Syypää mun vähenevään hymyyn..

Joko sen on voinut kuvista aavistaa? Tai lukea jostain sivulauseesta? Ne, jotka ovat minut livenä nähneet, eivät ole voineet missata sitä. Jaa siis mitä?

No hammasraudat.

Post-lenkki-selfie: sieltä ne raudat vilkkuu, jos oikein tarkkaan katsoo

En juurikaan ole asiasta täällä blogin puolella sen kummemmin puhunut, koska en niistä järin ylpeä ole. Turha kysyä, koska kaikkihan sen tietää, että telaketjut hammasraudat ovat rumat. Kaikilla yli 12-vuotiailla ne ovat nolot. Mitä vanhemmaksi ihminen muuttuu, sitä nolommaksi hammasrautojen esittely muuttuu - ainakin minun mielestäni. Metallihäkkyrä on kuin epätoivoinen yritys näyttää nuoremmalta kuin mitä oikeasti on - vähän kuin keski-ikää lähestyvät naiset, jotka pukeutuvat lowcut-farkkuihin, navan paljastaviin paitoihin, vaalentavat hiuksensa astetta liian vaaleiksi, käyttävät aivan liian vaaleata ja kimaltavaa huulikiiltoa (sitä samaa jota minä käytin yläasteella siis..) ja polttavat niitä kapeita tyttö-savukkeita.
Mielipiteeni hammasraudoista tuskin jää kellekään epäselväksi, mutta voin kertoa, ettei mielipiteeni aina näin ehdoton ole ollut - päinvastoin muistan, miten pienempänä ihailin perhetuttavan pari vuotta minua vanhemman tytön hammasrautoja (joissa oli joulun aikaan punaiset ja vihreät briketit) ja toivoin salaa, että hammaslääkäri määräisi ja asentaisi minullekin sellaiset. Toiveeni ei kuitenkaan käynyt toteen, koska purentani oli "liian" hyvä, eivätkä vinhokot isot etuhampaani olleet tarpeeksi vinot, jotta niistä olisi muuta kuin esteettistä haittaa, eivätkä näin ollen täyttäneet kriteereitä, jotta kunnallinen sektori olisi kustantanut metallihäkkyrät.

Vuosien kuluessa etuhampaani vinoutuivat vinoutumistaan ja kesäkuussa 2013 kävin poistattamassa  viisaudenhampaan, koska hammaslääkäri epäili, että yläleukani ei olisi riittävän leveä mahduttaakseen kaikki hampaat nättiin riviin ja että tuon yhden poisto voisi oikaista koko rivistön. Vaan näin ei käynyt, koska ylähammasrivistöni vinoutui vinoutumistaan niin, että kaksi suurinta etuhammasta kasvoivat lähes päällekkäin viime kesänä (2014). Ensimmäistä kertaa mieleeni syntyi ajatus oikomishoidosta.

Random #dogsie eilisillalta, kun maattiin Ronjan kanssa olkkarin matolla löllöilemässä

Hampaat paljastava hymy sopii kasvoilleni paremmin, mutta mieluummin otatan nyt puolen vuoden ajan pölhön näköisiä kuvia, kuin paljastan nolot metallit suustani

Isosiskoni E kärsi myös minun iässäni vinoista hampaista ja kävi oikomishoidossa yksityisellä, koska hänenkään hampaansa eivät olleet TARPEEKSI vinot kunnallisen kustantannuksen saamiseksi. Siskolleni asennettiin ylärivin taakse retentiolanka (ja muistaakseni etuhampaiden päälle jokin ohut, tilapäinen lanka?), eli ilme ei kovinkaan paljoa muuttunut. Sisko kertoi ajoittian, että hampaita aristi, mutta ulkopuolisen silmin ei hoito kovin kummoiselta vaikuttanut ja vaikutti rokottavan lähinnä lompakkoa. Alkusyksyn emmittyäni varasin sitten konsultaatioajan oikomishoitoon erikoistuneelle hammaslääkärille Armando Galelle, joka oikoi myös siskoni hampaat. Järkytyksekseni sain kuulla, että tuomioni olisi n.s. telaketjut, eli paksu lanka briketteineen ylähampaita oikomaan ja koristamaan - ei lainkaan hengetön ja näkymätön ratkaisu, jonka olin itse kuvitellut saavani. Päädyin vielä miettimään asiaa, mutta päätin sitten parin viikon jälkeen ryhtyä leikkiin ja varasin uuden ajan muottien tekoon, sekä hammasrautojen asennusta varten. Ensimmäisellä kerralla hampaani siis arvioitiin, seuraavalla otettiin röntgenkuva koko hampaistosta ja tehtiin muotit hampaistani. Toisella kertaa minulle sitten asennettiin hammasraudat, joihin olin valinnut vaaleat briketit - en siis niitä lapsuuteni ihailemia punaisia ja vihreitä möykkyjä. Gale kertoi, että hampaita saattaisi pari ensimmäistä päivää särkeä ja että särkylääkkeistä ei juurikaan olisi apua, mutta suositteli sen sijaan kylmiä ja helposti nieltäviä ruokia ja juomia. Samoni minua varoiteltiin limakalvojen arkuudesta, koska metallihäkkyrä suussa takuuvarmasti hiertäisi suuta, mutta siihenkin kuulemma tottuisi. Kovia, jokaa jäystämistä vaativia ruokia, kuten omenaa ja ruisleipää ei kannattais hampaiden arkuuden takia syödä, mutta niihen saattaisi pikkuhiljaa tottua.

Varoitukset pitivät paikkansa ja pari ensimmäistä päivä hampaita särki todella ja ne olivat todella, todella arat. Pussailu, juominen, syöminen - kaikki elintärkeä oli kivuliasta ja jopa puhuminen tuotti hankaluuksia, koska ylähuuli oli lähes vereslihalla metalliin tottumattomuudesta johtuen, eikä elämä tuntunut kovin hääviltä. Tsemppasin itseäni Galen sanat mielessäni: kyllä tähän - niin minä kuin suukin - vielä tottuu.

Ja oikeassaan äijä oli: lokakuun 24. lähtien minulla on nyt sitten tämä häkkyrä suussa ollut, enkä tänäpäivänä niihin juuri huomiota kiinnitä. Toki pureskelen aiempaa varovaisemmin esim. kovaa omenaa, mutta muuten ruokailu sujuu ongelmitta näistä huolimatta. Sen sijaan huomaan hymyileväni aiempaa vienommin - en siis yhtä leveästi koko hammasrivistöni paljastaen kuin aiemmin. Syyn löydät tekstin yläosasta: nämä ovat yksinkertaisesti nolot, enkä niistä kovin ylpeä ole. Kukaan ei toistaisenki ole huomauttanut raudoista minulle, mutta huomaan peittäväni suuni kädellä varsinkin tuntemattomien (esim. potilaiden) läsnäollessa, jos tarve virnistää oikein leveästi tulee. Tiedän, että tuntemattomatkin tietävät ja toivon mukaan tajuavat, että telaketjut ovat minulle pelkkä tilapäisratkaisu ja että näistä eroon päästyäni kasvojani koristaa täydellinen, kaunis hammasrivistö. Itsetuntoni ei mielestäni näistä juuri kärsi, mutten ketjuja myöskään mielelläni esittele, koska ne ovat mielestäni rumat.

