Päivän asua ja päivän patti: saako toisen lörtsäshortseja sanoa rumiksi?

Tiedättekö sen fiiliksen kun on oikein tyytyväinen johonkin tekemäänsä? Kun tekee mieli vain hehkuttaa sitä miten hemmetin hyvä sitä onkaan? Töissä olen jo parin vuoden ajan kantanut ylpeänä vaaleanpunaista pinssiä, jossa lukee "Hyvä minä". Asusteeni on herättänyt monen kohdalla hilpeyttä ja olen todennut ihmetteleville/hymyileville, että pakkohan sitä on välillä kehua itseään kun niin harva muu sitä tekee ;)

Alkuviikon asua
shortsit ja kengät H&M toppi JC takki Zara aurinkolasit Rayban

Kehuista tulikin mieleeni täydellinen vastakohta, eli kritisointi ja koska ja missä sitä sopii harrastaa. Kirjoitin tässä jokin aikaa sitten siitä, miten pitäisi menetellä jos partnerin ulkomuoto alkaa paisumaan esim. alkutaipaleeseen verraten silminnähden, eikä n.s. paino-takuuta (eli joku rajapyykki, minkä jälkeen ei ole enää takuuta yhteistyön jatkumisesta)  ole asetettu. Vaikka partnerin naama olisi liki saman näköinen ja luonne pysyisi ennallaan, voi reippaasti muuttunut ulkomuoto tuntua vieraalta - jopa vastenmieliseltä - eikä siinä kohtaa ole aivan helppoa tietää mitä tekisi; yrittää hyväksyä se, että partnerin kroppa nyt vaan on muuttunut ja tyytyä muistelemaan murun aiempaa kroppaa ja fiilistelemään sitä mielikuvin vai ilmoittaa joko ääneen tai non-verbaalisesti tehdä selväksi, ettei muuttunut olemus enää kiinnosta. Tuntuisi kylmältä ja julmalta jättää toinen tämän lihomisen tähden, mutta eikö se tietyissä määrin ole oikeudenmukaisempaa, kuin että puree hampaita yhteen ja yrittää ylläpitää kiinnostusta ja intohimoa tätä kohtaan, vaikkei niitä oikeasti enää tunne? Valehteluahan se olisi - minun mielestäni. Samahan voisi periaatteessa päteä myös jos toinen käy leikkauttamassa tukkansa täysin uuteen uskoon, mutta se tuntuisi mielestäni jotenkin radikaalimmalta; jättää nyt partneri huonon kuontalon takia :'D Tuon paisumisen suhteen voisi ehkä ajatella samoin kuin hiusten: paino ja hiusten pituus vaihtelee ja ihminen voi itse vaikuttaa molempiin. Mutta mitä jos muuttuja ITSE on tyytyväinen ulkomuotoonsa - oli kyseessä sitten hiukset tai masunympärys - sopiiko siitä vihjaista hienovaraisesti (ja miten?) tai kritisoida suureen ääneen ja ilmoittaa, ettei toinen enää himoita muuttuneen ulkonäön vuoksi?

Ajatus tästä lähti liikkeelle eilen illalla, jolloin tokaisin hetken mielijohteesta T:lle, että hänen kotilökäpöksy-shortsinsa ovat mielestäni rumat. Jatkoin lausetta saman tien, että tiedän, että tuskin minunkaan garderoobini kokonaan häntä miellyttää, joten samalla tavalla hänkin on mielestäni oikeutettu kritisoimaan minun vaatteitani. Kukaan - et sinä, eikä partneri - ole täydellinen toisen silmissä ja toisen virheet joko hyväksytään tai sitten ei ja sen mukaan yhteistä elämää joko vietetään tai sitten ei. Tarkensin vielä, että mielestäni on ok pitää sellaisia runttarönttöpöksyjä kotosalla, mutta että ne mielestäni eivät välttämättä ole se paras valinta ihmisten ilmoilla kulkemiseen.
Heti tuon kritiikkisammakon suusta päästettyäni aloin kuitenkin miettimään asiaa ja pohdiskelimme sitä yhdessä iltapalaa syödessämme. Päädyimme siihen lopputulokseen, että on jopa suotavaa sanoa toiselle jos jokin asia ärsyttää, mutta emme osanneet päättää missä raja kulkee: mitä saa ja pitää sanoa ja koska on parempi vain olla hiljaa ja hyväksyä fakta - tässä yhteydessä se, että partneri kulkee kulahtaneet pöksyt jalassa koska tykkää niistä ja toinen saa joko kulkea vieressä ja hävetä hyväksyä tai kulkea toisella puolella katua ja olla kuin ei tuntisi toista lainkaan.

Mitä mieltä olet? Mistä asiasta olet huomauttant partnerillesi ja mistä olisi tehnyt MIELI huomauttaa, mutta päätit jättää mölyt mahaasi?

Pari sanaa kiitollisuudesta

Huomenta ja aurinkoista perjantaiaamua kaikille! Kello on hieman yli 8 ja istun jo shortseihin ja bikiniyläosaan sonnustautuneena terassilla, Ronja jaloissani, ja paistattelen aamuauringossa. Otsikosta huolimatta on pakko kertoa, ettei oloni ollut kovin kiitollinen Ronjan pomppiessa vuoroin minun ja vuoroin T:n puolella sänkyä aamulla klo 5 lähtien. "Mamma mulla on asiaa" luki pennun silmissä, eikä hän millään suostunut uskomaan, ettei mammaa nyt tarvitsisi herättää. Pentuhan on siis ottanut tavakso tulla herättämää minut n varttia vailla kuusi ja toimii nelijalkaisena herätyskellonani - iPhonea en ole moneen viikkoon enää sitä tehtävää suorittamaan ole tarvinnut! :D Usein jään pariksi minuutiksi peiton alle Ronjan pussailtua valmiiksi, jottei pentu oppisi, että ihminen automaattisesti nousee ylös hänen pyytäessään. Ollaan nyt kuukauden päivät pyritty opettamaan Ronja herättämää meidät yöaikaan jos on tarve pissille. Alkuun pidimme makuuhuoneen oven suljettuna, jotta pentu varmasti tulisi herättämään hädän iskiessä (pentu kun ei mielellään tee tarpeitaan lähelle omaa petiään), mutta tällä viikolla aloimme pitää ovea avoinna koska Ronja alkoi herättämään meitä ihan huvikseenkin keskellä yötä. Puuta koputtaen ollaan nyt iloittu siitä, että vaikka pentu tallustelee pitkin kämppää yöllä, tulee hän edelleen herättämään jos on tarve käydä ulkona. Valitettavasti hän - taas vaihteeksi - viime yönä kävi herättämässä peräti 3 kertaa, mutta teki pissat vain kerran. Ollaan yritetty torua ja viedä päättäväisesti nappisilmä omaan petiin jos hän ei pissoja tai kasoja ulos tee ja menestys on tähän asti ollut vaihtelevaa, Pääasiassa hän onneksi tekee tarpeet aina pyytäessään. Mietiskelin tässä eilen, mitenköhän Ronja aikuisiällä sitten tekee ja tajuaako hän, että yön voisi myös pidätellä ja tehdä tarpeensa ulkona vasta silloin kun ihmisetkin nousevat? Nämä yölliset heräämiset ja katkonaiset unet verottavat niin minun kuin T:nkin voimia ja toivon, että Ronja todella oppisi piakkoin pyytämään ulos vain kun tarve t-o-d-e-l-l-a vaati, eikä huvikseen. Toisaalta eilen illalla kyllä sydäntäni lämmitti todella kun pentu kävi jo omaan petiin, mutta tuli ensin T:n puolelle sänkyä tsekkaamaan, että hän varmasti on paikalla, paineli omaan petiin ja tuli sitten toistamaan saman minun puolelleni ja jäi viereeni nukkumaan. Pentu nähtävästi varmisti, että lauma on koossa, ennenkuin rauhoittui nukkumaan. Mamin hellyyttävä pieni Bonsku <3

Mofan sylissä jeesuslapsena viime viikonloppuna

Vietän tänään palkatonta vapaapäivää ja tiedossa on reissu Helsinkiin fysiatriaan ja fysioterapeutille. Fustrasta ollaan nyt Janin kanssa pidetty kesätaukoa ja olen tehnyt keppiliikkeitä itsekseni kotona ja olen - kopkop - ollut yllättynyt siitä, miten hyvänä (olosuhteet huomioon ottaen) niskat ovat pysyneet. Sen jälkeen kun terveyteni alkoi mennä päin prinkkalaa olen oppinut arvostamaan arjen pieniä asioita. Toki olen aina esteetikkona (ja hömppänä) esim. tykännyt syödä näteiltä lautasilta tai nautiskellut naapurin vasta-ajetun nurmikon tuoksusta, mutta lojuttuani lattialla pääsemättä ylös selkäkivun vuoksi, oltuani viikon päivät työkyvytön huimauksen ja pahoivoinnin vuoksi ja pelättyäni kaupassa käyntiä olen tajunnut, että niitä arjen pieniä asioita fiilistelemällä, elämästä saa paljon enemmän irti. Niinhän sitä sanotaan, että terveyttä osaa arvostaa vasta kun sen menettää - ja se pätee moneen muuhunkin asiaan - mutta aika ajoin sitä joutuu silti muistuttamaan itseään siitä ja positiivisen ajattelun voimasta.

Otetaan blogit esimerkkinä: monet kirjoittavat blogeihinsa ainoastaan kultahipuista, keijukaisista ja arjen hyvistä hetkistä, koska haluavat säilyttää bloginsa hyvän mielen ja fiiliksen paikkana - pakopaikkana, jonne voi karata arjen sadepilvien kaatuessa päälle ja muistelemaan, miten paljon hyvää ympärillä itse asiassa on. Minusta se on fine, mutta itse luen mieluiten blogeja, joissa kerrotaan niin elämän myötä- kuin vastoinkäymisistäkin, koska ne ovat mielestäni uskottavampia. Kyynikkona sitä helposti turhautuu omaan elämäänsä ja sokaistuu näkemään mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä on, jos pelkästään lukee ja näkee kuinka hyvin muilla menee. Vaikka sitä kuinka tietäisi, että blogeihin kirjataan vain murto-osa esim. päivän tapahtumista ja tieten tahtoen jätetään ne ikävät asiat pois ja korostetaan niitä täydellisen ihania hetkiä voi tuntua hankalalta muistuttaa itseään siitä, ettei kellään todella mene niin hyvin, kuin mitä teksteistä annetaan ymmärtää. Syy tähän on varmasti ihmisen suurin ja turhin ominaisuus, kateus: ainahan sitä kadehditaan muita kun heillä menee hyvin, ikinä ei muisteta, että siinä omassakin elämässä on paljon hyvää ja masistellaan ja mutrustellaan epäreiluutta. Noina hetkinä olisi tärkeätä havahtua, katsoa peiliin ja miettiä uudestaan: minkälaisia tunnelmia kateus toista kohtaan herättääkään itsessä? Mitä jos iloitsisikin toisen puolesta? Tai mitä jos kadehtisikin toisen saavutuksia, mutta näkisikin, mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä ja ympäristössä on ja toteaisi, ettei kaikkea voi saada ja ettei kaikilla voi mennä samaan aikaan yhtä hyvin? Havahduin itse eilen pyörälenkille lähtiessäni, että asenteeni oli - jälleen kerran - suorastaan vammainen: ärsyynnyin kaikesta mitä potilaat tai T pyysi, räpätin pienimmästäkin asiasta ja hermostuin turhasta ja mietin, miksi miksi miksi asiat eivät voisi olla toisin? Miksi minun aina pitää? Noin puolessa välissä lenkkiäni huomasin vihdoin, mitä raitis ilma ja päätökseni ajatella positiivisemmin, sai aikaan: mieli kirkastui ja yhtäkkiä aloin jopa häpeämään omaa, lapsellista käytöstäni. Ei todellakaan ole minulta pois, jos joku toinen on onnellinen. Jos joku jää pian lomalle ja minun lomani on jo loppu eikä seuraavaa ole tiedossa.  Jos jonkun parisuhde vaikuttaa virheettömältä (pah, kenenkään ei ole!) kun oma ei tunnu sujuvan kuin ruusuilla tanssi, vaan toisen naamataulu ärsyttää. Jos jollain toisella on varaa ja mahdollisuus matkustaa, kun itse yritän nyt panostaa säästämiseen, enkä uskalla edes unelmoida matkailusta kiitos niskajumien ja huimauksen. Mielestäni on väärin yrittää olla kadehtimatta toisen onnea - tuskin siihen kukaan pystyy! - mutta sen sijaan, että täyttäisi mielensä harmailla sadepilvillä ja kielteisellä perse edellä-asenteella, kannattaisi yrittää imeä energiaa toisen onnesta ja avata silmänsä sille, mikä omassa elämässä on hyvää.

