makuista ole.
Olen ihastunut Eamesin DSW-blogiklisee-tuoleihin. Tahdon.
Meinasin tänään jo tehdä ekan satsin piparitaikinaa ihan vaan sen taikinan vuoksi.. Piparit itsessään nyt eivät niin häävejä ole taikinaan verrattuna ;)
Olen haaveillut kaikenlaisista sisustustavaroista mutta yrittänyt pysytellä pöksyissäni - toistaiseksi en siis vielä ole kotiuttanut mitään muuta kuin kanahäkistä vanhan maton olkkarin lattialle ;)
Nyt kun teen th-hommia ovat päivän asu-kuvat palanneet jälleen mieleen. Niitä ei siis aikoihin ole tullut otettua, koska pimeys ja arkiasut.

Tälläisiä kahvipöytäkuulumisia tällä kertaa. Olen kirjoittanut tätä postausta varmaan tsiljoona tuntia ja erehtynyt vähän väliä muille sivustoille, mutta sallittakoon se minulle: viime postauksesta on jo sen verran aikaa, ettei keskittymiskykyni voi kymmentä minuuttia pidempään kestääkään.

Unelmieni talo - ethän rakas estä minua saamasta sitä?

Mitä lähemmäs kesää pääsemme, sitä enemmän minun hinkuni, tahtoni, tarpeeni saada oma talo kasvaa. Eilen viimeksi jopa hermostuin miehelleni kun hän empii ja vatvoo (minun tahtiini verraten) rakentamista ja totesin eilen sitten kiivastuksissani, että jollet sinä lähde kanssani pian rakentamaan niin teen sen yksin! Toki minäkin ymmärrän, että meidän tilanteessamme täytyy nyt vielä odottaa kunnalta poikkeus- sekä rakennuslupaa, mutta niiden pitäisi kyllä tulla vielä tämän vuoden puolella (onhan poikkeuslupaa anottu jo alkuvuodesta) ennen kuin voimme marssia pankkiin ja sen jälkeen talofirmoille kosiskelemaan meidän tarpeisiimme ja budjettiimme sopivia talomalleja.

Unelmieni talo: Kannustalon Aurora

Olemme mieheni kanssa kovin erilaisia luonteiltamme siinä suhteessa, että siinä missä minä painan kaasua, hän vetää käsijarrusta. Siinä missä minä kiihdyn, hän pysyy viilipyttynä. Pidän näitä pääosin hyvinä eroavaisuuksina, koska täydennämme hyvin toisiamme ja kun minun menoni uhkaa käydä liian kovaksi on hyvä, että joku jarruttaa ja kun mies uhkaa hidastella, potkin minä häntä persuksille. Taloasiassa (kuten myös kosimis- ja naimisiinmenojutuissa..) nämä eroavaisuudet ovat pikkuhiljaa alkaneet ärsyttää minua. Vänkääminen, vonkaaminen ja asiasta ininä ei helpota eikä edesauta asiaa, sen tiedän, mutta levoton luonteenpiirteeni ei kerta kaikkiaan ajoittain enää jaksaisi odottaa (kauaa..). Olen henkeen ja vereen omakotitalon asukki ja kaipaan omaa pihaa, rauhaa ja tilaa, jota ei kerrostalo luonnollisestikaan tarjoa. Meidän ei nyt ole järkevää muuttaa mihinkään väliaikaiseen ratkaisuun, esim. rivariin, jossa olisi oma piha, koska nuo luvat ovat jo vetämässä. Tekisimme tuossa tilassa mitä todennäköisimmin taloudellista tappiota, koska asuntolaina tulee minun osaltani olemaan ensimmäinen, jonka myötä siitä pitäisi saada etuja (hyvä listaus löytyy täältä) m.m. minun ei tarvitse maksaa varainsiirtoveroa ja voin saada valtion takaamaan lainani. En toisaalta tiedä miten homma toimii sitten käytännössä, koska nostamme mitä todennäköisimmin yhteisen lainan ja miehelleni se on jo toinen - saammekohan siltikin edun?

