Pari sanaa kiitollisuudesta

Huomenta ja aurinkoista perjantaiaamua kaikille! Kello on hieman yli 8 ja istun jo shortseihin ja bikiniyläosaan sonnustautuneena terassilla, Ronja jaloissani, ja paistattelen aamuauringossa. Otsikosta huolimatta on pakko kertoa, ettei oloni ollut kovin kiitollinen Ronjan pomppiessa vuoroin minun ja vuoroin T:n puolella sänkyä aamulla klo 5 lähtien. "Mamma mulla on asiaa" luki pennun silmissä, eikä hän millään suostunut uskomaan, ettei mammaa nyt tarvitsisi herättää. Pentuhan on siis ottanut tavakso tulla herättämää minut n varttia vailla kuusi ja toimii nelijalkaisena herätyskellonani - iPhonea en ole moneen viikkoon enää sitä tehtävää suorittamaan ole tarvinnut! :D Usein jään pariksi minuutiksi peiton alle Ronjan pussailtua valmiiksi, jottei pentu oppisi, että ihminen automaattisesti nousee ylös hänen pyytäessään. Ollaan nyt kuukauden päivät pyritty opettamaan Ronja herättämää meidät yöaikaan jos on tarve pissille. Alkuun pidimme makuuhuoneen oven suljettuna, jotta pentu varmasti tulisi herättämään hädän iskiessä (pentu kun ei mielellään tee tarpeitaan lähelle omaa petiään), mutta tällä viikolla aloimme pitää ovea avoinna koska Ronja alkoi herättämään meitä ihan huvikseenkin keskellä yötä. Puuta koputtaen ollaan nyt iloittu siitä, että vaikka pentu tallustelee pitkin kämppää yöllä, tulee hän edelleen herättämään jos on tarve käydä ulkona. Valitettavasti hän - taas vaihteeksi - viime yönä kävi herättämässä peräti 3 kertaa, mutta teki pissat vain kerran. Ollaan yritetty torua ja viedä päättäväisesti nappisilmä omaan petiin jos hän ei pissoja tai kasoja ulos tee ja menestys on tähän asti ollut vaihtelevaa, Pääasiassa hän onneksi tekee tarpeet aina pyytäessään. Mietiskelin tässä eilen, mitenköhän Ronja aikuisiällä sitten tekee ja tajuaako hän, että yön voisi myös pidätellä ja tehdä tarpeensa ulkona vasta silloin kun ihmisetkin nousevat? Nämä yölliset heräämiset ja katkonaiset unet verottavat niin minun kuin T:nkin voimia ja toivon, että Ronja todella oppisi piakkoin pyytämään ulos vain kun tarve t-o-d-e-l-l-a vaati, eikä huvikseen. Toisaalta eilen illalla kyllä sydäntäni lämmitti todella kun pentu kävi jo omaan petiin, mutta tuli ensin T:n puolelle sänkyä tsekkaamaan, että hän varmasti on paikalla, paineli omaan petiin ja tuli sitten toistamaan saman minun puolelleni ja jäi viereeni nukkumaan. Pentu nähtävästi varmisti, että lauma on koossa, ennenkuin rauhoittui nukkumaan. Mamin hellyyttävä pieni Bonsku <3

Mofan sylissä jeesuslapsena viime viikonloppuna

Vietän tänään palkatonta vapaapäivää ja tiedossa on reissu Helsinkiin fysiatriaan ja fysioterapeutille. Fustrasta ollaan nyt Janin kanssa pidetty kesätaukoa ja olen tehnyt keppiliikkeitä itsekseni kotona ja olen - kopkop - ollut yllättynyt siitä, miten hyvänä (olosuhteet huomioon ottaen) niskat ovat pysyneet. Sen jälkeen kun terveyteni alkoi mennä päin prinkkalaa olen oppinut arvostamaan arjen pieniä asioita. Toki olen aina esteetikkona (ja hömppänä) esim. tykännyt syödä näteiltä lautasilta tai nautiskellut naapurin vasta-ajetun nurmikon tuoksusta, mutta lojuttuani lattialla pääsemättä ylös selkäkivun vuoksi, oltuani viikon päivät työkyvytön huimauksen ja pahoivoinnin vuoksi ja pelättyäni kaupassa käyntiä olen tajunnut, että niitä arjen pieniä asioita fiilistelemällä, elämästä saa paljon enemmän irti. Niinhän sitä sanotaan, että terveyttä osaa arvostaa vasta kun sen menettää - ja se pätee moneen muuhunkin asiaan - mutta aika ajoin sitä joutuu silti muistuttamaan itseään siitä ja positiivisen ajattelun voimasta.

Otetaan blogit esimerkkinä: monet kirjoittavat blogeihinsa ainoastaan kultahipuista, keijukaisista ja arjen hyvistä hetkistä, koska haluavat säilyttää bloginsa hyvän mielen ja fiiliksen paikkana - pakopaikkana, jonne voi karata arjen sadepilvien kaatuessa päälle ja muistelemaan, miten paljon hyvää ympärillä itse asiassa on. Minusta se on fine, mutta itse luen mieluiten blogeja, joissa kerrotaan niin elämän myötä- kuin vastoinkäymisistäkin, koska ne ovat mielestäni uskottavampia. Kyynikkona sitä helposti turhautuu omaan elämäänsä ja sokaistuu näkemään mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä on, jos pelkästään lukee ja näkee kuinka hyvin muilla menee. Vaikka sitä kuinka tietäisi, että blogeihin kirjataan vain murto-osa esim. päivän tapahtumista ja tieten tahtoen jätetään ne ikävät asiat pois ja korostetaan niitä täydellisen ihania hetkiä voi tuntua hankalalta muistuttaa itseään siitä, ettei kellään todella mene niin hyvin, kuin mitä teksteistä annetaan ymmärtää. Syy tähän on varmasti ihmisen suurin ja turhin ominaisuus, kateus: ainahan sitä kadehditaan muita kun heillä menee hyvin, ikinä ei muisteta, että siinä omassakin elämässä on paljon hyvää ja masistellaan ja mutrustellaan epäreiluutta. Noina hetkinä olisi tärkeätä havahtua, katsoa peiliin ja miettiä uudestaan: minkälaisia tunnelmia kateus toista kohtaan herättääkään itsessä? Mitä jos iloitsisikin toisen puolesta? Tai mitä jos kadehtisikin toisen saavutuksia, mutta näkisikin, mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä ja ympäristössä on ja toteaisi, ettei kaikkea voi saada ja ettei kaikilla voi mennä samaan aikaan yhtä hyvin? Havahduin itse eilen pyörälenkille lähtiessäni, että asenteeni oli - jälleen kerran - suorastaan vammainen: ärsyynnyin kaikesta mitä potilaat tai T pyysi, räpätin pienimmästäkin asiasta ja hermostuin turhasta ja mietin, miksi miksi miksi asiat eivät voisi olla toisin? Miksi minun aina pitää? Noin puolessa välissä lenkkiäni huomasin vihdoin, mitä raitis ilma ja päätökseni ajatella positiivisemmin, sai aikaan: mieli kirkastui ja yhtäkkiä aloin jopa häpeämään omaa, lapsellista käytöstäni. Ei todellakaan ole minulta pois, jos joku toinen on onnellinen. Jos joku jää pian lomalle ja minun lomani on jo loppu eikä seuraavaa ole tiedossa.  Jos jonkun parisuhde vaikuttaa virheettömältä (pah, kenenkään ei ole!) kun oma ei tunnu sujuvan kuin ruusuilla tanssi, vaan toisen naamataulu ärsyttää. Jos jollain toisella on varaa ja mahdollisuus matkustaa, kun itse yritän nyt panostaa säästämiseen, enkä uskalla edes unelmoida matkailusta kiitos niskajumien ja huimauksen. Mielestäni on väärin yrittää olla kadehtimatta toisen onnea - tuskin siihen kukaan pystyy! - mutta sen sijaan, että täyttäisi mielensä harmailla sadepilvillä ja kielteisellä perse edellä-asenteella, kannattaisi yrittää imeä energiaa toisen onnesta ja avata silmänsä sille, mikä omassa elämässä on hyvää.

Päätin listata tähän alle paria syytä, joista olen onnellinen ja jotka tuovat minulle iloa:

- hiljaiset lenkit Ronjan kanssa. On vapauttavaa lähteä kuudelta ulos haukkaamaan happea, olla hiljaa ja tassutella pennun kanssa (kunhan ei pennulal keitä yli, energia tursua kuin tulivuoresta ja näykkimistä aloiteta) hiljakseen ennenkuin on aika kohdata arjen hektisyys ja kiire
- kun pentu änkeää syliin ja silminnähden hakee läheisyyttä, tuo lelun heitettäväksi tai käpertyy jalkojen juureen makoilemaan
- hiljainen hetki T:n kanssa ennen nukkumaan ryhtymistä: pidetään kädestä kiinni, ollaan hetki lusikassa tai maataan vain vierekkäin toisen hengitystä kuunnellen. Aamulla annan usein aamusuukon, vaikka hän jää vielä nukkumaan minun ja pennun noustessa. Tykkään itse heräillä hiljakseen ja olla hetken aamulla yksinäni, eikä minua siksi lainkaan haittaa, että T jää koisimaan vielä. Aamupalaa syömme kuitenkin jotakuinkin aikataulun salliessa yhdessä, samoin iltapalaa. Ruokapöydän ääreen kokoontuminen ja rauhoittuminen on tapa, jota toivoisin pystyväni jatkaa myös, jos perhe meille suotaisiin. Siinä yhdessä syödessä vaihtaa automaattisesti kuulumiset ja ollaan edes hetki yhdessä rauhassa
- lounas työpaikan parvekkeella: työpäiväni vietän muutoin sisällä, mutta lounasaikaan meillä on mahdollisuus istua kahvilan parvekkeella eväitä tai ruokalan antimia syöden ja voi jösses kuinka hyvältä tuntuu hengittää sen puolen tunnin ajan puhdasta happea ja tuntea auringonsäteet ihollaan
- maitovaahto aamukahvissa (gogo Ikean 1,50e maidonvaahdottimelle vaan! ;))
- perhe. Emme näin kesäaikaan tapaa yhtä usein, emmekä varsinkaan nyt kun muutimme T:n kanssa yhteen. Hassua sinänsä, koska asumme vanhempieni ja vanhimman siskoni kanssa samalla paikkakunnalla jopa! Olemme kuitenkin tiiviisti äidin kanssa liki päivittäin puhelimitse yhteydessä ja jopa liki 25-vuotiaana tuntuu sydäntä lämmittävältä kun iPhonen näytössä vilkkuu "Mamma" - äiti soittaa. Isovanhempiani yritän käydä katsomassa vähintään kerran parissa viikossa, mikä kyllä on naurettavan harvoin, koska hekin asuvat samalla paikkakunnalla. Oma arki vain tuntuu verottavan niin paljon aikaa koiran lenkittämisen ja pyykin pesun ja arjen pyörittämisessä, ettei aika aina tunnu riittävän. Ellen ehdi käynnille, olen ottanut tavaksi edes soittaa ja kysellä kuulumisia viikottain. Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä enemmän isovanhempiaankin arvostaa
- liikunta omaa kehoa kuunnellen; minulle uusi tuttavuus, jonka olen vasta hiljattain opetellut. Aiemmni harrastin liikuntaa itseäni pakottaen kroppaa kuuntelematta ja se veti minulta lopulta elämäni surkeimpaan kuntoon. Harrastan edelleen liikuntaa päivittäin (koska kroppani vetää totaalijumiin jos vietän sen enimmäkseen paikallani ollen), mutta eniten saadakseni raitista ilmaa ja täysin fiiliksen mukaan: jos työpäivä on ollut hektinen, käyn lihasten jaksamisen mukaan juoksemassa, sauvakävelemässä tai rauhallisesti kävelemässä. Jo puolen tunnin sessio nollaa aivot ja riittää. Aiemmni luulin, ettei aivoja ja mieltä saa nollattua kuin tunnin tapporääkillä salilla. Kaipaan vielä lihaskuntoa ylläpitävää jumppaa ohjelmaani, mutta kiitos Fustran pyrin tekemään keppiliikkeitä edes 3 kertaa viikossa, sekä lisäksi Fustran metodeja noudattaen lihasliikkeitä pienin käsipainoin, sekä kehon omaa painoa vastuksena käyttäen. Noiden myötä olen tajunnut, ettei hikeä pintaan saadakseen välttämättä aina tarvitse ladata 100kg prässiin tai ajaa salille jumppaan; keskittymällä siihen mitä tekee, saa kyllä lihaksetkin tärisemään ;)
- aurinko. Auringonvalo lämmittää mieltä ja kehoa, ruskettaa nätisti ihoa ja tekee mielen virkeäksi. Työpäivän aikana en ulkona voi käydä muutoin kuin lounaalla ja toivonkin aina, että viikonloppuisin olisi poutaa jotta voisin nauttia auringosta mahdollisimman paljon. Onneksi aurinko on nyt paistanut myöhäiselle iltaan, joten olen ehtinyt nauttimaan siitä myös arkena :)
- kaunis koti. Ehdimme asua jonkin aikaa yhdessä, ennenkuin muutimme Ronjan kanssa virallisesti tavaroinemme T:n katon alle. Ennen tavaroideni saapumista oli kämppä, noh, poikamiesboksimaisesti sisustettu (:D) enkä tuntenut oloani täällä kotoisaksi. Asetettuamme aloillemme ja muutettuamme sisustuslinjaa tavaroideni myötä, noh, kodinomaisemmaksi (sori T, no offense!) on oloni tässä asunnossa turvallinen ja se tuntuu todella kodilta. Aiemmat (vuokra)kämppäni ovat tuntuneet väliaikaisilta ratkaisulta (mitä ne ovat olleetkin, nimim. muuttanut 6 kertaa 6 vuoden aikana) enkä ole oiekin osannut asettua niihin rauhoittumaan. Nykyinen asuntomme tuo minulle lähes ja pikkuhiljaa sen saman fiiliksen, jonka lapsuudenkodissaan tuntee ja voin olla täällä turvassa ja täysin oma itseni :)