Päätin listata tähän alle paria syytä, joista olen onnellinen ja jotka tuovat minulle iloa:

- hiljaiset lenkit Ronjan kanssa. On vapauttavaa lähteä kuudelta ulos haukkaamaan happea, olla hiljaa ja tassutella pennun kanssa (kunhan ei pennulal keitä yli, energia tursua kuin tulivuoresta ja näykkimistä aloiteta) hiljakseen ennenkuin on aika kohdata arjen hektisyys ja kiire
- kun pentu änkeää syliin ja silminnähden hakee läheisyyttä, tuo lelun heitettäväksi tai käpertyy jalkojen juureen makoilemaan
- hiljainen hetki T:n kanssa ennen nukkumaan ryhtymistä: pidetään kädestä kiinni, ollaan hetki lusikassa tai maataan vain vierekkäin toisen hengitystä kuunnellen. Aamulla annan usein aamusuukon, vaikka hän jää vielä nukkumaan minun ja pennun noustessa. Tykkään itse heräillä hiljakseen ja olla hetken aamulla yksinäni, eikä minua siksi lainkaan haittaa, että T jää koisimaan vielä. Aamupalaa syömme kuitenkin jotakuinkin aikataulun salliessa yhdessä, samoin iltapalaa. Ruokapöydän ääreen kokoontuminen ja rauhoittuminen on tapa, jota toivoisin pystyväni jatkaa myös, jos perhe meille suotaisiin. Siinä yhdessä syödessä vaihtaa automaattisesti kuulumiset ja ollaan edes hetki yhdessä rauhassa
- lounas työpaikan parvekkeella: työpäiväni vietän muutoin sisällä, mutta lounasaikaan meillä on mahdollisuus istua kahvilan parvekkeella eväitä tai ruokalan antimia syöden ja voi jösses kuinka hyvältä tuntuu hengittää sen puolen tunnin ajan puhdasta happea ja tuntea auringonsäteet ihollaan
- maitovaahto aamukahvissa (gogo Ikean 1,50e maidonvaahdottimelle vaan! ;))
- perhe. Emme näin kesäaikaan tapaa yhtä usein, emmekä varsinkaan nyt kun muutimme T:n kanssa yhteen. Hassua sinänsä, koska asumme vanhempieni ja vanhimman siskoni kanssa samalla paikkakunnalla jopa! Olemme kuitenkin tiiviisti äidin kanssa liki päivittäin puhelimitse yhteydessä ja jopa liki 25-vuotiaana tuntuu sydäntä lämmittävältä kun iPhonen näytössä vilkkuu "Mamma" - äiti soittaa. Isovanhempiani yritän käydä katsomassa vähintään kerran parissa viikossa, mikä kyllä on naurettavan harvoin, koska hekin asuvat samalla paikkakunnalla. Oma arki vain tuntuu verottavan niin paljon aikaa koiran lenkittämisen ja pyykin pesun ja arjen pyörittämisessä, ettei aika aina tunnu riittävän. Ellen ehdi käynnille, olen ottanut tavaksi edes soittaa ja kysellä kuulumisia viikottain. Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä enemmän isovanhempiaankin arvostaa
- liikunta omaa kehoa kuunnellen; minulle uusi tuttavuus, jonka olen vasta hiljattain opetellut. Aiemmni harrastin liikuntaa itseäni pakottaen kroppaa kuuntelematta ja se veti minulta lopulta elämäni surkeimpaan kuntoon. Harrastan edelleen liikuntaa päivittäin (koska kroppani vetää totaalijumiin jos vietän sen enimmäkseen paikallani ollen), mutta eniten saadakseni raitista ilmaa ja täysin fiiliksen mukaan: jos työpäivä on ollut hektinen, käyn lihasten jaksamisen mukaan juoksemassa, sauvakävelemässä tai rauhallisesti kävelemässä. Jo puolen tunnin sessio nollaa aivot ja riittää. Aiemmni luulin, ettei aivoja ja mieltä saa nollattua kuin tunnin tapporääkillä salilla. Kaipaan vielä lihaskuntoa ylläpitävää jumppaa ohjelmaani, mutta kiitos Fustran pyrin tekemään keppiliikkeitä edes 3 kertaa viikossa, sekä lisäksi Fustran metodeja noudattaen lihasliikkeitä pienin käsipainoin, sekä kehon omaa painoa vastuksena käyttäen. Noiden myötä olen tajunnut, ettei hikeä pintaan saadakseen välttämättä aina tarvitse ladata 100kg prässiin tai ajaa salille jumppaan; keskittymällä siihen mitä tekee, saa kyllä lihaksetkin tärisemään ;)
- aurinko. Auringonvalo lämmittää mieltä ja kehoa, ruskettaa nätisti ihoa ja tekee mielen virkeäksi. Työpäivän aikana en ulkona voi käydä muutoin kuin lounaalla ja toivonkin aina, että viikonloppuisin olisi poutaa jotta voisin nauttia auringosta mahdollisimman paljon. Onneksi aurinko on nyt paistanut myöhäiselle iltaan, joten olen ehtinyt nauttimaan siitä myös arkena :)
- kaunis koti. Ehdimme asua jonkin aikaa yhdessä, ennenkuin muutimme Ronjan kanssa virallisesti tavaroinemme T:n katon alle. Ennen tavaroideni saapumista oli kämppä, noh, poikamiesboksimaisesti sisustettu (:D) enkä tuntenut oloani täällä kotoisaksi. Asetettuamme aloillemme ja muutettuamme sisustuslinjaa tavaroideni myötä, noh, kodinomaisemmaksi (sori T, no offense!) on oloni tässä asunnossa turvallinen ja se tuntuu todella kodilta. Aiemmat (vuokra)kämppäni ovat tuntuneet väliaikaisilta ratkaisulta (mitä ne ovat olleetkin, nimim. muuttanut 6 kertaa 6 vuoden aikana) enkä ole oiekin osannut asettua niihin rauhoittumaan. Nykyinen asuntomme tuo minulle lähes ja pikkuhiljaa sen saman fiiliksen, jonka lapsuudenkodissaan tuntee ja voin olla täällä turvassa ja täysin oma itseni :)

Noin, siinä oli vasta pari asiaa, mutta noita yritän muistuttaa itseäni ajattelemaan kun naama vääntyy mutrulle, mieli sadepilveen ja kateus alkaa kalvaa. Aina se ei ole helppoa, enkä kuvittelekaan ettenkö joskus olisi pahalla päällä, kaikki ottaisi pattiin ja tuntuisi epäreilulta ja minua harmittaisi. Ehhei - se varsinainen vale olisikin, koska kenenkään elämä ei ole virheetön! Mutta jos pääasiassa muistaisi ajatella niitä iloisia asioita silloin kun elämä alkaa potkia päähän, tuskin niitä harmaita paikallisia sadepilviä kovin montaa olisi ;)

Mukavaa perjantaita kaikille! Toivottavasti tästä päivästä tulee hyvä juuri SINUN kohdallesi! :)

"Aa-a, on niin helppoo olla onnellinen. Aa-a-a, ja tyytyy sihen mitä on". No eikä oo!

Tunnistitko Olavi Uusivirran (kiitos huomauttaneille ja pahoittelut epätietämyksestäni, mitä musiikkiin tulee ;)) biisin otsikosta? Biisi iskeytyi äsken päähäni suihkussani seistessäni ja tajusin, että näinhän se menee - tässä on ratkaisu (tai mikäli tähänhetkiseen problematiikkaani). Tai nojaa, tarkemmin ajateltuna ei ratkaisu, vaan pikemminkin vastakohta sille. Okei, ehkä olisi parempi avata hieman ja selittää teillekin mitä tällä hetkellä pääkopassani liikkuu.

Olen viime päivinä huomannut, miten ärsyynnyn herkästi - ihan syyttäkin - ja puran kiukkuani verbaalisesti tiuskien ja lenkkipolkua kuluttaen. Syytä en tiedä; miksi hemmtissä olen näin perse-edellä-asenteella liikkeellä, kun minulla tällä hetkellä menee niin hyvin? On parisuhde (itse asiassa tuore avoliitto), suloinen labbispentu, uus-vanha työpaikka ja nätti asunto. Päällisin ja kaikin puolin kaikki on hyvin, eikä suurempaa valittamisen aihetta ole - mitä nyt nappisilmäisen pennun naskalihampaat ovat repineet jo kolmet housut minulta, sekä pari naarmua ympäri kroppaani, arki pyörii kuin betonimylly hurja vauhtia eikä aika tunnu millään riittävän sekä pennun, kodin, että oman itsensä ja parisuhteen hoitamiseen ja töissä pitää välillä todella kiirettä näin kesälomakautena. Siinä kai se ongelma piileekin: aika ei tunnu riittävän kaiken hoitamiseen, vaan kaikkea hoidetaan hieman hutiloiden vasemmalla kädellä siinä sivussa eikä mikään ole täydellistä. Luonteeltani olen perfektionisti ja pyrin aina parhaaseen lopputulokseen ja vaadin, että muut tekevät samoin. Siksi kanssani on hankalaa olla - eritoten silloin, kun en kerro, mitä toiselta vaadin tai odotan, vaan mökötän kun en saa haluamaani tai toivomaani ja paiskon tavaroita kiukuspäissäni kuin mikäkin kakara. Yep, I admit it: sisäinen teinini pääsee valloilleen ja olen viittä vaille heittäytymään lattialle vetämään vuosisadan itkupotkuraivarit jos en saa tahtoani läpi. Kypsää? Ei.

Tahtoni pyrkiä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen on varmasti syy siihen, että alunperin olen koskaan alkanut stressaamaan syömisestä ja urheilustakin. Perfektionismi on mielestäni sekä siunaus, että rasite: toisaalta se potkii eteenpäin ja ajaa ihmistä kehittymään tämän pyrkiessä yhä parempaan ja parempaan lopputulokseen. Mutta toisaalta se saa ihmisen priorisoimaan väärin ja esim. valitsemaan sen vähemmän maistuvan jälkkärin liikojen kaloreiden pelossa tai jättämään treffit kaverin kanssa väliin, koska kalenterissa lukee HIIT-treeni juuri sen päivän kohdalla (ja koska töissä tuli napattua pala kakkua kahvipöydästä, täytyy ylimääräiset kalorit saada kulutettua). Rivien välistä pystyy lukemaan, että perfektionisti kuuluu niihin ihmisiin, jotka herkästi sairastuvat syömishäiriöihin ja ovat kovin herkkiä yhteiskunnan asettamille vaatimuksille ja median luomille illuusioille siitä, millaisia meidän PITÄISI olla, viisveisaamatta siitä, ketä me HALUAMME olla. Oho, taidan hieman poiketa aiheesta, mutta halusin saada tuonkin sanottua; olkoon se siis viikon "oivallus".

