Varjopuolensa on auringollakin, crossfitillä ja ylisuorittamisellakin

Heinäkuussa aloittamani crossfit-harrastus on tuntunut alusta asti omalta, rakkaalta ja pakopaikalta. Pakopaikalta minne, en tiedä, mutta kaipa liikunta missä muodossa sitä ikinä harrastankin aina tietynlainen pakopaikka minulle - niin hyvässä kuin pahassakin. Havahduin eilen jälleen huojuvaan olotilaan, hypoglykemiaan (eli matalaan verensokeriin) ja tutinaan, jonka liiallinen rasitus minulle aiheuttaa. Ensiavuksi riisiä, leipää - hiilaria - ja kylmä suihku. Tästä edespäin lepoa. Sitä aion itselleni määrätä ja sitä aion noudattaa.

Nälkä kasvaa syödessä on lausahdus, joka salillamme lausutaan harva se kerta ääneen. Crossfitissä kilpaillaan itseään vastaan ja pyritään haastamaan oma itsensä, eikä verrata tuloksiaan muihin. Hah, mukamas. Tottamooses kaikki jotka crossfit-salilla kaverin kanssa vieri vieren tankojen kanssa seisseet tietävät, että kaverin painotankoa tulee vilkuiltua, kaveria tulee tsempattua ja vastavuoroisesti kaverit tsemppaavat sinua viimeisessäkin toistossa ja saavat sinut (usein) kuin ihmeen kaupalla puristamaan onnistuneesti sen viimeisenkin kyykyn alusta loppuun. Mikäli kyykky jääkin vajaaksi ja joudut tiputtamaan tangon, ei kukaan hauku tai moiti. Toteaa vain, että kyllä se ensi kerralla menee, taputtaa selkään ja naurahtaa iloisesti (tai räkättää paskaisesti  mikäli näytät harmituksesi ja poljet maata ;)) Itse en kertaakaan ole kokenut pakkoa tehdä tai suorittaa jotain liikettä loppuun asti, mutta jokaikinen kerta kun olen empinyt, on kaverin tsemppikommentti saanut minut yrittämään. Painot saa ja pitääkin aina tiputtaa maahan jos huomaa, ettei liikettä saakaan suoritettua puhtaasti loppuun asti, jottei loukkaisi itseään. Yrittämisessä ei siis näin ollen ole mitään vaaraa. Usein kaveria tai ohjaajaa pyydetään myös viereen katsomaan suoritusta, jotta tämä voi tarvittaessa huomauttaa jos suoritus uhkaa käydä epäpuhtaaksi, jotta loukkaantumisriski minimoitaisiin. Crossfit on näin ollen mielestäni turvallinen laji - turvallisempi kuin itsenäinen kuntosalitreeni (etenkin aloittelevalle treenaajalle). Yksikään urheilulaji ei tietenkään ole pomminvarma, mutta voihan sitä yhtälailla loukkaantua ulkona kävellessään, sohvalta tipahtaessaan tai matonreunaan kompastuessaan. Suuri ero varsinaisen urheilulajin harrastamisen ja lenkkeilyn välillä on se, että tavoitteellisessa harrastamisessa haastetaan itsensä, lähdetänä omalle epämukavuusalueelle ja otetaan riskejä: totuttua painavampi tanko joko nousee tai ei. Kotioloissa lenkkeillessä sitä tulee usein sahattua samoja tuttuja reittejä, kroppa tottuu monotoniseen rasitukseen eikä kehitystä alkuhuumasta lähtien enää tapahdu. Saavutettu kunto pysyy yllä, mikäli lenkkeilyä jatkaa, mutta kehitystä ja siirtymistä tasolta 1. tasolle 2. tai 3. ei tapahdu. Tätä kirjoittaessani hairahdun kerta kerralta miettimään samaa asiaa, jota olen joskus aiemminkin jo pohtinut mielessäni, itseäni tutkiskellen: onko aina pakko pyrkiä parempaan? Eikö saa vain olla tyytyväinen siihen, minkä on saavuttanut? Onko pakko ladata lisää levypainoja tankoon jos on jo tyytyväinen siihen edelliseen PR:äänsä, eli henkilökohtaiseen ennätykseensä? Kotilenkkeilijä harvemmin kohtaa tämä problematiikan, mikäli hän ei koe olevansa tyytymätön itseensä, jos hän seuraa lenkkeilyään eri mittarein ja lähde vertailemaan suorituksiaan muiden kanssa ja säästyy näin ollen mielestäni monelta mielipahalta. No miksemme kaikki voi vain siirtyä saleilta ja halleilta kotilenkkeilijöiksi? Koska meitä on moneksi. Toiset haluavat suorittaa ja ovat määrätietoisia, toiset taas tyytyvät vähempään. Kummassakaan ei ole mitään vikaa, kunhan on itse tyytyväinen itseensä ja tiedostaa sen, kumpaan kastiin kuuluu.

