Nurinkurista menoa

Vadelmavene sai aivan toisenlaisen merkityksen haettuamme Ronjalle Ikeasta lelulaatikon ;)

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miten haluaisin kehittää blogiani; jotenkin luoda siitä jotain suurempaa, jotain näyttävämpää, jotain enemmän mitä lukemani blogit ovat: laadukkaita kuvia, nokkelia tekstejä ja postauksia lähes päivittäin. Mikä lopputulos on ollut? Aivan, kuin lässähtänyt lätty.

Alussa pyysin usein T:tä nappaamaan minusta "päivän asu"-kuvia, jotka suunnittelin laittavani blogiin näytille jopa samana iltana tai vaihotehtoisesti ajastaa seuraavaksi päiväksi. Lounaita ja koiran hassuja ilmeitä tulee edelleen kuvailtua usein, mutta yhtäkään kuvaa en esille asti ole saanut Instgramia lukuunottamatta, ja mitä pidmepi aika kuvien ottamisesta kuluu, sitä korkeammaksi kynnys niiden julkistamiselle kasvaa. Hölmöä, koska moni muukin postaa kuvia kesältä ja kertoo kaipaavansa mennyttä kesää ja fiilistelevänsä tulevaa kuviensa avulla. Itse tyydyn usein vain katselemaan kuvia itsekseni - mikäli saan ne edes koneelle asti, koska usein ne jäävät kännykkään tai kameraan lojumaan viikoiksikin - tai näyttämään niitä T:lle juuri ennen nukkumaan menoa lapsellisesti hihitellen: "muistatko tänkin päivän?".

Pienperhe matkalla synttäreille

Moni on ohessani varmasti jo rekisteröinyt syksyn ja sen myötä pimeyden saapumisen ja alkanut joko fiilistelmään tai masistelemaan sitä. Itse kuulun ensimmäiseen kastiin, koska tykkään syksyn mukanaan tuomasta raikkaasta ja happirikkaasta ilmasta, syksyn pukeutumiselle tyypillisistä väreistä sammaleenvihreästä ja burgundystä, sekä kynttilöiden sytyttelystä. Jälkimmäistä saa syksyn edetessä harrastaa yhä aikaisemmin ja useammin ja mitä lähemmäs talvea kohti mennään, sitä lyhyemmiksi päivät käyvät ja aika tuntuu loppuvan kesken. Kalenteri ja ajankäyttö pitäisi jotenkin suunnitella niin, että mitä pidemmäksi syksy etenee, sitä tehokkaammin asiat tulisi hoitaa päiväsaikaan, jotta illat saisi pyhittää loikoilulle kynttilänvalossa, lukemiselle ja kotoilulle. Hieno ajatus, eikö? Vaan mites se toteutus? Ei ainakaan luonnistu kovinkaan hyvin omalta osaltani. En voi väittää kärsiväni varsinaisesta syysmasiksesta (tai miksi lie matalapaineeksi), mutta huomaan iltojen pidentyessä, etten jaksa samaan tahtiin kuin aiemmin, vaikka tehtävää löytyisi tavanomaiseen tapaan. Nyt on vuorossa ensimmäinen syksyni koiranomistajana ja tämä tarkoittaa sitä, että alati pimeneviin aamuihinkin on lähdettävä reippaasti, koska koira tarvitsee ulkoiluttaa ja ruokkia, ennen töihin lähtöä. Sama juttu iltaisin: koiraa täytyy aktivoida ja ulkoiluttaa, vaikka sohva vetäisi puoleensa. Onnekseni olen luonnostani touhuileva luonne, eikä sade koskaan ole estänyt minua lähtemästä ulos, mutta nyt kun touhuamisesta toisen kanssa on tullut tietynlainen velvoite, huomaan olevani tavallista väsyneempi. Toki syysflunssat tuovat mukanaan ruuhkaa ja kiirettä työssäni ja kun kokoajan saa työskennellä paineen alla, ei ole ihme että iltaisin sänky kuulostaa sateista lenkkipolkua houkutelevammalta. Aiemmin oli ihan sallittua rojahtaa koko illaksi sohvalle ja levätä työpäivän jälkeen, mutta nyt ei: Ronjaa ei sovi laiminlyödä - muuten hän kyllä hauskuuttaa itse itseään m.m. nakertelemalla huonekaluja.

Ronttipentu nukahti perjantai-iltana syliini

Kun työpäivästä, koiran ulkoilutuksesta ja hauskuutuksesta sekä mahdollisesti omasta liikunnasta on selvitty, on kroppa yleensä niin väsy, että sitä hädin tuskin jaksaa suihkussa käydä ja ruokaa tehdä, ennenkuin sitä vihdoin ja viimein rojahtaa sänkyyn. Unta pyrin saamaan sen 8h yössä, jotta jaksan arjen paineen haasteiden alla, ja hoidettuani kaikki pakolliset, ei niille kivoille ja rentouttaville jutuille kuten lukemiselle, bloggaamiselle tai leipomiselle jää aikaa. Pyykitkin pestään aina viikonloppuisin ja viikkosiivous hoidetaan usein perjantai-iltaisin, jotta viikonloppuna voidaan käydä sukuloimassa ja ottaa lungisti. Arki sujuu rutiinilla ja olen pikkuhiljaa alkanut miettiä, johtuuko tämä tietynlainen väsymykseni sittenkään stressistä töistä, vajaasta ravitsemuksesta ja matalasta hemoglobiinista, koiran kanssa elämään totuttelemisesta, vaiko sittenkin niin yksinkertaisesta asiasta kuin siitä, että elän tietynlaista "oh my god tätäkö tää loppuelämä tulee olemaan"-vaihetta? Käyn täysipäiväisesti töissä, ulkoilutan koiraa, syön, pyykkään ja teen muita kotitöitä ja kuuntelen aamulla uutisia. Samalla kun nautin arjestani, kaipaan opiskeluaikojen vapautta, sitä että päivät olivat selvästi erilaisia, aamuisin ei aina tarvinnut nousta kellon soidessa ellei halunnut (mutta toki se johti siihen, että jollei luennoilla käynyt, jäi selvästi jälkeen) eikä elämää tarvinnut suorittaa samalla rutiininomaisella otteella, kuin nyt. En toki koe, että elämäni olisi jotenkin "ohi", mutta toivon että tämä tämänhetkinen matalapaineeni (mikäli se nyt tästä johtuu) kaikkoaa pian. Tuntien itseni oikein tiedä, että haluan vielä kehittää itseäni ammatillisesti jotenkin ja suunnittelen jossain vaiheessa palaavani koulun penkille jollakin lailla - joko lyhyemmille kursseille tai osa-aikais-opiskelijaksi. Vaihtelu virkistää. Toiset kärsivät kolmenkympinkriisistä - minä 3 vuotta sitten työelämään lähteneen kriisistä.

Mitäs sun syksyysi kuuluu? Löytyykö sieltä puolen ruutua kaltaisiani tätäkö loppuelämäni on-kriiseileviä?