Normaali, täysjärkinen ihminen tajuaisi varmasti, että tässä elämäntilanteessa koiranpennun kanssa, ei täydellisyyteen edes pidä yrittää pyrkiä, koska sen saavuttaminen on MAHDOTONTA jos perheeseen kuuluu kaksi täyspäiväisesti töissä käyvää ihmistä. Itselleni faktan hyväksyminen on todella hankalaa, koska haluan, että kaikki on täydellistä: täydellinen parisuhde, täydellinen koira ja täydellinen koti, sekä täydellinen työ. Pah, kenen elämä tuollaista on? Tuskin leffoissakaan kellään menee noin hyvin ja tiedostan sen itse, mutten mahda perusluonteelleni mitään: tahdon täydellisyyttä. Mitä sitten, jos en tuota täydellisyyttä saavuta? Suoraan sanottuna: maailmani romahtaa. Kaadun maahan ja heitän itkupotkuraivarit. Uskon tämän olevan syy siihen, että olen tällä hetkellä niin pessimistinen: mistään ei tule mitään, yhtään valoa ei tunnelin päässä näy, enkä ole tyytyväinen mihinkään.

Kuinka onnelliselta pieni koira voikaan näyttää?

Viikonloppuna tilanne kärjistyi entisestään ja meinasin purskahtaa itkuun: väsytti, koiranpentu nukkuin kuin Jeesus-lapsi isäni sylissä ja pyöri T:n jaloissa kuin kiimainen kissa muttei huomioinut minua (mielestäni) lainkaan ja kroppa oli turvoksissa kuin Michelin-miehellä. Äitini, joka on ollut mukanani koko elämäni ja nähnyt ja kuullut kaikki oikkuni, passitti minut tyynen rauhallisesti metsään saappaat jalassa koiran kanssa rauhoittumaan. Vielä alkumetreillä kyyneleet valuivat poskilleni, mutta ensimmäisen mustikat löydettyämme ja pari kiveä ylitettyämme tunsin, miten happi alkoi kulkea ja ajatukset alkoivat selkiintyä. Minua vain kertakaikkiaan harmitti niin: en ole nukkunut yhtäkään yötä keskeyttämättä sitten 2.5, jolloin Ronja-pentu meille muutti, panostan koiraan ja sen hyvinvointiin ja annan niin paljon sille kun vain voin ja uhraan kaiken aikani sille (paitsi sen yhden tunnin, jonka liikun itsekseni joka ilta, jotta pysyn työ- ja toimintakykyisenä jottei niska jumiudu) - ja tässäkö kiitos seisoo: en välttämättä ehdi leikkiä pennun kanssa niin paljon kuin esim. T tekee, koska hän oleskelee enemmän kotona iltaisin eikä ryntäile paikasta toiseen kuten minä esim. pyykkiä pesten tai ruokaa tehden ja sen myötä ja takia se valitsee hänet tai isäni, vaikka minä teen kaikkeni sen eteen. Turvotus taas johtui torstai-iltana ahmimistani mansikoista ja minä tunnetusti ahdistun jo pienestä turvotuksestakin (vääristyneellä kehon kuvalla taitaa olla pieni osa ja arpa tässä..).

Näin jälkeenpäin ajateltuna ja asiaa hieman miettineenä, en voi muuta kuin hymähtää, mutta samalla myöntää, että minulla on ongelma: vaadin itseltäni, koiralta ja avomieheltäni liikaa - jostakin TÄYTYY nyt joustaa, jotta emme pian päädy (kuten koiralle aina totean, kun se seisoo hölmistyneen näköisenä jossakin) pattitilanteeseen. Ratkaisu pentuongelmaan on se, että pyrin myös leikkimään pennun kanssa pelkän pissittämisen sijaan ja pyrin viettämään sen kanssa aikaa muutoinkin kuin tukka tuubilla juosten. Tällä hetkellä koen, että T tavallaan "vie" minun ja pennun keskeistä aikaa, koska hän usein käy lattialle koiran kanssa loikoilemaan meidän saapuessa lenkiltä kotiin. Sen sijaan, että nielaisen palan kurkustani, voisin ehkä hienovaraisesti vihjaista, että haluaisin viettää koiran kanssa aikaa hetken kaksiteen myös kotosalla. Näin ei mustasukkaisuus-mörköä koskaan ilmaantuisi, eikä liioin minun ja pennun eikä minun ja T:n suhde kärsisi. Kropan tukkoisuuden vältän helposti muistuttamalla itseäni jälleen kerran annoskooista; joskus vähemmän on enemmän (jopa mansikoista puhuttaessa).

Ah, voi että miten olen kaivannut bloggailua: se on kuin henkireikä, tapani ilmaista itseäni ja keinoni selvittää ajatuksiani. Olen aina pitänyt kirjoittmaisesta ja tykkän toteuttaa itseäni sitä kautta. Bloggailu on opettanut minulle paljon itsestäni ja koen, että haluaisin ja voisin kehittää tätä jotenkin. Tiedän lukijakuntani olevan pieni, mutta toivon, että ajatukseni ja oivallukseni herättävät edes jossakin ajatuksia tai jotain sinnepäin. Tiedän itse, miten suuri vaikutus ja voima erinäisten bloggaajien teksteillä ja aatoksilla minuun (ja moneen muuhun) on ja toivon, että voisin joskus tulevaisuudessa yhdistää kokemukseni, ammatillisen tietämykseni ja intohimoni terveellisiä elämäntapoja ja tervettä elämää kohtaan ja jakaa sen tätä kautta.

Päätin äslen, että jatkossa aion kirjoittaa blogia pääasiassa suomeksi, vaikka ruotsi äidinkielenikin on. Syy on yksinkertaisesti se, etten viime aikoina ole ajanpuutteesta johtuen jaksanut ja ehtinyt panostaa ruotsinkieliseen versioon, vaan olen hut-haparoinut jotakin kasaan, lisännyt kuvat postaukseen ja julkaissut tekstini. Tulevaisuudessa aion - tässäkin kohtaa - pyrkiä täydellisyyteen, mutta hieman pienemmässä mittakaavassa. Joten sen sijaan, että pitäisin täydellistä kaksikielistä blogia, tyydynkin kirjoittamaan vain suomeksi - mutta sitäkin laadukkaammin. Olisi kiva kuulla, mitä te lukijat olette tästä mieltä: menetänkö monta lukijaa sen takia, että jätän ruotsinkielisen version pois?

Viime viikkojen oivalluksia ja pari sanaa (pari)suhteista

Aih, ihanaa vihdoin kesä on täällä! Koneen ääressä tulee vietettyä yhä vähemmän aikaa nyt kun aurinko VIHDOINKIN on älynnyt alkaa paistamaan täällä Suomessakin, eikä blogitaukoilu näe loppua. Noh, ehkäpä sitten syksymmällä on taas enemmän kiinnostusta istua illan hämärässä kirjoittelemassa. Haluan nyt mieluummin nauttia kesästä ja tästä hetkestä juuri tässä ja nyt, enkä koe morkkista - ennemminkin harmitusta - siitä, etten ehdi kirjoittelemaan kuulumisia.

Koska postauksia tulee nyt normaalia hitaammalla tahdilla, ajattelin tehdä n.s. yhteenvedon viime viikoista, mitä oivalluksia olen tehnyt (pitäisi muuten muuten hankkia pieni muistikirja, jonne nämä voisi aina kirjata ylös ja lueskella niitä sitten vanhainkodissa - kyllä hymyä riittäisi ;)) ja mitä yhteenmuutto on tuonut tullessaan.

Lähdetään oivalluksista liikkeelle: oivalluksia, älynväläyksia tai muita fiksuja ideoita saan useimmiten lenkillä ollessani ja ajattelen usein, että hitsi - tämän oivalluksen haluaisin jakaa jonkun kanssa. Useimmiten blogi tulee ekana mieleen; tiedä sitten lukeeko kukaan niitä, mutta jos joku niistä voisi hyötyä niin why not ;)

- kunnon lepopäivä kannattaa välillä; maattiin koko viime lauantaipäivä kotona, enkä poistunut muutoin kotoa kuin kauppaan pari kertaa, lenkittämään Ronjaa sekä illalla rauhalliselle kävelylle T:n kanssa. Perjantaina kävimme paikallisissa tansseissa pyörähtämässä ja nukkumaanmeno venyi, mikä tuntui koko kropassa kun koira eli arki-aikaa ja herätti jo 6-aikaan.. Sunnuntaina päätin sitten lähteä kaupassa käynnin jälkeen "lyhyelle lenkille", mutta päädyinkin vetäisemään hymyssä suin reilu 10km juoksulenkin helteestä huolimatta pururadalla viilettäen ja kotiin saapuessani olin kuin mikäkin Hangon keksi. T:kin totesi, että olin niin onnellisen näköinen, ettei minun enää kannattaisi sanoa, että käyn lyhyellä lenkillä jos pitkä lenkki tekee minut noin onnelliseksi! :D Koko maanantainkin olin yhtä hymyä ja uskon, että sunnuntain onnistunut lenkki oli pääsyy siihen :) Jaksoin jopa pirteänä ylös, vaikka Ronja herätti minut jo ennen kuutta! Eli mitä opimme tästä? Lepo ja lenkkeily - sopivissa määrin - kannattaa :)

- Muistatteko kun kerroin, että lääkärit kehoittivat minua nostamaan painoa ja että kerroin sen olevan (henkisesti) odotettua vaikeampaa? Olen yrittänyt välttää vaa-alla käymistä (koska se "lyö helposti yli" ja käyn vaakailemassa päivittäin..) ja lauantaiaamuna kun sitten kävin tarkistamassa painoni, petyin: jopa alempi kuin aiemmin. No, ihmekös tuo kun lihakseni ovat pienentyneet salilla käymisen jälkeen.. Koska rakastan kasviksia ja n.s. terveellistä ruokaa yli kaiken, enkä tahdokaan nostaa painoani syömällä roskaruokaa tms. jolla paino siis nousisi nopeasti, päätin, että lisään nyt ruokavaliooni terveellisiä runsasenergisiä juttuja. Ostin nyt viikonloppuna saksanpähkinöitä ja ripottelin niitä tuorepuuron joukkoon, kera aprikoosien ja mansikoiden ja voi oksat pois ja huomio kaikki - kokeilkaa tätä comboa! Voisin lusikoida aamutuorepuuroa loputtomiin, massu pysyy pitkään täytenä eikä nälkä yllätä ja koostumus on loistava: hiilareita ja kuituja luomu-kaurahiutaleista, protskua luonnonjugurtista, omegoita ja kuituja chia-siemenistä, antioksidantteja ja vitamiineja (sekä makeutta ;)) nektariineista ja mansikoista, sekä hyviä rasvoja, kuituja ja protskua saksanpähkinöistä.

- Miten saada lisättyä vauhtia juoksulenkeillä? Noh, lähdeppä pururadalle aurinkoisena päivänä ja kyttäile ojanpenkkoja - takuuvarma kirittäjä meitä käärmeitä kuollaksemme pelkääville ;)

- Kotimaisia mansikoita kannattaa ostaa ja syödä N-Y-T - ne on vaan niiiiin hyviä!

- salainen toiveeni olisi, että voisin panostaa blogiini enemmän ja erityisesti kuviin. Tällä hetkellä huomaan, ettei minun tee mieli kirjoittaa tänne, koska minulla ei ole kuvia lisättävänä. Osasyy kuvien vähyyteen on se, että järkkärini on niin valtavan kokoinen, ettei sitä jaksa roudailla mukanaan. Rahaa on nyt palanut ties mihin, joten olen toistaiseksi tyytynyt vain katselemaan ja haaveilemaan m.m. Olympus PEN:iä, mutta uskoisin että sen kaltainen pieni järkkärilaatuisia kuvia ottava kamera voisi olla järkevä hankinta. Minään fashionistana en itseäni pidä, mutta koska tykkään itse katsella toisten asukuvia (koska inspiroidun niistä) olisi kiva näytellä niitä omia - arkisiakin - asuja täällä, mutta myönnän, etten kertakaikkiaan KEHTAA laittaa niitä tänne näytille juuri siksi, etten kovin muotitietoinen ole. Mitä mieltä siellä puolen ruutua ollaan: "kelpaavatko" sinulle myös arkisemmat, n.s. tavallisen ihmisen asukuvat, joissa esiintyy perusvaatteita tyyliin H&M:stä ja Vilasta, vai katseletko mieluummin luksus-merkkeihin sonnustautuneita ihmisiä? Ulkonäköön tulee taas panostettuan aiempaa enemmän kun mieli on muutenkin virkeämpi ja siksikin sitä olisi kiva näytellä täällä, kun talvella ja keväällä tuli aika surullisenkin näköistä matskua esiteltyä..

