Päivän asu parin päivän takaa: kauluspaitaa ja kaulaliinaa

Vaikka tykkään pääasiassa hengailla eritoten kotosalla verkkareissa, tykkään välillä pukeutua siistimmin arkenakin ja tässä kuvamateriaalia siitä parin viikon takaa: suosikkifarkut, vaaleansinistä kauluspaitaa, lempparein laukku sekä yksi syksyn parhaista hankinnoista: Acnen Canada vaalean beigenä. Conssit vedän lähes päivittäin jalkaan mutta minun on pakko todeta, etteivät ne ole minun jalalleni ne kaikkein sopivimmat lättäpohjineen. Lyhyitä matkoja kuljen kuitenkin ne jalassani surutta ja ovathan ne hyvännäköiset. Kauneuden eteen pitää joskus kärsiä, eikö? ;)

kauluspaita Benetton farkut Gina Tricot kaulaliina Acne laukku MiuMiu kengät Converse

Kaikkea - ei edes poseeraamista - ei pidä ottaa niin vakavasti, eikö? ;) 

Mitäs tykkäät asusta?

Viikonlopun kuulumisia, pari sanaa suhteista ja asua

Huhheijaa mikä toiminnan- ja ohjelmantäyteinen sunnuntai meillä on (tähän mennessä - nyt istun sohvalla raajat oikaistuina) ollut! Vaikka ohjelmaa on ollut arki-iltoihin verrattuna huomattavasti enemmän, ei tämän päivä ole tuntunut ohjelmapaljoudestaan huolimatta lainkaan hektiseltä. Päinvastoin: kun on koko päivä aikaa touhuta kaikessa rauhassa, ei koskaan tule kiire.

Perjantaina T:n mennessä 24h vuoroon minä suuntasin töiden jälkeen Ronjan kanssa ulos tassuttelemaan, sitten itsekseni 7 km hölkälle ennenkuin pakkasin tavarat ja kurvasin vanhempieni kautta, jonne jätin koisun illaksi hoitoon, ja käänsin auton nokan kohti Porvoota. Siitä olikin aikaa kun olen a) ollut jonkun luona yökylässä (laskelmieni mukaan tämä oli peräti 2. yö menneen vuoden aikana, jonka vietän vanhempieni luona. Ero on huomattava verrattuna esim. vuoden takaiseen, jolloin vietin joka viikonlopun heidän hoteissaan) ja b) ehtinyt tyttöjä tapaamaan. Lähdettyämme kaikki työelämään ei treffailulle jotenkin tunnu löytyvän aikaa kuten opiskeluaikoina, jolloin hengailimme useinkin yhdessä viikonloppuisin m.m. baareillen. Elämä on kuljettanut meitä hieman eri suuntiin ja eteenpäin, mutta silti on oloni yhtä kotoisa ja tutun tuntuinen heidän kanssa pöydän ääreen istahtaessani, kuin silloin joskus aikanaan. Koko Porvoon Paahtimo taisi kyllä kuulla, että olimme paikalla ja kokoontuneet pitkästä aikaa kun nauru raikasi ja juttu luisti. Toisten lähtiessä koteihinsa, suuntasimme vielä parin kanssa R:n raksalla katsomaan edistymistä ja voi jestas miten meitä nauratti kun totesimme aikojen muuttuneen: siinä me seisoimme ihailemassa toisen raksaa, tuoretta pullaa syöden ja Mehukattia juoden kun me reilu pari vuotta sitten tyhjensimme alkajaisiksi pullollisen skumppaa ja jatkoimme shottien ja drinkkien kanssa baarissa.

takki Zara farkut Gina Tricot huivi Acne kengät Converse

paita H&M

tädää! Porvoon jokiranta-selfie ennen Paahtimoon pujahtamista

Ajaessani Öljytietä pitkin kotiin tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja tein ikäänkuin aikamatkan menneisyyteeni: isin auto lainassa, 90-luvun poppia täysillä radiosta (kiitos Voicen ysärilistalle <3) ja sysimusta Öljytie - täsmälleen sama asetelma, kuin monena iltana täytettyäni 18 vuotta. Samalla kun tunsin haikeutta noita aikoja kohtaan ja toivoin, että voisin vielä elää yhtä huoletonta elämää kuin nuorempana, mietin, haluaisinko sittenkään palata entiseen - olenhan aika tyytyväinen nykyiseen elämäänikin.

