Kun ärsyttää, että ärsyttää: mihin fitness-parsakaali-belfie-riisi-kupla minut vei

Tiedättekö sen tunteen kun ärsyttää, että ärsyttää? Mulla on tällä hetkellä sellainen olo. Ja se ärsyttää! Hittoako sitä murehtimaan kauniin (vapaan!) maanantain alkuiltana, kun niin paljon hyvää ja kivaa on pääsiäispyhinä saanut kokea? Jaa-a. Joskus kai vain sellaisia päiviä tulee ja se pitää hyväksyä, mutta minua harmittaa eniten se, että pidän itseäni iloisena ihmisenä, mutta sitä en viime aikoina ole ollut.

Syitä alakuloisuuteen minulla kyllä on, mutten haluaisi antaa niiden ottaa minusta valtaa ja yliotetta elämästäni. Valitettavasti kaikkea ei vain ajatuksenkaan voimalla saa ja esimerkiksi minun kohdallani yksi iso syy huonoon oloon ja fiilikseen on hormonitoiminta, joka on retuperällä ja jota lääkärit yrittävät parhaansa mukaan säädellä lääkkein. Kaikki, jotka ovat koskaan syöneet itselleen epäsopivia annoksia hormonitoimintaan vaikuttavia lääkkeitä tietävät, miten turhauttavalta tuntuu kun lääkärit muuttelevat annoksia verinäytteiden perusteella ja välillä tuntuu, että sitä potilaana on kuin koekani, jota heitellään pingispallona puolelta toiselle. Syödessäni nuorempana e-pillereitä olin todella onnekas koska en joutunut kärsimään minkäänlaisista sivuvaikutuksista kuin ensimmäisen kuukauden aikana (ja silloinkin ainoa probleemani oli rintojen arkuus - that's all!). Tiedän monia, jotka kärsivät järkyttävistä n.s. moodswingeistä (toki toiset kärsivät niistä myös luonnontilassa ilman keinotekoisia hormoneita), eli mielialojen vaihteluilta mutten itse joutunut niitä koskaan kokemaan, enkä näin ollen näitä kaveri-parkoja oikein voinut ymmärtää. No, toista on nyt ja voin yksityiskohtia avaamatta kertoa, että kukaan ei tahdo kokea tätä: kroppa ei tunnu lainkaan omalta, mieliala heittelee teini-ikäisen mukaisesti ylhäältä alas ja iloisesta kiukkuiseksi vaihdetaan varoittamatta ja tunteet tuntuvat ja koetaan jotenkin entistä voimakkaampina kuin luonnollisessa tilassa. Minua ainakin tämä ailahtelevan mielialan luoma epävarmuus suoraan sanottuna jopa pelottaa, koska itsekään ei tiedä, koska väärin aseteltu haarukka tai pöydälle jäänyt tyhjä tölkki saa pään räjähtämään ja suun sylkemään sammakoita ja laavaa kuin purkautuva tulivuori.

Syy hormonitoimintani totaaliseen sekoamiseen on liian överiksi vedetty treeni yhdistettynä liian vähäiseen ruokailuun, eli ylikunto. Kyllä, se sama ylikunto ja tila, josta olen jauhanut viimeiset pari vuotta - kärsin EDELLEEN kahden vuoden takaisesta ylikunnosta. En kuuna päivänä olisi fitness-parsakaali-raejuusto-belfie-kuplassa eläessäni uskonut tai osannut aavistaa, miten idioottimainen ja naiivi itsekeskeinen toimintani voisi vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni näin pitkään. Harmittaako? Kyllä. Itkettääkö? Kyllä. Suosittelenko? En.

Itsesäälissä rypeminen ei auta eikä pelasta, vaan nyt täytyy yrittää porskuttaa eteenpäin ja uskoa, että aika ja lääketiede auttaa ja pelastaa. Sitä, tuleeko kroppani palautumaan normaaliksi, ei kukaan osaa sanoa varmana. Tiedottomuus tässä kaikkein pahinta onkin, koska kukaan ei voi luvata, että parannun ja tekemäni säröt pyyhkiytyvät kroppani muistista. Toki voisin lähteä miettimään ja syyttämään muita osapuolia, jotka eivät asettaneet stoppia teoilleni, mutten koe, että sekään mitään auttaisi eikä se tuo menetettyä terveyttäni takaisin. Toivon kuitenkin, että sinä joka luet tätä, uskaltaisit avata suusi ja kertoa huolestasi, mikäli lähipiirissäsi joku toilailee samalla lailla kuin minä tein. Sen sijaan, että lähtee syyttämään toista, kannattaa vedota tunteisiin ja kertoa, että pelkää ja on huolissaan toisen puolesta - se puree porkkanan tavoin piiskaa paremmin.

Kyllä minä joskus vielä näin hymyilen. Kuva viime kesältä.

Tiedottomuus, itsesääli, moodswingit, asukriisi, jumiutunut kroppa, tajuttoman kalliit lääkkeet ja lääkärikulut.. Ne ärsyttävät tällä hetkellä eniten.

Koska en kuitenkaan ole luovuttajatyyppiä, yritän tehdä parhaani nyt sen eteen, mitä tehtävissä on. Tiedottomuuteen auttaa vertaistuki erinäisiltä foorumeilta, sekä hoitajilta ja lääkäreiltä. Moodswingejä koitan ymmärtää ja kerron kanssasisarille, mikäli lääkeannoksia on muutettu - sen huomaa kyllä kertomattakin - koska korkeammat pitoisuudet aiheuttavat entistä pahempia kiukkuja :D Jumiutunutta kroppaa koitan hoitaa liikkumalla monipuolisesti, tekemällä avaavia liikkeitä sekä pyörittelemään jumeja foamrollerilla. Mitä tajuttoman kalliisiin lääkkeisiin tulee, en voi kuin kiittää Suomen Kelan maksukattoa: kun reilu 640 euroa on maksettu lääkkeistä, korvaa Kela lääkkeistä niin ison osan, että potilas maksaa siitä lähtien 2 euroa/lääkeostos. Ja asukriisit ratkaistaan ostamalla uusia vaatteita, eli ei kuin shoppailemaan.