Sitten pari sanaa (pari)suhteista: muutettiin siis nyt ihan virallisesti saman katon alle T:n kanssa ja se on - ihan odotetusti - nostattanut kaikenlaisia tunteita pintaan. Itselleni tämä on jo 3. avoliitossa elo, T:lle taas ensimmäinen ja asuttuamme molemmat pitkän aikaa yksinämme, vaatii uusi tilanne runsaasti totuttelua. Hassua sinänsä, koska olemme asuneet yhdessä näin epävirallisesti jo kuukauden päivät, mutta nyt kun sitä n.s. "varakotia" Porvoossa ei enää ole, tuntuu tilanne ihan erilaiselta - kuitenkin todella hyvältä. En tiedä millä sanoin kuvailisin, miten onnellinen tällä hetkellä olen, enkä aio yrittääkään vaan yritän nauttia tästä. Myönnän, etten viitsi hehkuttaa oloani jo sen takia, etteivät omat kokemukseni ja taustani ole ne parhaat mahdolliset; niin paljon olen viime vuoden aikana ottanut takkiin, etten viitsi hihkua muutoin kuin itsekseni silloin kun elämä tuntuu sujuvan. Toki yhdessä asuminen vaatii sumplimista, toisen ottamista huomioon ja omien tapojen mahdollista rukkaamista, mutta perusfiilis avoliitostamme on hyvä ja kämppään ja järjestelyihin tunnumme kaikki kolme - Ronja mukaan lukien - olevan tyytyväisiä :)

Olen jo pitkän aikaa sitten huomannut, että olen a) vanhentunut, b) kalkkeutunut c) tylsistynyt, mutta minä todella n-a-u-t-i-n kotoilusta, kotitöiden teosta ja oloilusta. Tiedä sitten johtuisiko siitä, että viiletin kaiket illat Porvoossa asuessani salilla tai lenkkipoluilla ja käännähdin ainoastaan kotona syömässä ja nukkumassa; en yksinkertaisesti osannut rauhoittua omaan seuraani. Nykyään käyn edelleen lenkillä päivittäin, mutta osaan myös rauhoittua jo edes pikkuhetkiksi TV:n ääreen illalla sängyssä maaten tai lehteä lukien. Seuraavaksi pitäisi löytää jokin romaani, joka imaisisi minut mennesään ja voisin syventyä siihen :) Luin mielenkiintoisen artikkelin uusimmasta Kauneus ja Terveys-lehdestä, jossa kerrottiin, miten älypuhelimet estävät nykyihmistä tuntemasta kaikkia tunteitaan - niitä ikäviäkin - ja "kestämään" yksinoloa ja miten ne vaikuttavat ihmisten seksielämään. Tunnistin itseni - tai noh, meidät - artikkelin luettuani liiankin hyvin: sen sijaan, että juttelisimme peiton alle sukellettuamme, nappaamme molemmat joka ilta iPhonet käteen ja räpläilemme niitä kunnes sammutamme vaot, annamme hyvänyön-pusut ja toivotamme hyvät yöt. Kerroin tekemästäni huomiosta T:lle ja hänkin naurahti, että hitto - totta, että vietämme illan viimeiset minuutit puhelimen kanssa toistemme sijaan. Ikään kuin valitisisimme mieluummin CSI-pelin tai Instagramin partnerin sijaan! Sanon vaan: modernit ihmiset.. :D Päätinkin itse siltä istumalta, että aion keskittää illan viimeiset minuutit kirjan lukemiseen tai T:n kanssa höpöttelyyn (mitä kyllä harrastamme iPhoneilun lomassakin..) kännykän sijaan. Instagramia ja Facebookia kun tulee rämplättyä pitkin päivää muutenkin, eikä tuo puhelimen tuottama sinivalo nyt tunnetustikaan ainakaan helpota unen tuloa.

all pics from google.fi

Ojojoj, efter att solen börjat lysa märker jag hur intesset för att sittä inne framför datorn bara sjunker och sjunker. Jag tänkte därför göra en kort sammanfattning av mina tankar under de senaste veckorna för att litet kompensera min frånvaro här ;)
Först några tips:
- en ordentlig vilodag nu och då lönar sig: jag vilade HELA lördagen och sprang en av mitt livs bästa dryga 10km på söndagen trots värmen och sken som en sol ännu hela måndagen
- trots läkarnas uppmaningar att öka i vikt har jag inte lyckats något vidare och vägrar äta skräpmat för att öka hastigt i vikt. Köpte därför valnötter på lördagen och äter nu några varje morgon i samband med min dunder-gröt bestående av yoghurt, luomu-havregryn, chia-frön, jordgubbar och aprikoser. Nej fy tvi vet ni så gott och hälsosamt det är - prova fast!
- ÄT finska jordgubbar NU; de är sjukt goda!
- läste en intressant artikel i nyaste Kauneus ja Terveys om hur smarttelefonerna försämrar folks sexliv, samt låter oss kringgå att känna ensamhet och andra trista känslor (istället för att känna dem, spelar vi på telefonen eller Facebookar..). Snacka om att bli röd om kinderna då jag kände igen situationen som beskrevs i artikeln: i stället för att kramas med vår partner, är mobiltelefonen den vi håller i handen om kvällarna i sängen innan vi lägger oss. No-no-no, slut med det och fram med kramar och böcker i stället! Har ni tips på bra romaner som jag riktigt skulle "sugas in i"? Förr läste jag en massa deckare, men försökte mig nyligen på en och konstaterade att mitt liv innehållit så mycket drama att jag föredrar lättare skräp
- jag drömmer i smyg om att kunna satsa mer på bloggen - i form av både text och bilder. Jag märker att mitt intresse för att skriva sjunker då jag inte har några bilder att publicera. En delorsak till detta är att min systemkamera är så grymt stor att jag sgsm aldrig bär den med mig och får således inga "ajoura" bilder tagna. I och med att jag nu åte börjat satsa mer på mitt utseende drömmer jag också om att publicera outfit of the day-bidler, men vet inte om det är till någon nytta eller om jag täcks, då jag inte är någon fashionista. Vad tycker ni: vill ni se bilder på helt vanliga outfits, typ H&M och Vila-kläder eller föredrar ni mer märkesinriktade bilder, typ Chanel och sånt?
Överlag går det bra i mitt liv, men jag vågar knappt "hehkuttaa" det eftersom mina erfarenheter av att skrika högt av lycka inte är så goda. Därför nöjer jag mig med att viska tyst med ett leende på läpparna att jag nu för första gången på långa tider är lycklig - påriktigt! :)

Kuulumisia viime viikoilta sekä arjen sujumista

Heippaheit ja moikkamoit, pitkästä aikaa ehdin taas hetkeksi istua koneen ääreen kertomaan viime aikojen kuulumisia. Mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, enkä sen takia ole käynyt postausta tekemään, mutta eipä minulle ylimääräistä luppoaikaakaan ole ollut - vaikka ensimmäinen lomaviikko on pian takanapäin!

Ajankäytöstä voin heti todeta, että priorisointini mitä tulee ajankäyttöön on muuttunut täysin jos vertaa esim. 6 kk sitten: tuolloin istahdin automaattisesti töistä kotiin palattuani koneen ääreen kahvikupposen kanssa, lähdin viimeistään klo 18-aikaan salille ja palasin sieltä sudennälkä vatsanpohjassa kotiin kokkaamaan ilta-päivällistä ja nautiskelemaan siitä telkkarin, sekä läppärin ja blogien ääreen. Jokaikinen arki-ilta sujui samoissa merkeissä, enkä valittanut lainkaan: sain ja pystyin käyttämään kaiken aikani pelkästään itseeni eikä muista tarvinnut välittää.

Nykyään arjet sujuvat pitkälti Ronjan aikataulujen mukaan: aamulla heti kun kello soi, minä singhadan ylös sängystä ja pissatan pennun pihalla. Sitten äkkiä löhö-kotivaatteet päälle, oman naaman pesu ja aamiaisen esivalmistelut, eli kahvinkeittimen päälle napsautus, sekä puurokattila liedelle lämpenemään. Siitä sitten Ronjan kanssa pihalle ja pienelle happihyppelylle, jonka jälkeen on vuorossa molempien aamupala. Tässä vaiheessa T yleensä nousee ylös ja liittyy seuraamme. Työnjaon olemme suunnitelleet (ja jopa toteuttaneet!) niin, että minä huolehdin pennusta (ja sen mahdollisista tihutöistä..) T:n heräämiseen asti, jolloin minut vapautetaan m.m. meikkaamaan ja pakkaamaan eväitä ja T jatkaa pennun päivystämistä, eli pissattaa pennun ennen töihin lähtöä ja huolehtii pennun seuraavat nappulat likoamaan. Kaiken rumban jälkeen lähdemme töihin ja Ronja jää kotiin odottelemaan meidän paluutamme. Muutettuamme tänne landelle, R vaikuttaa rauhoittuneen, vaikka joutuukin jäämään työpäivän ajaksi yksin. Toki pentu on kasvanut ja näin ollen myös tottunut jo olemaan yksin, mutta nyt tuntuu huomattavasti kivemmalta jättää pentu yksin kun tietää, ettei sillä ole täällä hätää, kun hän Porvoossa taas jäi jopa ulisemaan peräämme ja vaikutti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä kohtaloonsa.

Työpäivän jälkeen kotiin saapuessamme on työnjako se, että minä pissatan pennun ja huolehdin ruokkimisen, kun taas T napsauttaa iltapäiväkahvit meille tulemaan. Hmm.. Aika kahvipainotteiselta vaikuttaa muuten tämä meidän arkemme :D Hahaa, nojoo, perus-kaurapuurosuomalaisia ollaan ;) Meidän kaksijalkaisten levättyä ja tankattua hetki, on sitten vuorossa pennun kanssa leikkimistä niin, ettei hän enää pompi seiniä pitkin ja usein torkahtaa hetkeksi. Tässä vaiheessa T yleensä käy pötköttämään sohvalle tai sängylle tai lähtee VPK:hon ja minä vuorosta suuntaan lenkille. Illemmalla käyn vielä pennun kanssa tassuttelemassa ennenkuin on aika siirtyä iltaruoan ja iltapuun pariin.

Aika hektiseltä ja aikatauluteltultahan tuo arki vaikuttaa ja kuulostaa, mutta voin taata, että se tavallaan on huomattavasti helpompaa kuin aiempi arkeni, jolloin erityisesti viime aikoina tunsin suoranaista PAKKOA lähteä salille. Lenkit nyt aina ovat olleet enemmän henkireikiä minulle ja voin laskea yhden käden sormilla ne kerrat, jolloin lenkillä olo on maistunut niin puulle ja pakolle, että olisi ollut fiksumpaa jäädä kotiin. Nykypäivänä lenkit ovat minulle sekä henkireikä, että pieni pakko; ellen liikuta kroppaani päivittäin, menee selkä ja niska niin jumiin, ettei seuraavana päivänä juuri hymyilytä. Lisäksi koen, että keuhkoni ja psyykkeeni tarvitsevat raitista ilmaa ja happea 8h sisätöiden vastapainoksi. Hmm.. Minustahan tulisi hei loistava raittiin ilman myyjä - mainospuhekin tuntuu jo luonnistuvan ;D

Mietiskelin tuossa äsken tiskatessani, että olenpa minä onnellinen tässä hetkessä - jopa tiskatessani! - ja meinasin tirauttaa onnenkyyneleen. Elämä tuntui juuri siinä hetkessä niin helpolta: olin äsken syönyt itse keittämääni raparperikiisseliä, tiskasin, taustalla soi radio ja avonaisesti ikkunasta kuului linnunlaulu ja askareitani valvoi rauhallisesti makoileva nappisilmäinen koiranpentu. Avopuoliso oli pian palaamassa kotiin, eli olin hetken pitkästä aikaa täysin yksinäni.

it´s just not me - it´s us

Palasimme tänään jo alkuiltapäivästä mökiltä kotiin takaisin ja totesin oikein ääneen, että onpa kivaa olla taas kotona - omassa kodissa. Tein aiemmin viikolla virallisen muuttoilmoituksen ja vuorossa olisi sitten seuraavaksi se ärsyttävin osuus, eli muutto itsessään: kamat laatikoihin, laatikot autoon, laatikot autosta sisälle ja purku. Toki muuttamisessa on puolensa: tavarat saa (jälleen) katsottua läpi ja mahdolliset turhuudet heitettyä jorpakkoon, mutta vastapainona ne tavarat nimenomaan täytyy PAKATA. Onko mitään ärsyttävämpää, kuin pakata keittiökamoja ja muuta särkyvää? Ei ainakaan minun mielestäni. Paperia ja hermoja kuluu kuin vettä akvaarioon niitä pakatessa ja auta armias sitten kun ne pitää purkaa takaisin uudessa kodissaan: mihin hemmettiin kaiken sen paperimäärän tunkee? Siinä tilanteessa sitä aina raapii päänahkaansa ja kyseenalaistaa, tarvittiinko todella niiiiiiin paljon paperia? Anyway koti-aiheeseen takaisin palatakseni, on vielä todettava, että minulla ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että minulla todella on koti muuallakin kuin lapsuudenkodissani - jo nyt, vaikka nykyisestä asunnosta ei löydy muuta minulle kuuluvaa materiaa, kuin kamera, läppäri, muumimuki, vispilä ja vaatteita. Toistaiseksi.