kello Michael Kors & isiliisinki

Lauantain edetessä totesin, etten todellakaan haluaisi palata nuoruusvuosiini vaikka ne monella tapaa olivat niin paljon helpompia kuin nykyinen elämäni. Vaikka joudunkin nykyään kantamaan vastuuta omasta, sekä koirani elämästä, sekä toisinaan myös tuntemattomien elämistä ja kohtaloista (töissä), en haluaisi olla yhtä epävarmana itsestäni ja tulevaisuudestani, kuten nuorempana. Okei 18-vuotiaasta aina 22-vuotiaaksi elin parisuhteessa, jonka uskoin kestävän elämäni loppuun asti ja koin aikamoisen kolauksen sen päättyessä, mutta uskon samalla, että se oli pelastukseni nykyiselle suhteelleni, koska silloinen poikaystäväni loi jo minulle kuvan siitä, millainen parisuhteen kuuluu olla ja joka johti siihen, että osaan vaatia vastaavanlaista hyvää kohtelua nykyäänkin. Nuoret naiset jotka aloittavat parisuhteilunsa huonoissa suhteissa tuskin osaavat samalla tavalla arvostaa itseään ja tiedostaa, että jotakin parempaa kuin renttuja ja aliarvostusta on olemassa ja tarjolla. Toki isän suhtautuminen tyttäreensä myös vaikuttaa tyttären partnerin valintaan, mutta myös niillä ensimmäisillä poikaystävillä - kestivät suhteet miten lyhyen tai pitkän ajan tahansa - on merkityksensä - niin hyvässä kuin pahassakin.

Voi Ronttuli - onnellisempaa koiraa saa hakea kun tämä pääsee metsään ;)

Oho, poikkesinpas aiheesta. Anyhow, käytyämme Ronjan kanssa lauantaina vanhempieni metsässä suuntasimme omaan kotiin, jossa T jo meitä odotti. Ehdotin T:lle, että lähtisimme kerrankni yhdessä kävelylle, johon T osaltaan ehdotti koiran rojahtaessa väsyneenä petiinsä, että lähtisimme kiertämään lähellämme olevaa järveä. Sää oli mitä aurinkoisin ja kaunein, eivätkä kellertävät ruskan värit yhtään huonontaneet reilu 1,5h mittaista metsälenkkiämme yhtään - voi että, miten minä nautin! Lenkillä tuli niin pysähdeltyä maisemia ihailemaan, kuin myös kiipeilemään ja tasapainottelemaan ja naureskelimme yhdessä sille, miten niin moni suuntaa actionia kaivatessaan erilaisiin huvipuistoihin. Osaisivatpa ihmiset nähdä lähemmäs ja arvostaa sitä lähiympäristöään ja sen tarjoamaa luontoa ja seikkailumahdollisuuksia nykyistä enemmän! Lenkin jälkeen ennalta tehty makaronilaatikko maistui kera ketsupin parhaalta pitkiin aikoihin ja sen jälkeen oli ihanaa rojahtaa hetkeki sohvalle katsomaan yhdessä telkkaria. Vaikkei se perjantaina ikäkriisin valliessa siltä tuntunut, niin pieni ikävä oli ollut.

Tänään lähdimme heti aamulenkin (käytiin Ronjan kanssa oikein pitkällä kävelyllä, 45 minuuttia sunnuntain kunniaksi) ja aamupalan jälkeen paikallisille markkinoille, jossa moikkailtiin tuttuja, syötiin riisipuuroa ja löysinhän minä pitkävartisen liilat villasukat, sekä lapaset (jotka sopivat täydellisesti yhteen harmaan Canadani kanssa ;)). Meidät oli kutsuttu vanhempieni luo päivälliselle, joten päätin tehdä vähän lisätilaa vatsaani ja suuntasin vielä juoksulenkille sitä ennen. Aurinko suorastaan porotti, eikä askel eilisen metsäsamoilun jälkeen ollut kovinkaan gasellimainen ja keveä, mutta urheana jatkoin vain ja lopetin 10,4 km kohdalla. Huomaan usein lopettavani juoksemisen, vaikka energiaa vielä olisi jäljellä ja totesin jälleen itsekseni, että tekee välillä hyvää haastaa itsensä ja jatkoin, vaikka maitohapot alkoivat painaa. Lopputulokseen olin oikein tyytyväinen ja kyllä ruoka maittoikin ;) Kahvien jälkeen oli tosin aika suunnata jo kotiin Ronjan luo ja vein hänet uutta reittiä pitkin päiväkävelylle ja seurasin onnellisesti keppiä kirmaavaa mustaa labradoriani ja totesin jälleen, etten - ongelmista ja vastuusta huolimatta - vaihtaisin nykyistä elämääni entiseen.