Noin, siinä oli vasta pari asiaa, mutta noita yritän muistuttaa itseäni ajattelemaan kun naama vääntyy mutrulle, mieli sadepilveen ja kateus alkaa kalvaa. Aina se ei ole helppoa, enkä kuvittelekaan ettenkö joskus olisi pahalla päällä, kaikki ottaisi pattiin ja tuntuisi epäreilulta ja minua harmittaisi. Ehhei - se varsinainen vale olisikin, koska kenenkään elämä ei ole virheetön! Mutta jos pääasiassa muistaisi ajatella niitä iloisia asioita silloin kun elämä alkaa potkia päähän, tuskin niitä harmaita paikallisia sadepilviä kovin montaa olisi ;)

Mukavaa perjantaita kaikille! Toivottavasti tästä päivästä tulee hyvä juuri SINUN kohdallesi! :)

Ajatuksia tulevasta, terveydestä ja avunpyyntö. Ojennatko auttavan kätesi?

Tittidii ja heippahei ja mukavaa tiistai-iltaa! Olen nyt "salaiset toiveeni"-postauksen jälkeen pyöritellyt enemmän ja vähemmän ajatuksia päässäni niin blogin kuin omankin tulevaisuuteni kohdalla, mutten ole päätynyt yhteenkään lopulliseen päätökseen. Apua siis kaivattaisiin ja kipeän kuumeisesti.

"Salainen" toiveeni (heittomerkit, koska toive ei kovin salainen enää ole nyt kun sen olen täällä paljastanut, toim.huom.) on se, että voisin jotenkin kehittää blogiani, ikäänkuin suurentaa sitä ja hyödyntää sitä työssäni. Tulevaisuudessa ihmiset tulevat - tätä kehitystahtia seuraten - hyödyntämään koneita ja tietotekniikkaa yhä enenemissä määrin ja uskon vahvasti, että myös terveydenhuolto tulee hyödyntämään tätä informaatiokanavaa tavoittaakseen ihmiset. Ennen vanhaan erilaisia ryhmiä järjestettiin terveyskeskuksissa ja illanistujaisissa kokoonnuttiin yhdessä puntarille, mutta nykyään ei ihmisillä ole a) aikaa, b) kiinnostusta lähteä kotoa pois kun sinne vihdoin on rankan työpäivän jälkeen päässyt ja kynnys lähteä esim. pudottamaan painoa on huomattavasti korkeampi. Ennen olisin vahvasti ollut sitä mieltä, että n.s. ajanpuute on pelkkä tekosyy, mutta hankittuani koiran ja aloitettuani nykyisessä työpaikassani ymmärrän, miksi ihmiset jättävät illanistujaiset välistä: aikaa ei vain ole kaikkeen! Itsekin rojahdan joka ilta rättiväsyneenä vuoteeseen noustuani ennen kuutta, käytettyäni koiran, käytyäni töissä 7:45-16:15 + ajomatkat, käytettyäni jälleen koiran.. Noiden lisäksi täytyy yrittää edes jossakin välissä moikata avopuolisoa ja vaihtaa kuulumisia, hoitaa kotia ja ehtiä huolehtimaan omastakin kropasta. Ajantajuni on muuttunut TÄYSIN Ronjan saavuttua talouteen, koska olen joutunut karsimaan omista menoistani ja mielenkiinnoistani. Koira vaatii uhrauksia, mutta toimii mielestäni loistavana opettajana esim. mahdollisia tulevia lapsia ajatellen. Koiran sentään voi jättää pariksi tunniksi yksinään esim. kauppareissun tai lenkin ajaksi, mutta vauvaa tai lasta ei; jos ei lapsen fiilis ja vointi salli, ei Ikeassa tai pururadalla pahemmin käydä. Piste. Joten nöyrä ja suuri anteeksipyyntö ja kumarrus kaikille teille, joita joskus olen haukkunut "pullamössökotiäideiksi" jotka eivät huolla omaa kehoaan vaan haisevat puklulta, omistavat mustempaakin tummat silmäpussit ja syövät levyllisen suklaata päivittäin jaksaakseen kahden tunnin yöunien voimalla hoitaa taloutta, lasta ja arkea - mahdollisesti myös isäntää. Sen enempää palajstamatta voin kertoa, että tässä taloudessa ei riidoilta ja morkkiksilta olla säästytty mitä tulee ajankäyttöön koiran myötä. Koira opettaa ihmistä niin yksilönä kuin pariskuntaa parina: kompromisseja ja uhrauksia joko tehdään tai sitten mennään päin honkia, itketään ja erotaan. Mustavalkoista ajattelua ehkä, mutta fakta homma.

Miten lähtisin siis yhdistämään huonosti voivaa yhteiskuntaa, joka mieluummin jää kotiin makoilemaan käsi sipsipussissa pikkuruiseen terveysintoilijan maineeseen saaneeseen blogiini ja intohimooni valistaa ihmisiä kohti terveellisempiä elämäntapoja? En tiedä. Nykyään on olemassa kaiken maailman health coacheja ja muita guruja, fitness-buumista puhumattakaan. Toiveeni olisi se, että yhteiskunnasta saataisin yhä enemmän keskustelua aikaan miten ihmiset voisivat edistää TERVEYTTÄÄN, eikä miten saada näkyvämpiä lihaksia, mikä ruoka-aine sisältää eniten proteiineja tai miten "mennään omaan itseen" ja päädytään Zen-tilaan. Pah. Nuo kaikki edellämainitut ovat toki karikoituja, mutta nyky-yhteiskunnassa harmittavan tavallisia päämääriä, joihin ihmiset pyrkivät. Missä on koko elämän kestävät päätökset, siis ne, joita noudatetaan läpi koko elämän? En usko, että yksikään ihminen jaksaa noudattaa paleo-dieettiä, syödä purkkitonnikalaa tai käydä salilla ja pumpata rautaa 4 kertaa viikossa lopun elämänsä. Ja voin todistaa sen: olen elävä esimerkki.

Tässä kohtaa sopii nauraa ja tahtoo ja huvittaa - onhan minulla kokemuksen vankkaa pohjaääntä käytettävissäni hurjan 24 vuoden ajalta - mutta voin taata, että olen käynyt läpi niin monta eri vaihetta, mokaa, ojanpohjaa ja mäennyppylää, että tiedän mistä puhun. En nyt aio alkaa jälleen paasata kokeilemistani dieeteistä, syömishäiriöistä, sairaalareissuista ja pelkotiloista (niistä voi lukea aiemmista postauksista), vaan haluan päinvastoin valottaa miten hyvältä tuntuu nyt kun olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää ja oivaltaa, miten ihmisen kuuluu hoitaa itseään, terveyttään ja kehoaan ja löytänyt tavan, jota uskoisin voivani noudattaa lopun elämää siitä sen suurempaa numeroa tekemättä. Mikä on salaisuuteni? Kohtuus. Kaikessa. Niin kliseiseltä ja tylsältä kun se kuulostaakin, niin olen todennut, että kohtuus niin ruoassa, herkuttelussa, naurussa, itkussa, liikunnassa kuin levossakin on kultainen keskitie ja ohjenuora, jota noudattamalla ihminen pysyy tasapainoisena. Kaikenlaiset ääripäät, puhuttiin sitten tiukasta dieetistä, joka toki toimii ja voi olla hyvä esim. painonpudotuksen alkuvaiheessa, tai treeniohjelmasta, jonka avulla huonokuntoinen saa nopeasti tuloksia aikaan, eivät loppupeleissä ole kestäviä ratkaisuja - ainoastaan tilapäisiä perseelle potkuja ja boostereita kohti terveellisempää, parempaa ja tasapainoisempaa elämää. Mielestäni kaikkien personal trainereiden, lääkäreiden ja jumppamaikkojen tulisi painottaa oppilailleen, potilailleen ja asiakkailleen myös sitä rääkin, alkurykäisyn ja dieetin jälkeistä elämää ja miten sitä tulisi elää ja noudattaa. Usein asiakas tai potilas jää tyhjän päälle sopimussuhteen päätyttyä ja palaa pian vanhoille tutuille (epäterveellisille) raiteilleen. En usko, että yksikään ihminen tieten tahtoen piinaa itseään tiukalla dieetillä 12 viikon ajan (haaveenaan terveempi ja kestävämpi keho) palatakseen takaisin lähtökohtaansa surullisena ja huonovointisena - usein suuret rahat ja hikikarpalot investoineena.