Ylipäätään huomaan itseni ja asenteeni moneenkin asiaan muuttuneen koiranpennun tultua elämääni: olen muuttunut rennommaksi (tai ainakin koen itse näin tapahtuneen) monella eri elämän osa-alueessa ja olen tietyllä tapaa kypsynyt: elämä ei yksinkertaisesti enää pyöri minun ja minun tarpeitteni ympärillä, vaan joku toinen menee kaiken edelle. Rentoutumista mitä tulee ruokailuun ja liikkumiseen on myös selvästi havaittavissa, vaikka kumpikin aiheuttavat minulle tietynlaista päänvaivaa ja stressiä joka päivä. Näiden kohdalla tyydyn toki baby-stepseihin, koska tiedän ja uskon, etten näiden suhteen koskaan pääse 100%:sti rentoon olotilaan, mutta edes askel siihen suuntaan on jo suuri plussa ja edistysaskel minulle.
Samoin mietin aina, miten suunnitelmani menevät T:n kanssa yhteen tai millä lailla otan hänet huomioon päätöksiä tehdessäni - tein ne sitten kaupan kassalla, vaateostoksilla tai tyttöjen kanssa suunnitelmia tehdessäni. Kai tämä on sellaista tietynlaista aikuistumista ja perheen perustamista? Monen korvaan tämä saattaa kuulostaa hölynpölyltä, jos ottaa huomioon etten virallisesti ole edes muuttanut yhteen T:n kanssa, olemme seurustelleet hieman reilu 6 kuukautta ja Ronjakin on ollut meillä vasta reilu 1,5 kuukautta. Oman terveyden pettäminen on suurin syy siihen, että olen muuttanut suunnitelmiani mitä tulee tulevaisuuteen ja ikään kuin down gradeattun selvästi; nykyään en edes unelmoi matkasta kaukomaille, koska pystyn hädin tuskin käymään lähikaupassakaan unohtamatta huimausta ja heikotusta, mutta ne harvat kerrat kun se onnistuu: aiai, että sitä voiton riemua! Samoin aiemmat haavekarttani ja aikatauluni mitä mitäkin pitää tehdä ja saavuttaa elämässä, on kokenut aikamoisen suunnan vaihdon: kuka sanoo, että täytyy mennä naimisiin, matkustaa, hankkia omakotitalo ja farmariauto ennenkuin hankkii lapsia ja täyttää 28? Aivan, ei kukaan. Yhteiskunta on nykyään onneksi niin salliva, ettei virallista järjestystä enää ole, vaan kaikki voivat suorittaa ja toteuttaa elämää parhaaksi näkemällää tavalla - omassa järjestyksessä ja oman maun mukaan.

Hui, tulipa syvällistä pohdintaa suolletta, vaikka alunperin oli tarkoitus kertoa ihan vaan arjen juttuja ja mitä tässä ollaan puuhailtu viime viikkoina kun blogi on viettänyt hiljaiseloa. Noiden syvällisyyksien lisäksi käytiin Vaasassa viettämättä hotelliyö ja juhannus vietettiin porukoiden mökillä syöden, juoden, nauraen ja nukkuen. Tänään palasimme jo hyvissä ajoin takaisin maihin, koska saaressa tuli vuoroin räntää ja rakeita, vuoroin kissoja ja koiria (noei nyt sentään, mutta liki). Kotona saatiin paljon aikaan ja nyt suunniteltiin tulevan viikon ohjelmistoa, johon kuuluu m.m. käväisy Ikeassa, sekä Porvoon kämpän pakkaamista.

Mites sielläpäin ruutua juhannus sujui? :)

Oh shit, jag brukar alltid sträva till att ens någorlunda summera den finska versionen av blogginlägget till svenska, men nu känner jag på mig att en verkligt minimal svensk version kommer att finnas till förfogande. Saknar ni kunskaper i finska, vänligen mejla mig så skall jag referera texten här ovan i all korthet ;)

Jag har på sistone märkt en märklig grej som skett efter att Ronja flyttade in i mitt liv: jag har liksom vuxit upp och mognat efter att ha insett att hela min vardag och mitt liv inte enbart cirkulerar kring mig själv, utan är också beroende av någon annans behov. Likaså funderar jag oberoende temaområde över vad T skulle tycka och hur jag kan ta honom i beaktande då jag fattar beslut. Visst erkänner och vet jag att jag börjar priorisera HELT olika efter att så gott som ha förlorat min hälsa och drömmer om att en dag kunna gå runt i ett köpcentrum utan att behöva känna yrsel, illamående och oro framom en resa till Asien (vadå en bilresa till Vasa höll redan på att bekosta mig min rygg - vad skulle inte en flygresa på 16h göra?). Från att tidigare ha haft en tydlig plan och tidtabell för mitt liv har jag downgradeat och anser nu, att det hellre lönar sig att låta saker och ting ske och komma i sin egen tidtabell utan noggrannare planer. Ju mer man planerar, desto sämre brukar det bli då förhoppningarna är (för) höga.

Onko muuta elämää kuin koira ja selkä? On. Kai?

Voihan (vadelma)vene miten aika rientää. Jo eletään jälleen keskiviikkoa, kesäkuun ja uuden elämän (hah, mikä klisee!) alkua! Aika tuntuu rientävän kuin siivillä jo pelkkää arkea pyörittäessä, enkä pistäisi lainkaan hanttiin vaikka saisin vuorokauteeni edes YHDEN lisätunnin. Toisaalta epäilen vahvasti, että osaisin käyttää sitä mihinkään kovin fiksuun; todennäköisesti hengailisin Instagramissa stalkkailemassa toisten kuvia, enkä esim. keppijumppaa tehden tai koiraa kouluttaen, pyykkejä pesten tai muuta aikuisten oikeasti järkevää. Myönnän, enkä kiellä.

Miestiskelin tässä, mihin aikani itse asiassa kulutan ja mihin ihmeeseen arki-iltani ja viikonloppuni tuntuvat katoavan, koska ne tuntuvat niin tajuttoman lyhyiltä enkä millään ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisin tai mitä aiemmin tein. Noh, ihmekös tuo kun elämä itsessään on muuttunut aika lailla esim. viime vuoteen verrattuna: kesäkuussa 2013 asuin Porissa (tulevan) eksän kanssa, työskentelin Satakunnan keskussairaalassa 3-vuorotöissä ja kävin salilla 4-5 kertaa viikossa ja lenkkeilin tämän ohessa. Vuorotyön myötä vietin todella paljon aikaa töissä ja niinä harvoina iltoina kun olin vapailla, vietin aikaani baarissa tai koti-kotona Sipoossa, jonne siis matkustin n kerran kuussa. Ugh, muistan edelleen ne piinallisen pitkäntuntuiset junamatkat, lukuisat Kerava-Riihimäki-Tampere-Pori-vaihdot, sekä VR:n pätkivän WLAN-yhteyden, jonka avulla yritin saada aikani kulumaan edes hieman nopeammin matkaa taittaessani. Ulkomuodoltani olin pirteä, keskiverto-suomalaisnaista timmimpi, mutta sisäpuolelta rikkinäinen, surullinen ja eksyksissä.

Kesä 2012 ja musta tukka - kuinka siistiä?

Nyt, kesäkuussa 2014, asun virallisesti Porvoossa, mutta olen jo epävirallisesti Sipoolainen T:n kanssa. Työskentelen (toistaiseksi) sairaanhoitajana terveyskeskusksessa arkisin 8-16, hankin hiljattain labradorinpennun Ronjan, lenkkeilen keskimäärin päivittäin, juoksen n 3-4 kertaa viikossa ja (sauva)kävelen loput. Näiden lisäksi käyn fysioterapiassa ja treenaan Fustraa PT:n kanssa 2 kertaa viikossa todella pahan tension neck:n (eli niskajumin) vuoksi ja opettelen täysin uutta ryhtiä (joka kyllä kärsii näin sängyllä kone edessäni istuen..). Baarissa olen käynyt viimeksi marraskuussa, enkä ole sinne kertaakaan edes harkinnut lähteväni tai himoinnut. Alkoholia juon keskimäärin lasillisen tai pari punaviinin muodossa kotosalla illalla jälkkärinä tai ruoan yhteydessä.  Ulkomuodoltani olen astetta vähemmän lihaksikas viime vuotiseen verrattuna ja tavoitteena on (lääkärien käskystä) nostaa painoa pari kiloa, sekä opetella uusi ryhti, johon pyrin m.m. keskivartalon vahvistamisella, sekä keppijumpalla Fustran tyyliin. Henkisesti etsin itseäni edelleen, mutta olen (ainakin omasta) mielestäni vahvempi ja koitan joka päivä päästä askeleen lähemmäs hetkeä, jolloin hyväksyn itseni ja kroppani täysin. Tavoittelen suht. lihaksikasta kroppaa sekä kapeaa vyötäröä, mutta rehkittyäni itseni pari kertaa sairaalasängyn pohjalle asti, olen todennut, että minun olisi aika muuttaa kehoihannetta. Se kun ei vain tunnu käyvän ihan hetkessä.. Minulla on onneksi tukenani hyvä tukiverkko koostuen (noh, epävirallisesti jo avopuolisostani) T:stä, perheestäni sekä parista lähimmästä tyttökaverista. He tuntevat vaivani ja tiedän heidän tukevan minua myös niinä hetkinä, jolloin sukellan pohjalle kääntymään.

Vuosi 2014: no make-up eikä viimeisestä hiustenvärjäystuokiosta uskalla edes puhua..