Urheilija vai kuntoilija?

Törmäsin otsikkoon viitaten "urheilija vai kuntoilija?"-kysymykseen Facebookissa juoksuyhteisössä, jossa kysyjä pyysi muita perustelemaan miksi ja millä kriteerein he määrittelevät itsensä urheilijoiksi vai kuntoilijoiksi. Itselleni kysymys ja pyörimään mieleen, mutten voinut vastata kysymykseen koska en tiennyt kumpaan kategoriaan kuulun.

Sivistyssanakirjan mukaan urheilijan ja kuntoilijan voi selittää näin:

urheilija

1. urheilun harrastaja tai ammattilainen. esim. Kunto-, huippu-urheilija. Amatööri-, ammattiurheilija. Penkkiurheilija.
   kuntoilija

kuntoilun harrastaja

Minun käsitykseni mukaan urheilijan asenne urheiluun on enemmän suunnitelmallinen ja kisoihin tähtäävä - jopa ammattimaisen oloinen - kun taas kuntoilija harrastaa urheilua enemmän fiilispohjalta, eikä tähtää kisoihin tai suunnittele treenejään. Kuntoilijan määritelmä kuulostaa huomattavasti löysemmältä kuin urheilijan ja kuntoilija kuulostaa ihmiseltä, joka sateen ropistessa kattoa vasten valitsee sohvanpohjan lenkkipolun sijaan eikä jatka juoksua ylämäissä vaan vaihtaa kävelyksi, koska ylämäkijuoksu nostaa sykettä ja tuntuu hetkellisesti jopa pahalta. Mikäli urheilijan ja kuntoilijan ero on tuo, on minun helppoa valita oma kategoriani: olen urheilija. MUTTA. Minä en tähtää kisoihin, en suunnittele treenejäni kalenteri kourassa ja lenkkien pituuden määrittää ennemminkin sykemittarin luvut ja olo kuin nousujohteisen treenin vaatimukset. Voinko sittenkään pitää itseäni urheilijana?

Haha ryhdistä päätellen jotakuta taitaa paleltaa lenkin jälkeen? ;)

Fakta on se, että etenkin pitkiksillä luotan kompressiovaatteiisiin koska ne ovat kokemuksieni perusteella toimivat: jalat eivät hyydy ja palautuminen on nopeampaa kuin tavalliset kuteet yllä. Suosikkini on kotimainen ZeroPoint, jotka istuvat kuin hanska käteen.

Toinen dilemmani onkin sitten se, että voinko esitellä itseni juoksijana koska en tähtää kisoihin enkä juoksutapahtumiin ja pitkikseni ovat (tällä hetkellä n 12 km). Repussani on kaksi puolimaratonia, joista toinen oli ex temporesti juostu reissu vanhempieni venerantaan ja toinen HCR 2012 vai 2013, mutta sen kummemmin en ole juoksutapahtumiin osallistunut. Teknisesti en ole juoksijana se otollisin, mutta tiedän olevani lahjakas ja että kerran viikkoon juostu pitkis ainakin takaa sen, että olen keskiverto-Pirkkoa paremmassa kunnossa. 

Loppujen lopuksi näiden dilemmojen keskellä voi toki kysyä itseltään, onko sitä pakko aina kategorisoida itseään? Oletteko huomanneet, että ihmisillä nykypäivänä tuntuu olla huutava tarve kuulua johonkin kategoriaan ja ryhmään? Uskon sen pohjautuvan yhteisöllisyyden ja hyväksytyksi tulemisen tunteeseen. Kategorioidessani itseni juoksijaksi, vältellessäni viljoja ja sokeria ja käyttäessäni pelkästään tietyn merkkistä pullovettä vahvistan yhteenkuuluvuuteni muiden kanssa, todistan olevani "normaali" enkä poikkea joukosta ja tiedän, etten jää ajatuksineni ja tekoineni yksin. Yksi ihmisen päämääristä elämässä on se, että hän haluaa tulla hyväksytyksi, mutta sellaisena kuin hän on - ei sellaisena, jona hänen ihailemansa ryhmä tai muotivillitys hänet muokkaa. Mutta onko loppupeleissä yhtään sellaista ihmistä, joka olisi vain ja ainoastaan oma itsensä - sellainen, joka ei olisi saanut ja ottanut vaikutteita ympäristöstään lain? Ei, en usko. Uskon, että ympäristömme muokkaa meistä sellaisia joita olemme, mutta tehtävämme on valita ne vaikutteet, jotka tuntuvat omimmilta ja joiden noudattaminen ja sovittaminen omaan elämään ei vaadi ponnisteluja, vaan tuntuu luonnolliselta.

Oletko sinä urheilija vai kuntoilija - vai jokin ihan muu?

Pääsiäisen kuulumisia, telkkari-inho, Ikean mööpelit ja herkuttelu

Heippa kaikki ja hyvää pääsiäistä!

