Tässäkö se olisi, meidän koti?

Heippahei!

Täällä lauantaiaamu alkoi jo arkeen totuttuun 6:15 aikaan, mutta sinnittelin vuoteessa aina 7:15 asti, jolloin annoin heippa-suukon miehelle joka lähti töihin ja itse suuntasin Rontin kanssa aamukävelylle. Viikonlopuille tyypilliseen tapaan käveltiin pidempi 30 min lenkki ja annoin neidin juoksennella metsäpolulla vapaana, väistelin hänen monen metrin pituisia keppejään ja fiilistelin syysaamua: nousevaa aurinkoa, raikasta ja kosteahko ilmaa sekä viileyttä. Vaikka kaipaan kesän lämpöä jo nyt (byääh! Ensi kesään on vielä piiiitkä aika), nautin suunnattomasti syksyn raikkaudesta ja siitä, miten lämpötila vielä jaksaa päivällä nousta n 18 asteeseen, jolloin voi pukeutua t-paitaan tai toppiin eli osittain kesävaatteisiin, ja kaikkein eniten siitä, miten luonto pukeutuu oranssi-keltaiseen ruskapukuunsa ja loistaa kirkkaana. Mikä harmittaa syksyssä on se, että pimeä laskeutuu huomattavasti aiemmin ja iltalenkille saa jo pukea takin ylleen, mutta toisaalta - mikäs siinä, kun on niin kivat ulkoiluvaatteet, että niitä on oikein kesähelteillä kaivannut kun on joutunut jättämään ne kaappiin pölyttymään :D

Mutta takaisin otsikkoon ja eiliseen. Kävin eilen lyhennetyn työpäivän jälkeen Rontin kanssa lenkillä ennenkuin suuntasimme miehen kanssa Vantaalle Sievitalon edustajan juttusille piirtelemään ja suunnittelemaan meille taloa - tulevaa kotia. Autossa istuessamme vielä totesin, että mielestäni tämä suunnittelukäynti on ehkä vielä hieman liioiteltu, koska tontillemme ei ole vielä edes myönnetty poikkeamislupaa. Mutta eihän tuollainen suunnittelukäynti vielä mitään kiveen hakkaa tai sinetöi ja menimme siis ennemminkin katsomaan ja kartoittamaan, mitä haaveidemme talo maksaisi ja mihin budjettimme riittäisi. Sievitaloon ja edustajaan tutustuimme aiemmin kesällä kun kävimme katsomassa talonäyttelyä ja jonka talomalliin tykästyimme kovin.

Tapaaminen alkoi sillä, että kerroimme mikä talomalli on se, joka on meille (talokirjan mukaan) mieluisin ja millaisia mahdollisia muutoksia olimme suunnitelleet tekevämme. Edustaja kirjasi paperille m.m. sähkökiukaan vaihdon puukiukaaseen, yhden väliseinän poistoa sekä terassin laajennuksen. Siinä kahvia hörppiessämme kävimme sitten seuraavaksi läpi eri lämmitysvaihtoehtoja, eristeitä, millaisia kodinkoneita sekä erilaisia seinämateriaaleja Sievitalo tarjoaisi ja millaisia lisäkustannuksia tai alennuksia toivomamme muutokset mahdollisesti toisivat mukanaan.

Kun kaikki aina kaivuutöistä perustuksien suojauksista ja eristyksistä kattolyhtyihin asti oli saatu paperille, lateli edustaja toiveemme suunnitteluohjelmaan, joka laski sentin tarkkuudella mitä unelmiemme talo tulisi maksamaan (poissulkien m.m vastaavan rakennusmestarin, kaivuuu- sekä sähktyöt, jotka ynnätään loppusummaan). Summan kuullessamme mies totesi ääneen "..siis toiko olisi loppusumma? Kaikesta?" ja katsahdimme toisiimme. Itselleni tyypilliseen hölmöön tapaani tokaisin ääneen että "hei heitetäänkö yläfemmat?" miehelle ja hymyilin kuin Naantalin aurinko: hinta ei ollut lainkaan niin paha kuin mitä olimme kuvitelleet, vaan päinvastoin - 6-lukuisesta numerostaan huolimatta - jopa positiivisen matala. Hitto! Meillähän on varaa tähän!