Hui, tuntuupas tämä aihe nyt leviävän käsiin - tästähän voisi kirjoittaa vaikka kirjan! Pointtini on kuitenkin se, että haluaisin olla joko se "välikäsi" tai laskeutumisvalo (thii, Ressu Redford ;)) jota ihmiset voisivat esim. tiukan dieetin ja PT-session vedettyään seurata tai sitten se alkutekijöistä lähtien oleva tukihenkilö ja -pilari, joka neuvoisi niin terveyttä, sairautta kuin henkistäkin puolta vaivaavissa asioissa. Asiantuntemusta minulla löytyy niin koulunpenkiltä, työelämästä kuin (valitettavasti myös) kokemuksen ja kantapään kautta opittuna ja uskon, että erityisesti se, että omaan niin paljon myös huonoja kokemuksia ja kommelluksia, tekisi minusta helpommin lähestyttävän ja uskottavan. Mikään fitnesshirmu tai huippu-urheilija en koskaan ole ollut, enkä tule koskaan olemaankaan. Sikspäkin ja kapean uuman kohdalla minulta löytyy pieni pömppämaha ja olen aikamoinen hölösuu, mutta myös oiva kuuntelija ja ihmistuntija. Itselleni ainakin on tärkeätä, että henkilö joka minua neuvoo elämään tasapainoisesti, herkuttelemaan ja hölläämään välillä ja harrastamaan liikuntaa arjen sallimissa rajoissa, on itsekin "normaalin" näköinen ja oloinen. Perus-pessimistinä en vain osaa pitää sikspäkillä varustettua nollaprosentin omaavaa bikinimisua yhtä uskottavana kun puhutaan esim. jätskin syömisestä suoraan paketista tai punttitreenin tekemisestä kotona huippu-salin sijaan. Entäs siellä?

Tänä päivänä tuntuu, että lähes joka toinen blogi käsittelee terveyttä ja treeniä, enkä tiedä saanko blogini nousemaan koskaan sellaiselle tasolle kuin ne "terveysblogit" joita itse arvostan, saati sitten kasvamaan samalle tasolle. Tiedän vain, että olen tyytyväinen jos sanomani koskettaisi edes jotakin ja hyödyttäisi edes yhtä ihmistä. Blogini on jo jonkin aikaa itse asiassa noudattanut sitä n.s. linjaa, jota haluan sen noudattavan ja jota yritin tuossa yllä selittää ja selventää, mutta miten sen lopullisen faceliftin teen, on minulle epäselvää. Itsestäänselvyys on se, että kuviin haluan ja aion panostaa ja postauksia tulee sen myötä - arjen salliessa - tulemaan useammin. Laatu ei silti saa kärsiä enkä aio edes yrittää kirjoitella fiksuuksia päivittäin. Tykkään itse välillä niin lukea kuin kirjoittaakkin pinnallisemmista aiheista kuten ostoksista ja keijukaispölystä, mutta pääpaino tulisi siis jatkossakin seuraamaan tätä terveyslinjaa.

Mentiinpäs nyt korkealle, mutta toivottavasti saitte pointtini ja sanomani kiinni, koska nyt minua kiinnostaisi kuulla mitä ajatuksia nämä teissä herättävät?

Kuvituksena saldoa viime viikonlopulta, jonka vietimme sekä mökillä, että vanhempieni luona :)

Viime viikkojen oivalluksia ja pari sanaa (pari)suhteista

Aih, ihanaa vihdoin kesä on täällä! Koneen ääressä tulee vietettyä yhä vähemmän aikaa nyt kun aurinko VIHDOINKIN on älynnyt alkaa paistamaan täällä Suomessakin, eikä blogitaukoilu näe loppua. Noh, ehkäpä sitten syksymmällä on taas enemmän kiinnostusta istua illan hämärässä kirjoittelemassa. Haluan nyt mieluummin nauttia kesästä ja tästä hetkestä juuri tässä ja nyt, enkä koe morkkista - ennemminkin harmitusta - siitä, etten ehdi kirjoittelemaan kuulumisia.

Koska postauksia tulee nyt normaalia hitaammalla tahdilla, ajattelin tehdä n.s. yhteenvedon viime viikoista, mitä oivalluksia olen tehnyt (pitäisi muuten muuten hankkia pieni muistikirja, jonne nämä voisi aina kirjata ylös ja lueskella niitä sitten vanhainkodissa - kyllä hymyä riittäisi ;)) ja mitä yhteenmuutto on tuonut tullessaan.

Lähdetään oivalluksista liikkeelle: oivalluksia, älynväläyksia tai muita fiksuja ideoita saan useimmiten lenkillä ollessani ja ajattelen usein, että hitsi - tämän oivalluksen haluaisin jakaa jonkun kanssa. Useimmiten blogi tulee ekana mieleen; tiedä sitten lukeeko kukaan niitä, mutta jos joku niistä voisi hyötyä niin why not ;)

- kunnon lepopäivä kannattaa välillä; maattiin koko viime lauantaipäivä kotona, enkä poistunut muutoin kotoa kuin kauppaan pari kertaa, lenkittämään Ronjaa sekä illalla rauhalliselle kävelylle T:n kanssa. Perjantaina kävimme paikallisissa tansseissa pyörähtämässä ja nukkumaanmeno venyi, mikä tuntui koko kropassa kun koira eli arki-aikaa ja herätti jo 6-aikaan.. Sunnuntaina päätin sitten lähteä kaupassa käynnin jälkeen "lyhyelle lenkille", mutta päädyinkin vetäisemään hymyssä suin reilu 10km juoksulenkin helteestä huolimatta pururadalla viilettäen ja kotiin saapuessani olin kuin mikäkin Hangon keksi. T:kin totesi, että olin niin onnellisen näköinen, ettei minun enää kannattaisi sanoa, että käyn lyhyellä lenkillä jos pitkä lenkki tekee minut noin onnelliseksi! :D Koko maanantainkin olin yhtä hymyä ja uskon, että sunnuntain onnistunut lenkki oli pääsyy siihen :) Jaksoin jopa pirteänä ylös, vaikka Ronja herätti minut jo ennen kuutta! Eli mitä opimme tästä? Lepo ja lenkkeily - sopivissa määrin - kannattaa :)

- Muistatteko kun kerroin, että lääkärit kehoittivat minua nostamaan painoa ja että kerroin sen olevan (henkisesti) odotettua vaikeampaa? Olen yrittänyt välttää vaa-alla käymistä (koska se "lyö helposti yli" ja käyn vaakailemassa päivittäin..) ja lauantaiaamuna kun sitten kävin tarkistamassa painoni, petyin: jopa alempi kuin aiemmin. No, ihmekös tuo kun lihakseni ovat pienentyneet salilla käymisen jälkeen.. Koska rakastan kasviksia ja n.s. terveellistä ruokaa yli kaiken, enkä tahdokaan nostaa painoani syömällä roskaruokaa tms. jolla paino siis nousisi nopeasti, päätin, että lisään nyt ruokavaliooni terveellisiä runsasenergisiä juttuja. Ostin nyt viikonloppuna saksanpähkinöitä ja ripottelin niitä tuorepuuron joukkoon, kera aprikoosien ja mansikoiden ja voi oksat pois ja huomio kaikki - kokeilkaa tätä comboa! Voisin lusikoida aamutuorepuuroa loputtomiin, massu pysyy pitkään täytenä eikä nälkä yllätä ja koostumus on loistava: hiilareita ja kuituja luomu-kaurahiutaleista, protskua luonnonjugurtista, omegoita ja kuituja chia-siemenistä, antioksidantteja ja vitamiineja (sekä makeutta ;)) nektariineista ja mansikoista, sekä hyviä rasvoja, kuituja ja protskua saksanpähkinöistä.

- Miten saada lisättyä vauhtia juoksulenkeillä? Noh, lähdeppä pururadalle aurinkoisena päivänä ja kyttäile ojanpenkkoja - takuuvarma kirittäjä meitä käärmeitä kuollaksemme pelkääville ;)

- Kotimaisia mansikoita kannattaa ostaa ja syödä N-Y-T - ne on vaan niiiiin hyviä!

- salainen toiveeni olisi, että voisin panostaa blogiini enemmän ja erityisesti kuviin. Tällä hetkellä huomaan, ettei minun tee mieli kirjoittaa tänne, koska minulla ei ole kuvia lisättävänä. Osasyy kuvien vähyyteen on se, että järkkärini on niin valtavan kokoinen, ettei sitä jaksa roudailla mukanaan. Rahaa on nyt palanut ties mihin, joten olen toistaiseksi tyytynyt vain katselemaan ja haaveilemaan m.m. Olympus PEN:iä, mutta uskoisin että sen kaltainen pieni järkkärilaatuisia kuvia ottava kamera voisi olla järkevä hankinta. Minään fashionistana en itseäni pidä, mutta koska tykkään itse katsella toisten asukuvia (koska inspiroidun niistä) olisi kiva näytellä niitä omia - arkisiakin - asuja täällä, mutta myönnän, etten kertakaikkiaan KEHTAA laittaa niitä tänne näytille juuri siksi, etten kovin muotitietoinen ole. Mitä mieltä siellä puolen ruutua ollaan: "kelpaavatko" sinulle myös arkisemmat, n.s. tavallisen ihmisen asukuvat, joissa esiintyy perusvaatteita tyyliin H&M:stä ja Vilasta, vai katseletko mieluummin luksus-merkkeihin sonnustautuneita ihmisiä? Ulkonäköön tulee taas panostettuan aiempaa enemmän kun mieli on muutenkin virkeämpi ja siksikin sitä olisi kiva näytellä täällä, kun talvella ja keväällä tuli aika surullisenkin näköistä matskua esiteltyä..

Sitten pari sanaa (pari)suhteista: muutettiin siis nyt ihan virallisesti saman katon alle T:n kanssa ja se on - ihan odotetusti - nostattanut kaikenlaisia tunteita pintaan. Itselleni tämä on jo 3. avoliitossa elo, T:lle taas ensimmäinen ja asuttuamme molemmat pitkän aikaa yksinämme, vaatii uusi tilanne runsaasti totuttelua. Hassua sinänsä, koska olemme asuneet yhdessä näin epävirallisesti jo kuukauden päivät, mutta nyt kun sitä n.s. "varakotia" Porvoossa ei enää ole, tuntuu tilanne ihan erilaiselta - kuitenkin todella hyvältä. En tiedä millä sanoin kuvailisin, miten onnellinen tällä hetkellä olen, enkä aio yrittääkään vaan yritän nauttia tästä. Myönnän, etten viitsi hehkuttaa oloani jo sen takia, etteivät omat kokemukseni ja taustani ole ne parhaat mahdolliset; niin paljon olen viime vuoden aikana ottanut takkiin, etten viitsi hihkua muutoin kuin itsekseni silloin kun elämä tuntuu sujuvan. Toki yhdessä asuminen vaatii sumplimista, toisen ottamista huomioon ja omien tapojen mahdollista rukkaamista, mutta perusfiilis avoliitostamme on hyvä ja kämppään ja järjestelyihin tunnumme kaikki kolme - Ronja mukaan lukien - olevan tyytyväisiä :)

