Parin lepopäivän jälkeen aloin miettimään, olisinko sittenkin erityisherkkä? Vai ihan tavallinen hullu?

Sori viimekertainen avautumiseni tuossa edellisessä postauksessa, mutta sillä hetkellä kun postausta raapustelin teki vain mieli itkeä pahaa oloa. On sitä pahaa oloa itse asiassa tehnyt mieli itkeä kirjoittamisen jälkeenkin, koska olen kärsinyt niin hemmetinmoisesta huimauksesta, ettei työnteostakaan ole meinannut tulla mitään. Työkavereille kerroin, että huimaa ja että joudun istumaan välillä, mutta kiireen keskellä olen joutunut sivuuttamaan koko huippauksen ja koittanut tsempata eteenpäin. Eilen aamulla herätessäni tunsin oloni pitkästä aikaa pirteäksi ja energiseksi ja ilmoitin jo T:lle, että voisin lähteä treeneihin (joiden ohjelman tarkistin jo etukäteen: ei yhtäkään push pressiä tai mavea - liikkeitä jotka jumiuttavat minut entistä enemmän ja kaikkein pahiten!) ennen iltavuoroa. T katsoi minua vähän aikaa ja tajusin itsekin jo sanoa, että nojoo.. kannattaisiko vielä levätä pari päivää? Taisin lukea miehen ajatukset. Kahvia hörppiessäni päätinkin sitten jättää treenit välistä ja suuntasin ulos raittiiseen syysilmaan hölkkälenkille.

Jos joku pyytäisi minua kuvailemaan itseäni, käyttäisin ehdottomasti sanaa periksiantamaton. Jos jotain päätän, niin teen sen. Saavutan tavoitteeni hinnalla millä hyvänsä. Ominaisuudessa on niin hyvät kuni huonotkin puolensa. Päätettyäni jokunen vuosi sitten, että minusta tulee laiha, kaunis ja lihaksikas salimirri, jätin hiilari minimiin ja aloin treenaamaan tuulessa ja tuiskeessa, helteessä ja paahteessa, väsyneenä, pirteänä, kipeänä, terveenä - aina, aina, aina. Saavutinkin tavoittelemani laihuuden ja timmin kropan, mutta aloin hetki sen jälkeen maksamaan saavutuksestani kovaa hintaa jota pelkään joutuvani maksamaan lopun elämääni: lihakset ja lihaskalvot menevät todella jumiin ja aiheuttavat järkyttävää kaatavaa huimausta, jollen nuku, syö ja lepää riittävästi, treenaan kovaa tai teen liian yksipuolista treeniä. Kuulostaa helpolta vältellä noita - senkun elää tasapainoista, "normaalia" elämää vain, eikö? Valitettavasti homma ei toivotun helppoa ole. Minä siis todella tarvitsen unta vähintään 8h/yö, haluan mennä ajoissa (eli jo 21-aikaan) nukkumaan ja rauhoittua rauhassa vuoteessa esim. kirjaa lukien (huom! ei dekkareita) ennen valon sammuttamista. En siedä ääniä enkä kirkkaita valoja, eikä minun missään nimessä pidä selailla kännykkää tai katsoa telkkaria ennen nukahtamista, koska välke ja sinivalot piristävät. Kahviakaan ei pitäisi juoda kello 16 jälkeen, mikäli haluaa nukahtaa nopsaan. Punkkulasillisen voin nauttia, mutta siideri tai muu kupliva haittaa nukahtamista.

Aamulla kun herään, haluan herätä hissunkissun enkä mielellään epämiellyttävään herätyskellon pirinään. Aamuni aloitan mieluiten aina samoja rutiineitani tehden (naamanpesu, Beorocca..), enkä tykkää puhua kellekään - korkeintaan toivotan koiralle hyvät huomenet ja rapsutan haukottelvaa mustaa kaunista hetken. Aamulenkillä en voi sietää, jos joku tulee tarjoamaan koiraansa Ronjalle leikkikaveriksi, koska en jaksaisi kommunikoida heti herättyäni. Kotiin päästyämme olen yleensä jo piristynyt niin, että alan höpistä T:lle jos hän on kotona (eikä jo lähtenyt töihin tai vaihtoehtoisesti nuku vielä, koska viettää vapaata). Lehteä lukiessani en taaskaan pysty multitaskaamaan ja samaan aikaan keskittymään fiksuun jutusteluun ja lukemaan samaan aikaan ja valitsen mieluiten lehtiartikkeleiden lyhyen kommentoinnin ja hiljaisuuden - radion soidessa. Ääni, jota inhoan yli kaiken on syvässä hiljaisuudessa syöminen (etenkin toisten seurassa). Se ääni, joka toisen pureskellessa, niellessä ja (yööööööök!!) maiskuttaessa kuuluu on.. naurettavan vastenmielinen. Oikein nolottaa kirjoittaa tätä, mutta lukekaas loppuun niin tajuatte mihin olen pyrkimässä. Kiirehtimisestä en pidä etenkään aamuisin lain, eikä minua missään nimessä saa hoputtaa ja inho kiirettä kohtaan on myös syy, miksi jopa aamuvuoroon mennessäni herään jo 5:30, jotta ehdin rauhassa syödä aamupalaa ja juoda kahvia ja valmistautua töihin.