Taloa rakentaessa MIKÄÄN ei ole halpaa ja mitä enemmän muutoksia valmiiseen kohteeseen esitimme haluavamme, sitä korkeammaksi pelkäsin hinnan nousevan. Näin osittain kävi, mutta korotukset eivät olleet mitenkään huimia ja esimerkiksi lisäämälllä ikkunoihin 20 cm korkeutta hinta nousi n 300 euroa (mikä on aivan naurettava summa kokonaisbudjettia ajatellen), mutta olohuone muuttuisi huomattavasti valoisammaksi ja arvokkaamman näköiseksi. Täytyy myös muistaa, että rakennuskustannukset ovat kertaluontoiset - sitten sitä taloa täytyy vielä olla varaa huoltaa ja ylläpitääkin, jonka vuoksi budjettia ei kannata laskelmoida aivan piripintaan. Itselleni on myös tärkeää, että meillä on varaa elää normaalia elämää vaikka talo rakennettaisiinkin. Toki kalliit käsilaukut ja muut ylimääräiset ostokset saavat ja voivat jäädä vähemmälle, mutta rahaa kahden auton kustannuksiin, kerran pari kuussa ulkonasyömiseen sekä normaaliin kotielämään täytyy jäädä. Matkustamiseen emme tähänkään asti ole laittaneet rahojamme, joten siitä emme joudu luopumaan, ja se on aika huomattava menoerä (tai no riippuu mihin rahansa haluaa laittaa: joku panostaa laadukkaampaan ruokaan, toinen matkustamiseen ja syö halvemmalla ja kolmas panostaa laukkuun) jos sitä olisi tottunut tekemään säännöllisesti.

Yhteensä 3 tuntia vietimme Vantaalla taloa suunnitellen ja kotiin päästyämme oli jo ilta. Mies oli ihana ja tarttui imuriin minun viedessä Ronjaa iltapissalle. Juttelin siinä samalla äidin kanssa puhelimessa ja mietiskeltiin, koska nykyinen asunto kannattaisi laittaa myyntiin. Kahden asunnon väliin emme mistään hinnasta halua tai voi jäädä ja asuntolainamme suuruus tulee olemaan aika suurelta osin kiinni siitä, että saamme tämän myytyä. Onko kellään fiksuja neuvoja siitä miten ja koska kämppä kannattaa laittaa myyntiin ja kannattaako käyttää välittäjää tai ei?

Iltapalaa syödessämme puheenaiheet pyörivät pitkälti talon ympärillä ja olimme molemmat miehen kanssa aivan äimän käkenä siitä, miten mieluisaan lopputulokseen olimme Vantaalla päätyneet: haaveet ja budjetti kun kohtasivat!

Tällä hetkellä olo on jotenkin sekava, mutta onnellinen: unelmien talo - ja koti - onkin ihan realistinen haave, jota vastaan seuraavaksi kuljemme. Odotamme poikkeamisluvan saapuvan viimeistään vuoden vaihteeseen mennessä ja sitten voimme alkaa suunnittelemaan seuraavaa siirtoa. Byrokratiaa, papereita, vääntämistä ja takuuvarmasti kyyneleitäkin tulee vielä olemaan talon ja meidän välissä mutta kuten edustajalle eilen totesin, on minulla aika turvallinen olo: me todella voimme saavuttaa sen, mistä unelmoimme, emmekä joudu luopumaan mistään.

Unelma-asunto ja pätkätyöläisen Pelkokerroin

Kuten olen täällä blogin puolella kertonut, on meillä para-aikaa poikkeus- ja piakkoin sen myötä myös rakennusluvat vetämässä ja oma talo, josta olen koko ikäni haaveillut, alkaa olemaan askelta lähempänä. Toki tässä on vielä monta kurvia ja mutkaa matkassa - talon rakennus kun ei todellakaan ole niin yksinkertaista kuin taloesitteissä annetaan ymmärtää ("valitse mieluisa talomalli, odota pari viikkoa ja pim! Olemme jo ojentamassa sinulle skumppapulloa ja avaimia käteen ja toivottamassa onnea uuteen kotiin": on byrokratiaa toisensa perään, maaperätutkimuksia, talofirmojen vertailua, kaiken maailman juttujen kilpailutusta ja vertailua ja lisää paperisotaa. Minkä paperin ikinä allekirjoitatkin, maksaa se sinulle kymppitonnin. Ja ennen kaikkea tätä tulee sinun ja pankin päästä yhteisymmärrykseen siitä, minkä kokoinen laina sinulle voidaan myöntää ja miten se sopii yhteen taloutesi ja tulojesi kanssa niin, että pystyt maksamaan sen korkoineen takaisin. Tässähän se minua eniten jännittävä osuus tuleekin julki: pankki. Työskentelemme molemmat mieheni kanssa sosiaali- ja terveysalalla, eli töitä riittää, eikä työttömyyden uhan pitäisi olla kovin suuri ellei nirsoksi ala, vaan suostuu sitten tekemään sellaistakin hoitoalan työtä, joka ei sitä ominta herkkua ole. T:llä on jopa vakkari-pesti, jota itse taas olen toivonut jo monen vuoden ajan ja hakenut pariin kolmeen otteeseen, mutten koskaan saanut. Vakkaripaikat tuntuvat olevan alallamme kiven alla ja monet työnantajat ovat kertoneet miten pari vuotta sitten virkaa saattoi hakea 2 ihmistä - ja nykyään sitä hakee 22! Virkaan ei siis todellakaan ole helppo päästä kiinni, mutta samalla kaikki toivoisivat sellaista, koska se tuo varmuutta elämään: esimerkiksi pankkilainaa on huomattavasti helpompi saada kun pankki tietää, että tyyppi on maksukykyinen myös ensi kuussa, eikä elä parin kuukauden mittaisilla soppareilla ja keiku työttömyyden reunalla jokatoinen kuukausi. Itseäni hirvittää moni seuraava askel elämässä kuten pankkilainan (jo anominenkin - myönnetäänkö minulle sellaista? Jos ei, unelmani talosta murskautuu) ja lasten hankkiminen/saaminen, koska molemmat tuovat mukanaan suuria taloudellisia menoja, joita varten en haluaisi joutua jännittämään, pärjäisinkö. En ikinä antaisi anteeksi itselleni, jos en pystyisi maksamaan takaisin talolainaani ja joutuisin luopumaan itselleni suunnittelemasta talosta siksi, että talouteni kaatuisi. Valitettavan moni joutuu tämän kokemaan kun työpaikka viedään alta tai pätkä-työsopimusta ei yksinkertaisesta vain jatketa "organisaatioon liittyvistä syistä". Okei, tämä nyt on tosi pirujen maalaamista seinille, mutta karu fakta. Oma työsopimukseni on kiikunkaakun vaakalaudalla, miksi tekstistäni ehkä huomaakin, että olen pohtinut tätä pankkiin marssimista jo sen synkimmältäkin puolelta, mutta kai sitä täytyy uskaltaa vielä toivoa, että asiat kääntyvät parhain päin.