Siskontyttöni Alva

Mites teidän viikonloppu on sujunut?

Kuiva- ja/tai vaaleahiuksisten Pelastuspartio

Vaalennettuani hiuksiani loppukesästä päätin, etten anna kuontaloni muuttua korppumaisen kuivaksi, saat sitten antaa punapigmenttini tehdä tepposensa ja muuttaa hiusvärini pikkuhiljaa vaalean tuhkan sijasta lohenväriseksi ja aloin metsästämään netin avulla tukalleni sopivia tuotteita. Luotin suosikkibloggareideni, sekä -lehtieni kokemuksiin ja onnistuin löytämään loistotuotteet, joista haluaisin nyt vinkata teillekin:

FUDGEN Clean Blonde-shampoo, jota käytän kerran viikossa 3-5 minuutin vaikutusajalla ja estän näin hiusteni kellastumisen. Omani tilasin feeluniquelta ja hintaa kertyi muistaakseni n 16 euroa. Hopeashampoiden tapaan tämä kuivattaa hiuksia jonkin verran, joten sen kanssa suosittelen käytettäväksi tehokasta hoitoainetta tai jälkihoitoa (hyvä vinkki alla ;)). Shampoopullon kyljessä varoitetaan aineen värjäävyydestä ja sen(kin) voin allekirjoittaa: shampoon syvän sininen sävy todella värjää kädet sinertäväksi ellei niitä muista huuhdella heti levittämisen jälkeen huolella.

LÓREAL Mythic oil-hoitoöljy tuoksuu jumalaiselta, on koostumukseltaan aiemmin käyttämääni Sexy Hairia astetta paksumpaa, muttei tee hiuksia lainkaan latteiksi vaan päinvastoin levittyy hyvin ja taltuttaa pahimmat kuivat latvatkin. Öljyä kannattaa levittää - kuten kaikkia muitakin jälkihoitoja - vähän kerrallaan, koska jos sitä tulee annosteltua liikaa, on lopputulos oikea liimaletti :D Käytin tosiaan aiemmin Sexy Hairin turkoosissa pullossa myytävää (jokin Soya..?) hoitoöljyä, mutta se ei kosteuttanut latvojani tarpeeksi ja viime putelin tyhjennettyä teki mieleni tilata tätä monien ylistämää huomattavasti halvempaa öljyä kokeiluun. Tilasin tämänkin feeluniquelta ja hinta oli n 15 euroa (kun taas Sexy Hairista olen pulittanut n 25 euroa muistaakseni).

Nurinkurista menoa

Vadelmavene sai aivan toisenlaisen merkityksen haettuamme Ronjalle Ikeasta lelulaatikon ;)

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miten haluaisin kehittää blogiani; jotenkin luoda siitä jotain suurempaa, jotain näyttävämpää, jotain enemmän mitä lukemani blogit ovat: laadukkaita kuvia, nokkelia tekstejä ja postauksia lähes päivittäin. Mikä lopputulos on ollut? Aivan, kuin lässähtänyt lätty.

Alussa pyysin usein T:tä nappaamaan minusta "päivän asu"-kuvia, jotka suunnittelin laittavani blogiin näytille jopa samana iltana tai vaihotehtoisesti ajastaa seuraavaksi päiväksi. Lounaita ja koiran hassuja ilmeitä tulee edelleen kuvailtua usein, mutta yhtäkään kuvaa en esille asti ole saanut Instgramia lukuunottamatta, ja mitä pidmepi aika kuvien ottamisesta kuluu, sitä korkeammaksi kynnys niiden julkistamiselle kasvaa. Hölmöä, koska moni muukin postaa kuvia kesältä ja kertoo kaipaavansa mennyttä kesää ja fiilistelevänsä tulevaa kuviensa avulla. Itse tyydyn usein vain katselemaan kuvia itsekseni - mikäli saan ne edes koneelle asti, koska usein ne jäävät kännykkään tai kameraan lojumaan viikoiksikin - tai näyttämään niitä T:lle juuri ennen nukkumaan menoa lapsellisesti hihitellen: "muistatko tänkin päivän?".