Heräsin jo viideltä ekan kerran, mutta maltoin torkahtaa ja hymähdin itsekseni noustessani 06:40 sängystä, jättäen töihin suuntaavan miehen vielä torkkumaan. Kuvio on todella tyypillinen meidän taloudessamme, että vaikka mies on nukahtanut ennen minua illalla ja lähtee aamulla töihin, olen minä ennen häntä jo jalkeilla :D No, ehdinpähän käyttää Ronjankin pitkällä keppien heittely-lenkillä ja vielä antamaan heippa-pusut miehelle ennen hänen lähtöään. Aamupalaksi nautiskelin kaurapuuroa mustaviinimarjoilla, päärynällä, maapähkinävoisilmällä ja kaakaonibseillä. Hah, mulle on taas jäänyt tuo vaihde päälle ja syön lähes identtistä aamupalaa joka aamu - kunnes tylsistyn ja vaihdan sen johonkin toiseen. Luin aamukahvia juodessani aiemmin viikolla ilmestyneitä lehtiä, joissa oli mielenkiintoinen juttu sisustuksesta ja kahdesta naisesta, jotka ovat kehittäneet palvelun/appin, jossa esitellään erilaisia sisustustyylejä (esim skandi, romanttinen ja moderni) ja niihin sopivia värejä, tapetteja, materiaaleja, lamppuja.. Täydellinen keksintö minun kaltaiselleni ihmiselle, joka rakastaa kaikkea nättiä, mutta jolla ei valitettavasti ole yhtä harjaantunutta sisustussilmää kuin monella muulla ja joka sitten päätyy tekemään kaiken maailman virhe- ja hutiostoksia mitä tulee tyynyihin, pieniin sisustuselementteihin.. Odotan innolla, että appi/palvelu saadaan syksyksi (?) markkinoille, koska tunnistan itseni kuuluvan sen ehdottomaan kohderyhmään. Kenties vaikka meillä jo vuoden kuluttua voisi olla jotain sisustettavaakin ;) Aika näyttää.

Meidän pääsiäisen viettomme alkoi torstai-iltana kierroksella Ikeassa, josta haimme yllättävän vähän pikkujuttuja (voiko Ikeassa käydä ostamatta MITÄÄN, mitä ei alunperin PITÄNYT ostaa? Tiedättehän, maljakot, kynttilät, vadit, valokuvakehykset..) sekä lipaston makkariin. Olemme nyt asuneet tässä asunnossa nykyisellä kokoonpanolla 2,5 vuotta ja minua on ensimmäisestä päivästä lähtien ärsyttänyt se, että makuuhuoneessamme möllöttää iso 40 tuumainen telkkari, jota ei koskaan käytetä telkkarin katseluun. Pystyn laskemaan yhden käden sormilla ne kerrat, jolloin olen kyseistä TV:tä katsellut, koska en vain kuulu niihin, jotka haluavat katsella telkkaria sängyssä - se ei vain sovi minulle. Syy siihen, että telkkari tuli makuuhuoneeseen oli se, että minun ja miehen muuttaessa yhteen molemmilla oli toimivat telkkarit ja tuntui hölmöltä myydä toista pilkkahintaan pois (käytetystä TV:stä ei saa juuri mitään), koska kuten kaiken tekniikan kanssa, on aina riski, että toinen telkkareista hajoaa. Minun telkkarini sai siis muuttaa makkariin koska sille ei muutakaan paikkaa kämpästämme löytynyt ja siinä se on pölynkerääjänä siitä lähtien saanut seistä. TV:n alustana on toiminut minun vanha Malm-lipastoni, joka sekin on tympinyt minua siitä lähtien kun tänne muutimme. No offence - Malm-lipasto kyllä ajaa asiansa tavaroiden säilytystilana, mutta mikään kaunis ilmestys se ei ole ja koska se kuuluu Lack-pöytäsarjan kanssa siihen kaikkein tyypillisimpään Ikea-mallistoon, aiheuttaa se minulle entistä enemmän viha-rakkaus-viboja. Apua, muistan nuorempana miten meillä oli silloisen eksän kanssa Lack-pöytiä kämppä täynnä ja miten hienoina tummine pintoineen niitä pidimme! No, kukin tyylillään ja tavallaan, mutta itse en IKINÄ hankkisi enää Lack- tai Malm-sarjan osia kotiini enää. Ne ovat makuuni liian tyypillistä Ikeaa.

En toisaalta täysin teilaa Ikeaa myöskään, koska sieltä löytyy myös paljon hyvää ja kivaa mitä sisustukseen kuuluu, mutta nykyään olen huomattavasti tarkempi siitä, mitä huonekaluja ja sisustusjuttuja sieltä hankin. Kaikki mikä näyttää tyypilliseltä Ikealta (eli halvalta) ja joka koostuu pinnoitetusta lastulevystä, joka heti osuman saatuaan on entistä tai joka vaatii kolminkertaista varmistusliimausta ja -naulausta kestääkseen kasassa, ei enää iske, mutta hieman arvokkaammat huonekalunsa, joiden suunnitteluun ja kestävyyteen on selvästi panostettu enemmän, uppoavat minuun. Näihin kuuluu m.m Hemnes-sarja, jota toki löytyy varmasti jokatoisesta kodista valkoisten Ektorp-sohvien lisäksi, miellyttää silmääni siinä määrin, että halusin Malmin tilalle sellaisen. Telkkari saisi (vihdoin!) muuttaa evakkoon vanhempieni luo vara-telkkariksi, eikä sitä siis enää a) tarvitsisi pitää pölynkerääjänä makkarissa, eikä b) sitä tarvitsisi ottaa huomioon uutta lipastoa valitessa. Woop - voitte vain kuvitella kuinka onnellinen tämä nainen oli! ;)

Mies kokosi 6-laatikoista Hemnes-lipastoa lähes koko eilisen ajan, mokasi vain kerran (!) ja illan tullen pääsin täyttämään vanhasta 3-laatikoisesta Malmistani tavarat tiukan seulan kautta uuteen kotiin. Ilta menikin sitten hölmönnäköisesti hymyillen ja fiilistelimme yhdessä, minkälaisen faceliftin makuuhuoneemme kokikaan Malmin ja TV:n väistyessä Hemnesin tieltä ja kokihan tietokonepöytäkin siinä samalla muodonmuutoksen miehen poistaessa siitä ylähyllyn. Yhtäkkiä makkari tuntui ihkauudelta ja paljon valoisammalta ja kevyemmältä kuin aiemmin - paljon paremmalta kuin olin uskaltanut edes odottaa!