Juttei nyt tämä menisi pelkästi masisteluksi (faktoista pitää mielestäni silti puhua eikä pelkästään maalailla pilvilinnoja) ajattelin listata tähän vähän kriteereitä tulevaa asuntoamme ajatellen:

- 130-150 m2 huoneistoala

- 1-kerros, avara pohjaratkaisu (1. kerroksisessa neliöt ovat usein tosiasiaa isommat tuntuiset kun eteisestä jo laajenee avara näkymä)

- riittävän tilava eteinen, jossa peilikaapit (kattoon asti)

- laminaattilattia koko asunnossa, paitsi keittiöön kotiuttaisin jopa laminaatti-laatat ja märkätiloihin tietty kaakelit 

- vaaleat, beiget ja harmahtavat seinät

- korotettu katto olkkarissa (lisää tilantuntua!), sekä varaava takka

- olkkarista mielellään isot ikkunat ja/tai pariovet terassille

- käyttöullakko (kustantaa pari tonnia rakennusvaiheessa, mutta antaa lisää säilytystilaa)

- komerot joka makuuhuoneeseen (mielellään peilioviset, korkeat)

- keittiö-ruokailutilan yhdistelmä, joka voisi yhdistyä myös olkkariin, mutten halua sellaista "putkimallia" jossa nämä ovat ikäänkuin yhtä suurta tilaa. En halua sohvalla istuessani nähdä tiskiallasta 

- tilava kodinhoitohuone (8m2 ei riitä!), johon oma sisäänkäynti sekä kura-allas koiraa varten

- 3 tai 4 makuuhuonetta (tuntuu liioittelevalta kun meitä vain on kaksi, mutta täytyy toivoa että meitä joskus on enemmän. Muuten saan kai täyttää makkarini koirilla!)

- 2 vessaa, joista toinen voi olla kylpyhuoneen yhteydessä

- sauna ison kylppärin yhteydessä

Sisustus-Pinterestistäni löytyy ihania kuvia, jotka kuvastavat omaa sisustusmakuani!

Eräs hyvin vahva ja potentiaalinen talo on tämä Sievitalon Pihlaja 174, johon kävimme jo tutustumassa. Tekisimme pieniä muutoksia tuohonkin malliin, mutta pääosin se on aika bueno ja vastaa meidän molempien odotuksia :) On ihanaa huomata, että T:llä on hyvinkin samanlainen maku talojen suhteen kuin minullakin, joten perusasioista ei tarvitse lähteä tappelemaan. Sisustuksellisestikin olemme aika samoilla linjoilla (haha, hän antaa minun päättää :D), eli aika vaaleata ja skandinaavista, muttei kliinisen valkoista ja liian pelkistettyä. Kammoamme kumpikin m.m. koriste-esineitä ja shabby-chicin tapaista rönsyilevää tyyliä (huh! Huokaus!) joten tässäkin olemme hyvin samaa mieltä. Olisipa hankalaa jos makumme eroaisivat täysin ja kaikesta pitäisi kompromissata..

Sellaisia ajatuksia minulla on unelma-talosta - entä sinulla?

Järkipuhetta, talopaketteja ja pitkää viikonloppua

Heippa ja sunnuntaiaamua!