Tiedän, että matka siitä että poikkeus- ja rakennusluvat on myönnetty on pitkä vielä siihen, että voi nähdä itsensä tassuttelemassa omalla terassilla tai keittämässä kahvia omassa keittiössään, mutta tiedän, ettei noihin myöskään päästä, ellei sinnepäin kuroteta. Talonrakennus tuo mukanaan miljoonasti velvotteita, papereita, byrokratiaa ja takuuvarmasti huolenaiheita, mutta sekään ei estä minua sanomasta suoraan, että oma talo on yksi elämäni suurimmista unelmista. Unelma, jonka aion saavuttaa parin vuoden sisään. Miehen nyt miettiessä läpi kaikki ummet ja lammet ja kässäriä vetäessään, minä alan hermostua häneen niin, että reilu 50 neliöinen kaksiomme alkaa käydä pieneksi. Haluan talon hänen kanssaan - ehdottomasti - mutten halua odottaa kunnes olen 30-vuotias.

 

Aurora 121 pohjapiirros

Auroraa muistuttava Rauhala on myös mieleeni :) Eniten silmääni miellyttävät tälläiset perinteiset puutalot

Aah, eikö olekin kutsuva tämä iso terassi?

 

 

Keräsin tähän pari kuvaa sellaisista taloista, jotka ovat meillä harkinnan alla. Vaikka luonteenpiirteissämme on poikkeavuuksia, osuvat talomakumme onneksi yks yhteen :) Kannustaloja olemme enimmäkseen katselleet ja nehän tunnetaan korkeasta laadustaan ja todella siisteistä ratkaisuistaan. Mikä Kannustaloissa minua miellyttää eniten on erikoiskorkea huonekorkeus sekä huolella viimeistellyt yksityiskohdat.

Toki monta muutakin talofirmaa täytyy vielä ottaa harkintaan ja tutustua heidän valikoimaansa, mutta Kannustalot nyt ovat miellyttäneet silmääni eniten tähän mennessä :)

Minkälaisia talo-/asuntohaaveita sinulla on? Oletteko partnerin kanssa samoilla linjoilla siitä, koska talon rakennus on ajankohtaista ja jos olette jo rakentamassa tai rakentaneet, miten se sujui?

kuvat lainattu Kannustalon sivuilta

Jos saisi haaveilla ihan mistä vaan.. Miksei saisi haaveilla? Listaus minun osaamisestani ja haaveistani

Edelliseen postaukseen viitaten ja tavallaan siitä jatkaen, voin kertoa, että kirjoittaminen toimii kohdallani: kirjoittamisen avulla puran ehkä tehokkaimmin ajatuksiani, mutta kun tajusin perjantai-iltana koiran lenkityksen jälkeen vielä yhdistää ulkoliikuntaan lihasjumpan, olin myyty: raikkaassa ulkoilmassa kävely, jonka jälkeen tein patteritreeniä kotona käsipainojen ja kahvakuulan avulla saivat jotenkin mieleni kirkkaammaksi ja aloin nähdä mahdollisuuksia - näkemään eteeni asetetuista esteistä yli ja ohi. En ole luovuttaja-tyyppiä, joten kysyin itseltäni, miksi luovuttaisin nytkään?

