Kuka haluaisin olla ja esikuvani Elina

Lepoviikko rankasta treenistä on nyt takanapäin ja olen ehtinyt miettiä suhdettani urheiluun (jälleen kerran) paljon. Selkäni on vetänyt todella pahaan jumiin ja pääni tuntuu humisevalta harjulta, huimaa enkä tunne jokaista askelta jonka otan. Välillä kuulo lähtee oikeasta korvasta ja nieleminenkin tuntuu oudolta ja kaikki tämä johtuu lihasjumeista niskassani ja selässäni. Syypää jumeihin taas on liika rankka treeni yhdistettynä liian vähään lepoon, kehonhuoltoon ja hektiseen työhön. Bonuksena tuohon päälle vielä hieronta, joka toki oli hellää, mutta silti liikaa kipeytyneillä paikoilleni. Liika on liikaa ja överit olivat taas liki. Tällä kertaa onneksi ehdin tajuta itsekin, että nyt on pakko laittaa N-vaihde päälle, pysähtyä ja käydä vähän tyhjäkäynnillä ja miettiä, mihin haluan pyrkiä ja päästä. Kuka haluan olla.

Pidän rankemman liikunnan aiheuttamasta endorfiiniryöpystä ja koukutun siihen nopeasti. Alkuhuuman jälkeen sinnittelen usein vielä hetken ja fiilistelen tuloksia, mutta ei kestä kauaa, ennenkuin tekemisestäni tulee pakkomaista - pakkopullaa niin ikään. Näin on nyt käynyt myös crossfitin kohdalla, minkä takia koen, että on niin fyysisesti kuin henkisestikin parempi jättää laji hetkeksi sivuun ja rauhoittua taas. Jotta crossfitissä edistyisi, tulisi sitä harjoitella 3-4 kertaa viikossa (mikäli ei siis tähtää kisoihin, jolloni treenimäärät tuosta vielä lisääntyvät). Tällä hetkellä sekin tuntuu olevan minulle liikaa, koska en toisaalta näe "järkeä" maksaa n 90e kuukausimaksua ja käydä harjoittelemassa 4-8 kertaa kuussa. En.

Lepoviikkoni aikana olen pitkästä aikaa (lue: heinäkuun alusta) käynyt pitkillä kävelylenkeillä Ronjan (ja jopa miehen!) kanssa, nauttinut raikkaasta syyssäästä ja tajunnut, kuinka hemmetin paljon olen kaivannut juoksua, ulkoilua ja raitista ilmaa!

Olen lenkkiemme aikana pohdiskellut ees taas ja kerroin eilen T:lle, mihin olen päätynyt. Haluan rauhoittua. Haluan lenkkeillä ja harrastaa kotijumppaa. Haluan juosta metsissä ja poluilla (eli modernimmin ilmaistuna harrastaa polkujuoksua ;)), joskus ehkä mittari kännykässä tai kaulassa, pääosin ilman. Haluan tyytyä tähän ja jos tuntuu, ettei kotikutoinen treeni riitä, voi aina tehdä boksihyppyjä puiston penkeille ja punnertaa. Jos jokin halvahko sali tulisi vastaan, niin voisin liittyä sinne, jotta voisin käydä ylläpitämässä lihaksia pienehköillä painoilla kerran pari viikossa. Niin moni muukin "pärjää" näillä liikunnoilla - ja vähemmälläkin! Miksen pärjäisi? Kollega totesi minulle, että vaadin itseltäni liikoja. Ihan samaa, mitä äitini jo monta vuotta on minulle toitottanut.

Halusin esitellä teille bloggaajan, jonka blogia olen epäsäännöllisen säännöllisesti seurannut, jota luin ennen nukkumaanmenoa eilen ja jonka juttuja alitajuntani ilmeisesti yön aikana on prosessoinut, koska aamulla homma tuntui vesikirkkaalta: haluan olla kuin Endorfiinikoukun Elina. Muistan lehtihaastattelun MeNaiset sportissa (?), jossa Elina esiteltiin vuosia sitten TODELLA timminä ja hyväkuntoisena pienten lasten äitinä, joka juoksi maratooneja, pyöräili, sporttasi kaikin mahdollisin tavoin ja oli lihaksikkaampi kuin.. jaa. lihaksikas?
Elinallekin valitettavasti on tullut terveydessä välillä mutkia, mutta ne (osittain) selätettyään ja rakkauden löydettyään hän on muuttunut. Rohkein postaus ikinä oli se, kun hän kirjoitti miten kroppa ja mieli ovat kehittyneet ja muuttuneet vuosien mittaan. Itseeni kolahti eniten se, että hän on niin tyytyväinen itseensä ja oloonsa, näyttää edelleen järjettömän hyvältä, mutta on vähentänyt treeniä. Elina harrastaa edelleen todella runsaasti liikuntaa, mutta blogista(kin) huokuu, miten hän ja hänen elämänsä on rauhoittunut ja jotenkin muuttunut seesteisemmäksi. Joskus vähempi on enempi. Haluan oppia tuon saman - haluan olla kuten endorfiinikoukku Elina. Tuntuu hassulta kirjoittaa ja sanoa näin ihmisestä, jota en edes tunne; tiedän hänestä vain sen pintaraapaisun, jonka hän blogissaan meille lukijoille paljastaa. Silti voin sanoa näin ja seistä sanojeni takana.



Endorfiinikoukussa blogiin TÄSTÄ