Kävin eilen 16. tammikuuta jälleen kuukausittaisessa kontrollissa säädättämässä ketjuni ja yllätyksekseni Galen ja hammashoitajan lisäksi vastaanottohuoneesta löytyi valokuvaaja. "Sopiiko sinulle, jos tästä hoitokerrasta otetaan kuvia ja liitetään ne tuleville kotisivuilleni?", Gale kysyi ja vastasin empimättä myöntävästi: ei sillä niin väliä, että tälläinen nuori aikuinen nainen kuljeksii rumat telaketjut suussaan ja näyttää niitä vielä julkisesti netissäkin. Toivon, että joku joka laillani empii lähtisikö tälle kivuliaalle, nololle ja rumalle tielle, uskaltaisi sen tehdä kun näkisi, että minäkin uskalsin. Mieluummin "kärsin" (lainausmerkit, koska hammasraudat eivät minulle muuta päänvaivaa aiheuta, kuin ongelmia etenkin valokuvissa hymyilyyn) n puolen vuoden verran näiden kanssa, jotta saan kauniit hampaat sekä paremman purennan. Hampaita kannattaa mielestäni vaalia ja pitää huolta - ovathan ne toivon mukaan osa sinua aina vanhuuteen asti.

Noh, miten on: oletteko kiinnittäneet huomiota, että jokin ulkomuodossani on muuttunut kenties vai oliko tämä varsinainen ylläripylläri? ;)

Terveys, terveys, missä sä viivyt?

Aurinko paistaa, ulkona on kevyt pieni pakkanen, nukuin ensimmäistä kertaa kokonaisen yön heräämättä kertaakaan kesken unien, tämän päivän jälkeen on enää yksi työpäivä ja sekin lyhennetty (!) ja sitten koittaa jo viikonloppu. Silti tämän nuoren naisen kasvoja koristaa alaspäin vetäytyneet suupielet ja mieli on maassa. Terveys ei nyt tunnu palautuvan, vaikka kuinka tsemppaan.

Olo on ollut väsynyt ja vetämätön jo jonkin aikaa ja kävin tästä syystä - kuten jo aiemmin mainitsin - verenkuvassa, jossa todettiin matala hemoglobiini. Aloin syömään rautaa heti, mutta kävin vielä tutun lääkärin neuvosta toisessakin kokeessa, jossa tutkitaan, että kroppani varmasti ottaa vastaan rautaa. Tänään sain vastaukset, jossa todettiin, että kroppani kyllä on vastaanottavainen raudalle, mutta että kärsin raudanpuutteesta eli anemiasta. Syystä X. Hankalinta tässä on se, etten tiedä mistä hemmetistä anemia voisi johtua - tai ainakaan mitään päivän selkeää syytä en tiedosta: en kärsi runsaasta verenvuodosta (lue: ollenkaan) ja vatsa toimii moitteetta eikä minulla ole todettu olevan mitään suolistosairauteen viittaavaa. Lisäksi syön sekaruokaa ja terveellisemmin kuin keskivertoihminen. Missä siis mättää?

Aloin miettimään, mitä teen väärin, kun kehoni ei tunnu keräävän rautaa itseensä sitten millään ja keksin seuraavat syyt, jotka MAHDOLLISESTI voivat johtaa raudanpuutteeseen:

- nautin runsaasti maitotuotteita ja usein joka aterialla: runsas maitotuotteiden käyttö haittaa raudan imeytymistä.
- harrastan juoksua: runsaasti aerobista liikuntaa harrastavien on todettu usein kärsivän jonkin sorttisesta anemiasta harrastuksesta johtuen
- syön runsaasti proteiinia ja lähes joka aterialla: runsas proteiinin saanti voi häiritä muiden ravintoaineiden imeytymistä, kts lisäksi yllä.
- syön sekaruokavaliota, mutta aika niukasta punaista lihaa, koska siitä tulee raskas olo

Päätinkin nyt tuon Maltofer-kuurin lisäksi ottaa ohjat omiin käsiin ja vähentää maitotuotteiden käyttöä niin, että nautin niitä päivittäin, mutten joka aterialla ja korvata ne esim. kasvikunnasta saatavilla protskuilla. Lainasin kirjastosta Kemikaalicocktail-kirjan, josta luin että esim. kalsiumin saannin turvaamiseksi ei välttämättä tarvita maitotuotteita, koska esim. rakastamastani parsakaalista kalsium imeytyy jopa paremmin!

Epätoivo painaa taas kun olen koittanut kaikin tavoin hoitaa itseäni ja terveyttäni mahdollisimman hyvin, eikä mitään vastausta rukouksiini tunnu tulevan vaan päinvastoin alamäkeä mennään. Epäilen jo, terveyhdynkö tästä enää koskaan täysin, mutta niin kauan kun on uskoa, on toivoa, eli täytyy vain nyt koittaa porskuttaa eteenpäin ja tehdä kaikki se, mitä itse tehdä voi.

*ajastettu postaus

Sinne meni viikonloppu, mitä jäi käteen? Balmain Salt spray, arganhoitsikka, vatsakipu ja kahvirakkaus

"Oispa aina viikonloppuaamu", totesin T:lle aamuisessa tekstiviestissä vietettyäni töissä kokonaiset 45 minuuttia. Viime viikolla tuli nukuttua enemmän kuin huonosti kiitos teini-ikäisen Ronja-koiran rapsutan-ovea-ja-pidän-teitä-hereillä-tai-jos-makkarin-ovi-on-auki-niin-tulen-2-tunnin-välein-hyppimään-sänkyä-päin-ja-raavin-selkää-huomiota-kaivaten-ja-nuolen-korvanne-käytöksen, eikä viikonloppukaan tunnu riittäneen akkujen lataukseen, vaikkei mitään kummempaa tullut tehtyä.

Aina on hyvä heki ottaa selfie ;)

Lauantaina olin niin rättiväsynyt, että jaksoin hädin tuskin pitää silmiä auki, mutta koska oli viimeinen tilaisuuteni palauttaa eräs neule Stockalle, ei auttanut muu kuin meikata itsensä pirteäksi ja suunnata auton nokka kohti Itistä. T lähti onnekseni matkaan ja kuskiksi ja matka Itikseen sujui joutuisasti Ärrältä haettuja kahveja hörppien. Harrastan äärimmäisen harvoin take away coffee-meininkiä, koska kahvia tulee mielestäni kunnioittaa ja juoda kaikessa rauhassa, mutta viileään autoon istuessamme tuntui sormia lämmittävä pahvimuki suoranaiselta sielunhoidolta. Olen tietyllä lailla addiktoitunut kahviin, mutta olen toisaalta iloinen, että voin saada niin paljon irti niinkin pienestä asiasta, kuin kahvikupposesta: kahvin lempeä, aromikas tuoksu hivelee nenää ja kun maitokahvin maku leviää suuhun ja valuu pikkuhiljaa nieltäessä alas kurkkuun leviää koko kehoon lämmittävä tunne - vähän samalla lailla kuin joku nappaisi syliinsä.

Söpöt, eikö?

Iitksessä pyörimme parisen tuntia ja ostoskoriin tarttui Stockan kantisalennuksessa olleet Snö of Swedenin kultaiset sydän-korvikset, jotka muistuttavat kovin jo monta vuotta himoitsemiani Marc Jacobsin sydänkorviksia, alesta pari perus-pitkähihaista t-paitaa (suosittelen lämpimästi Noom-merkkiä: todella laadukkaita puuvillaisia perus-vaatteita suht. edulliseen hintaan ja hinta-laatu-suhde huomattavasti parempi kuin esim. henkkiksellä tai Ginassa) sekä hiuspuolelta paljon hehkutetty Balmain texturizing Salt spray, sekä Klippoteketin arganöljyä sisältävää hoitoainetta.