Onni asuu välillä pienissä asioissa - kuten aamupuurossa

Täällä vielä heräillään Ronjan kanssa kaksisteen kun mies ehti jo lähteä tienaamaan sunnuntairahoja töihin. No ei, käytiin me jo aamulenkillä ennen kahdeksaa auringon jo lämmittäessä oikein reippaasti +19. Mietin itsekseni, että toisaalta mikäs ihme nyt tuo +19 on - nythän eletään jo heinäkuun loppua! Minulla oli tänä viikonloppuna oikein pitkä viikonloppu, kun pyysin perjantain vapaaksi ja lopetin torstaina työteon jo kahden aikaan. Itselläni ei varsinaista kesälomaa tule olemaan kuin viikon verran elokuussa, joten tälläinen pidennetty kolmen päivän viikonloppukin tuntuu todella luksukselta :) Onnekseni T:lläkin oli perjantai sekä lauantain vapaat, joten olemme ehtineet touhuta kaikenlaista yhdessä - mutta toisaalta myös ehtineet "vain" möllöttää kotona (harvinaista kyllä). Ihmettelimme itse asiassa jopa itse tätä "aktiviisuuttamme". Viikonloput sujuvat meillä yleensä kotona enimmäkseen hengaillen, koska ainakin itse koen, että tarvitsen rauhaa ympärilleni rauhoittuakseni ja palautuakseni työviikosta sekä tulevaa viikkoa varten. Tänä pidennettynä viikonloppuna teimme kuitenkin poikkeuksen tähän ja välillä painelimme ympäriinsä, mutta toisaalta himmasimme tahtia myös. Tuntui itse asiassa tosi hyvälle kun aikaakin oli kokonaisen vuorokauden verran enemmän kuin normaalina viikonloppuna :)

Torstaina käytiin VPK-talolla nostamassa puntteja - tai no, minä nostelin ja T leikki trimmerillä. Raukka oli nukkunut viime vuorokautena töissä vain pari tuntia, joten puhtia ei löytynyt. Itse tein mavea, hypin boksihyppyjä, tein penkkiä ja kyykkyä sekä yhden jalan askelkyykkyä (ihana sekasoppa), josta sitten aiheutinkin itselleni aikamoiset etureisijumit :D Näin käy kun ei aikoihin tee muuta kuin kipitä jaloillaan.. Illalla ehdittiin vielä Vantaan Motonetiinkin, josta piti hakea 15€ suodatin T:n autoon. Hmm, jaa, kassasta läpi päästyämme ihmeteltiin, että suodatin sai jäädä kauppaan, mutta m.m. marjapoimuri, pyöräteline ja ties mitä muuta sen sijaan ostettiin :D

Perjantaina kävin aamupäivällä lyhyellä lenkillä, vaikka väsy painoi ja etureidet olivat tooosi tönkön tuntuiset. Olin jo henkisesti varustautunut siihen, että kävelen osan matkasta, mutten soimaisi itseäni siitä - miksi tekisin? Arvatkaa vaan, miten hangonkeksinä kuitenkin olin kun onnistuin kipittämään lähes 6km lenkin todella matalilla sykkeillä? Jep, todella keksinä! Niskajumit vaivasivat jonkin verran lenkin aikana, mutta pyörittelin hartioita ja yritin vetreyttää jäykkää selkääni vääntyillen ja kääntyillen lenkin lomassa. Kotiin päästyäni lähdettiinkin jo päiväretkelle Porvooseen, käytiin syömässä, Brunbergillä sekä kaupoilla ostamassa kaikenlaista puoliturhaa ja naurettiin, että kalliiksi käy tämä vapailla olo :D Oli kivaa käydä pitkästä aikaa Tokmannilla hypistelemässä kaikkea pientä krääsää ja vain pyöritellä tavaroita käsissään.
Perjantain alkuillasta koitti sitten viikonlopun kohokohta: talonäytös. Kyllä, kävimme katsomassa vastarakennettua Sievitaloa ja olimme aivan myyty: hitto, tälläinenkö meidän pitäisikin rakentaa! (huom! huuto - ei kysymysmerkki) Olemme pitkään jo eläneet siinä uskossa, että rakennutamme Kannustalon (koska ne ovat näyttäviä, muuttovalmiin talopaketin sisältö on kattava, materiaalit ovat laadukkaita jo perusvalikoimassakin), mutta käytyämme tutustumassa Sievitaloon olimme aika myytyjä: hitto mikä talo!