Pandan Suklaasydän-namit ovat pääsiäiskarkeista suosikkejani <3 niistä tulee edesmennyt Famoni mieleen, koska hänellä oli aina näitä pääsiäisenä. Itse en vielä montaa ole ehtinyt nautiskelemaan, mutta mies sen sijaan tuntuu löytäneen kulhoni menekistä päätellen ;)

Mies lähti tänään tosiaan sitten töihin ja meidän tyttöjen ohjelmaan kuuluu lenkkeily, käväisemme varmasti vanhempieni luona ja hölläämistä. Totesin miehelle eilen uusinta Fit-lehteä lukiessani, että minua tietyllä tapaa jopa ärsyttää ihmisten ehdottomuus nykypäivänä: joko treenataan täysiä tai sitten ei lainkaan. Sokeria ja jauhoja joko syödään tai ei, mutta mitään "syön sokeria juhlapyhinä ja jos kutsuilla tarjotaan"-mentaliteettia ei ainakaan urheilulehdissä ja -piireissä tunnu löytyvän. Kenenkään keho ei fyysiologisesti TARVITSE sokeria, mutta mielestäni sokerista totaalinen kieltäytyminen aiheuttaa enemmän päänvaivaa ja mielipahaa kuin se, että sitä joskus harvoin syö vähäsen. Itse ainakin koen, että tasapainoiseen ja terveelliseen ruokavaliooni vallan mainiosti mahtuu kipollinen jätskiä perjantai-iltana, pari kolme suklaamunaa pääsiäisenä tai pala kakkua synttärikutsuilla. Se, että ne sisältävät turhaa energiaa, eli sokeria, on toissijainen asia siihen verrattuna, että niistä kieltäytyminen herättää ihmetystä muissa, sekä harmitusta itsessä: hittovie, suklaamunia saa vain kerran vuodessa ja jos niitä silloin pari kappaletta popsii, ei ruokavalio siitä kaadu, vatsa ala pömpöttämään aivan julmetusti monen päivän ajaksi eikä iho kärsi. Ehdottomuus ei kuulu mielestäni yhdenkään ihmisen ruokavalioon ellei kyse sitten ole allergiasta, mutta se on jokaisen oma päätös. Itse pyrin niin omalla kohdallani kuin potilaita ohjatessani muistuttamaan, että ruokailun kuuluu olla nautinnollista ja kivaa, eikä siitä pidä stressata. Kun pääpalikat ovat kohdillaan ja syö pääosin (80%) terveellisesti koostaen ruokailunsa täysjyvätuotteista, kasviksista, hedelmistä, vähärasvaisesta proteiinista, kalasta ja pehmeistä rasvoista, voi oikein hyvin 20% tapauksissa höllätä ja syödä edellä mainittujen ulkopuolelle tipahtavia juttuja, kuten valkoista jauhoa, sokeria tai kovaa rasvaa. Ruokavalio on jokaisen henkilökohtainen asia ja valinta, enkä lähde kritisoimaan ketään oli hänen valitsemansa tie mikä tahansa, mutta fyysistä ja henkistä terveyttä ajatellen 80/20-malli toimii parhaiten.

Mitä sinun pääsiäiseesi kuuluu? :)

Nälkä ois, mutta aikaa ei. Mitä siis kokkailtais?

Mun ehdoton lemppari- ja vakioruokani kiireen ja nälän kohdatessa on joko salaatti tai wokki - riippuen siitä, tekeekö mieli lämmintä vai kylmää ruokaa. Lämmin ruoka tuntuu pitävän nälkää paremmin vaikkei salden ja wokin välillä suurta eroa olekaan - molemmathan ne koostuvat pääasiassa kasviksista.

Aiemmin käytin wokkiin aina pakastevihanneksia ja toki ne ovat nopea oikotie ruoanvalmistuksessa, mutta koska pakkasemme nykyään pullistelee Ronjan raakaruokaa ja tila on rajattu, valmistan wokkini nykyään lähes aina tuoreista vihanneksista. Ja kyllä siitä parempaa tuoreista raaka-aineista valmistettuna tulee, koska vaikka pakastevihanneksia kuinka kuumentaa, jäävät ne minusta aina hieman vetisiksi.

Omaan lemppariwokkiini tulee seuraavaa:

- tuoreita kasviksia, esim. porkkana, broccoli, kesäkurpitsa, lehtikaali, herkkusieniä tms
- sipulia ja valkosipulia
- täysjyvänuudeleita
- pakasteseitiä kevyesti sulatettuna/soijasuikaleita/kanaa (jos sitä on valmiiksi paistettuna jääkaapissa)
- kalastiketta, mustapippuria, inkivääriä
- seesaminsiemeniä

Kuumenna pannulla öljyä (itse käytän wokatessa kookosöljyä, koska se kestää kuumentamisen hyvin VS oliiviöljy) ja wokkaa kovimpia vihanneksia (porkkanoita) ensin ja lisää pikkuhiljaa nopeammin kypsyvät kasvikset pannulle. Kuumenna sillä välin vettä ja laita nuudelit likoamaan kuumaan veteen. Kasvisten ollessa lähes kypsiä, lisää pannulle kala ja nuudelit. Mausta seos lopuksi makusi mukaan ja ripottele päälle seesaminsiemeniä.

Wokki valmistuu jopa 10 minuutissa ja on mielestäni hyvää, täyttävää, kevyttä ja silti "oikeaa ruokaa". Toki einekset kuumentaisi mikrossa 3 minuutissa, mutta vaikka kuinka nälkä olisi, sinnittelen minä ainakin mieluummin pari minuuttia pidempään ja nautiskelen sitten ravitsevaa ruokaa, kuin lapioisin suuhuni valmis-soppaa. Einekset ovat toki nykypäivänä keihttyneet jo roimasti ja niidenkin joukosta löytyy niitä, joissa ravintoaineet on mietitty kohdilleen, mutta minulle paras - niin makunsa kuin koostumuksensa puolesta on - ruoka, jonka valmistamiseen olen saanut käyttää hieman energiaa.