Pienperhe matkalla synttäreille

Moni on ohessani varmasti jo rekisteröinyt syksyn ja sen myötä pimeyden saapumisen ja alkanut joko fiilistelmään tai masistelemaan sitä. Itse kuulun ensimmäiseen kastiin, koska tykkään syksyn mukanaan tuomasta raikkaasta ja happirikkaasta ilmasta, syksyn pukeutumiselle tyypillisistä väreistä sammaleenvihreästä ja burgundystä, sekä kynttilöiden sytyttelystä. Jälkimmäistä saa syksyn edetessä harrastaa yhä aikaisemmin ja useammin ja mitä lähemmäs talvea kohti mennään, sitä lyhyemmiksi päivät käyvät ja aika tuntuu loppuvan kesken. Kalenteri ja ajankäyttö pitäisi jotenkin suunnitella niin, että mitä pidemmäksi syksy etenee, sitä tehokkaammin asiat tulisi hoitaa päiväsaikaan, jotta illat saisi pyhittää loikoilulle kynttilänvalossa, lukemiselle ja kotoilulle. Hieno ajatus, eikö? Vaan mites se toteutus? Ei ainakaan luonnistu kovinkaan hyvin omalta osaltani. En voi väittää kärsiväni varsinaisesta syysmasiksesta (tai miksi lie matalapaineeksi), mutta huomaan iltojen pidentyessä, etten jaksa samaan tahtiin kuin aiemmin, vaikka tehtävää löytyisi tavanomaiseen tapaan. Nyt on vuorossa ensimmäinen syksyni koiranomistajana ja tämä tarkoittaa sitä, että alati pimeneviin aamuihinkin on lähdettävä reippaasti, koska koira tarvitsee ulkoiluttaa ja ruokkia, ennen töihin lähtöä. Sama juttu iltaisin: koiraa täytyy aktivoida ja ulkoiluttaa, vaikka sohva vetäisi puoleensa. Onnekseni olen luonnostani touhuileva luonne, eikä sade koskaan ole estänyt minua lähtemästä ulos, mutta nyt kun touhuamisesta toisen kanssa on tullut tietynlainen velvoite, huomaan olevani tavallista väsyneempi. Toki syysflunssat tuovat mukanaan ruuhkaa ja kiirettä työssäni ja kun kokoajan saa työskennellä paineen alla, ei ole ihme että iltaisin sänky kuulostaa sateista lenkkipolkua houkutelevammalta. Aiemmin oli ihan sallittua rojahtaa koko illaksi sohvalle ja levätä työpäivän jälkeen, mutta nyt ei: Ronjaa ei sovi laiminlyödä - muuten hän kyllä hauskuuttaa itse itseään m.m. nakertelemalla huonekaluja.

Ronttipentu nukahti perjantai-iltana syliini

Kun työpäivästä, koiran ulkoilutuksesta ja hauskuutuksesta sekä mahdollisesti omasta liikunnasta on selvitty, on kroppa yleensä niin väsy, että sitä hädin tuskin jaksaa suihkussa käydä ja ruokaa tehdä, ennenkuin sitä vihdoin ja viimein rojahtaa sänkyyn. Unta pyrin saamaan sen 8h yössä, jotta jaksan arjen paineen haasteiden alla, ja hoidettuani kaikki pakolliset, ei niille kivoille ja rentouttaville jutuille kuten lukemiselle, bloggaamiselle tai leipomiselle jää aikaa. Pyykitkin pestään aina viikonloppuisin ja viikkosiivous hoidetaan usein perjantai-iltaisin, jotta viikonloppuna voidaan käydä sukuloimassa ja ottaa lungisti. Arki sujuu rutiinilla ja olen pikkuhiljaa alkanut miettiä, johtuuko tämä tietynlainen väsymykseni sittenkään stressistä töistä, vajaasta ravitsemuksesta ja matalasta hemoglobiinista, koiran kanssa elämään totuttelemisesta, vaiko sittenkin niin yksinkertaisesta asiasta kuin siitä, että elän tietynlaista "oh my god tätäkö tää loppuelämä tulee olemaan"-vaihetta? Käyn täysipäiväisesti töissä, ulkoilutan koiraa, syön, pyykkään ja teen muita kotitöitä ja kuuntelen aamulla uutisia. Samalla kun nautin arjestani, kaipaan opiskeluaikojen vapautta, sitä että päivät olivat selvästi erilaisia, aamuisin ei aina tarvinnut nousta kellon soidessa ellei halunnut (mutta toki se johti siihen, että jollei luennoilla käynyt, jäi selvästi jälkeen) eikä elämää tarvinnut suorittaa samalla rutiininomaisella otteella, kuin nyt. En toki koe, että elämäni olisi jotenkin "ohi", mutta toivon että tämä tämänhetkinen matalapaineeni (mikäli se nyt tästä johtuu) kaikkoaa pian. Tuntien itseni oikein tiedä, että haluan vielä kehittää itseäni ammatillisesti jotenkin ja suunnittelen jossain vaiheessa palaavani koulun penkille jollakin lailla - joko lyhyemmille kursseille tai osa-aikais-opiskelijaksi. Vaihtelu virkistää. Toiset kärsivät kolmenkympinkriisistä - minä 3 vuotta sitten työelämään lähteneen kriisistä.

