Please don´t tell me that I´m good. It´s embarrassing.

Kehuminen - ehkä maailman halvin ja nopein tapa saada toiset hyvälle tuulelle. Teki mieli kirjoittaa lisäksi helpoin, mutta tulin toisiin ajatuksiin tarkemmin ajateltuani; ehkei kehuminen olekaan niin helppoa kuin kuvittelemme.

Ajatus tähän postaukseen lähti lounastauosta, jolloin labran täti luki minulle ääneen päivän lausahduksen paikallislehdestä. Vapaasti käännettynä se meni näin: vaikkei kukaan kehu sinua, ei se tee sinusta huonompaa ihmistä. Päädyimme juttelemaan aiheesta ja totesimme yhteistuumin, että kehuja kuulee aivan liian harvoin. Stressaava tai ikävä tilanne ikäänkuin helpottuu, eikä tunnu lainkaan niin rankalta enää, jos päällimmäisenä mielessä on sen yhteydessä saatu kehu. Itse esimerkiksi harvemmin muistelen rankkaa työpäivää (ainakaan pitkään) pahalla, jos edes joku on muistanut hymyillä minulle tai huomioinut uurastukseni ja lausunut sen yhteydessä edes maagisen sanan kiitos.

Suomalaiseen kulttuuriin eivät kehut kuulu - paitsi lapsille, joita kehumme aivan mitättömistäkin asioista. Uusimmassa (?) Kotivinkissä Olga Temonen kirjoitti kolumnissaan siitä, miten lapsia jaksetaan kehua tuhat kertaa peräkkäin tehdystä "tosi hienosta tempusta", joka siis saattaa olla mitätön hyppy paikallaan tai kurotus eteenpäin, toista jalkaa komeasti nostaen.  "Voi mikä taitava balleriina oletkaan" tai "Oho! Varo vaan ettet saa pian kutsua olympialaisiin". Lasta kehutaan maasta taivaisiin ja iloitaan siitä, miten hänen itsetuntonsa kasvaa kun hän kuulee olevansa hyvä jossain. Missä maaginen ikäraja kehujen suhteen kulkee? Miksei aikuisiakin, tai edes hieman vanhempia lapsia, voisi kehua samalla tavalla kuin lapsiakin? Okei, ehkä tietty raja esimerkiksi noiden temppujen kanssa voisi olla paikallaan; ehkei nyt aikuisten tarvitse alkaa pomppimaan sammakoiden lailla kaduilla ;), mutta suhteutettuna: miksei aikuisia voisi tai saisi kehua yhtä lailla kuin lapsiakin? Kehuista tulee - iästä viis - hyvä mieli ja itsetunto ja -luottamus kohoaa.

Asian kääntöpuoli on melkein yhtä hankala: kehujen vastaanottamisen vaikeus.
Lapsi jaksaa iloita jokaisesta kehusta, jonka äiti tai vaari hänelle suo ja näkee itsensä todellakin sinä balleriinana, voimistelijana tai maailman napana, joksi toiset häntä kehuvat. Aikuiset vuorostaan vähättelevät kehuja ja vähättelevät tekojaan, joista häntä kehutaan, heti. Kokeilkaa vaikka! Hyvin harvoin kehuja saanut edes ehtii sanoa kiitos, kun hän jo alkaa vähättelemään itseään - "no ei se nyt niin hyvin mennyt". MIKSI? Itseluottamuksessako se puutos on vai? Vai pelkäämmekö kenties antavamme itsestämme ylimielisen kuvan, jos hyväksymme toisten kehut?