Balmainin suolasuihke tosiaan kuuluu tuotteisiin, jota olen kyttäillyt jo pidemmän aikaa ja lueskellut paljon muiden kokemuksia sen käytöstä. Kokeiltuani sitä Stockalla, hullaannuin tuoksusta ja sopivan pörröefektin antavasta nesteestä, sorruin ja pulitin (suolavedestä - miettikää!) 18€ tyytyväisenä kassalla. Pari kertaa suihketta kokeilleena voin todeta, että se tosiaan antaa kivasti rakennetta kampauksen (ponnari ja nuttura tähän asti kokeiltu) pohjalle, muttei niinkään volyymiä. Moni varoitteli, että tuotetta ei kannata annostella liikaa, jotteivat hiukset muutu rasvaisen näköisiksi. Itse en tähän osaa vielä sanoa juuta enkä jaata, mutta tähän asti en voi kuin suositella heille, jotka kaipaavat tukkaansa "lisämassaa", sekä tosiaan rakennetta kampauksen pohjalle, mutta jotka eivät välttämättä halua tupeerata.

Klippoteketin argan-hoitsikkaan silmäni osuivat vahingossa, mutta koska uudelle hoitsikalle oli tarvetta, päätin napata 6,90€ hintaisen tuotteen kokeiluun. Hiukseni ovat nyt talvipakkasilla äärimmäisen kuivat, eivätkä ne meinaa millään imeä itseensä tarpeeksi kosteutta, vaikka teen välillä öljytehohoitoja. Koska olen pihi hintatietoinen, en viitsi(nyt vielä) ostaa Moroccanoilin legendaarista hoitoainetta, vaan päätin antaa markettiversiolle mahdollisuuden. Odotukseni eivät olleet kovin korkealla, koska ymmärrän, ettei halpisversio sisällä kuin murto-osan siitä öljymäärästä, kuin mitä kalliimpi isoveljensä, mutta koin aikamoisen yllärin kun totesin, etteivät hiukset ole yhtä sähköiset ja korppumaisen kuivat ekan kokeilun jälkeen.

Itiksessä käynnin jälkeen olo olikin pirteämpi ja suuntasin illalla juoksulenkille lumeen. Lenkki oli lyhyehkö reilu 6 km, mutta päätin jäädä leikkimään lumeen hetkeksi miehen ja Ronjan kanssa, enkä hullunkiilto silmissä tuijottaa mittarilukemia (kuten yleensä).

Sunnuntaina koitin käydä aamupäivällä jälleen lenkillä - olinhan edellisenä päivänä juossut vain lyhyen lenkin - mutta turhaan: itketti, oksetti, jalat painoivat kuin kaksi betoniporsasta, enkä hädin tuskin jaksanut kotiin takaisin lumenpeittämältä pururadalta. Muistikuvat parista pökräyskerrasta, sekä monen vuoden takaisesta keuhkokuumeesta valtasivat mieleni ja minua alkoi pelottaa. Päätin heti, että nyt kyllä kuuntelen kroppaa ja tassuttelin hissukseen kotia kohti. Kotiin päästyäni hengittelin hetken syvään, join tuopillisen vettä ja suuntasin takaisin ulos raittiiseen ilmaan putsaamaan autoa lumesta ja pissittämään Ronjaa. Vetämätön olo tuntui sietämättömältä ja jotenkin ylitsepääsemättömältä, enkä voinut käsittää mistä se johtui, mutta päätöksen lopettaa rehkimisen siihen paikkaan tein heti. Etureisiä hapotti ja särki kuin vietävää, eikä venyyttelyistä tuntunut olevan apua lain.
Myöhemmin asiaa hetken sulateltuani totesin, ettei kyllä ole ihme, että veto oli veks: koko viime viikolla en nukkunut yhtäkään yötä katkotta (kiitos Ronjan oven tai selän rapsutusten), perjantaina kävin reippaalla 8km mittaisella sauvakävelyllä lumessa ja lauantaina juoksemassa lumessa. Viime aikoina on taas tullut harrastettua liikaa pelkkää aerobista liikuntaa, mutta kun sitä 8h päivästä viettää sisätiloissa töissä, en voi kuvitellakaan meneväni tunneiksi vielä sisälle esim. salille illalla, vaan haluan ULOS raittiiseen ilmaan. Illalla olo koheni jo ja olin tyytyväinen, että tajusin heti pysähtyä. Harmittaa suunnattomasti tuo nukkumattomuus ja unen puutteen luoma pöhnä-efekti, koska se selvästi häiritsee treeniäni, jonka puutos taas aiheuttaa närkästystä, mutruttavia suupieliä ja känkkäränkkää. Ajattelimme nyt hankkia Ronjan yöpuuhailuja ajatellen portin makkarin ovelle, koska epäilen että käytös on osittain ahdistuksesta johtuvaa: koira varmasti kokee olonsa ulkopuoliseksi ja epävarmaksi, koska nukkuu yksin ovet suljettuina ja voi vain kuulla meidän tuhinamme toiselta puolelta. Täytynee myös yrittää taas tsempata tuon lihaskunnon suhteen, koska pelkällä aerobisella treenillä ei aiheuteta muuta kuin lihasjäykkyyttä ja kukkakeppi-ulkomuotoa.

Että sellainen viikonloppu tuli vietettyä :) Mitäs sun viikonloppuusi?

Liikunnan aiheuttama endorfiinikoukku ja ahdistus - mikä monimutkainen sokkelo!

Vuosi vaihtui ja monella liikunta- ja elämäntaparemppa alkoi. Joka toinen tuntuu olevan tipattomalla, gluteenittomalla tai muutenvain ravinteikkaammalla dieetillä ja joka toinen aikoo uuden vuoden kunniaksi kokeilla uutta liikuntamuotoa tai muuten vain skarpata liikuntojen suhteen. Ilokseni olen myös kuullut yllättävän monen tehneen uuden vuoden lupauksensa omaa terveyttä ja hyvinvointia ajatellen, eikä suunnitelmissa siinnä timmi rasvaton kroppa, vaan oman kehon kuuntelu ja yksilöllisten lähtökohtien huomioon ottaminen. Omalla kohdallani liikuntojen suhteen en mitään uuden vuoden lupauksia tee, koska harrastan liikuntaa säännöllisesti ympäri vuoden - kelistä huolimatta :D

