Who do you think you are?

Sinun täytyy rakastaa itseäsi, ennenkuin voit rakastaa muita sanonta kuuluu ja allekirjoitan sen täysin: jotta ihminen voi omistautua toiselle ja todella rakastaa tätä, täytyy hänen ensin olla selvillä siitä, kuka hän itse on ja mitä hän tahtoo - niin elämältä kuin sen yksityiskohdiltakin. Täydellistä aarrekarttaa elämäänsä varten ei tarvitse (eikä kannatakaan) tehdä, mutta on hyvä olla perillä siitä, mistä unelmista on valmis luopumaan ja mistä tietää tuntevansa koko loppuelämänsä jääneensä jostakin paitsi, jos siitä luopuu. Mistä tietää, koska tuntee itsensä läpikotaisin ja tietää, kuka oikeasti on? Onko ihminen koskaan täysin "valmis paketti"?

Ihminen kehittyy kokoajan ja kokemukset muokkaavat meistä sellaisia joita olemme. Mistä vois siis tietää, koska on "täysin kehittynyt" siksi itsekseen, joka tulee koko loppuelämänsä olemaan? Itse olen jo persoonallisuudeltani aikamoinen tuuliviiri ja omaan ajoittain hyvinkin ailahtelevaisen mielen, miksi voin aivan tyynesti myöntää, etten aina itse edes tiedä mitä haluan (ja syytän usein mielipiteeni vaihtuessa sitä, että naisilla on oikeus muuttaa mielipidettään ;)). Katsellessani omaa historiaani huomaan muokkauttuneeni aika lailla tilanteen mukaan ja olevani varsinainen kameoleontti: jos kaverit ovat olleet biletuulella, olen itsekin ryypiskellyt ja kreisibailannut, vaikkei se sitä "omaa minua" olekaan. Samoin jos kaverit ovat olleet tunnollisia kympin tyttöjä koulussa, olen pyrkinyt itse samaan ja stressannut tenttiviikolla niin, että unohdin syödä (hah, ainoa kerta kun meikäläinen todella UNOHTI syödä!). Olen - hankalasta luonteestani ja temperamentistani huolimatta - hyvinkin sopeutuvainen, mutten tiedä onko se lainkaan - näin jälkikäteen ajateltuna - kovin hyvä ominaisuus, koska yksi asia jää aina kaivamaan: tahdoinko tätä todella itse? Teenkö asioita vain miellyttääkseni muita vai onko lapsuudesta tuttu lausahdus "joukossa tyhmyys tiivistyy" kaikessa yksinkertaisuudessaan fakta ja todiste siitä, että olen heikko paska? Ehkä.

Vietin kesällä pari parin viikon sairasloma pätkää, jolloin vietin suurimman osan valveillaoloajastani yksinäni: heräsin, purkasin muuttolaatikoita, join kahvia, treenasin ja makasin sängyllä kattoon tuijottaen - yksin. Mietin paljon eritoten kulunutta kesää, kaikkia sen tapahtumia ja mietin - historiaani peilaten - kuka hemmetissä se kesäinen tyttö oli; en minä ainakaan! Rauhalliset kävelyt todella rakkaaksi muodostuneiden J:n tai K:n kanssa (kiitos murut vielä jos vaan luette tätä - olitte loppuvaiheissa todellisia henkireikiä mulle!), säännöllinen treenaus, ruokaohjelmien katselu ja tuoreiden mansikoiden syöminen, sekä sairaalassa potilaiden hoito - se oli sitä todellista minääni, jolloin olin vilpittömästi vain se pieni tyttö, joksi itseni miellän. Kesäsade tuli ja kasteli minut, elämä heitti hetkeksi häränpyllyä ja muutin Porvooseen. Ja olin yksin. Tuona aikana tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan, koska en voinut peilata ja toteuttaa "itseäni", eli jonkun toisen elämää ja unelmaa, kehenkään. Nyt olin ensimmäistä kertaa sitten lukioaikojen täysin omillani. Noh, jotta elämäni ei nyt vaikuttaisi liian dramaattiselta on pakko huomauttaa, että perheeni ja vanhat kaverini tukivat minua ja kannattelivat tosissaan minua jotten olisi kaatunut naama edellä jokaiseen mutalätäkköön, mutta olin tosissaan ensimmäistä kertaa sitten abiristeilyn todella omillani. 

För att kunan älska någon annan, måste du först älska dig själv lyder ordspråket och det undertecknar jag 110%
Päästyäni pikkuhiljaa arjen rutiineihin kiinni, huomasin miettiväni ja etsiskeleväni paljon sitä omaa itseäni. Pakonomaiset rutiinit sekä mieletön hätä, jos en niitä pääsisikään toteuttamaan, muodostuivat osaksi arkeani ja olen pitkälti noudattanut niitä säntillisesti aina viime viikkoihin asti, jolloin olen uudestaan alkanut kyseenalaistaa onko tämä sittenkään sitä, joka tekee minut todella onnelliseksi. Aloin jokin aika sitten pikkuhiljaa rikkomaan rutiinejani ja tunnustelemaan, josko kaatuisin pian taas mutalätäkköön ja epätoivoon. Toistaiseksi olen kuivilla ;) Läksiessäni äsken salilta totesin, etten halunnutkaan mennä vielä kotiin yksin kyykkimään, joten lähdin pyöräilemään ympäri kaupunkia. Raikas syysilma, pimeys ja omien ajatuksien kelailu - tai tuuletus - osoittautuivat jälleen hyväksi vedoksi, koska kotiin saapuessani olin mieleni rauhallinen ja tyytyväinen. Loppukesästä olisin varmaan saanut slaagin itseni kanssa jos olisin tehnyt noin, koska tiettyyn kellonaikaan pitäisi jo syödä ja tietyt asiat pitäisi saada tiettyyn ajankohtaan mennessä hoidettua ja vedettyä to do-listalta yli. Hittoon koko to do-listat sanon minä!