Olen jo pitkän aikaa sitten huomannut, että olen a) vanhentunut, b) kalkkeutunut c) tylsistynyt, mutta minä todella n-a-u-t-i-n kotoilusta, kotitöiden teosta ja oloilusta. Tiedä sitten johtuisiko siitä, että viiletin kaiket illat Porvoossa asuessani salilla tai lenkkipoluilla ja käännähdin ainoastaan kotona syömässä ja nukkumassa; en yksinkertaisesti osannut rauhoittua omaan seuraani. Nykyään käyn edelleen lenkillä päivittäin, mutta osaan myös rauhoittua jo edes pikkuhetkiksi TV:n ääreen illalla sängyssä maaten tai lehteä lukien. Seuraavaksi pitäisi löytää jokin romaani, joka imaisisi minut mennesään ja voisin syventyä siihen :) Luin mielenkiintoisen artikkelin uusimmasta Kauneus ja Terveys-lehdestä, jossa kerrottiin, miten älypuhelimet estävät nykyihmistä tuntemasta kaikkia tunteitaan - niitä ikäviäkin - ja "kestämään" yksinoloa ja miten ne vaikuttavat ihmisten seksielämään. Tunnistin itseni - tai noh, meidät - artikkelin luettuani liiankin hyvin: sen sijaan, että juttelisimme peiton alle sukellettuamme, nappaamme molemmat joka ilta iPhonet käteen ja räpläilemme niitä kunnes sammutamme vaot, annamme hyvänyön-pusut ja toivotamme hyvät yöt. Kerroin tekemästäni huomiosta T:lle ja hänkin naurahti, että hitto - totta, että vietämme illan viimeiset minuutit puhelimen kanssa toistemme sijaan. Ikään kuin valitisisimme mieluummin CSI-pelin tai Instagramin partnerin sijaan! Sanon vaan: modernit ihmiset.. :D Päätinkin itse siltä istumalta, että aion keskittää illan viimeiset minuutit kirjan lukemiseen tai T:n kanssa höpöttelyyn (mitä kyllä harrastamme iPhoneilun lomassakin..) kännykän sijaan. Instagramia ja Facebookia kun tulee rämplättyä pitkin päivää muutenkin, eikä tuo puhelimen tuottama sinivalo nyt tunnetustikaan ainakaan helpota unen tuloa.

all pics from google.fi

Ojojoj, efter att solen börjat lysa märker jag hur intesset för att sittä inne framför datorn bara sjunker och sjunker. Jag tänkte därför göra en kort sammanfattning av mina tankar under de senaste veckorna för att litet kompensera min frånvaro här ;)
Först några tips:
- en ordentlig vilodag nu och då lönar sig: jag vilade HELA lördagen och sprang en av mitt livs bästa dryga 10km på söndagen trots värmen och sken som en sol ännu hela måndagen
- trots läkarnas uppmaningar att öka i vikt har jag inte lyckats något vidare och vägrar äta skräpmat för att öka hastigt i vikt. Köpte därför valnötter på lördagen och äter nu några varje morgon i samband med min dunder-gröt bestående av yoghurt, luomu-havregryn, chia-frön, jordgubbar och aprikoser. Nej fy tvi vet ni så gott och hälsosamt det är - prova fast!
- ÄT finska jordgubbar NU; de är sjukt goda!
- läste en intressant artikel i nyaste Kauneus ja Terveys om hur smarttelefonerna försämrar folks sexliv, samt låter oss kringgå att känna ensamhet och andra trista känslor (istället för att känna dem, spelar vi på telefonen eller Facebookar..). Snacka om att bli röd om kinderna då jag kände igen situationen som beskrevs i artikeln: i stället för att kramas med vår partner, är mobiltelefonen den vi håller i handen om kvällarna i sängen innan vi lägger oss. No-no-no, slut med det och fram med kramar och böcker i stället! Har ni tips på bra romaner som jag riktigt skulle "sugas in i"? Förr läste jag en massa deckare, men försökte mig nyligen på en och konstaterade att mitt liv innehållit så mycket drama att jag föredrar lättare skräp
- jag drömmer i smyg om att kunna satsa mer på bloggen - i form av både text och bilder. Jag märker att mitt intresse för att skriva sjunker då jag inte har några bilder att publicera. En delorsak till detta är att min systemkamera är så grymt stor att jag sgsm aldrig bär den med mig och får således inga "ajoura" bilder tagna. I och med att jag nu åte börjat satsa mer på mitt utseende drömmer jag också om att publicera outfit of the day-bidler, men vet inte om det är till någon nytta eller om jag täcks, då jag inte är någon fashionista. Vad tycker ni: vill ni se bilder på helt vanliga outfits, typ H&M och Vila-kläder eller föredrar ni mer märkesinriktade bilder, typ Chanel och sånt?
Överlag går det bra i mitt liv, men jag vågar knappt "hehkuttaa" det eftersom mina erfarenheter av att skrika högt av lycka inte är så goda. Därför nöjer jag mig med att viska tyst med ett leende på läpparna att jag nu för första gången på långa tider är lycklig - påriktigt! :)

Hyvän huomenen toivotukset, uusi koti ja sekasorto muuton jäljiltä

Huoh, VIHDOINKIN se on ohi. Muutto nimittäin. Ilmoitin miehelle jo eilen, ettei tule hetkeen pääsemään minusta ja koirasta eroon koska en yksinkertaisesti JAKSA muuttaa pian taas. Eilinen muutto oli 6. muuttoni sitten vuoden 2008 ja lyhyellä matikalla laskettuna tämä tarkoittaa muuttoa per vuosi. Onhan muuuttamisess toki hyviäkin puolia: tavarat tulee säännöllisin väliajoin katsottua läpi ja turhat karsittua pois, eikä ehdi sammaloitumaan kun ei vietä pitkää aikaa paikallaan, vaan siirtyy uusiin kuvioihin ja näkee uusia paikkoja, tutustuu uusiin ihmisiin ja yrittää sopeutua uusiin paikkoihin. Vastakohdaksi muuttaminen on älyttömän rasittavaa pakkaamisineen, eikä se uusien ihmissuhteiden luominen ainakaan tässä iässä kovin helppoa tai sokerista ole. Nuorempana ja eritoten opiskellessa tutustuu automaattisesti saman ikäisiin ja henkisiin tyyppeihin, mutta työelämään siirryttyään kaveripiiri monipuolistuu, eikä ainakaan hoitoalalla terveyskeskuksessa aina kovin nuorta jengiä työskentele (siellä työskentelevät ikinuoret, energiset ihmiset ;))

Eilen illalla uni maittoi hyvin rynnittyämme koko päivän ees taas tavaralaatikoiden kanssa. Itse aloitin päivän käymällä kaupassa hakemassa tarpeet päivällistä varten (pitkästä aikaa uunimakkaraa ja uusia perunoita, yum!), josta suuntasin Porvooseen kirpparille (Löytöpiste Tarmolassa, pöytä nro 36, vinkvink ;)) viemään kamaa ja siitä kämpälle tyhjentämään kanahäkkiä, pakkaamaan tavaroita ja suorittamaan loppusiivousta. T:n ja V:n vihdoin saapuessa puolen päivän jälkeen olin jo aivan nääntynyt ja kiukkuinen, eikä laatikoiden roudaaminen olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää. Vaan turhaan sitä siinä kohtaan enää oli tuskailla; päinvastoin pistimme töpinäksi ja pakkasimme omaisuuteni kuorma-autoon puolessa tunnissa ja suuntasimme kohti Sipoota. Ajoin itse edellä omalla autolla ja sujahdin kaupan kautta hakemaan aamulla unonhtamani jutut ja kurvasin kotipihaan samaan aikaan poikien kanssa. Poikien kantaessa mööpeleitä sisälle, pistin perunat kiehumaan ja laitoin makkarat uuniin (grillimakkaroihin viillot, päälle kananmuna-maito-sinappi-ketsuppi-seos sekä juustoraaste ja uuniin 225 kunnes pinta sai väriä. Itse en grillimakkarasta välitä, joten tein samanlaisen setin itselleni kalkkunanakeista + sama seos pälle + sekaan kukkakaalia ja broccolia) ja lenkitin äkkiä Ronjan, joka oli aivan ihmeissään miksi ihmeessä kannoimme yhtäkkiä sellaisen määrän tavaraa kotiin.
Saatuamme kamat sisälle oli ruoka sopivasti valmista ja istahdimme pöydän ääreen. Voi jukranpujut, en edes muista koska ruoka olisi maistunut yhtä hyvälle kuin eilen (tsekatkaa ohje yltä - ei hassumpaa eikä kestänyt edes kauaa tehdä!). Oloni oli niin huojentunut, jotenkin helpottunut, siinä pöytää kattaessani ja poikien kanssa syödessä, että olisin voinut tirauttaa kyyneleen jälleen: raskas vaihe elämässäni päivä takana, edessä annos kunnon kotiruokaa ja seurana rakas, sekä tämän parhaista kavereista tapaus, johon tykästyin itsekin jo ensikättelyssä. Lattialla villisti pomppiva ja jäähylle joutuva itsekseen touhuileva labradorinpentu.

Ronjan vakiopaikka minun syödessäni aamupalaa: jalkojeni päällä maaten, luuta kaluten

Tänään aamulla heräsin ja nousin jo 05:06 ja käytyäni pennun kanssa pihalla, en enää saanutkaan unta, mutta palasin vällyjen väliin vielä tuhisemaan. Kahdeksan aikaan lähdimme sitten Ronskun kanssa ulos auringonpaisteeseen tassuttelemaan ja kuuntelemaan hiljaisuutta; näin lauantaiaamuisin ei klo 8 näy juuri muita kuin koiranpissattajia.
Kotiin palattuamme Ronja jatkoi aamupalaansa Kongista syöden ja itse valmistin oikein herkkuannoksen: rahka-jugurttia, nektariinia, pari palaa mangoa pakkasesta sekä mansikoita, chia-siemeniä ja Talk Muru-muroja. Kylkeen pari kuppia kahvia, kera vaahdotetun maidon jolla saan nyt sopivasti pientä luksusta elämääni kun viimeisetkin kamat on tuotu Porvoosta ;) Aurinko näyttää edelleen paistavan ulkona ja aion piakkoin suunnata hetkeksi ulos, ennenkuin on aika jatkaa tavaroiden purkamista. Olo on hieman höntti aikaisesta heräämisestä johtuen, mutta hymy on herkässä: vihdoin minulla on koti. Oikea koti.