Hui, onpa muutos viime vuotiseen nähden suuri; huomaan sen vasta nyt kun "näen" sen näni mustaa valkoisella :o Voin kuitenkin todeta, että muutos on selvästi parempaan päin ja uskon, että lähipiriini (ja varmasti tekin voitte?) komppaa :)

Oho, menipäs diipiksi. Tarkotuksenani oli poiketa kertomaan mitä minulle nykyään kuuluu ja nimenomaan jättää aiheet (mahdoton) koiranpentu ja selkä TÄYSIN ulkopuolelle, koska tuntuu, että ne harvat kerrat kun enää tänne blogin puolelle ehdin kirjoittelemaan, jorisen vain ed. mainituista. Toisten blogeja luen edelleen samaan tahtiin ja nautin siitä, miten voin ikään kuin hetkeksi irtaantua omasta arjestani juuri toisten tekstien ja valokuvien myötä. Lemppareitani ovat tällä hetkellä toisten "mun tylsää arkea"-jutut, sekä diipimmät tekstit kehon hyväksymisestä, kroppaihanteiden muutoksista ja muuttamisesta, sekä ajankohtaisten enemmän ja vähemmän fiksujen terveyshömpötysten kritisointia ja niiden arvioimista. Hihii, aika hassua jos vertaan mitä Jossu pari vuotta sitten olisi vastannut siihen, mitkä blogipostaukset kiinnostavat eniten: "päivän asut" ja shoppailut - ehdottomasti! Hyvinä kakkosina liikunta- ja ruokapäiväkirjat, joihin tykkäsin verrata itseäni (ja kärsiä jäätävää morkkista..). Ed. mainittuja päiväkirjoja luen itse asiassa edelleen mielenkiinnolla, sekä selailen toisten ruokakuvia kuola poskella, mutta katson niitä huomattavasti kriittisemmin silmin; järkkyä, miten toiset tuntuvat a) syövän vähän, b) liikkuvan paljon (onko niillä aikaa muuhun?) ja c) mietin, kuinka hemmetin paljon porukka fuulaa ja tekee yhtä ja kirjoittaa toista. Toki jotkut varmasti noudattavat juuri niin säntillistä elämää kun antavat ymmärtää ja kirjoittavat, mutta toivon sydämeni pohjasta, että tyypit tekevät sitä omasta tahdostaan, eivätkä kuten minä jokin vuosi sitten tietynlaisesta painostuksesta, jota koin tuntevani ja saavani mediasta ja nimenomaan blogeista. Kai tätä voi kutsua vanhenemiseksi, kypsymiseksi (tai rupsahtamiseksi?) tai aikuistumiseksi? Vaihtoehtoisesti järkiinsä tulemiseksi voisi myös olla oiva kuvaus? Tiedä häntä.

Kuva on vähän kuten me: hieman tärähtänyt, mutta pusuja jaeskellen, rakkaudenosoituksia osoittaen ja arkea viettäen

Summa summarum: mitä minulle siis tällä hetkellä kuuluu, jos koitetaan poissulkea Ronja ja selkä? Hmm.. Elämä ei juuri tunnu muun ympärillä pyörivänkään, mutta let me take a selfie think.. Suhteellisen hyvää kuuluu :) Juoksu sujuu nyt kun maltan pitää välipäiviä, sekä parhaani mukaan noudattaa PT:ni Janin ohjeita ja ottaa pidempiä askelia, mahdollistaen paremman ryhdin. Parisuhde etenee mukavasti ja olen todella onnellinen, että olen niin hienon yksilön kuin T:n itselleni napannut. Mitään ruusuilla tanssimista elämä kanssani ei ole ja tiedämme molemmat, miten se välillä koettelee parisuhdettamme, mutta toistaiseksi olemme vastoinkäymisistä selvinneet ja todenneet, ettemme "ihan niin helposti toisistamme eroon pääse" ;) Tuntuu turvalliselta olla suhteessa, jossa uskaltaa ja saa olla oma höpsö itsensä, välillä kiukkutella ja paiskoa seiniä, sitten itkeä ja räkättää ääneen makoisasti, sekä syödä mitä lystää ajankohdasta viis, sekä katsoa TV:stä juuri sitä mitä haluaa joutumatta selittelemään miksi haluaa katsoa 5 osaa Masterchefiä putkeen. Löysin (toisen blogipostauksen avuin) itselleni täydellisen punaisen bleiserin Zarasta ja sen kaveriksi kropatun topin ja vaaleansiniset boyfriend-farkut. T ei niin farkuista perustanut, mutta omasta mielestäni ne ovat t-o-d-e-l-l-a päheät ;) Aurinko paistaa ja ensi viikolla alkaakin 2 viikon mittainen kesäloma, jonka jälkeen ne aiemmin mainitsemani muutoksen tuulet pääsevät oikein toden teolla puhaltelemaan elämässäni. Näistä ei nyt toistaiseksi enempää, mutta niitä silti innolla jo odottaen :) Blörgh. Tätä voisi jo melkein kutsua/luulla positiivisuushaaste-matskuksi. Siihen minua ei (toistaiseksi) ole edes haastettu - ihme ja kumma - joten olkoon tämä minun osani ja arpani siihen ;)

Mitä sinulle kuuluu?

Thunder Eagle´s Feelings and Romance, "
Ronja, Ronskibaberonski, Ronskubonsku, Ronsku, Mammannakki..

Hey guys how r you doing? Jestas så tiden går; kan knappt tro och förstå att det redan är juni och semestern knackar bakom dörren (whoop!). Det känns som om tiden gick så fort att jag inte hinner med och funderar så gott som varje vardagskväll vad i tusan jag EGENTLIGEN hunnit göra under dagen, då det känns som om det mesta blir ogjort..

Jag roade mig själv med att jämföra hur mitt liv ändrats under ett års tid: i juni 2013 bodde jag fortfarande med mitt (blivande) ex i Björneborg och jobbade 3-skiftes på ortopediska på Satakunnan keskussairaala. Jag gymtränade 4-5 gånger i veckan och joggade vid sidan om och de få kvällar som jag INTE var på gymmet eller spånbanan, befann jag mig på krogen eller hemma i Sibbo (ca 1 gång i månaden). Ush fy tvi de otaliga timmar som jag spenderade på tåget Björneborg-Tammerfors-Riihimäki-Kervo - never ever again! Så trist och långtråkigt har jag ALDRIG haft som under de resorna.. Utvärtes var jag (ganska väl)tränad och pigg, men inombords var jag trasig, ledsen och osäker, då jag var så långt borta från det bekanta och trygga.

Idag jobbar jag 8-16 på hvc som sjukskötare, joggar 3-4 ggr/vecka, samt (stav)går där utöver. Dessutom tränar jag Fustra 2 ggr i veckan (samt gör övningar med käpp hemma) i hopp om att lära mig en ny, bättre hållning och förstärka mina djupa muskler. Jag bor (inofficiellt) i Sibbo med min (inofficiella sambo) pojkvän T och labradorvalp Ronja, samt är aningen rundare och mindre tränad än för ett år sedan utvärtes, men lika pigg och betydligt lugnare inombords. Trots att jag fortfarande har mina svaga stunder då jag försöker ändra mitt kroppsideal och godkänna min förändrade kropp, känner jag mig bättre än förra året, då jag har världens bästa stödnätverk runt omkring mig, samt ett parförhållande som jag känner mig godkänd, trygg och lycklig i: äntligen vågar jag vara mitt hoppsiga pratglada jag, tidvis tjuta och gråta, tidvis asgarva och fjompa omkring och vet att jag godkänns precis som jag är.

Bloggen hinner jag knappt uppdatera längre och det är jag ledsen över, men jag läser aktivt andras blogagr och tycker de är passligt avkopplande läsning under dagen eller som avslutning på en hetsig dag och möjjliggör en inblick i något helt annat än ens egen vardag (förutsatt att man läser bloggar som handlar om annat än det jag gillar mest: träning, djupare tankar om skönhetsideal och kritik av dem).

Så frånsett en tidvis alltför aktiv labradorvalp, samt en sjuk och invalidiserande nacke och rygg, går det ganska bra för mig egentligen :)

Hur är det med dig?

Kroppapohdintaa: mitä jos rakkaasta tuleekin pullukka?

Inspiroidun usein toisten blogipostauksista ja Sallin eilinen postaus teki kieltämättä minuun vaikutuksen ja herätti monen monta ajatusta sitä eilen sängyssä lukiessani. Aihe oli liki ekana mielessä myös tänään aamulla kellon pärähtäessä soimaan (jos ei ota huomioon Ronjaa, joka pomppasi etutassuineen sänkyyn kellon soidessa; on joku tainnut jo oppia, että mamma nousee kun kellon pirinä alkaa ja aamuisin se merkkaa myös aamupalaa ;))

Anyhow, takaisin Sallin postaukseen ja aiheeseen oman kropan hyväksyminen sellaisena kuin se on. Kerroin viime postauksessa, että jopa kaksi täysin eri erikoisalan lääkäriä on kehottanut minua vähentämään stressiä ja nostamaan painoa. Elopainoltani en ole alipainoinen, vaan normaalin alarajoissa. Tehtyäni todella kovaa työtälihasten kasvattamiseksi, sekä "yli"-painon laskemiseksi, tuntuu nyt vastakohtainen painon nostaminen todella vastenmieliseltä ja vaikealta. Vaan miksi? Miksi pelkään painolukemien nousua? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? Rakastetaanko minua vähemmän sen takia kenties? Muutunko kertaheitolla rumemmaksi jos paino nousee parin kilon verran? Näitä kysymyksiä olen eilisestä lähtien pyöritellyt mielessäni, mutten ole keksinyt vastausta yhteenkään. Toki pystyn jo suoralta kädeltä toteamaan, että "luuloni" ovat pääasiassa ainoastaan oman pääni sisäisiä keksintöjä ja jos esim. jokni ihminen välittäisi minusta vähemmän koska painaisin pari kiloa enemmän, en kaipaa tai tarvitse häneen seuraansakaan.

Hei päästäänkin aasinsiltaa pitkni aiheeseen, jota olen pohtinut jo aiemmin: onko ylipäätään OK välittää jostain vähemmän, koska tämän ulkonäkö tai paino nousee? Voiko esim. partnerille sanoa, että suhteen jatko saattaa olla vaakalaudalla, jos tämän paino jatkaa noususuuntaisena? Ihmisarvoa ei mielestäni missään nimessä pidä tai saa arvioida ja mitata ulkonäössä saatika sitten kiloissa, eikä näin ollen siis otista saa dumpata lihomisen vuoksi. Mutta mitä jos toisen ulkonäkö muuttuu niin, ettei se enää viehätä silmääsi? Itse ainakin koen, että ihminen ihastuu toisen ulkonäköön ja rakastuu sitten itse persoonaan, mutta jotta mielenkiinto toista kohtaan pysyisi vireillä, täytyy ulkonäön pysyä viehättävänä. Tätä ajatellen on mielestäni tietyllä tapaa OK todeta, että mielenkiinto lopahtaa; kuinka voit haluta ihmistä, jonka ulkomuoto ei herätä intressejäsi? Aivan.

Vaan pattitilanteeseen päästään jos mietitään asiaa hieman monimutkaisemmin ja realistisemmin: mitä jos toisen ulkonäkö muuttuu esim. tapaturman, raskauden tai sairauden vuoksi ja miten toiselle kerrotaan/ilmaistaan hienovaraisesti, että tämän ulkomuoto on muuttunut niin, että mielenkiinto uhkaa lopahtaa? Muistan miten viime kesänä TV:ssä pyöri Rakas, sinusta on tullut pullukka-ohjelma, jossa partneri ilmoitti siippansa PT:n piiskattavaksi ja syynä oli yksinkertaisesti se, että toinen oli lihonut vuosien varrella niin, ettei ulkonäkö enää kiinnostanut toista. Kauhistelin ohjelman ajatusmaailmaa (koska ihmisarvoa ei saa mitata kiloissa), mutta pohdiskelin samaan aikaan mitä tekisin, jos itse päätyisin samaan tilanteeseen. Mitä sinä tekisit?