Itse olen pienestä pitäen inhonnut kisaamista ja suorittamista, koska en koskaan ole ollut missään erityisen hyvä, vaan pikemminkin tasavarma suorittaja. Salille löydettyäni on mopo keulinut vuoroin enemmän, vuoroin vähemmän, enkä totta puhuakseni sen jälkeen ole ollut itseensi koskaan täysin tyytyväinen: aina voisi kiristää ruuvia vähän ja aina voisi suoriutua VÄHÄN paremmin. Koskaan ei ole valmis. Välillä olen treenannut aktiivisesti salilla - ja vetänyt överit. Välillä olen pelkästään lenkkeillyt juosten - ja vetänyt överit. Hetken "tyydyin" (tekee pahaa sanoa kävellä, koska se on sangen hyvä ja peruskuntoa ajatellen jopa loistava harrastus ja jota suositellaan koko kansalle!) - mutta jumiuduin, koska treeni kävi turhan yksitoikkoiseksi eikä ylläpitänyt tukilihaksia, joita tarvitsen esim. työssäni, jotta jaksan siirrellä potilaita pyörätuoleista vuoteisiin, paareilta vuoteisiin.. Heinäkuusta lähtien läksin crossfitin pariin ja kehitys on ollut huimaa: kiekkoja olen viime viikkoina saanut lisätä tankoon kerta kerralta, yhtäkkiä olenkin seissyt vailla tukea päälläni ja onnistumisen riemu on tuntunut kuin hyvältä känniltä! Ennen crossfitiä niskani ja selkäni oli niin jumissa, että pysyin hädin tuskin jaloillani koska minua huimasi niin paljon. Treeneissä olen nyt käynyt 3-4  kertaa viikossa ja mobbaillut (eli putkirullaillut) kotona, sekä kävellyt koiran kanssa välillä toki myös. Kuluneella viikolla olen tuntenut itseni normaalia väsyneemmäksi, jumiutuneemmaksi ja nuutuneemmaksi. Töissä on vuoroin ollut kiire, vuoroin rauhallisempaa, mutta iltavuoroja on tullut tehtyä paljon. Unta olen kuitenkin onnistunut tankkaamaan n 7-8h/yö, eli ihan kiitettävästi. Mitä ruokaan tulee, olen lisännyt hiilareita lounaalle ja päivälliselle taatakseni energiavarastojen riittävyyden. Kaikesta tästä huolimatta olen ollut todella väsynyt ja perjantaina oli vika tikki kun lähdin kyykkytreeneihin: homma ei luistanut. Tai luistihan se - tein jopa takakyykky PR:än! Mutta millä hinnalla? Pää oli kuin humiseva harju, huimasi, näkö sumeni vähän väliä ja suihkussa jouduin vääntämään vedet kylmälle, jotten pökräisi. Työpaikan ruokalassa tutisin pöydästä kiinni pitäen koska heikotti niin paljon. Helvetti ajattelin. Helvetin helvetti Koska mä opin? Vajarit olisi terveellisemmät ku överit. Pian olen taas siinä pisteessä, että romahdan ja överit kaasuttaa ylitseni, kaataen. Balanssi, tasapaino on löytämättä. Eilen lähdin aamuvuoroon todella väsyneenä ja uupuneena, mutta hoidin homman töissä. Kotiin päästyäni tankkasin välipalaa ja koitin lähteä ihan hissukseen pikkukävelylle ennen ruokaa, mutta jouduin parin sadan metrin kävelyn aikana pysähtymään viitisen kertaa koska horisontti keinui kuin Viking Linellä. Itketti. Sapetti. Perkeletti. Alkuhuuman hyvä olo, jonka uusi monipuolinen harrastus minussa herätti, on haihtunut kuin tuhka tuuleen ja kroppa on yhtä jumissa kuin CF:n aloitettuani. Tiedostin jo crossfitin aloittaessani, että kehonhuoltoon täytyisi panostaa kympillä, jotta lihakset eivät tykkäisi kyttyrää ja yritin päästä kansalaisopiston joogaan. Noh, pyrkimykseksi se jäi kun jäin jonopaikalle 27. ja kehonhuolto jäi omalle vastuulleni. En pelkästään voi moittia itseäni, koska olen nätisti putkirullaillut ja venytellyt kotona harva se ilta ja treeneissäkin rullaillut edes hetken ennen suihkuun ryntäämistä ja töihin lähtöä.