Muiden uuden vuoden lupauksia ja elämäntaparemppoja lueskellessani huomaan, miten oma suhtautumiseni HC-treeniä kohtaan on muuttunut. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että harrastin liikuntaa osittain itseäni pakottaen vielä vuosi sitten, enkä antanut kropan levätä vaikka pää vaati sitä. Siksi koin suurta helpotusta kun Fustra-ohjaajani Jani kieli minulta salilla käynnin, enkä itse asiassa sen koommin ole salilla käynyt. Pitkään rakastin saleilua ja iloitsin joka ikisestä treenistä, mutta onnistuin pakottamalla itseäni tekemään siitä varsinaisen mörön, enkä yksinkertaisesti ole halunnut tehdä mitään mikä edes muistuttaisi salilla käymistä - eli kyllä, olen TÄYSIN laiminlyönyt lihaskuntojumpat. Hävettää myöntää tuo ääneen, koska tiedän kuinka tärkeätä ihan niska-hartiaseudun hyvinvoinnille, sekä juoksuharrastukselle olisi tukea lihaksia ja vetreyttää niitä lihaskuntotreenillä - jopa kevyellä sellaisella, mutten yksinkertaisesti ole enää halunnut pakottaa itseäni. Marraskuun lopulla kävin intensiivisen 3 tunnin OnRampin ja tutustuin Crossfitiin, jota suunnittelin tulevaisuuden harrastuksekseni. Crossfitissä kävin sitten säännöllisesti koko joulukuun, mutta vuoden vaihteessa totesin, ettei sekään oikein tuntunut omimmilta lajiltani. Koen itse, että crossfitissä pitäisi olla tietynlainen hullunkiilto silmissä ja himo treenata kovaa jopa oksennukseen asti, tarve parantaa suorituksiaan ja vetää itsensä äärimmilleen. Edellämainitusta taustastani johtuen tuo hulluus treenatessa aiheuttaa heti vastareaktion ja vastenmielisyyttä liikkeiden tekoon, enkä pysty nauttimaan treenistä, vaan ahdistun huomatessani, etten ole a) yhtä hyvä kuin muut, b) heikompi kuin olin ajatellut, sekä c) en koe himoa painaa niska limassa ja kokeilla missä rajani kulkee vaikka joku seisoo vieressä ja huutaa "paina paina paina, jaksaa jaksaa!!". Päinvastoin mieleni tekee huutaa "en varmana tee!" ja lopettaa liike kesken ja jäädä lattialle uhmaikäisen tavoin makaamaan ja potkimaan. Crossfit on makea laji jota suosittelen kaikille, jotka kaipaavat perusjumppien tilalle tai kaveriksi jotain "raffimpaa". Crossfitissä ei hienostella ja ainakin Keravan Crossfitillä, jossa itse kävin, tekniikkaa hiottiin ja sitä painotettiin hurjasti. Kesken liikkeenkin ohjaaja saattoi käskeä tiputtamaan painot maahan, eikä silloin pitänyt jäädä empimään saako sen tangon nyt tipauttaa tai ei - silloin annettiin tulla ryminällä alas. Tekniikan uupuessa tärkeämpää oli oma terveys - ei mahdollisesti rikkoutua levypaino. Toki minäkin jaksoin punnertaa ja painaa loppuun asti kun joku seisoi ja tsemppasi vieressä - vuoroin karjuen, vuoroin "olalle taputtaen", mutta huonojen kokemusteni jäljiltä ikävät muistot palasivat jälleen mieleen ja minua alkoi suorastaan ahdistaa koko suorittaminen, joten päätin jättää kokeilun nyt toistaiseksi kokeiluksi vain.

Eli mitäs sitten, jatkanko TAAS pelkästään itsekseni juoksentelemista? Noh, mieli tekisi mutta järki ja kroppa sanovat muuta; notkoselkäni (alias hyppyripyllyni) ei tykkää pelkästä aerobisesta liikunnasta, joka johtaa kireisiin lonkankoukistajiin, vaan vaatii koko kehoa kuormittavaa ja liikuttavaa jumppaa. Motivaationi kotijumppaan vaan sattuu olemaan nano-millimetreissä mitattavissa, joten olen pikkuhiljaa alkanut sulatella ajatusta paluusta salille tekemään kevyttä koko kehoa rasittavaa ohjelmaa. Itseni tuntien pitää tosin olla varuillaan, ettei mopo jälleen lähde keulimaan. Koska kuitenkin haluan jatkaa rakastamaani juoksua, täytyisi saliohjelmani mahdollistaa se, että juoksen vuoropäivinä ja treenaan salilla vuoropäivinä (eli ei niin, etten kykene juoksemaan koska sali vie kaikki voimani - kuten viimeksi..). Vinkkejä tai ideoita miten sellaisen 2-jakoisen ohjelman koostaisi? Ainakin mavet, kyykyt ylöstyöntöineen, sekä burpeet voisivat sisältyä.

jjep, kuvat on otettu "hieman" aiemmin syksyllä kuten puiden väreistä voi päätellä ;)

Onnistuin innostamaan mieheni myöskin harjoittamaan lihaskuntoaan ja tein hänelle pyynnöstä oman kotiohjelman, jota lupasin noudattaa seuran vuoksi itsekin.

Tässä ohjelmamme:

burpee x 15 (mielellään ylhäällä pompaten, ei pelkästään kurkottaen)

kyykky lantionlevyinen asento x 15

sumo-kyykky yhdistettynä perhoseen x 20 (10 mol. puolille)

nelinkontin vastakkainen jalka-käsi kurkotus x 20 (10 mol.puolille)

istumaannousu x 20

Toistetaan peräkanaa koko ohjelma, 60 s palautus ja 3 kierrosta.

Itse vetäisin ohjelman eilen tauoitta läpi ja huhheijaa, kyllä 3. kierroksella burpeet alkoivat painaa, mutta on jännä huomata miten niiden teko helpottuu sitä mukaa kun ohjelma etenee ja kroppa lämpiää.

Joululomalla monet hölläsivät, mutta itse taas urheilin jopa normaalia enemmän kun oli niin paljon vapaa-aikaa ja kelit sallivat ulkoilun, joten taidan joutua hölläämään nyt joulun jälkeen kun välillä tuntuu, ettei kroppa oikein ole vedossa juostessa. Toki Ronjan öiset herättelyt, sekä työkiireet verottavat voimia, mutta olen ollut hieman huolissani kun olo on niin vetämätön. Opiskeluaikoina sairastin peräti 2 keuhkokuumetta peräkkäin ja muistan, että ne oireilivat ihan samalla tavalla, eli vetämättömyydellä, mutta lisäksi olin flunssassa. Nyt en kärsi aamunuhaa suuremmasta flunssaoireesta, enkä - kopkop - hiljattain ole ollut flunssassa muutenkaan. Eilen kävin juoksemassa 5 km töiden jälkeen, enkä muista koska olisin juossut noin lyhyen lenkin, mutta koska kenkä alkoi hankaamaan vasenta isovarvasta aiheuttaen koko varpaan ja jalkapohjan puutumisen, jouduin kurvaamaan autolle jo suunniteltua aiemmin. Hetken ehdin jo pelästyä, että jalassani olisi veritulppa (Rajoilla-kirjasta viisastuneena..), mutta kotiin päästyäni nappasin sukan pois ja totesin, että varpaassa jo aiemmin ollut kovettuma tod.näk. oli hankautunut, koska sen alla näkyi verenpurkauma. Mittasin hemoglobiini töissä pika-mittarilla, koska väsymys hyvinkin mahdollisesti voisi johtua (jälleen) matalasta hb:stä. Noh, pikamittaus on aina pikamittaus, mutta toki suuntaa-antava ja kun vastaukseni oli 106, taitaa rautakuuri jälleen olla paikallaan.

Että sellaista. Ihanaa kun tänään on perjantai ja pääsee taas viikonlopun viettoon :) Suunnitelmissa on Itiksessä käynti, muttei mitään sen suurempaa. Mies tosin haikaili ulossyömisestä, joten saas nähdä jos se onnistuu mut ylipuhumaan ;)

Mitäs viikonloppusuunnitelmia sulla on? :)

"Miksi sä seurustelet mun kanssani? Eikö se ruoho ois vihreämpää muualla?"