ÄNTLIGEN är den över - flytten alltså och jag kan bara konstatera att jag vägrar flytta på en tid nu åter (flytten igår var "bara" den 6. på 6 år för mig..). Visst har flyttande sina goda sidor: man kollar igenom sina saker, slänger onödigt skit och hålls viril då man lär känna nya platser och människor, men å andra sidan är det jäkligt stressigt att flytta och packa sina saker och att binda nya kontakter i denhär åldern är inte lika lätt och bekymmerslöst som då man studerar och liksom automatiskt umgås med folk i samma ålder och med lika intressen.
Oj så effektiva vi var igår: jag började dagen med att gå till butiken och skaffa det jag skulle fixa till middag, var efter jag körde i förväg till Borgå för att fylla på kirppisbordet (Löytöpoiste i Tarmola, bord nr 36) och därifrån till bostaden för att packa det sista, tömma förrådet och städa. När pojkarna väl anlände med lastbilen var jag redan alldeles fed up, trött och hungrig som fan, men det hjälptes inte utan vi började packa bilen och vips hade vi tömt bostaden på 30 minuter och hemfärden började.
Väl hemma passade jag på att gå ut med Ronja, samt fixa ugnskorv (grillkorv + ägg-mjölk-senap-ketchup-blandning + riven ost ovanpå, i ugn 225 tills ytan fått fin färg) och nypotatis till middag medan pojkarna bar möblerna och fortsatte sedan springa av och an med lådor. När vi äntligen satt oss vid matbordet efter att ha tömt lasset kunde jag ha brustit ut i gråt och kände mig så tacksam: en tung höst dag var bakom, basic-hemmamat framför nosen och en kär, samt min käras kompis V som jag fattat tycke för och Ronja som sällskap. Lycka är små ting, vetni!
Imorse vaknade jag redan 05:06 och efter att ha varit ute med Ronja kunde jag inte somna om, men gick tillbaks i säng i alla fall. Klockan 8 gav jag upp och gick ut med lilla fröken och njöt av tystnaden och solskenet, varefter jag fixade dunderfrukost åt mig: kvarg-yoghurt-blandning med chia-frön, nektarin, mangokuber, jordgubbar och Talk Muru-flingor, samt kaffe toppad med mjölkskum (mitt bästa köp från Ikea ever!). 
Nu tänker jag gå ut en stund och nosa på solskenet innan det är dags att fortsätta tömma lådor. Trots att jag känner mig aningen dåsig p.g.a. tidiga väckningen, måste jag erkänna en sak: för första gången känner jag mig lugn och som om jag kommit hem. Vårt hem.

Mikä loma? Pakkailua, herkuttelupakkoa ja koiraa

Positiivinen ajattelutapa on viime päivinä ollut todella koetuksella kun tajusin, että 2 viikkoinen kesälomani on pian ohi enkä ole päivääkään päässyt vain pötköttämään ja syljeskelemään kattoon, vaan joka päivä on ollut jotakin tekemistä. Toisaalta, kun laakereilla ei ole maattu, on paljon saatu aikaan ja tehtyä. Suurin syy tähän häslä-härdelliin on se, että onnistuimme hommaamaan muuttoauton, sekä -apua perjantaiksi (eli huomiseksi) ja suurin piirtein koko loma on mennyt tulevaa kämppää siivotessa ja T:n kamoja poisheittäessä, sekä vanhan kämpän pakkaamista. TGIF - huomenna tämä on vihdoin ohi kunhan kamat saadaan kannettua autosta sisälle.

Aamuisin olen toisaalta aamupalaa lusikoidessani (aah, rahka-jugurttia, kauramuroja ja itsekeitettyä raparperikiisseliä kera nektariinin - yum!) ehtinyt mietiskelemään paljon ja tehnyt paljon oivalluksia itsestäni. Askel kohti rentoa syömistä ja eloa on osoittautunut todella suureksi - suuremmaksi kuin olisin ikinä voinut kuvitella - ja olen työstänyt ajatusmaailmaani eritoten tällä saralla enemmän kuin koskaan. Minua harmittaa enemmän kuin ikinä, etten tunnu löytävän sitä oikeaa ja rentoa tasapainoa, joka syömisen ja liikunnan kanssa jokaisella ihmisellä pitäisi olla. Tai noh, itseasiassa voin jo todeta, että osaan liikkua fiiliksen mukaan ja nimenomaan siksi, että voisin hyin kehossani jätettyäni saleilut täysin. Nyt liikun siis ainoastaan aerobisesti juosten, kävellen (sekä sauvoilla että ilman) ja Ronjaa pissattaen. Lisäksi T haastoi minut johonkin ab-challengeen, jossa tehdään lisääntyvästi vatsarutistuksia kuukauden ajan niin, että pidetään välipäivää joka 4. pvä. Viimeisenä päivänä tehdään 130 rutistusta, joka alkuun tuntui hurjalta, mutta esim. eilen kun vuorossa oli 95 rutistusta ei se 130 enää kuulostakaan mahdottomalta. Ihmeesti se ihmiskeho tuntuu tottuvan ties mihin.. ;)
Mutta joo, ruokailu sen sijaan ei luonnistu rennosti vaikka kuinka yritän - ei ainakaan kokonaisen päivän ajan! Olen niin pitkään "ansainnut" ruokani liikunnalla, etten nyt osaa syödä esim. nälkääni, vaan miellän ne heti himoiksi enkä "kehtaa" syödä vaikka edellisestä ruokailusta olisi jo kulunut tovi, ellen ole tehnyt mitään fyysisesti raskasta tai harrastanut liikntaa jollain tapaa. Pinttyneestä tavasta tässä pitkälti on kyse ja koska olen harrastanut sitä jo vuosia, en olettanutkaan että muutos tapahtuisi hetkessä.

Ilokseni uusimmassa Fit-lehdessä on juttu "Syömishäiriöstä jäi ahdistavat ajatukset", jossa toimittaja kokeilee kahden terapeutin kanssa ajatusmaailmansa muuttamista. Minusta oli ihanaa ja jotenkin huojentavaa lukea, että joku joka tavallaan on jo parantunut (eli palannut normaaleihin mittoihin) vuosia sitten, myöntää ja huomaa kärsivänsä edelleen vanhoista ajattelutavoistaan "ansaita" ruokansa tai herkkunsa ja tekevänsä edelleen niitä "fiksuja valintoja" ja olevansa kyvytön nauttimaan jätskihetkestä lasten kanssa. Hullua kuin mikä - ainakin terveellisen ajattelutavan omaavan korvissa, mutta harmittavan tuttua minulle. Ammensin vinkkejä jutusta ja totesin eilen, että pyrin olemaan stressaamatta ruokailusta koko päivänä. Noin puolet päivästä sujui hyvin, kunnes päästiin iltaan ja mopo karkasi: syötyäni kunnon iltapalan keksin tapani mukaan itselleni herkkuhimon ja ehdotin jätskiä. Eritoten lääkärien kehotettua minua nostamaan painoa huomaan herkuttelevani esim. jätskillä, vaikkei oikeasti edes tekisi mieli, ja se jos jokin harmittaa minua. Toki olen jo vuosien ajan kieltänyt itseltäni kaikenlaiset herkut ja sitä myöten myös totutellut pois makeanhimosta (jota todella harvoin tunnen ihan OIKEASTI), enkä siksi nyt oikein käsitä miksi hemmetissä herkuttelen nyt liki päivittäin ja kärsin sitten morkkiksesta niitä syötyäni - en niinkään siksi, että olen syönyt "turhia kaloreita" vaan siksi, että söin jotain, jota ei edes tehnyt mieli. Ihmismieli osaa näköjään olla yhtä sekava kuin undulaatti betonimyllyssä kun sille päälle sattuu..

Lomaa on onneksi vielä pari päivää jäljellä ja voin hymyssä suin todeta, että olemme saaneet todella paljon aikaan ja tehneet ties mitä: siivonneet, pakkailleet ja tyhjentäneet kaksi kämppää, käyneet Vaasassa, Ikeassa ja mökillä, vieneet kamaa kirpparille, pyörittäneet arkea tiskeineen, kokkailuineen ja pyykkeineen.. Huh, hiki tulee jo näitä listatessa :D Tämä päivä on onneksi pyhitetty "ei tehdä mitään"-teemalle, eikä suunnitelmia ole.. Totesin tosin aamulla herätessäni, että hitto mitä sitä sitten tekisi - eihän nyt kokonaista päivää voi vaan maata :D Minun kohdallani tekemättömyys aiheuttaa ennemminkin tuskaa kuin nautintoa, koska olen touhuavaa sorttia. Minulle älä tee mitään-päivä tarkoittaa sitä, että saan ja voin touhuta omaan tahtiin ja käydä lenkillä jos ja kun mieli tekee, möllöttää koneen ääressä nettiä selaillen vailla määränpäätä, sekä tehdä ruokaa ja nautiskella siitä. Telkkarin tai leffojen katsominen ei tuo minulle samanlaista aivot narikkaan-tunnetta (ellei Kuppilat kuntoon yms kokkiohjelmia lasketa :'D), joten jätän ne suosiolla muille. Noh, T alkaa nyt näköjään kasaamaan Ikeasta hankkimaamme nojatuolia ja ulkona alkoi sataa, eli taidan suosiolla siirtää päivän lenkkiä hieman myöhemmäksi ja toimia työnjohtajana virallisena valvojana :)

Mukavaa torstaita sinulle - oli keli mikä tahansa! :)

Att se det goda i allt har under de senaste dagarna varit underligt svårt, då jag insett att min 2 veckor långa semester börjar lida mot sitt slut och varje dag har varit programspäckad på något sätt; inte en endaste en dag har jag kunnat vakna och tänka "vad tusan skall jag hitta på att göra idag då?". Å andra sidan - när man vänder på steken - inser jag hur jädrans mycket vi åstadkommit under dessa två semesterveckor: varit på stugan, till Vasa, till Ikea, packat, städat och gjort febrila försök att få alla saker att hitta en plats åt sig - utöver det vardagliga, alltså länka, umgås, leka och gå med Ronja, tvätta byk och diska, laga mat.. Huh, man blir ju riktigt andfådd av att bara tänka på saken :D

Trots att vi hållit på med en hel massa, har jag också hunnit fundera över mina tankar kring mat och motion, vilka spökat i allt för många år i mitt huvud och orsakat stress, oro och knepiga situationer - helt enkelt styrt mitt liv. Jag kan stolt medge att jag redan gjort något sorts framsteg, då jag i dagens läge motionera enbart för att må bra och känna mig bra i min kropp. Detta har jag lyckats med först när jag slutade med gymträningen, vilken i mitt fall "slog över" och höll på att bekosta mig min hälsa totalt. Tyvärr lyser den muskelupprätthållande motionen nu med sin frånvaro, men å andra sidan gör jag ens magmuskler så gott som dagligen (tackvare T som utmanade mig i någon ab-challenge), samt fladdrar omkring med min Fustra-käpp här hemma. I övrigt är det jogging, samt gång både med och utan stavar som gäller och det njuter jag av. Däremot har maten visat sig vara ett större troll än jag trott och det verkar vara mer att bearbeta på den fronten än jag anat - vilket nu visserligen inte är så konstigt; vadå jag minns inte ens när jag senast skulle ha kunnat njuta med gott samvete av allt det jag ätit under en dag och inte känt en endaste liten törn i samvetet efter en måltid. Visst har jag redan gjort framsteg så att jag t.ex. igår lyckades njuta av det jag åt tills kvälle kom: efter att ha ätit ett ordentligt kvällsmål intalade jag mig själv att jag ville ha glass, trots att jag egentligen inte kände något som helst behov eller begär efter det! Och vad gjorde jag? Jo, åt glass förstås och kände mer ångest över att jag över huvudtaget åt något som jag inte ens ville ha, än de "överlopps kalorier" som jag tidigare skulle ha stressat över. Suck.. Nåja, som redaktören i nyaste Fit-tidningen konstaterade, så dröjer återhämtningen och helnandet efter en ätstörning flera år och högst antagligen resten av livet; att man uppnått normal kroppsvikt är ännu inget tecken på att man tillfrisknat! Men så länge det finns hopp finns tro, finns det hopp och att erkänna sina misstag är redan ett steg på vägen.

Ojoj, synd att det precis började regna, eftersom detta är den enda dagen då vi inte har planer över huvudtaget! För mig innebär en sådan dag inte som för många andra att man bänkar sig framför TV:n en hel dag. Nej, för mig innebär det att jag får pyssla och syssla i egen takt och t.ex. laga mat, gå ut och ligga med datorn i famnen och surfa huvudlöst precis hur och när jag vill :) Och det är exakt vad jag nu tänker fortsätta med..