Suomalaisittain kasvamme ajatusmalliin, jossa vähemmän on enemmän. Ja jos sattumoisin joskus oli sitä enempää, ei siitä sovi mainita kellekään, koska se mielletään heti leveilyksi ja kerskuiluksi. Samoin kuin omilla saavutuksilla ei sovi hehkutella ympäriinsä, ei suomalaiseen mentaliteettiin sovi myöskään unelmointi. Tai saahan sitä unelmoida, mutta unelmien kuuluu olla punainen tupa ja perunamaa-tyyppisiä - ei iso omakotitalo järven rannalla, iso auto, matka Malediiveille ja Loubotinit. Ehei. Pari vuotta takaperin nuoret suomalaiset alkoivat järkyttää tätä kirjoittamatonta sääntöä ja hankkivat kalliita merkkilaukkuja ja panostivat ulkonäköönsä irtoripsin ja klipsituuhennoksin. Hankintoja ja valintoja alettiin kutsua investoinniksi itseensä ja näpäytettiin huomauttelijoita sormille tokaisemalla, että itsepähän olen rahani ansainnut ja voin käyttää ne miten haluan ja jos saan Louis Vuittonin laukusta hyvän olon, miksen hankkisi sitä? Vanhempi sukupolvi pyöritteli silmiään: siinä missä aiemmin neuvottiin laittamaan kaikki rahat säästöön (mieluiten säästötilille tai sukanvarteen), alkoivat nuoret nyt "investoimaan" niitä kalliisiin käsilaukkuihin, matkoihin ja hyvinvointiin. Sekä osallisena, että vierestä katsojana minun on vaikea käsittää, miksi toisten hankintoja saa kritisoida, vaikkei hankintoja tekemätöntä myöskään kehuta. Esimerkiksi jos Pirkko ostaa ylityörahoillaan kalliin käsilaukun, saa sitä kritisoida ja ihmetellä suureen ääneen sekä Pirkon kuulleen, että selän takana. Mutta jos Pirkko laittaisikin ylityölisänsä säästötilille, ei kukaan kehu häntä, taputa olalle ja totea "well done, teit juuri niinkuin isosisä opetti vuonna 1993" tai sen kummemmin noteeraa koko asiaa - vaikka Pirkko painattaisi tekonsa t-paitaan, jonka hän pukisi seuraavan viikon ajan joka ikinen päivä yllensä töihin sekä jumppaan.

Huomaan itse syyllistyväni tuohon vanhan aikaiseen ajatteluun, jossa unelmointi, "aim high"-ajattelu ja haaveilu on turhanpäiväistä, vaikka se nykypäivänä alkaa olemaan jo yhteiskunnallisesti hyväksytympää kuin ennen. Saatuani torstaina kuulla ikäviä uutisia, jotka vaikuttavat tulevaisuuteeni huomattavalla tavalla, järkytyin eniten siitä, että turvallinen 8-16 työskentely ja ylipäätään "turvalliseksi" luokitellun boksin sisällä olemiseni ei olekaan näillä näkymin syksyllä totta. Tuttu ja turvallinen elämä järkkyy ja joudun ajattelemaan, mitä sen ulkopuolelta voisi löytyä. Eniten minua uutisten jälkeen järkytti ja pelotti se, että unelmani perheenlisäyksestä ja talonrakennuksesta, jotka kumpikin vaativat taloudellista järkkymättömyyttä, ajettiin merirosvonlaivan laudalle: taloja ei rakenneta, eikä suurperheitä kasvateta, ellei talous ole vakaa ja riittävä. En tarkoita, etteikö perheenlisäystä voisi saada vaikkei penniäkään olisi tilillä, mutta koska unelmaani kuuluisi myös omakotitalon rakentaminen tiedän, että talouden täytyy olla niin vakaa ja riittävä, että siihen voin joskus yltää. Mikään pankki ei myönnä talo- ja raksalainaa ihmiselle, jonka tulot ovat epävakaat - ei ainakaan sen kokoista, jonka minun talohaaveeni vaatisi. Ja ihan järkisyistä: en todellakaan haluaisi nostaa lainaa, jonka tiedän olevan mitä todennäköisimmin liian suuri minun takaisin maksettavakseni ja joka voisi ajaa minut (ja toivon mukaan tulevan perheeni) ojasta allikkoon. En ikinä antaisi anteeksi perheelleni enkä itselleni sitä, jos ajaisin perheeni taloudelliseen ahdinkoon suuruudenhulluuteni vuoksi ottamalla omaan maksukykyyni liian ison lainan. Pankit ovat onneksi tänä päivänä ja tässä taloustilanteessa todella tarkkoja siitä, miten isoja lainoja ja millä koroilla he ihmisille myöntävät, enkä usko, että yksikään pankki myöntäisi minulle miljoonien lainaa vaikka sitä jossain sekavassa mielentilassa pyytäisin.