Mikä talossa iski? Avarat huonesijoittelut ja tilaratkaisut, isot huoneet (ei mitään 9 m2 makkareita), siisti ja hyvännäköinen lopputulos, tuoreiden asukkaiden tyytyväisyys, mukavan tuntuinen myyjä-setä (kyllä, asiakaspalvelulla on merkitystä - trokareita tai möllöttäjä-junttena en jaksa kuunnella sitten ollenkaan), todella kattava Muuttovalmis-talopaketti (itse asiassa kattavampi kuin Kannuksella) sekä budjettiimme sopivampi hinta. Kannustalo olisi unelmani, mutta samalla rahalla kuin ostaisimme heiltä n 120 m2 talon, saisimme Sieviltä jopa 150 m2 talon, joka tuntui tilaratkaisultaan jopa neliöitään isommalta! Olemme järki päässä haaveilleet ja suunnitelleet rakennuttavamme n 130-150 m2 talon, joka toki näin kaksisteen asuessa tuntuu aika isolta, mutta toivon mukaan pieni perheemme kasvaisi niin, että makuuhuoneille löytyisi asukkeja enemmänkin :) (Off topic: nämä ovat niitä aiheita, jotka pelottavat, koska ikinähän ei voi tietää miten tulevaisuudessa käy - saako lapsia vaiko ei. Itse suhtaudun todella varauksella näihin asioihin, koska hormonitoimintani kärsi aikamoisen vastaiskun kun vedin itseni ylikuntoon ja siitä palautuminen kun ei kovin nopealta tunnu sujuvan.. En kuitenkaan halua maalata piruja seinille, vaan toivon, että meillekin perheenlisäystä suodaan, enkä "varman päälle" aio rakennuttaa pientä kahden hengen-taloa vain koska pelkään, ettemme saisi lapsia.) Minulta kysyttiin jo jokin aika sitten millainen unelmieni talo olisi ja siitä aionkin seuraavaksi tehdä postauksen, joten talojutut jatkukoot!

Myöhään perjantai-iltana paikallisessa Facebook-koiraryhmässä kirjoitettiin 10 viikkoisen rottweilerpennun kadonneen lähimetsään ja pari Solsidan-osaa katsottuamme sanoin T:lle, että haluaisin lähteä etsimään pentua. Jos kyseessä olisi ollut oma koirani olisin ollut kiitollinen jokaikiselle kynnelle kykenevälle ja koska kesäilta oli lämmin ja kirkas, puimme päällemme, valjastimme Ronjan ja lähdimme reiluksi puoleksi tunniksi vielä lähimetsään viheltemään pennun perään. Tuloksetta. Mieleni oli kuitenkin parempi kun palasimme kotiin, koska tiesin vetäneeni korteni kekoon. Lauantaiaamuna kurkkasin heti ryhmän seinää herättyäni ja löytyihän sieltä se toivomani uutinen: pentu oli löytynyt!

Lauantai sujui leppoisissa merkeissä ruokaa tehden, nettiä selaillen, syöden ja lopuksi alkuillasta marjassa käyden. Nukkumaan käytiin jo aikaisin, jotta Tn aikainen kello ei tuntuisi NIIN aikaiselta.

Äh, ajatukseni oli tulla kertomaan ei niinkään viikonlopun tapahtumista, vaan järkipuhe-keskustelusta, jonka kävin itseni kanssa perjantain talonäytön jälkeen. Olen koko kesän enemmän ja vähemmän metsästänyt arkilaukkua ja myytyäni itselleni liian pienen Michael Korsin, hinkuni saada toinen pienehkö crossbody-arkiveska tilalle senkun kasvoi. Suurimmat himonkohteeni ovat täysin eri maailmoissa kisailevat Mulberryn Lily sekä Louis Vuittonin Neverfull MM. Tiedän, tiedän, tiedän. Nämä kaksi veskaa ovat peruspertin palkkakuittia katsellessa SIKA-kalliita, mutta kokemusteni perusteella ainakin minun kannattaa satsata hieman enemmän laukkuun sen sijaan, että ostan 20 kpl henkkiksen halpisveskoja, jotka sitten vähäiselläkin käytöllään lähinnä ärsyttävät: laatu maksaa. Olin jo melkein sopinut kaupat käytetystä Lilystä kun lähdimme käymään talonäytöksessä. Siinä myyjä-sedän puheita kuunnellessa päässäni loksahti: hitto, ne 500€, jotka äsken meinasin sijoittaa pieneen laukkuun (joka ei itse asiassa edes ollut täydellinen, koska väärä väri), voisivat mahdollistaa esim. toisenlaiset tapetit, olla osasumma parempaan LVI-koneeseen tai peilillä varustettu ovi makkarin komeroon. Nieleskelin itsekseni, vedin syvään henkeä ja lähetin sitten myyjälle viestin, jossa kiitin todella kattavasta infosta ja kuvista laukusta, mutta että talonäytös oli saanut minut toisiin ajatuksiin: minun tulisi nyt sijoittaa rahani toisin. Myyjä totesi juuri niin kuin pitikin: "ei hätää, kyllä sinunkin Mulberry-aikasi vielä koittaa". Sydänemoji.
Järjellä ajateltuna en koskaan sijoittaisin 500€ laukkuun, koska se ei yksinkertaisesti istu budjettiini ja vaikka istuisikin (kyllähän minulla siihen varaa olisi - ei sillä!), en kehtaisi käyttää laukkua kuten laukkua kuuluu käyttää: turhia varomatta, osana elämää. Monet naiset ostavat ja omistavat kalliita laukkuja ja se on heidän valintansa, enkä moralisoi kenenkään hankintoja - toivon vain, että kaikki hankinnat on tehty OMASTA tahdosta ja tarpeesta, eikä mielikuvien ja onnen löytämisen toivossa. Itse voin hyvinkin panostaa pari sataa euroa laukkuun, mutta loppusumman sijoitan mieluummin esimerkiksi bensaan, uusiin urheilusukkiin tai juoksukenkiin ja tulevaisuutta ajatellen ASP-tilille, josta sitten napsin rahojani hienompaa takkaa tai laminaattia varten :)