Vaikka monissa naistenlehdissä suositellaan tekemään erilaisia haavekarttoja ja suunnitelmia elämälleen, olen toistaisekis tyytynyt pitämään ne pääni sisällä. Uskon kuitenkin jo tiedostavani aika hyvin, mitä pääpiirteitä tulevaisuudeltani toivon ja mitä en. Sitä, kuinka monta kertaa mieleni tulee pienten yksityiskohtien kohdalla muuttumaan en uskalla edes kuvitella, mutta uskon pääpiirteiden pysyvän ennallaan: toivon löytäväni ihmisen, joka tekee minusta "täydellisen" (englanniksi: complete) ja jonka kanssa minulla on turvallinen olo. Toivon lisäksi perus-kaurapuuro-arkea tylsine arkiaskareineen, omakotitaloa, hemmetinmoista asuntolainaa (ne vain kuuluvat yhteen.. ellen sitten voita Lotossa!) sekä omaa pihaa, mahdollisesti koiraa ja autoa. En kaipaa ylellisiä juhlia, säännöllisiä viikonloppulomia Pariisiin hattaroineen ruusupuntteineen, en liioin skumppa-aamiaisia tai serenaadeja.

 Loppupeleissä en usko, että ihminen on koskaan täysin "valmis", vaan että hän kehittyy kaiken aikaa. Täytyy siis löytää puolisko, jonka kanssa kehittyä rinta rinnan, omina itseinään, mutta samaan suuntaan yhdessä.

 Kaverini kommentoi Facebookiin tätä postausta ja onnistuin vihdoin "tuomaan esiin" todellisen pointtini: Hah voi muru rakas - oppia ikä kaikki! Näin mä ainakin uskon. On tärkeätä selvittää itselleen kuka on, jottei unohda tai hukkaa sitä jonkun toisen unelmien tähden. Se on musta yksi elämän tärkeimmistä pääpiirteistä, joihin kannattaa pyrkiä :)

The real me

För att kunna älska någon annan, måste du älska dig själv först lyder  ordspråket och det undertecknar jag 110%. Men hur skall man veta när man utvecklats färdigt, liksom mognat, till den man egentligen är och kommer att vara under restav av sitt liv?
Jag har - allt sedan sommaren egentligen - funderat mycket över vem jag egentligen är. Efter att ha blickat tillbaks på min egebn livshistoria har jag konstaterat att jag allt som oftast anpassat mig likt en kameleont till andras behov; har de andra festat, har jag också gjort det. Har de andra pluggat, har jag gjort lika. Grupptryck kan det säkert också kallas (och det är ju ganska godkänbart då man är tonåring) och det tycker jag att man kan se som ett tecken på ovisshet om sig själv och svaghet: vadå det är ju allt annat än smart att göra saker man egentligen inte vill bara för att tillfredsställa någon annan! Päron - I only say (och syftar på mig själv och min dumhet.. Suck)
Under sommarens gång började jag så småningom liksom leta efter och fundera vem jag egentligen är. I början märkte jag, hur jag först följt mitt gamla mönster och anpassat mig till andras behov och hur jag sedan an efter började hitta egenskaper och glimtar om vem jag egentligen är. Då jag var på jobb på bäddavdelningen och jobbade som sjukskötare, gick på långa lugna promenader med J eller K, åt färska jordgubbar och mjukglass och tränade regelbundet, kände jag att jag funnit "mig själv".
Då jag i slutet av sommaren flyttade till Borgå vblev jag för första gången sedan abikryssningen ensam och kände mig VERKLIGEN ensam: jag åt, andades, levde och kände mig ensammast i världen. Okej, det är värt att nämna att jag under denna tid hade min härliga familj och gamla kompisar som stödde mig och hindrade mig från att falla magplask i oro och förtvivlan.
Småningom började jag få ett grepp om vardagen, men fortsatte neurotiskt att följa mina dagliga rutiner. Såhär efteråt tänkt anser jag det vara en helt förståelig företeelse: efter att så länge varit orolig, ger rutiner en viss trygghet och ett intryck om att man har kontroll över vardagen. Så sent som någon vecka tillbaks har jag åter börjat ifrågasätta vem jag egentligen är. Jag har i små etapper börjat bryta mina rutiner och varit positivt överraskad över slutresultatet: inget magplask har skett! Jag vet att det kan låta löjligt, men efter att neurotiskt ha fyllt i to do-listor och gjort samma saker inom samma tidtabell bara för att man är van, känns det otroligt avkopplande att "våga" skippa dem och göra något annat - något spontant i stället.
Jag tror att människan utvecklas så länge hon lever och att hon aldrig är riktigt "färdig". En skattkarta för framtiden lönar det sig knappast heller att göra, men vissa riktlinjer tycker jag man skall/kan ha. Själv har jag insett att saker som jag inte vill offra i livet är ett tryggt parförhållande med någon som "kompletterar" mig, en "trist" vardag med egnahemshus (och ett sjutusans bostadslån), möjligen hund och bil. Jag önskar mig inte månen eller smaragder, regelbundna veckoslutsresor till Eiffeltornet eller rosenblad på sängtäcket. Jag önskar mig något som tillåter mig vara den jag är och den jag utvecklas till.