Mikä on sinun arkesi pelastaja-ruoka?

Hyvänmielen sunnuntai 20.3

Moikka kaikki!

Voi vitsi mikä onnellisuus-happy-happy-sunnuntain minulla onkaan (tähän asti ainakin ;)) takana - ihan pakko tulla fiilistelemään sitä teillekin! Uskon, että suuri vaikuttava tekijä tässä on ehdottomasti aurinko, joka on paistanut aamupäivästä lähtien ja lämmittää niin mukavasti, että tekisi mieli hihkua ääneen kun tuntee auringonsäteet ihollaan. Kevät tulloo - oli pakkasta 10 astetta aamulla tai ei!

Eikö olekin ihanan pirteä pinkki? Täydellinen minun makuuni!

Tässä taloudessa heräsimme taas aikaisin miehen lähtiessä töihin, eli suuntasin Ronjan kanssa ulos aamupissille jo 7:04 ja 7:30 palasimme kotiin niin, että ehdimme vaihtaa heippa-pusut miehen kanssa. Aamupalaa söin kaikessa rauhassa ja tein tämän hetkistä lemppariani, eli Sunspeltin täysjyvämannapuuroa kahvin kaveriksi. Aamun vietin kynsiä lakkaillen ja totesin Lumenen luoneen tänä vuonna mitä täydellisimmän pinkin lakan (tämän) ja uusinta Sport-lehteä lukien. Auringon vihdoin noustessa totesin, että olisi aika suunnata ulos ja päätin lähteä hölkälle. Ronjan ja minun törmäys-onnettomuudesta on nyt kulunut 3 viikkoa ja ortopedi sanoi, että hienoinen murtuma/painauma, jonka koira minulle siitä aiheutti, paranisi itsekseen viimeistään 6 viikossa ja että saisin käyttää jalkaani kivun sallimissa rajoissa. Kokeilin hölkkää ekan kerran onnettomuuden jälkeen eilen (paria askelta enempää) ja koska se ei tänään tuntunut missään - eikä eilenkään hölkän aikana - päätin, että kävisin tänäänkin fiilistelemässä juoksua, vaikken normaalisti koskaan juokse peräkkäisinä päivinä. Olin todella ylpeä eilisestä lenkistäni, koska polvi ei ilmoitellut itsestää kertaakaan ja askel rullasi ja maltoin pitää sykkeet normaalia matalampina (valitettavasti innostun yleensä spiidaamaan niin, että keskisyke on > 160, mikä ei vie turhaan voimia) :) Ronjaa en ottanut matkaani, koska varon vasenta jalkaani edelleen hieman, enkä uskaltanut riskeerata, että koira riuhtaisisi kesken lenkkiä jonkin linnun tms perään. Tuntui toki hölmöltä lähteä lenkille ilman koiraa, mutta fakta vain on se, ettei koiran kanssa juoksu kulje yhtä hyvin kuin yksinään. Vaikka Ronja on iso ja hyväkuntoinen nuori koira, jää hän useimmiten jälkeen ja kulkee mieluummin perässä kuin edellä ja on jollakin tasolla jopa perässä vedettävä - ankkuri ikäänkuin. Onko hei kellään mitään vinkkejä muuten siihen, miten koiraa voisi opettaa juoksemaan rinnalla? Pyynnöstä hän kyllä tulee vierelle, mutta jää sitten jossain vaiheessa aina sopivasti kantapäiden kohdalle ja hidastaa tahtia selvästi. Minun on vaikea uskoa, etteikö koiran kunto riittäisi ja että hän siksi jättäytyisi noin jälkeen, mutta tiedä häntä. Onko kellään ollut vastaavaa ongelmaa?

Saapuessani omakotitaloalueen kohdille odotti minua iloinen näky: voi sitä pienten virpojien määrää! Pienet puput ja noidat kulkivat pienissä porukoissa varpuineen koreineen ja olivat niin syötävän suloisia, että teki mieli kehua heidän asujaan, muta tyydyin vain hymyilemään. Muistan itse, miten pienenä tuli virvottua sukulaisilla ja naapureilla ja voi sitä suklaanmunien määrää kun kotiin vihdoin palattiin..
Onnellinen fiilis rinnassani annoin Speedcrossien taivaltaa eteenpäin ja auoin aika ajoin takkia ja riisuin lapasia, koska huhheijaa miten kuuma minun tuli! Olisi pitänyt älytä pukea kevyempi takki kuin kevyt Haglöfsin goretex-takki ylle, mutta toisaalta tuulisilla alueilla sain vuorostaan vetää lapasia takaisin ylleni, eli sopivan vaatetuksen löytäminen on kyllä näillä keleillä aika hankalaa. Anyhow tajusin askelten rullatessa, että hitto nythän mennään ja aloitin lenkkini toisen kierroksen hieman pelonsekaisin tuntein. Ajattelin siinä taivaltaessani, että juoksu on ainakin minulle pitkälti psykologinen laji: pelko, etten jaksakaan juosta tai että heikotus iskee saa minut lopettamaan aikaisemmin, kuin kunto loppuisi. Päätinkin nyt, että jatkaisin juoksua ja pitäisin sykkeet maltillisina - ja voi minkälaisen deja vu:n koin kun näin tein: heikotus ei iskenytkään, kun en antanut sykkeiden pompata >160 kuin ylämäissä ja jatkoin lenkkini onnistuneesti loppuun asti. Lenkkipolkuni ohitti paikallisen hiihtostadionin, jossa näin hiihtokilpailuiden olevan käynnissä. Yritin kovasti tiirailla siskonlasteni perään, mutten nähnyt heitä ja jatkoin. Jälkeenpäin tajusin, että voisin tietty soittaa siskoni miehelle, jonka epäilin olevan lasten kanssa kisapaikalla, ja niin tein - ja siellähän he olivat! Ei auttanut muu kuin kääntyä kannoillaan ja mennä onnittelemaan pieniä kisailijoita.