Millaisia ajatuksia sinulla on rahan käytön suhteen ja muuttuuko se elämäntilanteen mukaan? Rauhallista sunnuntaita sinulle :)

Unelmieni talo - ethän rakas estä minua saamasta sitä?

Mitä lähemmäs kesää pääsemme, sitä enemmän minun hinkuni, tahtoni, tarpeeni saada oma talo kasvaa. Eilen viimeksi jopa hermostuin miehelleni kun hän empii ja vatvoo (minun tahtiini verraten) rakentamista ja totesin eilen sitten kiivastuksissani, että jollet sinä lähde kanssani pian rakentamaan niin teen sen yksin! Toki minäkin ymmärrän, että meidän tilanteessamme täytyy nyt vielä odottaa kunnalta poikkeus- sekä rakennuslupaa, mutta niiden pitäisi kyllä tulla vielä tämän vuoden puolella (onhan poikkeuslupaa anottu jo alkuvuodesta) ennen kuin voimme marssia pankkiin ja sen jälkeen talofirmoille kosiskelemaan meidän tarpeisiimme ja budjettiimme sopivia talomalleja.

Unelmieni talo: Kannustalon Aurora

Olemme mieheni kanssa kovin erilaisia luonteiltamme siinä suhteessa, että siinä missä minä painan kaasua, hän vetää käsijarrusta. Siinä missä minä kiihdyn, hän pysyy viilipyttynä. Pidän näitä pääosin hyvinä eroavaisuuksina, koska täydennämme hyvin toisiamme ja kun minun menoni uhkaa käydä liian kovaksi on hyvä, että joku jarruttaa ja kun mies uhkaa hidastella, potkin minä häntä persuksille. Taloasiassa (kuten myös kosimis- ja naimisiinmenojutuissa..) nämä eroavaisuudet ovat pikkuhiljaa alkaneet ärsyttää minua. Vänkääminen, vonkaaminen ja asiasta ininä ei helpota eikä edesauta asiaa, sen tiedän, mutta levoton luonteenpiirteeni ei kerta kaikkiaan ajoittain enää jaksaisi odottaa (kauaa..). Olen henkeen ja vereen omakotitalon asukki ja kaipaan omaa pihaa, rauhaa ja tilaa, jota ei kerrostalo luonnollisestikaan tarjoa. Meidän ei nyt ole järkevää muuttaa mihinkään väliaikaiseen ratkaisuun, esim. rivariin, jossa olisi oma piha, koska nuo luvat ovat jo vetämässä. Tekisimme tuossa tilassa mitä todennäköisimmin taloudellista tappiota, koska asuntolaina tulee minun osaltani olemaan ensimmäinen, jonka myötä siitä pitäisi saada etuja (hyvä listaus löytyy täältä) m.m. minun ei tarvitse maksaa varainsiirtoveroa ja voin saada valtion takaamaan lainani. En toisaalta tiedä miten homma toimii sitten käytännössä, koska nostamme mitä todennäköisimmin yhteisen lainan ja miehelleni se on jo toinen - saammekohan siltikin edun?

Tiedän, että matka siitä että poikkeus- ja rakennusluvat on myönnetty on pitkä vielä siihen, että voi nähdä itsensä tassuttelemassa omalla terassilla tai keittämässä kahvia omassa keittiössään, mutta tiedän, ettei noihin myöskään päästä, ellei sinnepäin kuroteta. Talonrakennus tuo mukanaan miljoonasti velvotteita, papereita, byrokratiaa ja takuuvarmasti huolenaiheita, mutta sekään ei estä minua sanomasta suoraan, että oma talo on yksi elämäni suurimmista unelmista. Unelma, jonka aion saavuttaa parin vuoden sisään. Miehen nyt miettiessä läpi kaikki ummet ja lammet ja kässäriä vetäessään, minä alan hermostua häneen niin, että reilu 50 neliöinen kaksiomme alkaa käydä pieneksi. Haluan talon hänen kanssaan - ehdottomasti - mutten halua odottaa kunnes olen 30-vuotias.

 

Aurora 121 pohjapiirros

Auroraa muistuttava Rauhala on myös mieleeni :) Eniten silmääni miellyttävät tälläiset perinteiset puutalot

Aah, eikö olekin kutsuva tämä iso terassi?