Tällä hetkellä tilanteeni on siis se, että minun täytyy koittaa katsoa boksin ulkopuolelle. Onnekseni nykypäivänä sellainen ajattelutapa on jo tavallisempaa kuin esim. 10 vuotta sitten, eikä samalla tavalla enää "täydy" käydä 8-16 töissä, käydä työpäivän päätteeksi kaupassa ostamassa rasvatonta maitoa ja ruisleipää, käydä iltaisin kansalaisopiston jumpassa ja imuroida. Päivän päätteeksi käydä nukkumaan kympin uutisten jälkeen, seuraavana aamuna nousta ja juoda Juhla Mokkaa ja taas suunnata töihin. Oman pääni sisällä tälläinen arjen suorittaminen tuo turvallisuuden tunnetta, mutta koska se näillä näkymin tulee minusta riippumattomista tekijöistä järkkymään ja muuttumaan, täytyy minun koittaa nähdä mahdollisuuksia muualla - boksini ulkopuolella.

Aloitin verhojen raottamisen miettimällä, mistä pidän, mitä haluaisin tehdä ja missä olen hyvä.

Pidän terveyden ylläpitämisestä, sekä sen promoamisesta. Mikään terveyssaarnaaja en ole, enkä mistään hinnasta voisi tuputtaa kellekään mitään - mikään suoramyynti-ihminen en siis ole. Sen sijaan tykkään antaa ihmisille ideoita, mutta tuputtamisen sijaan pidän ratkaisukeskeisestä ohjaamisesta: asiakkaalle/vastapuolelle annetaan ideoita, mutta hänen omat ajatuksensa ja kykynsä nähdä omia mahdollisuuksiaan ohjaavat häntä ratkaisujen äärelle. Ohjaajana ajatuksia voi tietyllä tasolla ohjata, mutta pallo on asiakkaalla itsellään. Olen työni puolesta todennut, että tämä on ainakin elämäntapamuutoksia tekevillä se toimivin tapa, koska ihmiset joutuvat miettimään, mihin itse ovat valmiita ja mihin he itse juuri sillä hetkellä pystyvät. Laihdutuskeinona tai elämän suunnan vaihtajana tämä ei välttämättä ole se nopein tapa, mutta takuuvarmasti pitkäkestoisin: kun ihminen sopeutuu uuteen tilaansa pikkuhiljaa, ehtii hän myös prosessoida ja integroida sitä elämäänsä ja siis tehdä uudistuksesta osan elämäänsä sen sijaan, että yrittäisi mahdollisimman nopealla aikataululla heittää koko elämänsä uusiksi. "Kaikki mulle heti nyt"-ajattelu ei pitkällä tähtäimellä ole kestävää.

Pidän toisaalta myös sairauden hoitamisesta, mutta siinä missä joku muu saattaisi nähdä pelkän sairauden, huomaan terveyttä ylläpitävän osani näkevän myös sairaassa sen terveän puolen. Tykkään ylläpitää (sairaissakin) ihmisissä toivoa ja sen sijaan, että jäisin potilaan/asiakkaan kanssa potemaan pohjamutiin huonontunutta suorituskykyä, tykkään nostaa esille sen, mihin ihminen sen hetkisessä tilassaan pystyy ja on kykeneväinen. Kehumalla sitä pientäkin jyvää, joka ihmisessä on, voi häntä auttaa suuntamaan katseensa ylös ja kasvattamaan jyvästään kortta ja pikkuhiljaa puhkeamaan kukkaan. Sairaus tai vamma voi estää ihmistä pääsemästä olympia-tasolle tai edes "normaaliksi" luokiteltuun tilaan, mutta laskemalla vaatimukset ihmisen henkilökohtaiselle tasolle, voi häntä auttaa pääsemään omalle olympia-tasolleen ja olemaan tyytyväinen siihen. Ei kaikkien tarvitse pyrkiä ja pystyä selviytymään Iron Man-kisasta, puolikkaasta maratonista tai vetämään kymmentä leukaa.