turkkijugua, päärynää, cashewpähkinöitä ja Paulunsin älyttömän (!) hyvää vadelma-kaakao-granolaa herättää hymyn tämänkin herkkiksen kasvoilla jopa ennen aamukuutta ;)

Niin aamulla kuin illallakin kammoksun todella kirkkaita valoja, mutten toisaalta myöskään siedä liian hämyistä ja pimeää ympäristöä. Iltavuorosta tullessani kello on n 22:30, enkä tuohon aikaan enää kauheasti halua tai jaksa jutella ja puhua, vaan haluan mieluiten olla hissunkissun taas, toki kertoa hiljaisella äänellä työvuoron tapahtumista, mutten puida yhteiskunnan syvyyksiä tai räkättää kovaan ääneen. Haluan jo hiljentyä pikkuhiljaa yöpuulle.

Kuulostaa hullulta, eikö? Olen pitkään ollut samaa mieltä, mutta aloinpas googlailemaan tässä tätä postausta kirjoittessani aiheesta, jonka näin Anne Kukkohovin yhteydessä keltaisen median otsikkona jokin aika sitten: erityisherkkyydestä, eli HSP:stä.

Erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (engl. Highly Sensitive Person, HSP)  hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin. Käytännössä se ilmenee tarkkana havainnointikykynä, kokemisen syvyytenä sekä monipuolisena ja syvällisenä asioiden käsittelykykynä.

Herkän ihmisen voimakas kokemusmaailma on vaikeasti avattavissa ihmiselle, joka ei itse ole erityisherkkä. Monet erityisherkät tuntevat olevansa ulkopuolisia ja erilaisia tämän vuoksi. Erityisherkkyys lisää alttiutta kuormittua ja herkät voivat kokea ristiriitaa ympäristön vaatimusten ja omien tarpeidensa välillä. Tunnistaessaan ominaisuuden itsessään ja löytäessään vertaisiaan erityisherkän ihmisen itsetuntemus ja omanarvontunto lisääntyvät. Tällöin hänellä on paremmat valmiudet huolehtia jaksamisestaan.