Ha en bra torsdag! :)

Kuulumisia viime viikoilta sekä arjen sujumista

Heippaheit ja moikkamoit, pitkästä aikaa ehdin taas hetkeksi istua koneen ääreen kertomaan viime aikojen kuulumisia. Mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, enkä sen takia ole käynyt postausta tekemään, mutta eipä minulle ylimääräistä luppoaikaakaan ole ollut - vaikka ensimmäinen lomaviikko on pian takanapäin!

Ajankäytöstä voin heti todeta, että priorisointini mitä tulee ajankäyttöön on muuttunut täysin jos vertaa esim. 6 kk sitten: tuolloin istahdin automaattisesti töistä kotiin palattuani koneen ääreen kahvikupposen kanssa, lähdin viimeistään klo 18-aikaan salille ja palasin sieltä sudennälkä vatsanpohjassa kotiin kokkaamaan ilta-päivällistä ja nautiskelemaan siitä telkkarin, sekä läppärin ja blogien ääreen. Jokaikinen arki-ilta sujui samoissa merkeissä, enkä valittanut lainkaan: sain ja pystyin käyttämään kaiken aikani pelkästään itseeni eikä muista tarvinnut välittää.

Nykyään arjet sujuvat pitkälti Ronjan aikataulujen mukaan: aamulla heti kun kello soi, minä singhadan ylös sängystä ja pissatan pennun pihalla. Sitten äkkiä löhö-kotivaatteet päälle, oman naaman pesu ja aamiaisen esivalmistelut, eli kahvinkeittimen päälle napsautus, sekä puurokattila liedelle lämpenemään. Siitä sitten Ronjan kanssa pihalle ja pienelle happihyppelylle, jonka jälkeen on vuorossa molempien aamupala. Tässä vaiheessa T yleensä nousee ylös ja liittyy seuraamme. Työnjaon olemme suunnitelleet (ja jopa toteuttaneet!) niin, että minä huolehdin pennusta (ja sen mahdollisista tihutöistä..) T:n heräämiseen asti, jolloin minut vapautetaan m.m. meikkaamaan ja pakkaamaan eväitä ja T jatkaa pennun päivystämistä, eli pissattaa pennun ennen töihin lähtöä ja huolehtii pennun seuraavat nappulat likoamaan. Kaiken rumban jälkeen lähdemme töihin ja Ronja jää kotiin odottelemaan meidän paluutamme. Muutettuamme tänne landelle, R vaikuttaa rauhoittuneen, vaikka joutuukin jäämään työpäivän ajaksi yksin. Toki pentu on kasvanut ja näin ollen myös tottunut jo olemaan yksin, mutta nyt tuntuu huomattavasti kivemmalta jättää pentu yksin kun tietää, ettei sillä ole täällä hätää, kun hän Porvoossa taas jäi jopa ulisemaan peräämme ja vaikutti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä kohtaloonsa.

Työpäivän jälkeen kotiin saapuessamme on työnjako se, että minä pissatan pennun ja huolehdin ruokkimisen, kun taas T napsauttaa iltapäiväkahvit meille tulemaan. Hmm.. Aika kahvipainotteiselta vaikuttaa muuten tämä meidän arkemme :D Hahaa, nojoo, perus-kaurapuurosuomalaisia ollaan ;) Meidän kaksijalkaisten levättyä ja tankattua hetki, on sitten vuorossa pennun kanssa leikkimistä niin, ettei hän enää pompi seiniä pitkin ja usein torkahtaa hetkeksi. Tässä vaiheessa T yleensä käy pötköttämään sohvalle tai sängylle tai lähtee VPK:hon ja minä vuorosta suuntaan lenkille. Illemmalla käyn vielä pennun kanssa tassuttelemassa ennenkuin on aika siirtyä iltaruoan ja iltapuun pariin.

Aika hektiseltä ja aikatauluteltultahan tuo arki vaikuttaa ja kuulostaa, mutta voin taata, että se tavallaan on huomattavasti helpompaa kuin aiempi arkeni, jolloin erityisesti viime aikoina tunsin suoranaista PAKKOA lähteä salille. Lenkit nyt aina ovat olleet enemmän henkireikiä minulle ja voin laskea yhden käden sormilla ne kerrat, jolloin lenkillä olo on maistunut niin puulle ja pakolle, että olisi ollut fiksumpaa jäädä kotiin. Nykypäivänä lenkit ovat minulle sekä henkireikä, että pieni pakko; ellen liikuta kroppaani päivittäin, menee selkä ja niska niin jumiin, ettei seuraavana päivänä juuri hymyilytä. Lisäksi koen, että keuhkoni ja psyykkeeni tarvitsevat raitista ilmaa ja happea 8h sisätöiden vastapainoksi. Hmm.. Minustahan tulisi hei loistava raittiin ilman myyjä - mainospuhekin tuntuu jo luonnistuvan ;D

Mietiskelin tuossa äsken tiskatessani, että olenpa minä onnellinen tässä hetkessä - jopa tiskatessani! - ja meinasin tirauttaa onnenkyyneleen. Elämä tuntui juuri siinä hetkessä niin helpolta: olin äsken syönyt itse keittämääni raparperikiisseliä, tiskasin, taustalla soi radio ja avonaisesti ikkunasta kuului linnunlaulu ja askareitani valvoi rauhallisesti makoileva nappisilmäinen koiranpentu. Avopuoliso oli pian palaamassa kotiin, eli olin hetken pitkästä aikaa täysin yksinäni.

it´s just not me - it´s us

Palasimme tänään jo alkuiltapäivästä mökiltä kotiin takaisin ja totesin oikein ääneen, että onpa kivaa olla taas kotona - omassa kodissa. Tein aiemmin viikolla virallisen muuttoilmoituksen ja vuorossa olisi sitten seuraavaksi se ärsyttävin osuus, eli muutto itsessään: kamat laatikoihin, laatikot autoon, laatikot autosta sisälle ja purku. Toki muuttamisessa on puolensa: tavarat saa (jälleen) katsottua läpi ja mahdolliset turhuudet heitettyä jorpakkoon, mutta vastapainona ne tavarat nimenomaan täytyy PAKATA. Onko mitään ärsyttävämpää, kuin pakata keittiökamoja ja muuta särkyvää? Ei ainakaan minun mielestäni. Paperia ja hermoja kuluu kuin vettä akvaarioon niitä pakatessa ja auta armias sitten kun ne pitää purkaa takaisin uudessa kodissaan: mihin hemmettiin kaiken sen paperimäärän tunkee? Siinä tilanteessa sitä aina raapii päänahkaansa ja kyseenalaistaa, tarvittiinko todella niiiiiiin paljon paperia? Anyway koti-aiheeseen takaisin palatakseni, on vielä todettava, että minulla ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että minulla todella on koti muuallakin kuin lapsuudenkodissani - jo nyt, vaikka nykyisestä asunnosta ei löydy muuta minulle kuuluvaa materiaa, kuin kamera, läppäri, muumimuki, vispilä ja vaatteita. Toistaiseksi.

Ylipäätään huomaan itseni ja asenteeni moneenkin asiaan muuttuneen koiranpennun tultua elämääni: olen muuttunut rennommaksi (tai ainakin koen itse näin tapahtuneen) monella eri elämän osa-alueessa ja olen tietyllä tapaa kypsynyt: elämä ei yksinkertaisesti enää pyöri minun ja minun tarpeitteni ympärillä, vaan joku toinen menee kaiken edelle. Rentoutumista mitä tulee ruokailuun ja liikkumiseen on myös selvästi havaittavissa, vaikka kumpikin aiheuttavat minulle tietynlaista päänvaivaa ja stressiä joka päivä. Näiden kohdalla tyydyn toki baby-stepseihin, koska tiedän ja uskon, etten näiden suhteen koskaan pääse 100%:sti rentoon olotilaan, mutta edes askel siihen suuntaan on jo suuri plussa ja edistysaskel minulle.
Samoin mietin aina, miten suunnitelmani menevät T:n kanssa yhteen tai millä lailla otan hänet huomioon päätöksiä tehdessäni - tein ne sitten kaupan kassalla, vaateostoksilla tai tyttöjen kanssa suunnitelmia tehdessäni. Kai tämä on sellaista tietynlaista aikuistumista ja perheen perustamista? Monen korvaan tämä saattaa kuulostaa hölynpölyltä, jos ottaa huomioon etten virallisesti ole edes muuttanut yhteen T:n kanssa, olemme seurustelleet hieman reilu 6 kuukautta ja Ronjakin on ollut meillä vasta reilu 1,5 kuukautta. Oman terveyden pettäminen on suurin syy siihen, että olen muuttanut suunnitelmiani mitä tulee tulevaisuuteen ja ikään kuin down gradeattun selvästi; nykyään en edes unelmoi matkasta kaukomaille, koska pystyn hädin tuskin käymään lähikaupassakaan unohtamatta huimausta ja heikotusta, mutta ne harvat kerrat kun se onnistuu: aiai, että sitä voiton riemua! Samoin aiemmat haavekarttani ja aikatauluni mitä mitäkin pitää tehdä ja saavuttaa elämässä, on kokenut aikamoisen suunnan vaihdon: kuka sanoo, että täytyy mennä naimisiin, matkustaa, hankkia omakotitalo ja farmariauto ennenkuin hankkii lapsia ja täyttää 28? Aivan, ei kukaan. Yhteiskunta on nykyään onneksi niin salliva, ettei virallista järjestystä enää ole, vaan kaikki voivat suorittaa ja toteuttaa elämää parhaaksi näkemällää tavalla - omassa järjestyksessä ja oman maun mukaan.

Hui, tulipa syvällistä pohdintaa suolletta, vaikka alunperin oli tarkoitus kertoa ihan vaan arjen juttuja ja mitä tässä ollaan puuhailtu viime viikkoina kun blogi on viettänyt hiljaiseloa. Noiden syvällisyyksien lisäksi käytiin Vaasassa viettämättä hotelliyö ja juhannus vietettiin porukoiden mökillä syöden, juoden, nauraen ja nukkuen. Tänään palasimme jo hyvissä ajoin takaisin maihin, koska saaressa tuli vuoroin räntää ja rakeita, vuoroin kissoja ja koiria (noei nyt sentään, mutta liki). Kotona saatiin paljon aikaan ja nyt suunniteltiin tulevan viikon ohjelmistoa, johon kuuluu m.m. käväisy Ikeassa, sekä Porvoon kämpän pakkaamista.

Mites sielläpäin ruutua juhannus sujui? :)

Oh shit, jag brukar alltid sträva till att ens någorlunda summera den finska versionen av blogginlägget till svenska, men nu känner jag på mig att en verkligt minimal svensk version kommer att finnas till förfogande. Saknar ni kunskaper i finska, vänligen mejla mig så skall jag referera texten här ovan i all korthet ;)

Jag har på sistone märkt en märklig grej som skett efter att Ronja flyttade in i mitt liv: jag har liksom vuxit upp och mognat efter att ha insett att hela min vardag och mitt liv inte enbart cirkulerar kring mig själv, utan är också beroende av någon annans behov. Likaså funderar jag oberoende temaområde över vad T skulle tycka och hur jag kan ta honom i beaktande då jag fattar beslut. Visst erkänner och vet jag att jag börjar priorisera HELT olika efter att så gott som ha förlorat min hälsa och drömmer om att en dag kunna gå runt i ett köpcentrum utan att behöva känna yrsel, illamående och oro framom en resa till Asien (vadå en bilresa till Vasa höll redan på att bekosta mig min rygg - vad skulle inte en flygresa på 16h göra?). Från att tidigare ha haft en tydlig plan och tidtabell för mitt liv har jag downgradeat och anser nu, att det hellre lönar sig att låta saker och ting ske och komma i sin egen tidtabell utan noggrannare planer. Ju mer man planerar, desto sämre brukar det bli då förhoppningarna är (för) höga.