pikaruokaa parhaimmillaan: wokkia pakasteseitillä ja täysjyvänuudeleilla :)

Sammutin Suunnon Ambitini sen näyttäessä piirun päälle 10 km ja meinasin pakahtua onnesta: aaaaaahhh sitä endorfiinien määrää! Äkkiä kotiin, koira mukaan ja jäähdyttelemään. Heittelin hetken keppiä Ronjalle, ennenkuin oli jo aika kipaista suihkun kautta syömään, jotta ehtisimme siskonpojan synttärikutsuille. Mieheni oli ehdottanut pientä yllätystä 6 vuotta täyttävälle A:lle ja voi että sitä onnen ja mielenkiinnon määrää kun pienet (ja pari isompaakin) pääsi ensimmäistä kertaa elämässään tutustumaan ihka aitoon ambulanssiin. Mieheni oli pyytänyt vuorovastaavaltaan luvan käväistä synttäreiden kunniaksi pihassa esittelemässä lapsille autoa ja voin kyllä taata, että lahja oli mieluinen ja yllätys taattu - haha, jopa aikuisille! :)

Nyt istun tässä sohvalla ja aion viettää loppuiltani tässä. Tajuan tässä jälleen kerran, että onni on niin pienestä kiinni mutta joskus sitä voi joutua hieman siristelemään, jotta sen näkisi. Mikä tekee minut tänä sunnuntaina onnelliseksi?
- levännyt olo herätessäni
- maukas aamupuuro rauhassa nautiskeltuna
- lämmin, halittava koirani
- onnistunut 10 km - polvi kestää!!
- suloiset puput ja noidat teiden varsilla
- iloiset, yllätetyt muksut sekä hiihtokisoissa, että synttäreillä
- ukin tarinat nuoruudestaan
- tuore pulla
- vapaapäivä

Jäähdyttelyn ajaksi vaihdoin ohuen pipon päähän, mutta juostessa pärjäsi jo hyvin ohuella huivilla :)

Rauhallista sunnuntai-iltaa sinulle! :)

"Ottaisitko säkin muru suklaata?"

"Ei kiitos, kesäkunto 2016 - täältä tullaan" vastasi mies suklaatarjoukseeni eilen perjantai-iltana. Istuin sohvalla ensin huuli pyöreänä silmät teevadin kokoisina ja myöhemmin ärsyyntyneenä. "En mäkään nyt voi syödä suklaata saati sitten jätskiä perjantai-illan kunniaksi kun ei toi toinenkaan ota. Nyt musta tulee rantahylje ja siitä timmi".

Entisen syömishäiriöisen kanssa eläminen on kuin magmaa keittävän tulivuoren kanssa eläminen: ikinä ei tiedä, koska räjähtää ja koska laava tursuaa älyttömällä voimalla tulivuoresta ulos peittäen alleen kaiken, joka sitä ympäröi ja tuhoaa sen. Apua, kuulostipa dramaattiselta mutta mielestäni tulivuori on aika sopiva vertauskuva. Siinä sitten istuin omatunnontuskissani jätskikippo kädessä ja suklaalevy vieressäni ja mietin mitä tehdä, koska miehen kieltäytyessä herkuista, ei minunkaan niitä enää tehnyt mieli. Tai teki, mutta tiesin, että voisin jättää ne syömättä koska en itseasiassa tarvinnut niitä, enkä liioin himoinnut niitä niin, ettenkö olisi pärjännyt ilman. Emmin hetken ja pyörittelin asiaa päässsäni. Ja söin. Sekä pienen kipollisen suklaajätskiä kaakaonibseillä, sekä 3 palaa Fazerin Lontoonrae-suklaata. Ja olin hemmetin ylpeä itsestäni. En siksi, että söin turhaa sokeria vaikka pahin himo oli jo mennyt ohi, vaan koska "suostuin" syömään, vaikka mies kieltäytyi.

Lontoonraesuklaa iski ja kovaa, mutta tuo ylempi ei jostain syystä ollut niin hyvää kuin olin odottanut. Niinpä se odottaa (edelleen) syömättömänä pöydällä, koska en suostu syömään herkkuja, joista en oikeasti pidä :D

Olen huomannut, että sosiaaliset tilanteet vaikuttavat hyvin pitkälti syömiseeni ja siihen, miten suhtaudun ruokaan. Jos joku pällistelee annostani tai tekee siitä numeron kysellen siitä hurjasti, alan itsekin pohtimaan annoskokoa ja ruoan koostumusta ja emmin, onko se sittenkin "ok". Olen tunnetusti suuri-ruokainen, mutta syön runsaasti kasviksia ja tiedän, että vaikka annoskoot ovat suurehkoja, pysyy energiansaantini kohtuudessa, koska täytän masuni vähäkalorisilla kasviksilla, hedelmillä ja marjoilla, sekä vähärasvaisilla proteiininlähteillä. Toki lisään ruokiini (nykyään) hyvälaatuista oliiviöljyä, pähkinöitä ja siemeniä sekä avokadoa, jotta voin taata riittävän pehmeiden rasvojen saantini enkä puputa pelkkää salaattia. Herkkujakin syön esimerkiksi juuri parin suklaapalan tai jätskikipollisen muodossa kerran tai pari viikossa ja nimenomaan viikonloppuna, jolloin minulla on karkkipäivä. Keskellä viikkoa en syö sokeriherkkuja, koska olen todennut, että sokerihammastani kolottaa entistä enemmän ja herkutteluvaihde jää päälle, jos syön namia päivittäin. Näin sekä linjat että hampaat kiittävät, eikä herkkuhimo käy liian isoksi, koska "sallin" itselleni suklaat sun muut viikonloppuna. Se, mikä versio herkuttelusta sopii itselle parhaiten, on todella yksilöllinen: toiset voivat paremmin kun syövät päivittäin pienen herkun esimerkiksi pullan tai pari palaa suklaata, toiset kieltäytyvät täysin jottei sokerimopo lähde keulimaan ja toiset syövät herkkuja kerran tai pari viikossa tai harvemminkin. Se mikä tapa sopii jokaiselle parhaiten, löytyy mielestäni kokeilemalla ja pääasia mielestäni on se, että mihin ikinä päätyykin, täytyy fiiliksen olla se, ettei herkkuja ajattele 24/7 ja ettei sokerimopo keuli sitten kun niitä herkkuja vihdoin saa. Jos niin käy, on tapa herkutella väärä. Itselleni totaalikieltäytyminen johtaa siihen, että ajattelen namia kokoajan, olen huonolla tuulella, yritän kompensoida karkkihimoa esimerkiksi hedelmillä, mutta mätän sitten kaksin käsin kun sokeria tai muuta namia kun niitä vihdoin saan :D Jos taas syön makeita herkkuja päivittäin, jää sokerivaihde päälle. Arkena herkkuinani toimii ruisleipä juustolla, kuivatut taatelit, maapähkinävoi ja cashewpähkinät, sekä kaakaonibsit, jotka olen taas löytänyt. Aah kun niitä laittaa aamupuuron päälle ja rouskuttelee.. Nam! Viikonloppuna sitten herkuttelen perinteisemmin punaviinilasillisella, suklaalla tai karkilla ja vaikka jätskillä. Näin määrät pysyvät kohtuudessa ja mieli pysyy hyvänä :)