Mitäs sun syksyysi kuuluu? Löytyykö sieltä puolen ruutua kaltaisiani tätäkö loppuelämäni on-kriiseileviä?

Mikä yhden moi:n hinta loppujen lopuksi on?

Hymy. Toiseen ihmiseen luotu katse, hiljainenkin "moi" tai "hei" ja kappas - toisen kasvoille leviää mitä suurimmalla todennäköisyydellä hymy. Aikaa se ei vie, mitään se ei maksa ja hyvässä lykyssä saat koko loppupäiväksi (ja jos et nyt niin pitkäksi aikaa, niin edes hetkeksi) hyvän mielen itsekin. En tajua ihmisiä, jotka eivät moikkaa. Ootte uunoja.

Vartuttuani landella pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, en jaksa ymmärtää mikseivät tiellä vastaan tulevat ihmiset moikkaa. Ymmärrän vielä jotenkuten, jos nuoret eivät moikkaa - hei haloo, eihän kukaan nykypäivänä enää moikkaa tuntemattomia, koska sitä tulee taatusti leimatuksia (kylä)hulluksi tai muuten vain randomiksi, jos niin tekee - mutta se, etteivät minua vanhemmat ihmiset tervehdi, SE jos joki saa minut kiehumaan. Varpaat ja sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, joina olen kiukusta pihisten saapunut kotiin ja murissut ihmisten huonoja käytöstpaoja sättien. Minusta kuuluu hyviin käytöstapohin tervehtiä toisia lenkkeilijöitä - tunsit heidät tai et. Moikkaavathan karavaanarit ja motoristitkin toisiaan tiellä tavatessaan osoittaakseen yhteenkuuluvuuttaan - mikseivät lenkkeilijätkin? Noh, onnekseni suurin osa pikkukylän asukeista taitavat hyvät käytöstavat ja tervehtivät - joko ennen tai jälkeen minun - ja saan palata kotiin lenkiltä tyytyväisenä. Suuremmilla paikkakunnilla en niinkään odota vastaantulijoiden moikkailevan, koska siellä on suuren asukasmäärän takia usein mahdotonta tuntea kaikkia kuten maalla, enkä siksi odota, että siellä moikkailtaisiin. Porissa eivät tututkaan tuntuneet aina moikkaavan (no offence porilaiset, mutta jengi oli aika juroa ja sisäänpäinkääntynyttä) ja Porvoossa - kuten Helsingissäkin - hölkkäilin keskustassa, jossa liikkui runsaasti niin paikkakuntalaisia kuin ulkopuolisiakin, eikä samoja naamoja kovinkaan usein tullut vastaan. Useinhan pienellä paikkakunnalla käy niin, että alat moikkaamaan "tuttuja" kasvoja, jotka tulevat liki joka lenkillä vastaan, vaikket nyt henkilöä itseään tunne, mutta kasvot, hölkkätyylin tai takin kylläkin.

Voitte siis vain arvata kuinka iloiseksi olen monella lenkillä tullut, koska niin moni täysin tuntematon vastaantulija on tervehtinyt iloisesti, vaikka suht.keskusta-alueella tässä asutaankin. Okei, on ehkä liioittelua puhua keskustasta jos otetaan huomioon, että asun Sipoossa, mutta anyhow - enemmän keskustaa tämä on kuin vanhempieni ja lapsuudenkotini seuduilla :D Hauska yksityiskohta, johon olen kiinnittänyt huomiota on se, että liikkuessani pururadan lyhyemmillä osuuksilla (jotka kiertävät aivan lähellä keskustaa), eivät vastaantulijat useinkaan edes katso päin - saati sitten hymyile tai tervehdi. Mutta auta armias kun siirrytään samaista pururataa pitkin pari kilometriä pidemmälle ja keskelle metsää; johan alkavat ihmiset tervehtimään ja jopa rupattelemaan!