Onko muuta elämää kuin koira ja selkä? On. Kai?

Voihan (vadelma)vene miten aika rientää. Jo eletään jälleen keskiviikkoa, kesäkuun ja uuden elämän (hah, mikä klisee!) alkua! Aika tuntuu rientävän kuin siivillä jo pelkkää arkea pyörittäessä, enkä pistäisi lainkaan hanttiin vaikka saisin vuorokauteeni edes YHDEN lisätunnin. Toisaalta epäilen vahvasti, että osaisin käyttää sitä mihinkään kovin fiksuun; todennäköisesti hengailisin Instagramissa stalkkailemassa toisten kuvia, enkä esim. keppijumppaa tehden tai koiraa kouluttaen, pyykkejä pesten tai muuta aikuisten oikeasti järkevää. Myönnän, enkä kiellä.

Miestiskelin tässä, mihin aikani itse asiassa kulutan ja mihin ihmeeseen arki-iltani ja viikonloppuni tuntuvat katoavan, koska ne tuntuvat niin tajuttoman lyhyiltä enkä millään ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisin tai mitä aiemmin tein. Noh, ihmekös tuo kun elämä itsessään on muuttunut aika lailla esim. viime vuoteen verrattuna: kesäkuussa 2013 asuin Porissa (tulevan) eksän kanssa, työskentelin Satakunnan keskussairaalassa 3-vuorotöissä ja kävin salilla 4-5 kertaa viikossa ja lenkkeilin tämän ohessa. Vuorotyön myötä vietin todella paljon aikaa töissä ja niinä harvoina iltoina kun olin vapailla, vietin aikaani baarissa tai koti-kotona Sipoossa, jonne siis matkustin n kerran kuussa. Ugh, muistan edelleen ne piinallisen pitkäntuntuiset junamatkat, lukuisat Kerava-Riihimäki-Tampere-Pori-vaihdot, sekä VR:n pätkivän WLAN-yhteyden, jonka avulla yritin saada aikani kulumaan edes hieman nopeammin matkaa taittaessani. Ulkomuodoltani olin pirteä, keskiverto-suomalaisnaista timmimpi, mutta sisäpuolelta rikkinäinen, surullinen ja eksyksissä.

Kesä 2012 ja musta tukka - kuinka siistiä?

Nyt, kesäkuussa 2014, asun virallisesti Porvoossa, mutta olen jo epävirallisesti Sipoolainen T:n kanssa. Työskentelen (toistaiseksi) sairaanhoitajana terveyskeskusksessa arkisin 8-16, hankin hiljattain labradorinpennun Ronjan, lenkkeilen keskimäärin päivittäin, juoksen n 3-4 kertaa viikossa ja (sauva)kävelen loput. Näiden lisäksi käyn fysioterapiassa ja treenaan Fustraa PT:n kanssa 2 kertaa viikossa todella pahan tension neck:n (eli niskajumin) vuoksi ja opettelen täysin uutta ryhtiä (joka kyllä kärsii näin sängyllä kone edessäni istuen..). Baarissa olen käynyt viimeksi marraskuussa, enkä ole sinne kertaakaan edes harkinnut lähteväni tai himoinnut. Alkoholia juon keskimäärin lasillisen tai pari punaviinin muodossa kotosalla illalla jälkkärinä tai ruoan yhteydessä.  Ulkomuodoltani olen astetta vähemmän lihaksikas viime vuotiseen verrattuna ja tavoitteena on (lääkärien käskystä) nostaa painoa pari kiloa, sekä opetella uusi ryhti, johon pyrin m.m. keskivartalon vahvistamisella, sekä keppijumpalla Fustran tyyliin. Henkisesti etsin itseäni edelleen, mutta olen (ainakin omasta) mielestäni vahvempi ja koitan joka päivä päästä askeleen lähemmäs hetkeä, jolloin hyväksyn itseni ja kroppani täysin. Tavoittelen suht. lihaksikasta kroppaa sekä kapeaa vyötäröä, mutta rehkittyäni itseni pari kertaa sairaalasängyn pohjalle asti, olen todennut, että minun olisi aika muuttaa kehoihannetta. Se kun ei vain tunnu käyvän ihan hetkessä.. Minulla on onneksi tukenani hyvä tukiverkko koostuen (noh, epävirallisesti jo avopuolisostani) T:stä, perheestäni sekä parista lähimmästä tyttökaverista. He tuntevat vaivani ja tiedän heidän tukevan minua myös niinä hetkinä, jolloin sukellan pohjalle kääntymään.

Vuosi 2014: no make-up eikä viimeisestä hiustenvärjäystuokiosta uskalla edes puhua..

Hui, onpa muutos viime vuotiseen nähden suuri; huomaan sen vasta nyt kun "näen" sen näni mustaa valkoisella :o Voin kuitenkin todeta, että muutos on selvästi parempaan päin ja uskon, että lähipiriini (ja varmasti tekin voitte?) komppaa :)

Oho, menipäs diipiksi. Tarkotuksenani oli poiketa kertomaan mitä minulle nykyään kuuluu ja nimenomaan jättää aiheet (mahdoton) koiranpentu ja selkä TÄYSIN ulkopuolelle, koska tuntuu, että ne harvat kerrat kun enää tänne blogin puolelle ehdin kirjoittelemaan, jorisen vain ed. mainituista. Toisten blogeja luen edelleen samaan tahtiin ja nautin siitä, miten voin ikään kuin hetkeksi irtaantua omasta arjestani juuri toisten tekstien ja valokuvien myötä. Lemppareitani ovat tällä hetkellä toisten "mun tylsää arkea"-jutut, sekä diipimmät tekstit kehon hyväksymisestä, kroppaihanteiden muutoksista ja muuttamisesta, sekä ajankohtaisten enemmän ja vähemmän fiksujen terveyshömpötysten kritisointia ja niiden arvioimista. Hihii, aika hassua jos vertaan mitä Jossu pari vuotta sitten olisi vastannut siihen, mitkä blogipostaukset kiinnostavat eniten: "päivän asut" ja shoppailut - ehdottomasti! Hyvinä kakkosina liikunta- ja ruokapäiväkirjat, joihin tykkäsin verrata itseäni (ja kärsiä jäätävää morkkista..). Ed. mainittuja päiväkirjoja luen itse asiassa edelleen mielenkiinnolla, sekä selailen toisten ruokakuvia kuola poskella, mutta katson niitä huomattavasti kriittisemmin silmin; järkkyä, miten toiset tuntuvat a) syövän vähän, b) liikkuvan paljon (onko niillä aikaa muuhun?) ja c) mietin, kuinka hemmetin paljon porukka fuulaa ja tekee yhtä ja kirjoittaa toista. Toki jotkut varmasti noudattavat juuri niin säntillistä elämää kun antavat ymmärtää ja kirjoittavat, mutta toivon sydämeni pohjasta, että tyypit tekevät sitä omasta tahdostaan, eivätkä kuten minä jokin vuosi sitten tietynlaisesta painostuksesta, jota koin tuntevani ja saavani mediasta ja nimenomaan blogeista. Kai tätä voi kutsua vanhenemiseksi, kypsymiseksi (tai rupsahtamiseksi?) tai aikuistumiseksi? Vaihtoehtoisesti järkiinsä tulemiseksi voisi myös olla oiva kuvaus? Tiedä häntä.

Kuva on vähän kuten me: hieman tärähtänyt, mutta pusuja jaeskellen, rakkaudenosoituksia osoittaen ja arkea viettäen

Summa summarum: mitä minulle siis tällä hetkellä kuuluu, jos koitetaan poissulkea Ronja ja selkä? Hmm.. Elämä ei juuri tunnu muun ympärillä pyörivänkään, mutta let me take a selfie think.. Suhteellisen hyvää kuuluu :) Juoksu sujuu nyt kun maltan pitää välipäiviä, sekä parhaani mukaan noudattaa PT:ni Janin ohjeita ja ottaa pidempiä askelia, mahdollistaen paremman ryhdin. Parisuhde etenee mukavasti ja olen todella onnellinen, että olen niin hienon yksilön kuin T:n itselleni napannut. Mitään ruusuilla tanssimista elämä kanssani ei ole ja tiedämme molemmat, miten se välillä koettelee parisuhdettamme, mutta toistaiseksi olemme vastoinkäymisistä selvinneet ja todenneet, ettemme "ihan niin helposti toisistamme eroon pääse" ;) Tuntuu turvalliselta olla suhteessa, jossa uskaltaa ja saa olla oma höpsö itsensä, välillä kiukkutella ja paiskoa seiniä, sitten itkeä ja räkättää ääneen makoisasti, sekä syödä mitä lystää ajankohdasta viis, sekä katsoa TV:stä juuri sitä mitä haluaa joutumatta selittelemään miksi haluaa katsoa 5 osaa Masterchefiä putkeen. Löysin (toisen blogipostauksen avuin) itselleni täydellisen punaisen bleiserin Zarasta ja sen kaveriksi kropatun topin ja vaaleansiniset boyfriend-farkut. T ei niin farkuista perustanut, mutta omasta mielestäni ne ovat t-o-d-e-l-l-a päheät ;) Aurinko paistaa ja ensi viikolla alkaakin 2 viikon mittainen kesäloma, jonka jälkeen ne aiemmin mainitsemani muutoksen tuulet pääsevät oikein toden teolla puhaltelemaan elämässäni. Näistä ei nyt toistaiseksi enempää, mutta niitä silti innolla jo odottaen :) Blörgh. Tätä voisi jo melkein kutsua/luulla positiivisuushaaste-matskuksi. Siihen minua ei (toistaiseksi) ole edes haastettu - ihme ja kumma - joten olkoon tämä minun osani ja arpani siihen ;)

Mitä sinulle kuuluu?

Thunder Eagle´s Feelings and Romance, "
Ronja, Ronskibaberonski, Ronskubonsku, Ronsku, Mammannakki..

Hey guys how r you doing? Jestas så tiden går; kan knappt tro och förstå att det redan är juni och semestern knackar bakom dörren (whoop!). Det känns som om tiden gick så fort att jag inte hinner med och funderar så gott som varje vardagskväll vad i tusan jag EGENTLIGEN hunnit göra under dagen, då det känns som om det mesta blir ogjort..

Jag roade mig själv med att jämföra hur mitt liv ändrats under ett års tid: i juni 2013 bodde jag fortfarande med mitt (blivande) ex i Björneborg och jobbade 3-skiftes på ortopediska på Satakunnan keskussairaala. Jag gymtränade 4-5 gånger i veckan och joggade vid sidan om och de få kvällar som jag INTE var på gymmet eller spånbanan, befann jag mig på krogen eller hemma i Sibbo (ca 1 gång i månaden). Ush fy tvi de otaliga timmar som jag spenderade på tåget Björneborg-Tammerfors-Riihimäki-Kervo - never ever again! Så trist och långtråkigt har jag ALDRIG haft som under de resorna.. Utvärtes var jag (ganska väl)tränad och pigg, men inombords var jag trasig, ledsen och osäker, då jag var så långt borta från det bekanta och trygga.