Totesin labrahoitajalle (jonka kanssa olin aiemmin viikolla jutellut, siitä miten jumalattoman kova kiire meillä oli eikä pääkoppa meinannut enää pysyä kasassa työmäärän takia), että välillä pitää taputtaa itseään olkapäälle ja todeta "hyvä minä", kun ei kukaan muukaan kehu tai huomioi hyvin tehdystä työstä. En väitä, että kehuja tarvitsisi sadella jokaisesta pienestäkin teosta - johan ne menettäisivät merkityksensä! - mutta pieni kehu, eritoten odottamattomalla hetkellä, voi olla todella merityksellinen ja kelkan kääntäjä; huonokin hetki, työpäivä tai surulliset suupielet muuttuu hetkelliseksi hymyksi, iloksi ja paremmaksi. Kehujen päällimmäinen tarkoitus on mielestäni vakuuttaa toiselle, että tämä kelpaa ja on hyvä juuri sellaisenaan. Kesken arjen kaaoksen saatu kehu tuntuu siis huomattavasti merkityksellisemmältä ja uppoaa astetta syvemmälle sydämeen, kuin pikkujoulupippaloissa hiprakassa täyteen juhlavarustukseen tälläytyneenä. Miksi? Koska kehun päällimmäinen tarkoitus on kertoa toiselle, että hän on hyvä juuri sellaisenaan kun on, sellaisena hänet hyväksytään ja sellaisena hän kelpaa.

Kehu voi toki myös olla kosketus, eikä vaadi verbaalista kanssakäymistä. Varmasti moni tietää, sen tunteen joka kumpuaa jostain syvältä, kun joku koskettaa kättä tai silittää poskea. Silloin voi olla varma, että kelpaa - juuri sellaisena kuin on.

Kokeilkaa piruuttanne kehua jotakin huomenna: kivasti laitettua tukkaa, kauniita käsiä, pirteää hymyä tai viime viikon torstaina ratkaistua pulmaa. Seuratkaa, miten vastapuoli reagoi kehuihinne ja harkitkaa kehujen omaksumista osaksi arkista jutusteluanne; lupaan, että se kannattaa.

Beröm - en av de absolut snabbaste och effektivaste sätten att bekräfta en annan människa och berätta för denna, att hon duger och är bra precis som hon är. Alltför sällan hör eller får man beröm, trots att det inte krävs mer än några få ord - ens ett tack - eller en blick. Varför är det så?
Till den finska kulturen hör det inte till att man överöser sina medmänniskor med beröm och det anses ofta vara överdrivet och "amerikanskt" och falskt. Har ni någonsin tänkt på hur vi då gör med barnen? Mamma eller morfar orkar berömma det lilla barnet som för 59. gången gör ett likadant grodhopp eller plié, trots att tricket i sig inte är så märkvärdigt. Varför? Jo, för att bekräfta för barnet att denna duger och för att höja dess självkänsla. Jag har flera gånger funderat var åldersgränsen för beröm egentligen går? Vi vuxna berömmer alldeles för sällan varann och jestas ifall någon ger den andra en komplimang - ett sådant ståhej det uppstår: den berömda blir pinröd, hinner knappt mumla fram ett tack innan hon redan börjar nedvärdera sig själv och det hon blivit berömd för och mumlar fram något i stil med "det var ju inte så märkvärdigt" eller "äh, lägg av". Varför kan vi inte i ställe ta emot berömmen med hela hjärtat, begrunda dem och njuta av dem i stället - så som barnet, som beundrar sig själv framför spegeln och ser sig själv som en äkta prinsessa, konståkare eller tyngdlyftare - alltså exakt som den som mamma eller morfar liknat henne vid.
Beröm är så himmelens svårt att både ge och ta emot, men visst känner de flesta mer än väl igen de stunder då någon berömt en: man blir varm inombords och glömmer med ens de skarpaste kanterna på en jobbig dag och känner att man duger och räcker till - precis som man är.
Beröm behöver inte alltid vara någonting verbalt uttalat, utan kan också vara en lång blick eller en oväntad beröring. Många kan säkert också känna igen eller minnas en stund, då någon gett en lång, intensiv och varm blick åt en eller smekt en på kinden - hur bekräftad känner man sig inte i sådana stunder?
Testa hör ni: beröm någon och se hur det påverkar både er som givare och motparten som mottagare. Jag kan nästan garantera att ni blir varma inombords båda två.