 

 

Keräsin tähän pari kuvaa sellaisista taloista, jotka ovat meillä harkinnan alla. Vaikka luonteenpiirteissämme on poikkeavuuksia, osuvat talomakumme onneksi yks yhteen :) Kannustaloja olemme enimmäkseen katselleet ja nehän tunnetaan korkeasta laadustaan ja todella siisteistä ratkaisuistaan. Mikä Kannustaloissa minua miellyttää eniten on erikoiskorkea huonekorkeus sekä huolella viimeistellyt yksityiskohdat.

Toki monta muutakin talofirmaa täytyy vielä ottaa harkintaan ja tutustua heidän valikoimaansa, mutta Kannustalot nyt ovat miellyttäneet silmääni eniten tähän mennessä :)

Minkälaisia talo-/asuntohaaveita sinulla on? Oletteko partnerin kanssa samoilla linjoilla siitä, koska talon rakennus on ajankohtaista ja jos olette jo rakentamassa tai rakentaneet, miten se sujui?

kuvat lainattu Kannustalon sivuilta

Omakotihaaveita

"Mä haluan omakotitalon. NYT. Jos voittaisin Lotossa edes miljoonan, rakennuttaisin talon heti. Ehkä mä sit vaihtaisin autoakin, mutta talo tulis ekana". Kuulostaako tutulta? Olen koko lapsuuteni aina opiskelujen alkuun asti asunut omakotitalossa ja tottunut siihen, että voin käyskennellä omalla isolla pihalla ja touhuta tekemättä mitään fiksua, kolata lunta, liukastella ja opetella pyörällä ajoa. 18-vuotiaana muutettuani Helsingin etu-Töölöön sain tutustua kerrostaloasumiseen ja olen siitä lähtien asunut kerros- tai rivitalossa. Viime kesästä lähtien aloin kypsymään kerrostalossa kyykkimiseen siinä määrin, että aloin hiillostaa miestä, kyselin tarjouksia eri talofirmoilta ja kävimme vähän katselemassa tuttujen talojakin.. Sanomattakin on selvää, että tämä nainen on tehty asumaan omakotitalossa ja että tämä nainen alkaa olemaan kypsä kerrostaloasumiseen. TAHTOO OMAN TALON.

Pihatie voisi olla tälläinen. Tämä kuva on avokin isoäidin talolle vievältä tieltä itse asiassa :)

Kävimme avokin kanssa viime kesänä tiedustelemassa pankissa, minkälaista lainaa he olisivat valmiita meille myöntämään. Poistuimme pankista sekavin tuntein (minä lähinnä itku silmissä, koska tiedän mitä talopaketit kustantavat) ja yhtäkkiä hinkua omaa taloa kohti hiipui hieman: sillä rahalla, jonka pankki meille lainana myöntäisi, joutuisi tyytymään huomattavasti pienempään taloon kuin mitä olin kuvitellut. Päässäni alkoi aikamoinen raksutus ja asioiden punninta: pitäisikö tyytyä yksikerroksiseen kaksikerroksisen sijaan? Tekisikö osan itse vai ottaisiko n.s. muuttovalmiin avaimet käteen-paketin? Noitahan suositellaan nimenomaan silloin jos haluaa olla varma, että budjetti pitää ja pysyy. Pitäisikö rakentamista lykätä vielä 10 vuodella, jotta voisimme kartuttaa pesämunaa, jonka voimin voisimme saada pankista isomman lainan, jolla saisi sitten sen unelmiensa talon? Yhtäkkiä puheet ja haaveet omasta talosta hiljenivät ja keskityimme arjen pyörittämiseen. Toki mietin mielessäni edelleen vähintään joka toinen päivä omaa taloa ja joka kerta kun kävimme vanhempieni luona lapsuudenkodissani, siskollani tai anoppilassa kyläilemässä, haaveet ja hinku palasivat kahta kauheammin: TAHTOO OMAN TALON.

Koskaan ei voi laskelmoida liikaa, mutt talofirmojen toimitussisältöjen vertailu menee kyllä yli hilseen..

Viime päivinä hinkuni saada ja saavuttaa omakotitalo on taas kasvanut uusiin sfääreihin ja tsiljoona kysymystä pyörii mielessäni:

- muuttovalmis vai sisustusta vailla valmis-ratkaisu? Säästääkö sitä enemmän jos rakennuttaa tehtaalla valmiin ja joka nousee parissa viikossa kun jos päätyy tilaamaan lähes valmiin ja viimeistelee sitten sisäpinnat itse? Omaa aikaahan siinä kuluu jos tekee itse ja etenkin noissa tilanteissa aika todellakin on rahaa: mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän joutuu maksamaan vuokraa/lyhentämään vanhaa lainaa nykyisestä kämpästään samalla kun uuden talon kulut jo juoksevat. Harvalla on mahdollisuutta olla pois omasta päivätyöstään ja rakentaa omaa pääsääntöisesti, jolloin tietty säästyisi aikaa (eli rahaa), mutta jos ei kävisi päivätöissä, ei tilipussi pullistelisi. Työvoima vain on niin hemmetin kallista, että pelkään ensimmäisen vaihtoehdon käyvän kalliimmaksi