Olen ylpeä itsestäni kun olen päässyt jo tähän tilaan, että sallin itselleni herkuttelun (sokerilla) hyvällä omatunnolla viikonloppuisin, mutta miehen eilinen kieltäytyminen sai jälleen pienen mörön heräämään pääni sisällä: "mitäköhän tuokin ajattelee kun mä tässä mässäilen ja se vaan miettii rantakuntoa. Varmasti se onkin paremmassa rantakunnossa kuin minä ensi kesänä. Taas ollaan siinä tilassa, jossa mies on minua timmimmässä kunnossa", ajattelin. Oikeasti tiedän, että mieheni viisveisaa siitä, syönkö namia vai en (hän kun syö sitä fiiliksen mukaan - vaikka sitten päivittäin jos mieli tekee) eikä hän liioin välitä, olenko timmimpi kesällä vaiko en. Eli suurin ongelmani on se, että lähden vertailemaan omaa ulkonäköäni - timmiyttäni - mieheeni ja pelkään olevani huonommassa kunnossa kuin hän. Jotenkin olen naiivi ja ajattelen, että naisen tulee (perinteisesti) olla miestään pienempikokoisempi ja itse olen mieluusti myös hieman paremmassa kunnossa. Meidän suhteessamme minä olen näiden 2 vuoden aikana aina ollut paremmassa kunnossa ja nyt kun mies on ilokseni innostunut liikkumaan huomaan, että pääni sisälle rakentuu aikamoinen dilemma: nyt minunkin täytyisi tsempata vähän, jotten "jää huonompaan kuntoon" kuin hän. Myönnettävähän se on, että oma lihaskuntoni on tasan nolla ja kotijumppainnostus tuli ja meni polvivamman ja vatsataudin jälkeen. Viimeksi eilen unelmoin jälleen crossfitistä (jota harrastin viime kesänä) sekä salille menosta, mutta salikortin hankkiminen on jotenkin ylitsepääsemättömän työlästä (onhan se kieltämättä hieman ongelmallista, koska kortin voi käydä lunastamassa klo 9-16 ja työskentelen itse noina aikoina päivittäin). Kotona jumppaaminen ei vain ole juttuni; juosta ja kävellä voin ulkona ja joskus jonkun punnerrus- tai vatsalihassarjankin tehdä, mutta mieheni tapaan kiertoharjoittelua tms olen yksinkertaisesti liian laiska tekemään. Salilla teen vaikka mitä, mutta kotona en.

Eilisen arkimeikki, joka onnistui rajauksineen KERRANKIN niin hyvin, että oli pakko ottaa selfie :D

Mikään kakkuihminen en oikeastaan enää ole, mutta kaksi leivonnaista tekee poikkeuksen: porkkanakakku ja runebergintorttu, jossa täytyy olla reippasti vadelmahilloa ja kunnon kostutus. Amnam!

Summa summarum söin eilen valitsemani herkut, kärsin hetken mielipahasta, mutta päätin, etten päästä mörköä valloilleen. Jos miehen ei juuri silloin tehnyt mieli suklaata, niin fine. Itsekään en voi sietää jos joku tuputtaa herkkuja tai mitä vain jos kieltäydyn - kyllä aikuinen ihminen tietää, mitä haluaa. "Lohduttauduin" toki sillä, että mies herkuttelee usein päivittäin ja syö huomattavasti enemmän kuin minä ja ettei minun tarvitse eikä liioin pidä vertailla meitä keskenämme. Lihaskuntoani herkuttelu ei toki paranna, mutta siihen minun täytyykin pureutua ihan toisella tapaa ja yksinkertaisesti potkia itseäni peruksille. Ja hankkia se pirun kortti.

Miten sinä suhtaudut herkutteluun ja mikä tapa on sinulle se sopivin? Kivaa lauantaita! :)

Unelmakroppa - muuttuuko se koskaan?