vanha lenkkiselfie kesältä

Viime viikolla koin jymy-yllätyksen kun minulle täysin tuntematon 30-40-vuotias mies avasi keskustelun juostessaan perässäni ja päädyimme juttelemaan kunnallispolitiikasta, maailman taloustilanteesta ja sairaanhoidosta ja yhteiskunnan kehittymisestä vajaan 6 km hölkän ajan. Mies naureskeli, ettei kyllä kehtaisi kertoa kotona vaimolleen käyneensä 16-vuotiaan näköisen (yep, kiitti näistä) sairaanhoitajan kanssa lenkillä, vaikkei tapahtuneessa mitään mätää tai taka-ajatuksia ollut - kunhan juostiin samaa matkaa.

Juhannuksena Ronjan kanssa metsälenkillä mökillä. Huomatkaa asianmukainen varustus: aluspaita ja huppari keskellä päivää

Tänään vanhempi herrasmies tsemppasi minua puuskuttaessani ylös koko lenkkini raskainta ylämäkeä ja vaikken ukkoa eläessäni ole nähnytkään, osuivat hänen sanansa maitohappoisille jaloilleni kuin tutti suuhun ja jatkoin taivaltamista hikisenä, puuskuttavana mutta hymyilevänä aina mäen päälle asti ja huusin, että tunsin itseni voittajaksi selvittyäni juosten ylös asti. Olisi pitänyt tajuta kiittää miestä ja kertoa, että syy siihen, että pääsin ylös asti ainakin osittain oli hänen tsemppauksensa tulosta. En sitten tiedä, johtuiko hyvä juoksu-boogieni miehen tsemppauksesta, seuraavaksi vastaan tulleen naisen hymystä vai lauantaina syödystä omppupiirakasta ja suklaasta, mutta juoksin pitkästä aikaa 12 km ja todella hyvään aikaan: 1:11 (keskivauhti 5:53) ja mieleni olisi tehnyt jatkaa juoksua, mutta päätin lopettaa tuohon koska en ollut tankannut nesteitä mitenkään ylimääräisesti aamupäivän aikana eikä mieleni tehnyt collabeerata (menettää tajuani) jälleen kerran.

Ohhoi, mikä viikonloppu meillä on takana: hammaslääkäriä, mökkiä, saunaa, lenkkiä, kotitekoista peltileipää, shoppailua.. Olen aivan naatti, mutta tyytyväinen. Niinhän sitä usein sanotaan, että viikonlopun jälkeen on kiva mennä töihin viikoksi lepäilemään, mutta siitä on kyllä minun työssäni turha edes unelmoida; maanantait kun terveyskeskuksissa kun tuuppaavat olemaan viikon kiireisimpiä. Parasta siis lähteä makkaria kohti.

Mitäs sun viikonloppuusi kuului? Kuuluuko sinun tapoihisi moikkailla vastaantulijoita lenkillä?

Teidät on pidätetty ihmissuhdelakiin vedoten. Sakko: ikuinen luottamuspula.

Virheist oppii ja kokemust karttuu. Kaikki me tehdään virheitä ja toivon mukaan opitaan niistä sitä mukaa kun niitä matkan varrelle osuu. Niin omat kuin muidenkin tekemät virheet - varsinkin jos ne koskettaa juuri sinua - harmittaa ja voivat aiheuttaa todellista mielipahaa pitkäksikin aikaa ja joka kerta sitä toivoo, että tehdyn saisi kuitatuksi olankohautuksella tai poistetuksi historiasta. Vaan kun ei saa.