Miksi sä haluat seurustella mun kanssa? Kysyin aamupalapöydässä jo ennen seitsemää T:ltä viime kuun Trendiä lukiessani. Idea lähti lukijan kysymyksestä rakkaudesta ekspertille, joho tämä vastasi. Kysymysasettelu meni kutakuinkin näin: mistä tietää, että se on rakkautta jos ei koskaan rakastu "todella kovaa"- tiedättehän, niin, että jalat meinaa mennä alta ja jo toisen ajatteleminen saa sukat pyörimään. Terapeutti vastasi, että "tavis-rakkaudesta" on hankala kirjoittaa hyviä hittibiisejä tai kirjoittaa bestselleriä, mutta että suurin osa rakkauksista näin tosimaailmassahan ei ole päätähuimaavia tai ilotulitteiden täytteisiä. Seksi ja sensaatio myy, jonka takia m.m. musiikkibisnes ja   TV-ohjelmat värittävät rakkausstoorejaan "hieman", jotta ne myisivät. Kuka hullu nyt perusarkea viitsisi katsoa kun sitä jo kotoa ja omasta takaa löytyy? Aivan. Salkkarit, BB, Kotikatu, OC, Täydelliset Naiset, Greyn Anatomia.. you name it, kaikissa niissä on hemmetinmoiset suhdekiemurat kudottuina ja ne ovat varmasti osasyy katsojalukuihin.

Parisuhteen laatuaikaa parhaillaan: mä vahdin kärryjä, T surffailee onnellisena Motonetissä :D

Itse olen tuon vatsanpohjaa kutittavan, villasukkia pyörittävän ja maailman vaaleanpunaiseksi värittävän ihihiiiiii-rakastumisen kokenut elämässäni 3 kertaa (noh, eipä kai pitäisi aliarvioida niitä ala-asteen ihastumisia; jotka mukaanlukien tuon 3 tilalla voisi olla 3956 :D) ja voi jukra, miten hyvältä se tuntuu. Voin edelleen hymyssä suin muistella nykyisen mieheni kanssa vaihtamaani ekaa pusua. Sanon vain: rankkasade, vieno hymy, "mä lähdenkin tästä sitten", "mitä jos joskus oltais enemmän ku pelkkiä kavereita?" ja siihen vastausta odottamatta muiskaisu suoraan suulle. Pitkään. Ihastumista seurasi pikkuhiljaa rakastuminen, yhteenmuutto ja yhteisen arjen alkaminen. Mitä pidemmälle suhde etenee, arkistuu ja ihastumiseen verrattuna tylsistyy, sitä enemmän huomaan joskus kaipaavani niitä vatsanpohjan perhosia, jännistystä ja toisen odottamista: koska mä sen jälleen nään? Koska voidan seuraavan kerran vaihtaa katseita kun se tuo mulle päivystykseen potilaan? Koska, koska, koska? Ihmeesti vastaavanlaiset tunteet ja fiilikset hälvenevät kun päivästä toiseen katsotaan toisiamme, pestään toistemme kalsareita ja sukkia, mietitään koska käydään kaupassa ja mitä ostetaan ("niitä vakioita, eli hedelmiä, raejuustoa, maitoa ja nakkeja") ja nukutaan joka yö samassa sängyssä, vierekkäin. Uskon ja tiedän, että KAIKKI suhteet ennen pitkää muuttuvat arkisemmiksi - viimeistään silloin, kun muutetaan yhteen ja aletaan pyörittää yhteistä arkea. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mitä pidempään ollaan yhdessä, sitä enemmän toista aletaan (jossain määrin) pitää itsestäänselvyytenä ja osana omaa elämää - kuten omia varpaita tai päivittäistä hampaidenharjausta, eikä toiselle enää yhtä usein kerrota, kuinka hyvältä hän näyttää, kuinka paljon sitä toista rakastaa tai miksi toinen tuntuu juuri sinulle siltä oikealta. Vaikka pitäisi ja vaikka tietää, että pitäisi. Sitä ei vaan tee.

Toisen seurassa kehtaat olla juuri niin pölvästi kuin miltä näytät :'D

Kuulostaa jokseenkin hölmöltä puhua suhteen arkistumisesta kun omalla kohdallamme seurustelua tuli 14. joulukuuta vuosi täyteen. Toisaalta meitä pidettiin jo 2 viikon seurustelun jälkeen "vanhana pariskuntana" ja muutimme yhteen 6 kk seurustelun jälkeen - jota ennen käytännössä asuimme yhdessä jo parin kuukauden seurustelun jälkeen :D Omalta osaltani olen miettinyt kovasti, mikä on voinut vaikuttaa siihen, että muutun n.s. tylsäksi suhteessa jo vuoden seurustelun jälkeen. Elämä kasvattaa ja Siperia opettaa; omien kokemusteni perusteella olen muuttunut kovemmaksi, enkä heittäydy samalla tavalla enää suhteisiin (tai muuhunkaan) kuin nuorempana, vaan suhtaudun uusiin asioihin "tasapaksusti". Tyypillisenä skorpionina kaasutan toki tarvittaessa nollasta sataan nanosekunnissa, muutan mielipiteitä ja ideoita lennosta ja olen tulta ja tappuraa kun oikein jostain innostun, mutta nimenomaa ihmissuhteissa olen muuttunut varovaisemmaksi, enkä samalla tavalla hyppää tarkistamatta, että pohja pitää. Onnekseni avokkini on tasapainoinen, eikä hermostu minun ajoittiasesta skeptisyydestäni, joka välillä on yhtä kyseenalaistamista, pessimistisyyttä ja "ihan sama"-menoa, mutta joka välillä heittää häränpyllyä ja innostun hamsteri juoksupyörässään, enkä millään suostu hidastamaan tahtia. Analyysia itsestäni päädyin tekemään luettuani Trendin terapeutin ohjeen, jossa hän pyytää lukijaa/kysyjää miettimään itseään muissa elämän valintatilanteissa: innostuuko hän nollasta sataan vai onko hän kentis hitaammin syyttyvää sorttia, joka varmistelee ennen päätöksentekoa. Tämä nimittäin peilaa myös käytökseesi rakastua: toiset ottavat lungimmin, toiset kaasuttavat kahta kauheammin, kun löytävät jonkun kiintoisan tyypin.

Miksi sitten seurustella jonkun kanssa?
Mietin itsekin, miksi seurustelen juuri T:n kanssa - varsinkin nyt kun arki on muuttunut arjeksi, eikä toisen näkeminen kutittele vatsanpohjaa.
No juuri arjen vuoksi. Hän on ihminen, jonka kanssa HALUAN viettää arkea.
Jonka kanssa haluan puhua tylsistä jutuista.
Jolle haluan soittaa ensimmäisenä kun jotain uutta ja mullistavaa tapahtuu.
Jonka seurassa voin olla täysin oma itseni; pelleillä, kiukutella, murjottaa ja käkättää kyyneleet valuen omille jutuilleni.
Johon voin turvautua kun minua pelottaa, minua ärsyttää tai harmittaa.
Jolle voin kertoa myös ikäviä juttuja, pelkäämättä saavani turpaan - henkisesti tai fyysisesti.
Joka ei jätä, vaikka tilanne olisi tiukka, vaan jonka voisin luottaa pysyvän rinnallani - ei edessäni, ei takanani.

Totesin ajellessani töihin, että arjen maistuessa "liikaa" arjelle, tekee hyvää muistuttaa itseään, miksi juuri TUON kyseisen henkilön kanssa sitä arkea tulee vietetyksi. Se, että suhteen eteen pitää tehdä töitä, jottei se kuivuisi kasaan on fakta. Aina ei maita, eikä aina voikaan olla päätäpahkaa ihastunut ja rakastunut, mutta suhdetta täytyy pyrkiä ylläpitämään muutenkin kuin toisen sukkia pesemällä ja antamalla suukon joka ilta. Itse huomioin toista esim. tekemällä puuron valmiiksi aamulla tai kattamalla aamupalatarvikkeet toiselle valmiiksi, ostamalla toisellekin jotain "pikkukivaa" jos ostan jotakin itselleni (esim. itselleni juustoa ja hänelle nakkeja :D) tai laittamalla tekstiviestin kesken päivää ja kysyä kuulumisia. Huomaan itsestäni, miten hyvälle tuulelle tulin myös jo tuon yllä olevan listan laatimisesta. Välillä pitää muistuttaa itseään miten mahtavan tyypin sitä rinnalleen onkaan kalastanut - ja muistuttaa häntäkin siitä, miten mahtava vonkale hän on!