Siivosin tässä eräänä päivänä koneelta vanhoja valokuvia ja jäin katselemaan erityisesti noita 2 vuoden takaisia kuvia itsestäni. Muistan, miten peilistä minua katsoi hyvännäköinen, hoikahko mutta terveen mitoissa oleva nuori nainen - etenkin ne jotka on otettu 2 vuotta sitten kun asuin vielä yksinäni Porvoossa ja kävin salilla 4 kertaa viikossa ja vedin lenkit siihen päälle. Elämäni koostui liikunnasta, lihaksikkaiden kehojen ihailusta, ulkonäöstä huolehtimisesta ja tuoreen suhteen pulputtamisesta. Kroppa jaksoi kuin ihmeen kaupalla sinnitellä raejuusto-kasvis-ruokavaliolla kovia treenejä, kunnes aloin harjoittaa uutta ja vielä rankempaa treeniohjelmaa. Pidempiaikaiset lukijat tietävätkin, että tuosta se alamäkeni sitten alkoi ja aloin ylirasitustilasta johtuen kärsiä järkyttävästä lamaannuttavasta huimauksesta, johon sitten liittyi usein jonkin asteen ahdistus (pelkäsin pökrääväni huimauksesta johtuen). Elämä pelotti.

Katsellessani nyt kuvia 2 vuoden takaa näen toki timmin ja lihaksikkaan nuoren naisen kehon, mutta silmien kohdalla tuntuu olevan mustat pisteet ja iho oli melkein läpikuultava. Kun treenaaminen sai jäädä huimauksesta johtuen, hävisivät lihakset ja poskien kohdalla muodostui lommot. Silmistäkin katosi elämänilo, eikä mikään ihme, koska pelkäsin niin kovin huimausta.

Huimauksesta ja heikotuksesta kärsin edelleen - nyt 5 kiloa ja huomattavasti vähä-lihakksikkaampana kuin tuolloin - ajoittain, mutten yhtä pahasti kuin tuolloin. Posket ovat pyöreämmät ja punaiset, lantio ja vyötärö ovat leveämpiä ja olkapäät (harmillisen) kapeat. Edelleen olen herkimmilläni yliherkkä äänille ja esimerkiksi kirkkaille valoille, joka rajoittaa elämistäni, mutta 2 vuoden takaiseen huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Toivon, että joskus vielä olisi täysin terve ja oireeton ja voisin suunnitella lomamatkoja ja shoppailureissuja kaupunkiin kuten aiemminkin, mutta ehkä aika näyttää. Nyt yritän elää hetkessä ja iloitsen niistä päivistä kun huimaus ei ole osa elämääni ja esimerkiksi onnistuneesta käynnistä lähikaupassa. Peiliin katsoessani en näe lihavaa enkä laihaa, vaan aika terveen näköisen nuoren naisen. Mitä en näe, on omaan makuuni hyvännäköinen keho, mutten toki rumaakaan.

Keskustelimme kehoihanteista eilen mieheni kanssa ja myönsin suoraan, etten koe itseäni järisyttävän huumaavan näköiseksi, mutten liioin pidä itseäni rumanakaan. 2 vuotta sitten kehoihanteeni oli bikinifitness-tyyppisen lihaksikas, liki rasvaton keho, kun se taas nykyään on mielestäni liian trimmattu. Edelleen ihailen (ja kuolaan) sopivan lihaksikasta, mutta korkeammalla rasvaprosentilla varusteltua kehoa, mutten ole siinä pisteessä itse. Dilemmani on se, että tiedän miten huonoon jamaan onnistuin kroppani rasvattomuus-himollani ja kroppaihanteellani vetämään ja jännitän nyt, pystyisinkö vielä saaman itseni timmimpään kuntoon kuin mitä nyt olen, ilman että keho (ja sen elintärkeät toiminnot, kuten hormonit) kärsisi. Ajatustasolla kehoihanteeni on muuttunut huomattavasti terveemmäksi, mutta mietin voiko se koskaan muuttua sellaiseksi, että hyväksyisi itsensä tässä nykyisessä tilassani vai tuleeko kehoihanteeni aina olemaan hieman lihaksikas, mutta opin hyväksymään ja tyytymään siihen, että itse olen tälläinen ja että kroppani ei kestä rasvattomuutta. Vai pitääkö niin edes käydä? Pieni lihasmassa on terveyden kannalta usein toivottava koska se tukee kehoa ja on merkki siitä, että kroppaa liikutetaan, joka taas ennaltaehkäisee kaikkia MBO-sairauksia ja muita vaivoja. Olisihan elämä paljon helpompaa jos liikuntaa harrastaisi vain mukavuusalueellaan pysyen - silloinhan se ei koskaan olisi tuskaista tai tuskatuttavaa, vaan helppoa ja harmonista. Kaikki jotka ovat liikunnan tai jonkin muun uuden harrastuksen aloittaneet tietävät, kuinka rankkaa pohjalta lähteminen on: mikään ei onnistu niinkuin oppikirjassa eikä keho pysty sellaisiin suorituksiin, joihin pää ja ajatukset jo pyrkivät. Ymmärrän hyvin miksi runsaan ylipainon kanssa tuskailevat eivät mielellään lähde (ainakaan patistettuina) harrastamaan liikuntaa: koska se tekee pahaa, on rankkaa ja vaikka se tuntuisi hetken endorfiiniryöpyssä hyvältä ja ihminen tietää tehneensä oikean valinnan kun valitsi lenkkipolun sohvan sijaan, tulevat lihasjumit muistuttamaan itsestään ainakin pari ensimmäistä liikunnan jälkeistä päivää. Nimim. olin 2 viikkoa saikulla, hypin 1 viikon kepeillä ja tänään yritin tehdä vatsalihasrutistuksia kävelyn jälkeen. Lenkillä kokeilin varovaisesti kahta kolmea juoksuaskelta ja tunsin itseni ylipainoiseksi Bambiksi: jalkalihakset ovat peffalihaksista alaspäin aivan jumissa enkä voi kuvitellakaan juoksun rullaavaa askellusta ja oloa. "Onneksi" juoksukieltoa on vielä n 3 viikkoa jäljellä, joten vielä ei tarvitse tuskailla juoksukunnon palauttelua ;)

Miten sinun kroppaihanteesi on muuttunut - vai onko se? Millainen keho on mielestäsi kaunis?