En halua syyllistää pelkästään yhtä osa-aluetta elämässäni, koska tiedän, että ihminen ja elämä koostuu kokonaisuudesta, monen tekijän summasta. Ajatukseni pyörivät kokoajan sekaisin olevan hormonitoiminnan puolella ja yritän (uskoakseni) paeta pelkoani ja ajatuksiani harrastamalla kovaa. Työ päivystyksessä on edelleen uutta ja lähestyvä akutologian tentti, joka minun pitäisi suorittaa ja verottaa voimia. Uuden oppiminen verottaa yllättävän paljon voimia.

Nyt istun tässä sohvalla ja mietin, mitä järkeä koko hommassa on ja mihin suuntaan minun pitäisi kääntyä. Mistä oppisin tunnistamaan väsymyksen ja VÄSYMYKSEN eron? Väsyneenä voi lähteä treeneihin ja piristyä, kun taas VÄSYNEENÄ pitäisi pukeutua lämpimästi, kietoutua vilttiin sohvalle koiran tai miehen kainaloon ja tehdä vain ne pakolliset hommat - korkeintaan selata lehteä tai sitten vain sulkea silmänsä ja ajatella läpi kaikki ne aatoset, joita mielessä pyörii. Eivät ne ajatukset sieltä mielestä tai maailmasta häviä jos niitä pakenee, eivätkä ongelmat katoa vaikka niitä ajattelisinkin, mutta kyllä ne hieman helpommilta tuntuvat kun niitä välillä kelaa ja koittaa nähdä niitä eri näkökulmista. Jos probleema on sellainen, jonka voin itse ratkaista, täytyisi se pyrkiä tekemään. Ongelmina on toki myös sellaisia asioita, joihin itse en millään voi vaikuttaa, mutta eivät ne kelailemalla ainakaan pahemmiksi mene.

Tänään pyrin tekemään edes pienen lenkin koiran kanssa, hengailen ja lepäilen himassa ja lataan akkuja ennenkuin on aika lähteä iltavuoroon. Monet crossfitaajat ja muutkin aktiiviset harrastajat pitävät välillä taukoviikkoja ja itse aion nyt yrittää samaa. Myönnän käyneeni treeneissä nyt turhankin tiiviisti - koska pidän niistä - mutta nyt täytyy höllätä välillä, vaikka harmittaakin jäädä boksilta pois kun tietää maksaneensa sievoisen summan rahaa kausikortistaan. Välillä mielessä käy ajatus, että lopettaisi koko suorituskeskeisen harrastamisen ja siirtyisi "vain" kotilenkkeiljäksi ja pyrkisi sitten siinä sivussa tekemään vähän lihasjumppaa itsekseen. Monia mammablogeja selailleena tiedän, että vain kotona harrastavatkin ihmiset pysyvät mielestäni todella hyvässä fyysisessä kunnossa, eivätkä "plösähdä" kuten itse tietyllä tasolla pelkään tekeväni, jos kotiin jään. Olen onnellinen siitä, että koen tällä hetkellä kroppani nätiksi ja pidän sitä hyävnnäköisenä. Tälläisenä olen itseeni tyytyväinen, kunhan jumeistani pääsisin. Kotitreenien ikävin puoli on se, ettei sosiaalista kanssakäymistä saa, eikä kukaan ole potkimassa pyllylle ja monipuolistamassa treenejä. Samat tutut lenkkipolut alkavat nopeasti maistua puulle ja ärsyttävät, kun taas salilla tai boksilla voi haastaa eri lihasryhmät jokaikinen kerta ja näin ollen pitää mielenkiintoaan enemmän yllä.

Huhhuh mikä avautuminen - etenkin näin pitkän blogitauon jälkeen! Tuntuu oikein nololta marmattaa näin välinpitämättömästä asiasta kun tietää, minkälaisia (pakolais)ongelmia maailmalla pyörii, mutta oma maailmani ja ajatukseni pyörii tällä hetkellä oman navan omien ongelmieni ympärillä kaikkein eniten.

Oletko sinä löytänyt tasapainon treeneissäsi ja elämässäsi? Neuvoisitko minuakin?