teksti lainattu täältä, HSP:n etusivulta

Fyssarini sanoi minulle monta kertaa viime vuonna säännöllisten tapaamisiemme yhteydessä, että kroppani on erityisherkkä "häiriöille" ja että se siksi niin herkästi menee jumiin esim. huonosti nukutun yön jälkeen. Hän suositteli minulle rauhallisia urheilulajeja kuten joogaa, pilatesta ja uintia tai vesijuoksua, eikä pitänyt ideaani crossfitistä, salitreenistä ja HIIT:eistä tai juoksusta kovin hyvänä ja sopivana - etenkään kun työni oli hektistä ja stressavaaa (sitähän päivystys-sairaanhoito on). Kokeilin vähän aikaa harrastaa pelkkää kävelyä ja juoksua, mutta koska kumpikaan laji ei ylläpidä lihaksia, jotka tukisivat kroppaa, jumiuduin. Okei, ehkä olisin voinut panostaa enemmän liikkuvuustreeniin ja tehdä vähän lihaskuntojumppaa täällä kotonakin, mutta mutta.. No, enpä tehnyt. Sitäpaitsi pelkästään kotona treenatessa jää ryhmäliikunnan (tai salilla muiden kanssa vieri vieressä treenatessaan) tuoman sosiaalisesta osasta paitsi. Lähdinpä siis crossfit-boksille, jossa treeni on monipuolista, lihaskuntoa, kestävyyttä ja liikkuvuutta parantavaa treeniä. Kysyin ohjaajalta urani alussa, kuinka usein "kuuluisi" käydä, jotta treeni purisi. "Vähintään kolme kertaa viikossa" oli vastaus. OK, näin tehdään. Nyt älyttömän pahaan jumiin jouduttuani tajuan ja havahdun (vasta) taas siihen, että minun täytyisi tajuta kuunnella kehoni viestejä ajoissa, eikä vasta sitten kun on jo liian myöhäistä. En syytä crossfitiä jumiutuneisuudestani, vaan itseäni ja sitä, että olen pelokkaan peuran lailla paennut sitä faktaa, että minä ja kroppani olemme herkkiä. Me emme kumpikaan siedä liikaa painetta - ainakaan pitkällä tähtäimellä. Jokainen ihminen joka treenaa tietää, että edistyäkseen on mentävä omalle epämukavuusalueelle. Olisi vain muistettava se, että kun siellä on käynyt, täytyy myös himmata välillä tahtia ja antaa kropan palautua eikä koittaa hullun lailla jatkaa tahtia. Treeneissä voi varmasti käydä vaikka 4 kertaa viikossa parin viikon ajan, mutta sitten TÄYTYY pitää lepoviikko ja muistaa rankkoina viikkoina levätä ja huoltaa kroppaa. Vähemmän fyysisesti rankkaa työtä tekevälle ihmiselle tämä on uskoakseni helpompaa kuin esim. omalla kohdallani hyvinkin vaihtelevaa ja fyysisesti, sekä psyykkisesti hektistä ja rankkaa työtä tekevälle: välillä istutaan tovi ja jutustellaan työkavereiden kanssa ja ihmetellään "missäs ne potilaat luuraa?" ja pari minuuttia myöhemmin pihaan kurvaa 2 ambulanssia tuoden hengitysvaikeudesta kärsiviä potilaita, lääkäri tulee antamaan lääkemääräystä, joka vaatii suonensisäisen tipan laittamista ja lääkkeen sekoittamista (lääke on tietty monen lukon takana kaapissa) ja puhelin pärähtää soimaan. Jep. Nollasta sataan parissa sekunnissa. Päivystystyö on vähän kuin huippu-urheiluauto: kiihtyy sekunneissa nollasta päätä huimaaviin nopeuksiin, vaatii tarkkaavaisuutta ja kovaa keskittymistä, on ihailtavaa, eikä salli hätäisiä ratkaisuja - nopeita kylläkin. Tälläisen hektisen työn tekijän siis täytyy olla huippukunnossa (mitä tulee hoksottimiin etenkin), mutta täytyy myös ymmärtää miten paljon työ verottaa voimia ja ymmärtää antaa hoksottimien ja kropan palautua vapaa-aikana. Liian kova treeni, joka verottaa voimia, yhdistettynä rankkaan työhön, ei vie muualle kuin ojanpohjalle. Työn hektisyyttä ei valitettavasti voi säätää, kun taas treenejä voi. Vaikeintahan on se kun harrastaa rakasta ja rankkaa liikuntaa ja tekee työkseen rankkaa työtä. Tasapainon löytäminen on välillä hemmetin vaikeata ja nähtävästi etenkin minulle, kun tähän jamaan olen itseni onnistunut vetämään :D Crossfitiä ei tarvitse poissulkea, vaikka tekeekin tälläistä työtä. Pitää vain oppia säätämään treenejä ja treenimäärää työn hektisyyden mukaan.

Joo-o, tulipa avautuminen. "Tarpeideni" kirjaaminen muille näkyville tuntuu ihan kreisiltä, mutta mitä enemmän vertaan niitä HSP-tyyppien, eli erityisherkkien ihmisten "oireisiin" ja luonteisiin, sitä "normaalimmalta" ne tuntuvat. HSP ei ole mikään virallinen diagnoosi, eikä sitä voi parantaa, mutta se auttaa ymmärtämään itseään ja toivon mukaan myös muita ymmärtämään minua. Mieheni T on kyllä siitä ihme heppu, että hän tuntuu ymmärtäneen tarpeeni ja hyväksyneen ne, vaikken niitä muuten kuin vaatimuksina ole voinut esittää. Ehkä ne eivät olekaan vaatimuksia, vaan tarpeita?

Halaus kaikille ja kivaa tiistaita. Lähden tänään iltapäivällä hierojalle ja koitan saada siitä ensiavun jumeilleni, jotta voin sitten paremmin ennaltaehkäistä niitä uudestaan! :)