Ihmissuhteissa tehdyt virheet ovat mielestäni niitä pahimpia, mitä omalle kohdalle voi sattua. Erityisesti jos toinen ihminen loukkaantuu takiani, koen, että olen tehnyt virheistä sen suurimman ja pahimman. En vähättele, etteikö toiselta tapaturmaisesta katkaisemani jalka esimerkiksi aiheuttaisi minulle morkkista, mutta katkennut jalka luutuu ja unohtuu ajan myötä. Petetyksi tulleet sen ainakin tietävät, että vastakohtaisesti särkynyt sydän tai petetty luottamus ei korjaannu luun tavoin n 6 viikossa, vaan saattaa pysytellä särkyneenä lopun elämää. Petettyä luottamusta ei niin vaan ansaita takaisin, enkä henk.koht. itse usko, että oikein pahoin petettyä luottamusta saa koskaan rakennettua takaisin ennalleen. Anteeksi voi toki antaa, mutta unohtaa ei ja vaikka kuinka petetyksi tullut HALUAISI unohtaa, palaavat vanhat muistot usein mieleen ja ratkenneet haavat aukeavat kerta toisensa jälkeen. Jos luottamuksesi on petetty joskus oikein kunnolla, voi sinun olla hankala uskaltaa luottaa ylipäätään keneen tahansa - pettäjästäsi nyt puhumattakaan! Ventovieriaisiin voi olla hankala tutustua, koska pelkäät tulevasi uudestaan petetyksi. Koska et uskalla luottaa toisiin ja kertoa heille itsestäsi luottamuksellisia, henkilökohtaisia asioita, et myöskään pääse yhtä rakentamaan yhtä läheisiä ihmissuhteita kuin muut ja huomaat jääväsi siksi oudoksi tyypiksi, joka istuu hiljaa vieressä ja (sala)kuuntelee toisten juttuja, mutta joka ei koskaan kerro itsestään mitään. Huomaat pikkuhiljaa, miten erakoidut (työ)yhteisöstä tai kaveripiiristä muiden suhteiden tiivistyessä ja mitä ulkopuolisemmaksi huomaat muuttuvasi, sitä enemmän vetäydyt syrjään ja eristäydyt. Oravanpyörä on valmis.

Kaikki me puhumme joskus pahaa toisista, eikö? En usko (ja varmistin asian T:ltä) että maailmasta löytyy ketään, joka ei koskaan olisi sanonut toisesta ihmisestä MITÄÄN pahaa (Äiti Teresa sori, mutta en usko, että edes sinä olit niin pyhimys kuin mitä annoit ymmärtää). Kun itsellä menee huonosti tai jokin asia ottaa päähän tai stressaa, tulee helposti päästeltyä sammakoita suusta sen kummemmin niitä miettimättä. Kaverille kerrotut jutut ja haukut muotoillaan usein niin, että niiden on tarkoitus jäädä teidän kahden välisiksi, eikä sanojen karkeuksissa juuri säästellä. Paha olo tuntuu usein himpun verran kevyemmältä taakalta heti, kun sitä on saanut purkaa jotenkin - joko toisia haukkumalla tai kiroilemalla. Erityisesti naisten keskuudessa tulee usein haukuttua ja kritisoitua toisiamme ihan pikkujutuistakin. Sanavalinnat ovat usein niin järkyttäviä, että Äiti Teresakin kääntyisi haudassaan ja usein syyt ovat turhamaisen keveitä ja mitättömiä - kunhan nyt haukutaan haukkumisen vuoksi. Suurin syy toisten haukkumiseen on (uskoakseni) usein kateus tai tylsyys: toisten onnea tai saavutuksia kadehditaan koska oma saamattomuus ottaa aivoon ja harmittaa ja koska ei juuri sillä hetkellä mitään suurempaa ja merkityksellisempää voi saada aikaan, tuntuu se haukkumisen mukanaan tuoma hetkellinenkin helpotus tyhjää paremmalta. Hölmöä kyllä, toisen kiroilua katsotaan usein pahemmalla silmällä kuin toisten haukkumista. Ihan kuin nyt v-sanan sanominen olisi toisten haukkumista läskiksi pahempaa, mutta näin se oman kokemukseni mukaan menee.