T - poikaystäväni, työpaikkaromanssini, tuleva avopuolisoni, kallioni - hyväksyy minut juuri tälläisenä ja kokee "pelkoni" painonnostoa kohden lähinnä huvittavina. Tämä johtuu suurilta osin siitä, että hän osaa suhtautua kaikkeen, itseensä ja elämään rennolla otteella, eikä stressaa turhia. T ei koskaan mieti syömisiään (vaikka on kuulemma alkanut joskus vilkuilemaan sokeripitoituuksia!) ja syö fiilispohjalta, sekä nälän mukaan - ei niinkään minun laillani esim. sen mukaan, minkä tiedän olevan terveellisin vaihotehto tai suoranaisiin himoihin. Tiedän - tai ainakin uskon - ettei hänen mielenkiintonsa minua kohtaan vähenisi, vaikka painoni nousisi nyt sen suositellun parin kilon verran, vaan pikemminkin siksi, että teen asiasta aikamoisen numeron. Tuskin äijä edes huomaisi, vaikka paino vähän nousisikin - harvemmin sitä nyt sentään yhdessä vaa-alla käydään ;) (mitä nyt joskus verrataan jos se meidän alkuaikojen 20kg painoero edelleen säilyy ;)) Samalla kun pelkään ja jännitän painoni nostamista, pelkään myös tekeväni kärpäsestä härkäsen ja T:n mielenkiinnon pikemminkin lopahtavan ainaisen valitteluni takia; kuka nyt jaksaisi seurustella ihmisen kanssa, joka (liki) kaiken aikaa miettii, mitä seuraavaksi söisi, ottaisiko jugurttia jätskin sijaan koska jugurtissa on vähemmän kaloreita ja sokeria, vaikka jätskiä tekisikin mieli? Aivan - ei kukaan. Toivon oppivani asennoitumaan ruokaan ja syömiseen kuten T ja niinkuin alunperin on ollut tarkoituskin: ravintona, nautintoa ja polttoaineena - ei ahdistuksen lisääjänä ja aiheuttajana, ajatukset 247 täyttävänä mörkönä. Tiedän, että osa "paranemista" on jo lähtrnyt käyntiin kun ihminen uskaltaa ja osaa myöntää, että asennoituu ruokaan ja syömiseen näinkin pöllösti, mutta kuinka tästä sitten edetään onkin hankalampi juttu. Moni on maininnut (täällä bloginkin puolella) terapian, josta voisi löytyä apu. Olisin kuitenkin halukas vielä kokeilemaan itse ominpäin ajatusmaailmani muokkaamista ja kysyn siksi, onko kellään mitään hyvää kikkaa, ässää hihassa tai neuvoa - otan ne kaikki avoimin mielin vastaan oli kyseessä sitten peilin hajottaminen, kirjan lukeminen tai CD-levyllinen valaan laulua - jonka avulla saisin ajatusmaailmaa muutettua - pieninkin askelin kohti normaalia, rentoa elämää ja asennetta?

Efter att ha läst Sallis blogginlägg från igår angående kroppsvikt och människovärde har mina tankar snurrat kring ämnet sedan igår kväll, antagligen i drömmarna och direkt imorse när jag steg upp (frånsett från stunden då klockan började ringa och Ronja hoppade med framtassarna i sängen). Ämnet är verkligen aktuellt för mig som fått höra av två läkare att jag borde öka vikten en aning trots att jag inte är underviktig. 
Jag har i långa tiden redan funderat på VARFÖR jag egentligen är rädd för att öka i vikt de några rekommenderade kilona: kommer mitt människovärde att minska? Kommer folk att älska mig mindre bara för att jag väger 56kg i stället för 52kg? Ja, ifall fallet är så, väljer jag hellre att leva mitt liv UTAN sådana typer. Punkt.
Men vad om vi kollar läget ur en annan synvinkel på ett mer ytligt plan: vad skall man göra ifall den andras utseende inte lockar lika mer, då den gått upp några kilo? Är det okej att konstatera som paren gjorde i programmet Rakas sinusta on tullut pullukka: "antigen bantar du eller så försvinner jag"? Näe, det tycker jag inte heller. Men vad skall man göra ifall den andras personlighet fortfarande lockar, men utseendet gör det inte? Å förändras situationen ifall utseendet ändras p.g.a. graviditet, sjukdom eller olycka? Trots att utseendet ändras, är ju personligheten den samma och det är ju DEN som man älskar. Men kan man älska någon/något som inte lockar en? Hmm, svåra grejer.
Nu kan vi ta åsnebryggan över tillbaks till problematiken kring gå upp i vikt och mat: hur skall jag (på egen hand) lyckas inse, övertyga och övertala mig själv att ett par kilos viktökning inte kommer att ta livet av mig, utan kommer troligen att göra gott? Jga avundas T - min pojkvän, blivande sambo, pålitliga partner och stödjepunkt - som har en så avslappnad attityd till mat och att äta: han äter vad han vill när han vill utan att fundera och analysera varje munsbit som jag gör. Jag mnisstänker att hans intresse snarare kommer i något skede att falla på mitt onödiga stressande över mat och att äta än på att jag ökar i vikt .Har DU något bra tips, erfarenhet, bok eller CD med valsång som kunde hjälpa mig att stressa mindre?

all pics grom google

Pentuelämää ja suhdekiemuroita

Blogihiljaisuudesta päivää. Blogille, treenaukselle tai millekään muullekaan koiraelämän ulkopuoliselle elämälle ei nyt tunnu olevan aikaa pätkän vertaa - ellei sitten verota sitä muusta, kuten unesta, parisuhteen yhteisestä ajasta tai treeneistä. Vauva tuli, aika meni. Nyt on aika ja pakko opetella priorisoimaan.

Ronskibonski, Masu-Masu, Ronskimabonski, Ronja Ryövärintytär, Mamin rakas - rakkaalla pennulla on monta nimeä - muutti taloon reilu viikko sitten ja vipellystä no siitä lähtien ollut ihan kiitettävästi. Harmikseni pentu sairastui jo heti alkupäivinä virtsatieinfektioon, joka johti siihen, että hän nukkui antibioottien takia suurimman osan yhteisestä ajastamme, emmekä ehtineet harjoitella yksinoloa, joka taas - tsingtsing - aiheutti aikamoista hulabaloota ja itkua maanantaiaamuna kun pentu jäi kotiin meidän lähtiessä töihin.

Parin ensimmäisen päivän jälkeen Ronja tuntui jo tottuneen ajatukseen, että viettää päivät pentuaitauksessa ja ehdin huohahtaa: ah, labradorinnoutajani on maailman fiksuin tapaus ja oppi älyttömän äkkiä olemaan yksin rauhallisesti. Aiaiai, kyllä on mami ylpeä.

NOH, kunnes pääsin eilen maanantaina työpäivän jälkeen kotiin ja parkkeerasin pyöräni pihaan. Ensimmäinen ajatukseni oli: ei hemmetti, ei kai tuo vinkuna VAAN kuulu mun kämpästäni? Ei kai se VAAN ole MINUN koiranpentuni, joka ulisee niin, että kuuluu ulos asti?  Nounou.

Rappukäytävässä karu totuus paljastui: jouduin seisomaan tovin ulko-oven takana odottelemassa, että pienen mustan urhean labradorini ulina hiljenisi edes hetkeksi, jotta pääsisin sisälle. Pentuhan ei saisi yhdistää ulinaa ihmisen saapumiseen, joten purin hammasta ja yritin hallita hermoni, sekä kahvihimoni ja odotella. Tilanne on todella ristiriitainen kun toinen itkee ikävästä ja tapittaa minua kotiin mennessä suurin silmin, hyppää syliin ja nuolee naaman läpimäräksi osoittaessaan rakkautta, ei voi muuta kuin heltyä, samalla kun meinaan tukahtua kiukusta kun harmittaa niin, ettei pentu osaakaan olla yksinään nätisti.

Noh, puretaas asiaa vähän: faktahan on se, ettei 9-viikkoinen pentu VOI vielä tottua olemaan yksin, olla rauhassa kotona yksinään ja nukkua ja sitten olla viilipyttynä kaltereiden takana odottamassa mamia kotiin. Unelmissani toivoin, että asia olisi mennyt näin ja koska alku vaikutti niin lupaavalta, uskoin sen jopa toteutuneen. Relevanttia tässä kohtaa on myös se, että Ronja jo viime viikolla ehti tottua parin päivän jälkeen olemaan yksin, mutta viikonloppu tuli ja mokasi suunnitelmat ja hyvän alun, koska vietimme koko viikonlopun intensiivisesti tuttuja koiria tavaten, landella nurtsilla riehuen ja lattialla yhdessä päikkäreitä ottaen. BOOM, eipä ihme jos pieni pentu meni aivan sekaisin ja shokkiin kun joutui tuollaisen rakkauden- ja tekemisentäyteisen viikonlopun jälkeen jäämään yksin. Tyhmätyhmätyhmä mamma.

Eniten tässä kohtaa harmittaa oma ajattelemattomuuteni. Pelkään pilaavani pikkupentuni kaikkien näiden toilailujeni kanssa ja kiitän Luojaa ja ties mitä siitä, että minulla on viilipyttyni T, joka osaa käsitellä toilalujani kylmän viileästi ja ajatella asiaa relevantisti. T konsultoi kavereitaan, ehdottaa eri vaihtoehtoja, joita hän sitten esittelee minulle sulateltavaksi ja joita sitten toteutamme yhdessä. Muutimme jo eilen illalla pentuaitausta niin, että suurensimme sen kattamaan liki puolet kämpästäni ja vietimme aikaa pennun kanssa itse häkissä. Lisäksi kuljin ees taas takki päällä avaimia kolistellen, jotta pentu ei automaattisesti yhdistäisi näitä yksin jäämiseen.

Aamulla leikin pennun kanssa normaalia pidempään ja olin enemmän kuin yllättynyt kun pentu jäikin NUKKUMAAN meidän lähtiessä töihin. Innolla odotan, mitä naapurit raportoivat pennun tekemisistä. Seinänaapurini ovat onneksi koiraihmisiä ja todella avuliaita, eivätkä tunnu stressaavan pennun uikutuksesta, vaan ymmärtävät vauvan ahdistuksen, joka on ohimenevää.

Pennun tulon myötä aika kaikelle muulla tuntuu tosiaan olevan kortilla, eritoten koska minun on PAKKO liikkua päivittäin jottei selkäni mene jumiin. T on ihana ja kaitsii pentua tämän nukkuessa, jotta voin lähteä lenkille edes hetkeksi. Tämän jälkeen suoritamme usein vuoron vaihdon, eli T keksii omiaan ja minä vahdin pentua ja teen kotiaskareita aina pyykeistä tiskeihin ja siivoukseen. Yhtäkkiä onkin jo ilta ja nukkumaanmenoaika, eikä parisuhteelle ole juuri aikaa jäänyt yli. Tämä jos jokin ärsyttää ja harmittaa minua, enkä tiedä miten lohduttaa itseäni. Yritän ylipuhua itseni, että tämä pentuvaihe on ohimenevä ja pennun ollessa n puolivuotias voimme jo lenkkeillä kolmisteen iltaisin ja viettää aikaa yhdessä. Huh, turha kai tässä on stressata ja huomaan jo, että pelkästään hyvin nukuttu yö, asiasta puhuminen sekä kirjoittaminen helpottaa. Kai se siitä.

Miten pennun tulo on muiden talouksissa vaikuttanut elämään, parisuhteeseen tai psyykkeeseen..? 

Ymmärrän nyt enemmän kuin hyvin, miksi useat parit hankkivat koiranpennun ennenkuin alkavat lasten tekoon: vaikka kyseessä on "pelkkä koira", mullistaa se jo elämää aika tuntuvasti. Onneksi hyvällä tavalla - muu elämä täytyy vain sovittaa siihen ;)

Tjenatjabbahalåå. Efter att Ronja - min lilla fina svarta labradortik - flyttade in, har tiden för allt annat lagts åt sidan och allt från träning till matlagning och byk har fått lida. Suck. 
Vårt gemensamma liv fick ingen bra början då Ronja fick uringvägsinfektion och hann knappt öva sig att vara ensam innan vardagen kom. Detta ledde till att hon de första dagarna gnydde medan vi åkte på jobb, men anpassade sig fort och var - enligt grannarna tyst och snäll. Jag hann redan tro att hon är världens smartaste valp som blivit husvan på 1 vecka, men fick mig en rejäl smäll straight in the face då hon efter veckoslutet, då vi var tajt tillsammans, busade, sov och lekte hela tiden. Stackarn fick en rejäl chock då hon på måndagen åter blev lämnad ensam till hela dagen och hade gnytt hela dagen. 
Jag är SÅ arg på mig själv när jag inte tycks kunna tänka i förväg, vilket skulle vara det bästa med valpen. Jag är livrädd för att jag förstör henne och att hon blir ihjälstressad och och.. Oj oj. Thank God har jag T som behåller lugnet och ser på saken ur en smartare synvinkel: i stället för att fokusera på problemet, letar han lösningar. Igår kväll byggde vi ut valpburen och hoppas att hon nu hålls lugnare då hon har en större inhägnad under dagen. På morgonen blev hon och sova då vi stack iväg, så jag hoppas nu VERKLIGEN att hon hållits lugn på dagen. Visst måste man ha tålamod och ge henne tid - hon är ju braa valp. Men jag är illa rädd att grannskapet inte är lika förstående om hon fortsätter såhär..
Efter att Ronskimabonski kom till huset har tiden för allt annat minskat - även för parföråhllandet. Jag är så ledsen då det känns som om vi inte har tid för varann då vardagskvällarna går ut på att underhålla valpen, jag går på länk för att hålla ryggen i skick och på byk-tvätt-disk-rumba innan det är dags för att lägga sig. Som tur är detta förbigående och visst är hon ju härlig, min lilla svarta fina.
Hur påverkade valpen er vardag?