Idag jobbar jag 8-16 på hvc som sjukskötare, joggar 3-4 ggr/vecka, samt (stav)går där utöver. Dessutom tränar jag Fustra 2 ggr i veckan (samt gör övningar med käpp hemma) i hopp om att lära mig en ny, bättre hållning och förstärka mina djupa muskler. Jag bor (inofficiellt) i Sibbo med min (inofficiella sambo) pojkvän T och labradorvalp Ronja, samt är aningen rundare och mindre tränad än för ett år sedan utvärtes, men lika pigg och betydligt lugnare inombords. Trots att jag fortfarande har mina svaga stunder då jag försöker ändra mitt kroppsideal och godkänna min förändrade kropp, känner jag mig bättre än förra året, då jag har världens bästa stödnätverk runt omkring mig, samt ett parförhållande som jag känner mig godkänd, trygg och lycklig i: äntligen vågar jag vara mitt hoppsiga pratglada jag, tidvis tjuta och gråta, tidvis asgarva och fjompa omkring och vet att jag godkänns precis som jag är.

Bloggen hinner jag knappt uppdatera längre och det är jag ledsen över, men jag läser aktivt andras blogagr och tycker de är passligt avkopplande läsning under dagen eller som avslutning på en hetsig dag och möjjliggör en inblick i något helt annat än ens egen vardag (förutsatt att man läser bloggar som handlar om annat än det jag gillar mest: träning, djupare tankar om skönhetsideal och kritik av dem).

Så frånsett en tidvis alltför aktiv labradorvalp, samt en sjuk och invalidiserande nacke och rygg, går det ganska bra för mig egentligen :)

Hur är det med dig?

Life gets so much easier when you stop taking things personally

Whihii, vihdoin alkaa tuntua keväiseltä kun aurinko paistaa, nokka vuotaa, sormet palelevat, mutta silti pidetään hymyssä suin arskoja nenällä ja puetaan viisinkertainen kerros paitoja päälle, jotta voidaan käyttää nahkatakkia. Se joka edes kehtaa YRITTÄÄ nyt puhua jostain takatalvesta - sinut mörökölli vieköön! 

Mulla on viime päivinä mennyt hyvin - jos nyt poissuljetaan se, että heräsin tänään jo aamu-kolmelta a) koko pään halkovaan, viiltävään kipuun (olin satavarma, että aamulla otsaani koristaisi Harry Pottermainen Z-arpi. Poikaparka - voin samaistua häneen kipuunsa lähes täysin), b) järkyttävään nälkään. Kipua hoidin parastamolilla ja nälkää jälkiuunileivällä ja juustolla.

Perjantaina sain sangen harvinaislaatuista seuraa: pikku-W tuli Porvooseen ja käytiin yhdessä uimassa, sekä syömässä. 6-vuotiaaksi tyttö oli todella reipas uimahallissa ja polski kuin mikäkin sammakko. Likka oli itse ilmoittanut, että hän halusi ravintolaan syömään uimisen jälkeen ja minähän tein työtä käskettyä ja kävelytin hänet paikalliseen Rossoon. Ihmettelin, miten muutoin niin reipas muksu uhkasi ruveta nukkumaan pöytään päästyämme ja nyrpisteli vain nenäänsä lihapulla-annokselleen. Itselläni olisi ollut enemmänkin nyrpistelyn aihetta: vege-pulla-annokseni oli mitättömän kokoinen ja makuinen ja maksoi kaiken kukkuraksi saman verran kuin lasten listalta tilaamamme lihapullat ja muusi. Noh, otin opikseni, enkä enää vieraile kyseisessä raflassa - varsinkaan, kun W-parka oli oksentanut heti kun oli päässyt kotiin.

Lauantain korkkasin käymällä ensimmäistä kertaa koko viikolla juoksemassa rauhallisen 3,78 km hölkkälenkin ennen aamupalaa. Myöhemmin maalattiin T:n kanssa eteinen kertaalleen ja käytiin mun vanhempien luona syömässä. Lakattiin W:n kanssa kynnet muodikkaan turkooseiksi ja painoin pään tyynyyn jo ennen kymmentä. Kyllä mummotti mutta kun koko viikkona en ole saanut kunnolla nukuttua, tuntuvat viikonloput hiljaisella landella luksukselta: ei roskisautoja, ei hälytysajoneuvoja eikä muita ärsyttäviä ääntätuottavia tekijöitä.

Sunnuntaina lähteä-paukautin jälleen - tosin aamiaisen jälkeen - uudestaan pururadalle. Koska minua edelleen huimaa, eikä syytä siihen ole toistaiseksi löydetty, päätin aloittaa hiljaa ja painella silkalla fiilispohjalla: jos kova huimaus iskisi, hidastaisin ja kävisin tarvittaessa maahan hetkeksi ja lähtisin sitten kotia kohti. Lähtiessäni varmistin, että T:n puhelimessa oli äänet päällä, joten tarvittaessa saisin häneen yhteyden jos sattuisin tarvitsemaan. Askel rullasi kivasti eteenpäin ja ilma oli sopivan puolipilvinen, joten aluspaita-fleece-combo osoittautui sopivaksi vaatetukseksi. Päästyäni aiemmin suunnitellun reittini päähän kurkkasin huvikseni Sportstrackeria, joka ilmoitti minun taivaltaneen 6,4 km. Hitto, mullahan on vielä energiaa kuin mitäkin - kympinhän mä haluan juosta! ajattelin ja lähdin kiertelemään. Aivan loppua kohden juostessani täydessä auringon paahteessa, tunsin hetken pientä heikotusta ja tunsin, miten fleece liimaantui kehooni. Aih mikä helpotus olikaan päästä varjoon ja oitis olo koheni ja jatkoin "maaliin" asti - loppumetrit jopa spurtaten! Kotipihassa meinasin tirauttaa kyyneleen, koska tunsin itseni niin onnelliseksi: olin voittanut pelkoni ja juossut - huimaus-pelosta huolimatta - ja taivaltanut parin viikon paussin jälkeen kevyin askelin 10,11 km aikaan 01:00:27 (eli keskivauhdilla 5:58) - ei paha! Minä yksinkertaisesti r-a-k-a-s-t-a-n juoksua ja huomaan kuinka kaipaan ulos luontoon ja miten ulkoilu tuntuu "antavan" minulle niin paljon enemmän kuin salilla treenailu - vaikkei siihen mene kuin reilu tunti aikaa ja nautin siitäkin. PT:ni lupasi nyt uusia saliohjelmaani hieman niin, että voisin yhdistää lihaskuntotreenin ja juoksun. Tätä odotan innolla, koska olen ollut surun oma kun en ole tiennyt miten ja mikä mahdollistaisi pyöreiden lihasten, sekä kestävyyden ylläpidon. Oman kehon painolla tehtävät treenit tulevat todennäköisesti astumaan omalla kohdallani yhä suurempaan rooliin nyt kun kesä tulee, koska täyspitkän työpäivän jälkeen en voi kuvitellakaan viettäväni yhtään enempää aikaa (esim. salilla) sisätiloissa auringon paistaessa ulkosalla :)

Sunnuntaina tehtiin ruoaksi mun lemppareita - uuniperunoita ja mössöjä - ja lähdettiin sitten isosisko E:n synttäreille Espooseen. Kahvia ja kakkua, rakkaita ihmisiä ja onnistunut viikonloppu takataskussa   tuntui hyvältä napata T:n käsi omaani ajellessamme illalla takaisin Porvooseen. Life´s good.

jeans Gina Tricot jacket Benetton sneakers Vagabond scarf Acne bag MiuMiu

Whohoo, våren, läderjackan, frysande fingerspetsarna och rinnande näsan är här! Den som ens vågar försöka sig på att nämna någonting om s.k. "takatalvi" kan gå och dra något gammalt över sig. NU har jag nämligen vårfiilis och det skall ingen få sabba!
Jag har ett lyckat veckoslut bakom mig, vilket värmer att tänka tillbaka på då jag imorse vaknat redan kl 3 av en jädrans ilande värk tvärs genom huvudet, samt en enorm hunger. Värken fick jag bukt på med hjälp av paracetamol och hungern stillades med en ostsmörgås.
På fredagen kom lilla W in till Borgå och vi gick tillsammans och simmade. Flickan var pigg och hurtig som bara den medan vi simmade, men när vi väl kommit fram till Rosso - dit hon absolut ville gå och äta - blev hon trött, grinig och pirrig. Okej, maten var definitivt inget att hurra över: våra portioner var lika stora, även om W´s köttbullar hörde till barnmenyn, men kostade lika mycket. Jag var varken nöjd med smak, portionsstorlek eller pris på mina egna vegebullar och konstaterade att jag aldrig mer skall besöka restaurangen - speciellt inte efter att W spytt så fort vi kom hem!
På lördagen begav jag mig ut på veckans första (!) joggingtur före frukosten och fortsatte dagen med att måla farstun innan vi åkte till föräldrarna för att äta. Jag lade mig redan före 22 och kände mig som en äkta mommo, men oj så skönt det känns att lägga sig tidigt på kvällen och få sova ostört hela natten igenom.
På söndagen begav jag mig efter frukosten ut på länk igen och bestämde mig för att springa enligt fiilis. Jag lider fortfarande av yrsel, vilket folk har svårt att förstå och tro, då det inte syns utanpå mig. Jag har varit så otroligt ledsen över att jag knappt vågat eller klarat av att jogga, då det yrar runt i mitt huvud som i en torktumlare och har delvis därför satsat mer på gymträningen nu på sistone; där kan jag ju sakta ned takten för ett tag om yrseln håller på att ta över utan att någon behöver märka det. Nu kändes stegen ändå lätta och trots en lätt yrsel bra, så jag forsatte sakta. Då jag sprungit slut sträckan jag tidigare bestämt mig för att springa kollade jag Sportstrackern: 6,4 km. Näe, jag ger mig inte än - det känns ju bra att springa fortfarande, tänkte jag och fortsatte lunka på. Då solen gassade rakt på mig kände jag mig aningen dåsig och yrare än tidigare, men direkt då jag kom i skuggan lättade yrseln och humöret steg: jag kan!
De sista metrarna på min 10,11 km långa joggingtur spurtade jag och höll på att börja gråta då jag stannade; oj så jag saknat att jogga längre sträckor! Speciellt nu när solen kommit fram inser jag, vilken utomhusmänniska jag är: jag helt enkelt lever för att få frisk luft och "får" så mycket av det, än träning inomhus. Jag är därför mer än nöjd, då min PT lovade fixa om mitt träningsschema så att jag börjar kombinera muskelstyrka och jogging. Trots att jag älskar att springa vet jag att jag inte ENBART kan göra det, eftersom mina muskler då förtvinar och min målsättning är ju att få rundare former, medan jag gärna samtidigt upprätthåller uthålligheten.
Eftermiddagskaffet avnjöt vi i Esbo hos min syster och med en djup, nöjd suck, ett litet leende på läpparna och en varm hand i min styrde vi kosan mot Borgå när kvällen kom: life´s good.