- mitä me osattaisiin tehdä itse? Meillä ei kummallakaan ole kokemusta rakentamisesta, jolloin kynnys yrittää ja tehdä itse on korkeampi. Optimistina olen monesti todennut, että joskushan se rakentaminenkin on opeteltava ja tiedän, että arvostaisin taloa/asuntoa, jonka vuoksi olen itse joutunut kärsimään ja tsemppaamaan paljon enemmän kuin minulle valmiiksi katettua taloa. Mieheni taas on realisti/skeptikko ja hankkisi talon mieluiten mahdollisimman valmiina - jossa toki on pointtinsa ja puolensa: jos antaa talofirman tehdä kaikki työt, ovat he myös ainoat vastuulliset mikäli jotain ongelmia tai vikoja joskus ilmenisi. Niinhän sitä sanotaan, että mitä useampi kokki, sitä pahempi soppa.

- minkä firman talopaketti on sitten se paras ja kattavin? Voisivatpa talofirmat käyttää samaa Excel-pohjaa, joista kävisi ilmi toimitussisällöt niin, että asiakas voisi verrata niitä toisiinsa helpoiten. Nyt kaikki firmat esittelevät toimitussisältöjään niin, että juuri heidän sopparinsa näyttää kaikkein kattavimmalta ("meillä pyyhekoukutkin kuuluvat hintaan" on mielestäni se olennaisin tieto :'D). Voisivatpa firmat mieluummin vaikka listata kaiken sen, mitä heidän toimitussisältönsä EI sisällä, jotta asiakkaan olisi helpompi ottaa huomioon mahdolliset lisäkulut budjettia tehdessään. Ainakaan minun kokematon silmäni ei "näe" kaikkia kattokuuruja ja listoja - tai niiden puutetta.

OMG. Kuvassa aamupalahetkeni ekana aamuna Porvoon kämpässä. Voiko kaoottisemmalta näyttää?

Huh. Kuten huomaatte, rakentaminen ei ihan vielä voi alkaa koska avonaisia kysymyksiä on niin paljon. Minua ärsyttää aivan suunnattomasti kun yritän puhua miehelle tai isälleni (koska varsinainen rakentamisen ammattilainen ja koska pappas flicka) rakentamisesta, puhe kääntyy usein mielestäni väheksyväksi. Mies toteaa, ettei meillä ole varaa muuttovalmiiseen ja sellaisen hän haluaisi koska ei koe haluavansa rakentaa itse, ja isäni lähtee AINA laskemaan leikkiä jollain tasolla: "voithan sinä siinä vanhassa mummonmökissä asua" (viitaten vanhaan taloon, joka sijaitsee tontilla, jolle olemme suunnitelleet rakentavamme), ehdottaa että ostaisimme lapsuudenkotini (wtf? Mihin minun nuorekkaat vanhempani muka parin vuoden sisään jo muuttaisivat? Kyllä nyt mummilan kuuluu olla sen kokoinen, että kaikki mahtuvat sinne kyläilemään, eikä mikään kerrostaloasunto tällä poppoolla tule silloin kyseeseen!) tai toteaa, että rakentaminen kyllä on tosi kallista. No no shit? Perkele tämä nuori nainen haluaa ihan oikeasti OMAN TALON. Talon, joka näyttäisi ja tuntuisi KODILTA. Yksikään kerrostalokämppä ei tähän mennessä ole tuntunut kodilta - valitan. Syntynyt landella, joten veri myös vetää sinne. Vaikka se sitten tarkoittaisi lumen kolaamista, kiinteistö- ja muita tyhmiä veroja ja kuluja, roskisauton tilaamisen muistamista, ylikalliiden terassirakenteiden hankkimista ja tekoa - ulkokukista puhumattakaan (onko muuten hölmömpää vetoa investoida rahansa kuin kukkiin, jotka kuitenkin kuihtuvat viimeistään sesongin loppuessa? Sori, off topic). Se olisi silti koti. KOTI.

Kodiksi voi kutsua myös jotain tiettyä kaupunkia, seutua, valtiota tai muuta paikkaa jossa viihtyy erityisen hyvin. Kodin rajat eivät siis ole tarkat ja täsmälliset vaan suhteelliset. Vakituinen asuinpaikka ei aina tunnu kodilta, ja kodilta voivat tuntua myös paikat, joissa ihminen ei asu. Esimerkiksi lapsuudenkotia pidetään usein aikuisenakin kotina, vaikkei siellä enää asutakaan. Ihmisellä voi siis olla useita koteja, ja koti onkin sekä paikka että mielentila.[2][3] Kodin tunne jotakin paikkaa kohtaan alkaa kehittyä jo, kun kodista haaveillaan tai sitä suunnitellaan.
lähde

Minkälaiseksi asujaksi luokittelet itsesi? Missä sinun KOTISI on?