From Hero to Zero: nyt opetellaan seisomaan

Pian alkavat pääsiäispyhät lähennellä loppuaan ja arki ja aherrus koittaa. On aika kertoa ja katsastaa, mikä selän ja niskan, sekä päänupin tila on lääkärillä käynnin, viikon sairasloman sekä fysioterapeutilla käynnin jälkeen on: kohtalainen.

Viime viikko tosiaan alkoi koko niskan, selän ja rinnan paikallispuudutuksella, lihasfaskioiden mukiloinnilla, sekä hiljaisella käyskentelyllä. Pää oli ajoittain kuin humiseva harju ja viihdyin paljon rauhallisesti ja hiljaa hiippaillen, venyytellen, sekä nukkuen. Kyllä: minä, joka normaalisti käyn kuin Duracell-pupu suostuin vihdoin antautumaan väsymykselle ja ummistin silmäni ja pistin pään tyynyyn surutta aina kun siltä tuntui. Vastapainoksi koitin heilutella käsiä, aktivoida ja mobilisoida niska-hartiaseutua, sekä juoda riittävästi vettä ja syödä mahdollisimman puhtaasti, sekä olla stressaamatta. Päivä päivältä kipu alkoi helpottaa ja liike tuntua paremmalta, mutta vastapainoksi kärsin vähän väliä yht-äkkisistä pahoinvointikohtauksista, jotka saivat koko maailman pyörimään ja silmissä mustenemaan. Örgh. Kuin krapulaa ilman viinaa.

Kiirastorstaina pääsin fysioterapeutin vastaanotolle ja sain tuomioni: ryhtisi on järkyttävä. Seisoessani peilin edessä, näin sen itsekin, mutta sain samalla selityksen vioilleni: etureidet ovat niin jumissa, etten saa jalkoja suoristettua, mikä johtaa siiten, että selkä on jännittynyt kokoajan. Tämä taas johtaa siihen, että yläkroppani on kumarassa ja olkapäät edessä, joka osittain johtuu myös siitä, että rintalihakseni ovat niin jumissa, että saa hartioita vedettyä taakse. Lapojen välissä ei ole minkäänlaisia lihaksia, jotka tukisivat selkää ja mahdollistaisi hartioiden oikeaa asentoa. Mitä vielä? Jotakin varmasti unohtui, mutta tuossa nyt ne tärkeimmät. "Älä nyt masennu, vaikka mä sanon että kaikki sussa on huonoa. Ei sulla sentään oo länkisääriä", äijä totesi lohduttaakseen alaspäin vetäytyneitä suupieliäni. "Noh, ei mun kropassani kovin paljon hyvää tällä hetkellä ole - kyllä mä sen tiedän" tokaisin takaisin ja huokaisin samaan hengenvetoon, etten tahtoisi olla näin huonossa kunnossa jo näin nuorena - 24-vuotiaana!

Fyssarini on erikoistunut Fustraan (lyhyesti ja ytimekkäästi: n.s. keppijumppaa oman kehon painoa vastuksena käyttäen, perustuu syvien lihaksien kehittämiseen ja oikeaan tekniikkaan) ja teetti minulla tilannettani kartoittaakseen paria lämmittelyliikettä. Pah, sanon minä. Hikikarpalot puskivat otsaltani, kyyneleet valuivat, puuskutin kuin ryhävalas rannalla ja tunsin, miten pyörtyminen kävi lähellä monta kertaa. Tsemppasin silti urheasti ja luotin treenaajaani; jos Suomen huippu-urheilijat treenaavat hänen opastuksellaan ja luottavat häneen, uskallan minäkin. Pakkohan se on! N tunnin "kevyen pikkujumpan" jälkeen fyssari totesi, että minusta kyllä saataisiin ihminen, mutta että se veisi aikaa ja vaatisi minulta kovaa työntekoa. Treenihetken jälkeen olin aivan naatti ja illalla selkää kiristi, mutta kuvittelin, että se olisi jo jonkinsortin edistyksen merkki. Kun minkäänlaisia lihaksia ei selässäni tällä hetkellä ole, on pienestä lähdettävä liikkeelle.

Pääsiäispyhät ovatkin kuluneet enemmän ja vähemmän vaihtelevissa fiiliksissä: olen ollut onneni kukkuloilla, koska selkää ja niskaa ei enää kiristä, mutta rypenyt myös pohjamudissa harmitellen "epätodellista oloani", jota ei kukaan ulkopuolinen huomaa: yhtäkkiä voi iskeä kauhea väsymys, toisaalta näkö voi hetkeksi sumentua tai kuulo muuttua ja huimauskin voi iskeä. Tuosta noin vaan - ennalta varoittamatta. Kroppaani on tutkittu niin monin eri tavoin, eikä mitään muuta vikaa kuin niska-hartia-seudun lihasjännitystä, eli tension neck:iä, ole todettu, että usko ajoittain jo alkaa hiipumaan ihan toden totta. Läheiset yrittävät nyt kovasti tsempata minua ja yritän itsekin uskoa ja toivoa, että oireiluni on monien pikkuasioiden summa ja että nämä kaikki johtuvat lihasepätasapainosta (jonka luettelin tuossa yllä).

Eniten koko tässä hommassa minua harmittaa se, että olen itse omalla treenaamisellani pahentanut oloani: olen viikko viikolta lisännyt kuuliaisesti painoja salilla ja pyrkinyt yhä parempiin tuloksiin, voimistaen jo ennestään jumiutuneita etureisiäni ja heikenteän jo ennestään heikkoa selkää ja keskivartaloani. Oloni on - aidon oikeasti valittamatta - ollut järkyttävän heikko ja olen tuntenut itseni pikkulinnuksi, joka on tipahtanut pesästään ja olen ehtinyt miettiä moneen kertaan - niin unissani kuin valveilla ollessanikin, miten ja miksi tähän on tultu ja päädytty ja kuinka hemmetissä tästä olotilasta päästään eroon. Vika, syy ja aiheuttaja olen minä itse, liian vähäinen ja epäriittävä ravitsemukseni yhdistettynä liian yksipuoliseen ja väärään, sekä liian rasittavaan treeniin, liian vähäiseen kehonhuoltoon ja lepoon. Lähtökohtaisesti olen jo todennäköisesti ollut huono ryhdiltäni ja lisättyäni rankempaa treeniä (lisäämättä tehoa ravintopuolelta) päädyin viimein umpikujaan viime viikolla. Olen miettinyt paljon, mikä ihme on saanut minut tekemään näin ja mihin käytökselläni pyrin ja olen (kai) nyt pikkuhiljaa alkanut tajuamaan mikä: vääristynyt kehonkuva. Tai ei niinkään vääristynyt, mutta se, mihin pyrin - tavoitteeni - on ollut kovin epäselvä (tai vääristynyt, miten vaan). Haluaisin olla timmi ja lihaksikas, englanniksi toned, mutten muskelihirmu ja fitnessmalli. Nounou. Haluaisin olla kehonrakenteeltani sopusuhtainen ja terveen näköinen - en kalpea ja pajunvitsamainen kuten nyt. Haluaisin jaksaa juosta metsissä ja poluilla, nostaa vähän punttia ja punnertaa, hymyilllä ja nauraa.
Viime aikoina olen ollut - pyrkimyksistäni huolimatta - liki päinvastainen: kalpea, väsynyt, helposti ärtyvä, rimpula ja aavemainen näky - en se terveen, iloisen ja eläväisen näköinen, oma itseni.
Vika tikki oli kun kävimme T:n kanssa isovanhempieni luona kahvilla ja mummi näytti T:lle valokuvaa minusta lapsena: istun kolmipyöräisen selässä leveä virne naamalla, pilke silmäkulmassa, paljain varpain ja kello väärässä kädessä - takuuvarmasti jekut mielessä. Mummi totesi T:lle, että "tuollainen se Jossu aina oli - meidän pieni pikku Myy". Tahdon sen tytön - sen fiiliksen ja olon takaisin!

Suunnitelmat ja jatkot fysioterapian suhteen selviävät huomenna kun fyssari soittaa. Ensi viikolla olen menossa vielä fysiatrille - fysioterapiaan erikoistuneelle lääkärille - vastaanottokäynnille selvittämään, joska hän löytää kropastani jotain oireitani selittävää.
Pääsiäismunista, kahvista, kavereista, raittiista ilmasta ja rakkaasti huolimatta fiilis on tällä hetkellä aivan pohjalla, koska tilanne tuntuu niin toivottomalta, enkä voi muuta kuin odottaa. Odottaa, että fysioterapia tehoaisi. Odottaa, että fysiatri löytäisi oireideni aiheuttajaa. Odottaa, että saisin entisen elämäni takaisin, jotta minun ei tarvitsisi miettiä jokaista seuraavaa liikettäni, ummistaa silmiäni kaupan kassalla vuoroani odotellessa koska huimauskohtauksen iskiessä, katsella "lenteleviä lautasia" näkökentässäni tai miettiä, onko edessäni yksi vai kaksi haarukkaa.

Vuonna 2012 hetki maaliintulon jälkeen: kerran pikku-Myy aina pikku-Myy. Toivon mukaan.

Påskhelgen börjar lida mot sitt slut och det är dags att berätta vad fysioterapeuten på torsdagen riktigt konstaterade: att min hållning är usel. URUSEL. Bl.a. är mina främre lår så spända att jag inte kan räta ut dem fullständigt, vilket leder till att jag vrider ryggen. Mitt bröst är så spänt att jag drar axlarna framåt, jag saknar totalt muskler mellan skulderbladen och står hela tiden med magen putandes utåt, axlarna framåt och rumpan upp som en riktig "hyppyripylly". Awesome. Fysioterapeuten testade några uppvärmande rörekser med mig och konstaterade ungefär efter en timme, då jag tänkt tappa medvetandet, svettats och gråtit genom att enbart använt en käpp, samt min egen kropp som motstånd, att vi nog skall fixa min tension neck, men att det kommer att dröja ett tag. Jag skall nu börja med s.k. Fustra-träning, vilken i all korthet baserar sig på att stärka de djupa musklerna, samt fixa till obalans i muskulaturen.
Påskhelgen har alltså förlöpt i varierande fiilis: från höjder, då jag saknat värk eller spändhet i nacke och rygg, samt känt mig så gott som normal, till bottendjup, då jag lidit av yrsel, syn- och hörselfel. Ärligt talat vet jag inte om min situation för tillfället känns tyngre för mig eller för mina nära, som försöker stötta mig och övertala mig om att ha tålamod och vänta och se, om fysioterapin skulle få mig att återfå mitt gamla, pigga och hurtiga jag tillbaks. På sistone har jag p.g.a. yrsel, syn- och hörselrubbningat (som inträffar helt oväntat och var som helst) märkt hur jag blivit allt mer tillbakadragen, ledsen, svag och blek. Mummi visade ett foto på mig, då jag är tja, kanske 4 år gammal, där jag sitter med ett finurligt leende på läpparna, barfota och med klockan på fel arm och ser nöjd ut. Från att ha drömt om en riktig fitnessbody och piskat mig själv till det yttersta och orsakat ett såhär uselt mående, drömmer jag nu bara om en frisk, vital och sund kropp - som jag någongång haft, men som jag förlorat och nu får betala ett dyrt pris för.