Pidän kirjoittamisesta ja muistan, miten lukionaikainen äidinkielen opettajani kehui kirjoitustaitojani. Ylioppilaskirjoituksissa olin todella pettynyt kun äidinkielenkoe meni täysin penkin alle, mutta menipähän läpi. Jouduin hyväksymään, että juuri sinä päivänä eivät otsikot natsanneet eikä ylioppilastodistuksessani koreileva arvosana vastaa lukiossa 3 vuoden aikana suorittamieni kurssien arvosanoja, joiden keskiarvo taisi olla 9.

Pidän liikkumisesta terveyden ylläpidon ohessa ja tykkään tsempata ihmisiä, sekä sanallisesti luomalla heihin toivoa ja uskoa siitä, että he pystyvät suoritukseen, että myös hölkätä vierellä ja tsempata. Oma kehoni voi kaikkein parhaiten kun se saa sopivissa määrin liikkua eri tavoin, enkä usko pystyväni koskaan pelkästään istumaan toimistossa 8-16. Olen itse tehnyt liikunnan osalta suuria mokia, mutta olen myös oppinut niistä kantapään kautta ja uskon, että aistin sen myötä herkemmin jos joku muu on tipahtamassa samaan suohon, jossa itse olen rypenyt. Osaan omien mokien myötä myös opettaa ihmisille pehmeyttä ja lempeyttä itseään kohtaan. Nykypäivänä kun paineet ovat jokaiselta elämän osa-alueelta kovat, tuntuu ainoa oikea tekeminen olemaan kovemman luokan suorittamista. Töissä pitää olla tehokas, jumpassa pitää vetää sata lasissa, kotona täytyy olla tiptop ja parisuhde, perhe ja lomamatkatkin - Ikea-reissuja nyt unohtamatta! - täytyy suorittaa ja pitää kiiltokuvamaisen kauniina ja onnistuneina. Valokuvakirjat, tyynynpäälliset, sixpackit, lastenvaatteet, yöunet - mistään ei saisi karsia, mutta mistä hitosta yhden ihmisen 24 tuntia vuorokaudessa voisi riittää kaikkeen tuohon? Aivan, ei millään.