Miten sinä ylläpidät "kipinää" suhteessanne tai miten huomioit toista?

Ajatuksia vuoden 2015 pään menoksi ja opas heille, jotka haluaisivat oppia ymmärtämään minua ja joka sai minut ymmärtämään itse itseäni

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Itse kuulun tylsään kastiin, joka ei niitä perinteisiä "lupaan aloittaa uuden paremman ja terveellisemmän elämän, laihtua, kaunistua ja muuttua mukavammaksi"-lupauksia tee, vaan aion pyrkiä - kuten tähänkin asti - jatkamaan elämää omana itsenäni, sinä ihmisenä, joka aidon oikeasti olen, mutta joka viime vuosina tuntuu olleen kadoksissa. Tein viime viikonloppuna koosteen vuoden 2014 ensimmäisestä puolikkaasta ja aion tehdä koosteen siitä toisestakin puoliskosta, mutta halusin tähän väliin tulla höpöttelemään vähän suunnitelmistani vuodelle 2015, sekä vinkata joulupukilta saamastani kirjasta, joka voisi toimia kuin käyttöohjeena minulle. Aivan, käyttöpas minulle tai minusta, miten sen nyt sitten haluaa ilmaista, mutta siis ikään kuin ohjekirjanen kaikille heille, jotka haluaisivat ymmärtää ja lukea minua ja ymmärtää käytöstäni - sekä sitä mitä on tapahtunut ja joka on muokannut minusta sellaisen, kuin tänä pävänä 4.1.2015 olen.

This is me: eilisen asu kun käytiin miehen kanssa Motonetissä hakemassa autooni osia.
takki Zara farkut Gina Tricot laukku Michael Kors kengät Rieker huivi Acne

Aloitetaan vaikka siitä vuodesta 2015: kuten yllä jo lupasin, aion pyrkiä olemaan oma itseni joka ikisessä tilanteessa tänä vuonna. Viime vuosien karut kokemukset saivat minut liikkumaan aina hetkittäin varpaillani, pelkäämään ja osittain jopa kadottamaan itseni ja itseluottamukseni. Siinä missä esim. teininä omasin maailman vahvimman itseluottamuksen ja viisveisasin muiden aatoksista ja ohjeista (hehe, terkut vaan vanhemmille ;)) huomaan näin parin vuoden päästä takaisinpäin katsellen, miten itseluottamukseni pikkuhiljaa lukion jälkeen alkoi murentua. Yhteiskunnan ja median painostus näyttää tietynlaiselta, pyrkimys sovittaa itsensä tiettyyn malliin sekä epävarmuus ihmissuhteissa olivat pääsyy siihen, että luottamukseni sihen, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen, kaikkosi pikkuhiljaa. Kroppani on aina ollut normaalirakenteinen/tukevahko, mutten ikämaailmassa ole ollut lihava. Muistan miten opinnot aloitettuani painoin n 63 kg, joka oli juuri sopiva 168 cm pitkään varteeni. Silloinen poikaystävä kävi salilla aktiviisesti ja aloin, lähinnä siksi että olisi jotain tekemistä muutakin kuin pelkkä shoppailu, käymään itsekin siellä säännöllisesti 3 kertaa viikossa. Oli kiva huomata, miten lihaskuntoni kehittyi nopeasti ja aloin pikkuhiljaa lisäämään vastuksia ja kokeilemaan rajojani. Olen pienestä pitäen omannut mentaliteetin ja ajatusmallin "periksi ei anneta" (ruotsiksi Famoni sanojen mukaan "skit den som ger sig!") sekä nälkä kasvaa syödessä: mitä enemmän huomasin jaksavani penkistä nostaa tai hauiskäännöissä tehdä toistoja, sitä enemmän halusin kokeilla, jaksaisinko kenties vielä VÄHÄN enemmän - edes yhden toiston tai kilon verran. Voi sitä voitonriemua, kun hauiskäännöissä sai mennä ottamaan 8kg käsipainot 5kg sijaan, pikkuhiljaa 9kg ja tuntea kanssatreenaajien katseet selässään. Olin hemmetin ylpeä itsestäni kun peilistä alkoi pikkuhiljaa katsoa yhä timmimpi kroppa, joka keräsi yhä enemmän katseita salilla ja jota kehtasi näyttääkin oikein surutta. Alati kovempi treeni yhdistettynä pakkotoisto.com:in keskustelupalstalta inspiroituneena noudattamaani niukkaenergiseen ruokavalioon toki takasi muutokset kehossani, mutta vaikka itsetuntoni hetkeksi - kiitos kauniin peilikuvan - koheni, himoitsin yhä enemmän vastuksia, painoja ja toistoja: kuinka pitkälle voisinkaan päästä? Missä rajani kulkee?

Loppu onkin historiaa, josta olen jo täällä blogissakin useaan otteeseen kertonut. Muutettuani Porvooseen yksinäni, käytyäni niin pohjalla kuin ihminen (omassa mittakaavassani) käydä voi ja aloitettuani pienin askelin suunnan ylöspäin, sekä harrastettuani kiitos fysiatrian fysioterapeutin neuvoin itsetutkiskelua olen (vihdoin!) alkanut tajuamaan omaa (hemmetin) hölmöä käytöstäni. Jälkeenpäin on turha harmitella, koska tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta virheistään voi oppia. Toistenkin virheistä voi oppia, mutta se ei ole yhtä tehokasta.

Tack Eva för din bok, för ditt mod att berätta så öppet om så stora motgångar som du haft och mött; du har inte en aning om hur mycket de berättar åt mig om mig själv och hjälper mig att hålla upp humöret och tron: kanske jag också en dag är frisk igen!

Joulupukki toi minulle hartaasti toivomani kirjan Rajoilla, joka on nyrkkeilijä Eva Wahlströmin 2. omaelämänkerta (voiko niin sanoa, kun ihminen on vielä olemassakin? Kai.). Kirjassaan Wahlström kertoo omasta alamäestään, kroonisista kivuistaan, epätoivosta, surusta ja tuntemuksistaan kun tajusi, ettei mahdollisesti koskaan enää pystyisi liikkumaan kuin aiemmin, koska kärsi niin julmetunmoisista kivuista. Kivuista, jotka hän täysin itse ja omalla tekemisellään oli aiheuttanut. Aloin lukemaan kirjaa joululomalla ja totesin miehelle, jokseenkin hämmästyneenä jo ensimmäisen luvun jälkeen, että olen löytänyt kirjan, joka tuntuu kertovan minusta ja jonka lukemalla ulkopuolinen voisi tajuta minua, ajattelutapaani, valintojani ja suhtautumistani liikuntaan. Mitä enemmän kirjaa luen, sitä enemmän tunnistan siitä itseni. Vaikka Wahlströmin treenejä ei mitenkään voi verrata omiini, muistuttavat hänen ajattelutapansa, ahdistuksensa ja olosuhteensa hyvin paljon omiani, enkä voi kuin ihmetellä, miten tälläinen tavallinen tallaaja voi tuntea niin paljon yhtenäisyyttä noin lahjakkaan ja menestyksekkään urheilijan kanssa.