En oikein tiedä mihin haluan tällä tekstilläni pyrkiä, mutta ehkä rivien välistä voit aavistaa, että juuri omalle kohdalleni tälläinen ihmissuhderike on osunut, enkä tiedä, miten sitä käsittelisin. Molemminpuolinen luottamuspula on päässyt syntymään, varsinaienn rangaistava rikos on jopa tullut tehdyksi, mutta pahinta on kuitenkin mielestäni se, että jotakin niin turhaa kuin kahden naisen välinen marina on päässyt kasvamaan kärpäsestä härkäseksi ja saattaa nyt pahimmassa tapauksessa aiheuttaa pidempiaikaistakin mielipahaa ja tiukkoja tilanteita. Itse tykkään riitatilanteissa aina selvittää asiat samantien, enkä siedä pitkävihaisuutta tai mykkäkouluja. Näin saadaan ilmapiiri mahdollisimman pian ja pienellä vaivalla renssattua, eikä edellä mainitusta kärpäsestä ehdi syntyä rikkinäisen puhelimen lailla härkästä. Mitä sen sijaan inhoan riitatilanteissa yli kaiken on se, kun kaikkia osapuolia ei kuunnella, asioita vääristellään eikä toiselle anneta tilaisuutta puolustautua. Olen usein itse se antautuva ja sovitteleva osapuoli, joka nöyrtyy ja nyökkäilee, koska en jaksa tapella ja pyydän anteeksi mikäli olen virheen tehnyt. Sen sijaan en suostu pyytelemään anteeksi sellaista, mitä toinen keksii omasta päästään ja syyttää siis minua turhasta, enkä ole vielä tähänkään päivään mennessä keksinyt, miten tuollaisista riitatilanteista selvittäisiin helpoimmalla ja siisteimmällä tavalla. Hermostun jos huomaan toisen keksivän minun "sanoneen ja tehneen" jos vaikka ja mitä - usein sellaista, mitä en itse edes olisi tullut ajatelleeksi, ja jos toinen ei suostu edes todistamaan tekoni tai sanani. "Mä kuulin kyllä" on se paskin "todiste" ikinä - oikeasti! Hankkikaa edes mikrofonilaitteisto, niin että äänimateriaalia oikeasti olisi saatavilla tarpeen tullen.

Aah, anteeksi totaali-avautuminen, mutta olen vatvonut tätä asiaa koko eilisillan päässäni ja päivitin jo Facebook-statustanikin, että aion ensi elämässäni syntyä labradoriksi tai mieheksi: mielessä pyörii vain ruoka ja lisääntyminen ja pienimmästäkin tempusta kehutaan. Anteeksi feministinen kommenttini, mutten voinut kieltäytyä ;)

Voi kuinka pieni mamin muru onkaan ollut.. Ronja ekana päivänä uudessa kodissa :)

Miten sinä toimit riitatilanteissa?

Terveysintoilijan omenakaurapaistos - sopii vaikka aamupalaksi!

Hei ja huomenta kaikille!

Nyt on heti aamusta tultava hehkuttamaan eilen kehittelemääni terveellisempää versiota kaikkien tuntemasta omenakaurapaistoksesta, jonka kehittelin eilen illalla. T maisteli paistosta eilen iltapalaksi kermajäätelön kera, kun itse söin oman osani tänään aamupalalla tuorepuuron, sekä omppusoseen kera ja jösses, mikä makuorgasmi suussani jälleen syttyi!

Jotta sinäkin voisit saavuttaa vastaavanlaisen makuelämyksen, jonka valmistaminen ei suurempia uhrauksia vaadi ja jota voi hyvillä mielin syödä aamu- tai välipalaksi tai herkutteluhetkenä esim. jätskin tai vaniljakastikkeen kera, tarvitsee sinun vai noudattaa seuraavia ohjeita:

1. Pilko uunivuokaan kotimaisia omenoita sopiva määrä (minulla oli n 10 kpl) ja ripottele kanelia päälle. Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. Uunin lämmettyä laita omenat esipaistumaan siksi aikaa, kun valmistelet kaurahiutaleseoksen.
2. Sulata kattilassa tai mikrossa pari rkl voita ja lisää 4 dl (luomu) kaurahiutaleita, 1 rkl rypsiöljyä, 1 rkl kanelia, ripaus suolaa ja loraus makeutusta (itselläni vaahterasiirappia)
3. Muussaa (luomu) banaani erillisessä kulhossa ja sekoita siihen reippaasti vispaten 3 kananmunanvalkuaista
4. Yhdistä voi-kaurahiutalemössö, sekä banaani-munaseos ja ripottele se uunista ottamiesi omppulohkojen päälle. Laita koko komeus takaisin uuniin n 20-30 min tai kunnes kauraseos saa kauniin kullanvärisen pinnan.
5. Anna jäähtyä ja nautiskele vaniljakastikkeen tai -jätskin kanssa tai vaihtoehtoisesti (kuten minä) chiasiemen-mantelimaito-kaurahiutale-vaniljaprotskujauhe-tuorepuuron kera

Onko teillä tapana tehdä n.s. terveysversioita perinteisistä herkuista?

Itse tykkään kehitellä niitä, koska sitten voin syödä niitä aamupalaksikin hyvillä mielin :D Omiin tapoihini kun kuuluu herkutella perinteisin herkuin (esim. suklaa, jätski) vain kerran viikossa :)