Olen pallotellut mielessäni, miten voisin yhdistää nuo yllä luettelemani alueet. Pitäisikö opiskella jokin liikunta-aiheinen "lisä"-ammatti sairaan- ja terveydenhoitajan ammatin kaveriksi? En toisaalta haluaisi alkaa yksityisyrittäjäksi enkä liioin lihaksia ihannoivaksi personal traineriksi. Ja miten yhdistäisin kirjoittamisen noihin? Olen salaa haaveillut ties kuinka pitkään työpaikasta urheilu- tai terveysaiheisessa lehdessä, mutta koska en omaa minkäänlaista kirjoittamiseen liittyvää opintoa, en usko olevani kovin haluttu tai edes pätevä sellaiseen. Jokin työ, joka tutkisi terveystrendejä olisi kiinnostava. Ehkä olisin hyvä kolumnisti? Ongelma on vain se, että kolumnisteiksi tunnutaan tänä päivänä palkattavan pelkkiä julkkiksia. Jossain mieleni syövereissä mietin joskus, että lähettäisinkö avoimen hakemuksen johonkin lehteen ja heittäisin villisti, että haluaisin alkaa kirjoittaa heille terveysaiheista kolumnia. Homma tyssäsi siihen kun selasin Suomen suosituimpia urheilu- ja terveyslehtiä läpi ja tsekkasin etenkin kolumnit läpi: pelkkiä julkkiksia. Tuskin ketään kiinnostaisi lukea tälläisen tavallisen pulliaisen (en ole saavuttanut yhtäkään mitalia ellei tarha-ajan Muumi-hiihdon pokaalia lasketa..) aatoksia terveydestä ja elämästä sen ohessa.
Toki olen niin nuori, että voisin sangen hyvin opiskella toisen ammatin sairaanhoitaja-terveydenhoitaja AMK-koulutukseni lisäksi, mutta järjellä ajateltuna, en taloudellisesti enää haluaisi olla täyspäiväinen opiskelija. Jos joskus haluan sen omakotitaloni saavuttaa, täytyy nyt joka kuukausi säästää nätisti, eikä opintotuen turvin elellen mammonaa juuri säästöön jää. Eli fysioterapeutin tutkinto, jota hetken mietin, ei tunnu ihan fiksulta vedolta. Toisaalta fysioterapeutiksi voi tietyissä ammattikorkeissa opiskella myös aikuiskoulutuksena ja päivätyön ohessa, mutta esim. Metropoliassa lähiopetusta olisi 2-3 päivää/vko + työharjoittelut päälle - 3,5 vuoden ajan! Toki saattaisin saada jotain edellisestä tutkinnostani hyödyksi (ainakin perusopinnot, eli kielet ja anatomia), mutta siltikin valmistumiseen menisi takuuvarmasti 3 vuotta. 3 vuoden päästä olen 29-vuotias ja voin kyllä naiivisti  ja realistisesti todeta, että jos nyt alkaisin opiskelemaan täysin uutta ammattia 3 vuoden ajan, voisin unohtaa unelmat säästöistä ja omakotitalon rakentamisesta seuraavien 3 vuoden aikana: rahat eivät millään riittäisi talon rakentamiseen, eikä pankki myöntäisi yhtä isoa lainaa osa-aikaiselle opiskelijalle kuin täyspäiväisesti työtätekevälle. Enkä ole täysin varma siitä, haluaisinko tehdä nimenomaan urheilusta/liikunnasta työn, vai olisiko parempi vain pitää se vapaa-ajan harastuksena.

Suuria ajatuksia, mutta täysin todellisia. Ensimmäistä kertaa ikinä kirjoitan näin avoimesti siitä, mitä todella haluaisi tehdä. Ensimmäistä kertaa uskallan astua turvallisen boksini ulkopuolelle ja kertoa, että voisin kuvitella tekeväni muuta kuin totuttua 8-16-työtä, kunhan saisin siitä mielihyvää ja kohtuullisen korvauksen. Ensimmäistä kertaa uskallan sanoa ääneen, etten pidä mahdottomana, että tekisin jotain muuta työkseni kuin sitä vanhan mallin mukaan "hyväksytyksi" laskettua 8-16-duunia. Onneksi elän modernissa yhteiskunnassa, jossa moni jo elättää itsensä jollain muulla, kuin käymällä perinteisesti töissä 8-16 ja harjoittamalla sillä perinteisellä sairaanhoitajan tai opettajan ammatilla.

Heitä pallon sinulle, lukijani: mitä ajatuksia (tai ammatteja - mikä olisi vielä parempi!) tekstini ja haaveiluni sinussa herättää? Mitä sinä tekisit, jos saisit toteuttaa unelmiasi?