Oma terveyteni ei edelleenkään ole sama joka se aikanaan ennen suuria alamäkiä oli, mutta on jo parantunut huomattavasti sitten viime kesän. Wahlströmillä parantuminen kovista selkäkivuista vei jopa vuosia ja voin kertoa - kuinka kliseiseltä se ikinä kuulostaakaan - että saan hurjasti toivoa kirjaa lukiessani ja Evan parantumista seuratessani, että itsekin joskus vielä palaan n.s. "normaaliksi". Fysiatrian fyssari kertoi minulle jo elokuussa, että toisinaan täytyy vain oppia hyväksymään, ettei kaikista vaivoista pääse eroon, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Niskajumini ja sen pahentuessa huimaukseni tulee ehkä aina olemaan tästä lähtien osa minua ja minun on vain se hyväksyttävä ja sovitettava elämäni sen mukaan. Wahlströmkin haki jo Taidekorkeaan ja suunnitteli uutta uraa, mutta jatkoi silti mahdollisuuksiensa mukaan treenaamista. Pikkuhiljaa treenit alkoivat taas sujua, Wahlström oppi kuuntelemaan kehoaan ja rauhoittumaan ja on nyt Suomen tunnetuin ammattilais-naisnyrkkeilijä. Se jos kertoo jo, että luovuttaminen on luusereille: ikinä ei saa luovuttaa!

Kuva ei edes ole lavastettu, vaan minun puoleltani sänkyä löytyy Rajoilla ja miehen puolelta Lite räcker inte :D

Jotenkin toivon, että Rajoilla lukemisessa kestäisi kauan, mutta lukujen huvettua tiedän, että kirja lähenee jo loppuaan. Kirjan luettuani aloitan sen todennäköisesti heti uudestaan, koska palan uteliaisuudesta kokeilla, minkälaisia tunteita, ajatuksia ja oivalluksia se minussa toisella lukukerralla herättää, kun se nyt jo 1. kerralla nostaa pintaan niin kyyneleitä kuin hymyäkin. Mies alkoi yllätyksellisesti innoissaan lukemaan Wahlströmin 1. kirjaa "Lite räcker inte" ja aion pyytää, että hän lukee myös Rajoilla, joka todella avarsi silmiäni omalle käytökselleni ja valinnoilleni ja auttoi ja auttaa minua ymmärtämään itseäni, sekä tsemppaa minua nyt löytämään oman itseni - sen parhaimman version itsestäni - jälleen. Vuoden 2015 uuden- ja itse asiassa loppuelämäni vuoden lupaus voisikin olla juuri se, että pyrin löytämään ja olemaan paras versio omasta itsestäni.

Juuri tälläinen minä olen ja juuri tälläisenä koira ja mies minua rakastavat: suihkunraikkaana vastaimuroidulla matolla koiran kanssa nuuskutellen ennen nukkumaanmenoa. Juuri tälläisenä pidän itse itsestäni.

Teitkö sinä lupauksia?

Kiitos ja kumarrus vuosi 2014: itkua, kyyneleitä, epätoivoa, hattaraa ja koiranpentuja

Hyvää uutta vuotta kaikille! Eilen se vuosi vaihtui jälleen kerran ja ajattelin, että voisin tehdä pienen koosteen kuluneesta vuodesta 2014. Itsehän tykkään (näin stalkkerina) lukea blogeista koosteita ja m.m. kohokohdat tai totaali-munaukset ovat UV-postauksista parhaimpia ;) Vuodenvaihdetta vietimme miehen kanssa rauhallisesti kotona kaksisteen koiran kanssa. Ronja oli päivällä vanhempieni luona hoidossa ja oli kuulemma käyttäytynyt oikein mallikkaasti metsässä villisti juosten ja keppejä jahdaten ja kotona koira makasi kuin kallioon hakattu fossiili koko illan ja nukkui kuin tukki ilotulitusten paukkeista huolimatta. Itse päivystin töissä iltapäivän (kuten olin alkuviikonkin tehnyt) ja suuntasin kevyelle 6,66 km hölkälle töiden jälkeen ennenkuin suuntasimme katsomaan ilotulitusta klo 18. Kotona katselimme illalla TV:tä, söimme perinteitä kunnioittaen nakkeja ja perunasalaattia ja itse popsin vielä herkkuhampaan kolotuksen takia pipareita vuohenjuustolla ja suklaata; minkäkö iltasyöppö ja herkkupeppu? Noh, kaikkea kohtuudella ja hyvällä omatunnolla ;) Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä väsyneemmäksi tulin ja uskokaa tai älkää, mutta vietin eilen ensimmäisen uudenvuoden aaton sitten 18-vuotispäiväni vailla skumppaa (join sentään lasin punkkua..) ja keskiyön vietin peiton alla miehen kanssa pussaillen! Nukahdin kuin lapsi ja nukuin sikeästi aina 8:10 asti, jolloin heräsin lähes kauhistuneena siitä, että olin nukkunut noin pitkään. Tosin en kyllä ihmettele, että nukutti; kulunut viikko ja sitä edeltävä joulunpyhä oli todella kiireinen ja uni on ollut, noh.. kortilla. Aamun aloitimme Ronjan kanssa tunnin lenkillä metsässä, jonka jälkeen aamupalahetki miehen seurassa maistui hunajalle. Ei hullumpi aloitus vuodelle 2015 :)

Mutta mutta, nyt siihen koosteeseen: tervetuloa stalkkaamaan minun menojani vuodelta 2014!

Vastarakastuneet J ja T uudenvuodenaattona tasan vuosi sitten. Oltiin me ihania :')

Tammikuu

Olin vasta alkanut virallisesti seurustelemaan T:n kanssa ja asuin ja työskentelin Porvoossa tk:ssa. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni osteopaatilla, sekä akupunktiossa niska- ja yläselkäjumien takia. Kävin salilla 3-4 kertaa viikossa itsekseni treenaillen ja juoksin loppupäivinä n 5-8 km lenkkejä, välillä jopa 10 km. Viikonloput vietin jo Sipoossa miehen luona, arki-iltoina hengasin pääosin salilla ja tämän jälkeen kotona TV:tä katsellen ja syöden. Elämä oli vastarakastuneena pinkkiä, mutta mieltä varjosti huimaus, joka hankaloitti m.m. kaupassa käyntiä.

Helmikuu

Palkkasin entisen koulukaverini, joka oli vastavalmistunut personal traineriksi, tsempparikseni salille ja aloin noudattaa hänen suunnitelmiensa mukaan uutta saliohjelmaa, jonka tarkoitus oli lisätä lihasmassaa ja saada kapeaan varteeni vähän muotoja. Aloin noudattaa ohjelmaa kuuliaisesti ja tein ohjeen mukaan raskaita treenejä 3-4 kertaa viikossa, lisäsin painoja joka kerralla ja tsemppasin kuin hullu; hitto minähän pystyn tähän! Inspiraatiota imin m.m. Fitfashionin treeniblogeista, sekä Instagramista fitness-urheilijoiden kuvia selaillen. PT:n suosituksista huolimatta en huolinut ruokavalio-neuvontaa, vaan päätin pärjätä omillani. Kyllähän minä tiedän, miten paljon ihmisen kuuluu syödä. Huimausoireyhtymäni paheni pikkuhiljaa treenieni muututtua, mutta päätin jatkaa koska koin, että salillakäynti oli henkireikäni, sain siitä energiaa ja nautin siitä kun huomasin, miten sain tuloksia aikaiseksi: peilistä alkoi pikkuhiljaa kurkki entistä lihaksikkaampi ja timmimpi vartalo. Ulkopuolisetkin huomioivat tämän ja herätin ihailua monissa.

Maaliskuu

Kova treeni jatkui ja n.s. "välipäivinä" kävin juoksemassa ja joskus harvoin "vain" powerwalkaamassa. Jumien yhä pahentuessa pääsin lopulta niskaseudun hermoratatutkimukseen, josta ei onnekseni löytynyt mitään huimausta selittävää. Arki noudatti samaa rataa, eli kovaa treeniä ja töitä arkisin, lenkkeilyä ja pussailua Sipoossa viikonloppuisin.

Huhtikuu

Kuun alussa lähdimme miehen kanssa ensimmäiselle yhteiselle reissulle Tukholmaan T:n synttäreiden kunniaksi, joka meinasi koitua minulle kohtalokkaaksi: niskajumit kulminoituivat laivanreissun aikana niin, että hädin tuskin pystyi kulkemaan Tukholmassa puolikkaan päivän verran, huimaus ja särky vain paheni. Kotiin vihdoin päästyämme päädyin lopulta lattialle makaamaan ja itkemään, koska en enää päässyt ylös. Minua huimasi, särki ja harmitti ja mielessä pyöri vain kysymys miksi minun piti kärsiä tästä pahasta olosta - mitä väärää olin tehnyt? Kulunut vuosi muuttoinen Porista päivineen oli jo ollut kyllin rankka, enkä voinut ymmärtää miksi karma tuntui rankaisevan minua. Illat napsin lihasrelaksantteja ja voimakkaita kipulääkkeitä jotta saisin edes nukutuksia. Saikullakin vietin pari viikkoa, jonka aikana tutustuin Fustraan ja aloin käymään säännöllisesti Janin kanssa Fustrailemassa pari kertaa viikossa. Jani kielsi minulta salilla käymisen omin päin, koska se tuntui vain pahentavan oireiluani. PT-soppari laitettiin jäihin ja tyydyin fustrailemaan, sekä kävelemään. Jumit helpottivat hieman, mutta kärsin huimauksesta edelleen enkä käynyt esim. shoppailemassa tai tapaamassa kavereita, koska oireilu paheni kauppojen kirkkaista valoista ja tungoksesta johtuen.

Näin jälkeenpäin katsottuna eniten järkyttää se, etten peiliin nähdessäni tajunnut kuinka laiha aloinkaan olla.. Havittelin vain enemmän ja enemmän lihaksia

Sitten olikin aika rauhoittua ja koittaa panostaa lihashuoltoon, mutta se oli liian myöhäistä: jumit olivat jo kroonistuneet eivätkä Sirdaludit tai Dolanit vaikuttaneet lainkaan; söin niitä kuin vitamiineja

Toukokuu

Vapun vietimme miehen ja vanhempieni kanssa rauhassa mökillä, jonka jälkeen 2.5 haimmekin sitten kotiin otuksen, joka rikkoi rauhan muuttaisi elämääni enemmän kuin olin kuvitellut: pienen mustan labradorinpennun, Ronjan. Koska huimaukseni ei ottanut laantuakseen aloin jo kyseenalaistaa, pärjäisinkö koiran kanssa - sitä kun pitää pystyä ulkoiluttamaan joka päivä! Eräs tk-lääkäri sitten totesi, että Jossu hei, ota se koira niin saat muutakin ajateltavaa kuin tuon huimauksen (jos H tätä joskus luet, niin haluan noiden sanojesi myötä kiittää sinua koko sydämestäni; ne olivat kuin potku persuksiini). Ronjan kanssa uutta elämää opetellessa kävin edelleen Fustraamassa, töissä, sekä pään magneettikuvassa pitkittyneen huimauksen vuoksi. Löydöksiä ei tehty, mutta oireilu jatkui. Turhauttavaa. Tässä vaiheessa asuimme jo T:n kanssa viikot yhdessä Porvoossa vuokrayksiössäni ja viikonloput Sipoossa. Ronjan kanssa eläminen oli landella huomattavasti helpompaa kuin kaupungissa ja aloimme pikkuhiljaa viettää yhä enemmän aikaa Sipoossa.. Vaivihkaa ;)

Kuihtunut, väsynyt, alakuloinen saikkulainen

Niskani oikea puoli muistuttaa liskon kaulusta kovin kulmineen

Äitienpäivänä Ronja pääsi ekaa kertaa Sipooseen ja matkusti rauhallisesti sylissä nukkuen

Koitimme T:n kanssa ylläpitää hymyäni edes jollain; tässä olemme lähi-leikkipuistossa pelleilemässä. Kuiduin kuihtumistani..

Kesäkuu

Kesäkuun alussa asuimme jo kokonaan Sipoossa kaikki kolme ja kuun keskivaiheilla suoritimme virallisen muuton. Irtisanouduin tk:sta Porvoosta ja olin toiveikas tervehtymiseni suhteen: olin vihdoin päässyt erikoissairaanhoidon puolelle ja fysiatrille, joka tuntui lukevan oireitani ja ajatuksiani kuin kirjaa ja tunsin suurta helpotusta kun oireilleni tuntui löytyvän selitys: kova stressi yhdistettynä liian rajuun liikuntaan, vähäiseen uneen ja ravintoon vetivät lihaskalvoni aina jalkapohjasta korvaan taakse asti jumiin ja tämä oli todennäköisin syy huimaukselleni. Sain lähetteen fysioterapiaan, johon pääsisin ensi kuussa.
Kesäloman pidin juhannsta edeltävänä viikkona, jolloin satoi jopa räntää. Kävimme T:n kanssa Vaasassakin, mutta siellä(kin) minua huimasi niin, ettei reissu kovinkaan onnellinen minun osaltani ollut. Minua harmitti ja itketti kesäkuussa(kin) usein, koska huimaus ei tuntunut ottaa laantuakseen lain, enkä pystynyt viettämään n.s. normaalia nuoren naisen arkea, koska en pystynyt käymään kaupungilla tai leffassa, vaan kroppani vaati säännöllisyyttä ja runsasta lepoa. Kovalla treenillä ja työllä hankkimani lihakset surkastuivat surkastumistaan ja olin usein todella alakuloinen tästä johtuen; itsetuntoni katosi kuin vesilammikko aavikolla ja kiitän luojaani siitä, että T jaksoi pysyä rinnallani ja tsempata minua ja yhteiselämäämme, vaikka olin kaikkea muuta kuin ihana tai halattava tapaus. Päinvastoin vaivuin itsesääliin ja maanrakoon kun mistään ei tuntunut tulevan mitään.

Mamin Ronttuli osoittautui hermojaraastavaksi energiapilleriksi, joka opettaisi meille vielä paljon, koettelisi hermoja ja parisuhdetta, mutta johon kiintyisimme yhä enemmän ja enemmän

Käytiin pennun kanssa mökilläkin, eikä se ollut moksiskaan veneen pörinästä huolimatta :) Fiksu tyttö!

Kroppani kuihtui ja kuihtui, yritin ylläpitää brunaa ja vuoroin rakastin koiraa kuin hullu, vuoroin huusin ja itkin raivosta ja epätoivosta kun en tuntunut sen kanssa pärjäävän

..ruokailu jatkui entiseen malliinsa kasviksia ja raejuustoa mussuttaen :D

Parisuhde oli todella koetuksella alakuoisuudestani johtuen, mutta tässä sitä edelleen ollaan :)

Oho, kooste taitaa olla parasta jakaa kahteen osaan sittenkin, jotta joku jaksaa lukea tämän loppuun asti :D To be continued siis..