Himotuimmat laukut 2016

Joskus sitä tekee mieli haaveilla, eikö? Haaveilu on siitä kivaa, ettei se maksa mitään. Itse sorrun valitettavan harvoin ostamaan asioita hetken mielijohteesta niitä sen kummemmin suunnittelematta tai punnitsematta ja jälkeenpäin saan juosta ympäri kaupunkeja, posteja, R-kioskeja palauttelemassa ties mitä ostoksia. Onnekseni osaan "osta"-painikkeen painamisen lisäksi myös palauttaa n.s. turhia ostoksia, mutta mieleni tekisi oppia välttämään näitä turhakkeita kokonaan. Useimmiten pitää luottaa intuitioon ja jos jokin tuote ei heti tunnu kivalta, tulee se palauttaa. Harvemmin ne kinkkanat paidat tai liian suuret laukut muuttuvat mukavemmiksi kun niitä säilyttää kaapeissa ja jos ne jäävätkin sinne kaappiin, ovat epäsopivia ja vieläpä arvokkaita, kasvaa harmitus potenssiin 16 kun rahaakin menee hukkaan. Rahaa, jolla voisi ostaa sellaista, joka on oikeasti mieluista.

Mistä minä siis haaveilen? No laukuista. En ole MiuMiu Bow bagin hankittuani ostanut YHTÄKÄÄN laukkua (kelatkaa! Yli 2 vuotta sitten!) mutta haaveillut olen senkin edestä. Mielestäni on ihanaa katsella, kuolata ja ihailla, haaveilla tavaroista, mutta kun olen nakannut ne ostoskoriin ja näen loppusumman, punnitsen hetken mielessäni mitä muuta kyseisellä rahalla voisi tehdä ja saada, painan yllättävän pian X-nappia ja suljen koko ruudun. Piheys ja järki iskee.

Ajattelin esitellä pari laukkuhaavetta täällä blogin puolella, jotta a) todistan että elämääni kuuluu muutakin kuin työ, koiran ulkoilutus, juoksu ja terveyden etsiminen ja b) todistan, että garderoobiini kuuluu muutakin kuin urheiluun liittyvät hankinnat.

Ralph Lauren Newbury double zipper. Täydellinen laukku, joka pitää muotonsa ryhdikkäänä myös tyhjempänä. Voi kantaa sekä olalla, että kädessä ja crossbodynä. Hinta n 300e.

 

Givenchy Antigona. Minulle THE bag: täydellinen laukku, joka Ralph Laurenin tavoin on ryhdikäs, ajaton, olalla- että kädessä kannettava. Monet haaveilevat Chaneleista ja Herméistä, mutta itse unelmoin tästä. Hinta n 1600e. Lääh.

Sellaisia unelmia minulla.. Olemmeko match made in heaven vai unelmoitko sinä jostakin ihan toisesta laukusta? Kenties sporttibagista? ;)

kuvat google kuvahausta

Oispa jo kevät.. Materialistista haaveilua

Kevään saapuessa materialistin hyppyset syyhyävät: uutta garderoobiin, yes please! Itse unelmoin the trenssistä, uusista nahkaisista baltsuista (vanhat hyvin palvelleet Vagabondit ovat nyt tiensä päässä, koska varpaat paistavat läpi ja pohja irvistelee paikoin) sekä kellosta. Nojoo, kello on näistä asia jota en tarvitse, mutta josta on vain kiva unelmoida :) Uneksin pitkään kultaisesta Michael Korsista, mutta Marc Jacobsin pelkistetympi malli on alkanut miellyttää silmääni yhä enemmän..

Realistisin noista ylläolevista on trenssi. Tory Burchin baltsut olisivat kivat, mutta kenkiin jotka kuluvat suht nopsaan en välttämättä ole valmis investoimaan montaa sataa - varsinkaan kun olen parit Vagabondit omistaneena ja loppuun kuluttaneena todennut, että niissä on oikein hyvä hinta-laatu-suhde. Kesäbaltsut kun useimmiten ovat aika kovalle kulutukselle altistuneina - niin hiekalle, pölylle kuin hiellekin. Pitääkin tsekata tämän vuoden mallit Vagabondin sivuilta (ja varmistaa, ettei sisko ole ostamassa niitä samoja :D)