"Ottaisitko säkin muru suklaata?"

"Ei kiitos, kesäkunto 2016 - täältä tullaan" vastasi mies suklaatarjoukseeni eilen perjantai-iltana. Istuin sohvalla ensin huuli pyöreänä silmät teevadin kokoisina ja myöhemmin ärsyyntyneenä. "En mäkään nyt voi syödä suklaata saati sitten jätskiä perjantai-illan kunniaksi kun ei toi toinenkaan ota. Nyt musta tulee rantahylje ja siitä timmi".

Entisen syömishäiriöisen kanssa eläminen on kuin magmaa keittävän tulivuoren kanssa eläminen: ikinä ei tiedä, koska räjähtää ja koska laava tursuaa älyttömällä voimalla tulivuoresta ulos peittäen alleen kaiken, joka sitä ympäröi ja tuhoaa sen. Apua, kuulostipa dramaattiselta mutta mielestäni tulivuori on aika sopiva vertauskuva. Siinä sitten istuin omatunnontuskissani jätskikippo kädessä ja suklaalevy vieressäni ja mietin mitä tehdä, koska miehen kieltäytyessä herkuista, ei minunkaan niitä enää tehnyt mieli. Tai teki, mutta tiesin, että voisin jättää ne syömättä koska en itseasiassa tarvinnut niitä, enkä liioin himoinnut niitä niin, ettenkö olisi pärjännyt ilman. Emmin hetken ja pyörittelin asiaa päässsäni. Ja söin. Sekä pienen kipollisen suklaajätskiä kaakaonibseillä, sekä 3 palaa Fazerin Lontoonrae-suklaata. Ja olin hemmetin ylpeä itsestäni. En siksi, että söin turhaa sokeria vaikka pahin himo oli jo mennyt ohi, vaan koska "suostuin" syömään, vaikka mies kieltäytyi.

Lontoonraesuklaa iski ja kovaa, mutta tuo ylempi ei jostain syystä ollut niin hyvää kuin olin odottanut. Niinpä se odottaa (edelleen) syömättömänä pöydällä, koska en suostu syömään herkkuja, joista en oikeasti pidä :D

Olen huomannut, että sosiaaliset tilanteet vaikuttavat hyvin pitkälti syömiseeni ja siihen, miten suhtaudun ruokaan. Jos joku pällistelee annostani tai tekee siitä numeron kysellen siitä hurjasti, alan itsekin pohtimaan annoskokoa ja ruoan koostumusta ja emmin, onko se sittenkin "ok". Olen tunnetusti suuri-ruokainen, mutta syön runsaasti kasviksia ja tiedän, että vaikka annoskoot ovat suurehkoja, pysyy energiansaantini kohtuudessa, koska täytän masuni vähäkalorisilla kasviksilla, hedelmillä ja marjoilla, sekä vähärasvaisilla proteiininlähteillä. Toki lisään ruokiini (nykyään) hyvälaatuista oliiviöljyä, pähkinöitä ja siemeniä sekä avokadoa, jotta voin taata riittävän pehmeiden rasvojen saantini enkä puputa pelkkää salaattia. Herkkujakin syön esimerkiksi juuri parin suklaapalan tai jätskikipollisen muodossa kerran tai pari viikossa ja nimenomaan viikonloppuna, jolloin minulla on karkkipäivä. Keskellä viikkoa en syö sokeriherkkuja, koska olen todennut, että sokerihammastani kolottaa entistä enemmän ja herkutteluvaihde jää päälle, jos syön namia päivittäin. Näin sekä linjat että hampaat kiittävät, eikä herkkuhimo käy liian isoksi, koska "sallin" itselleni suklaat sun muut viikonloppuna. Se, mikä versio herkuttelusta sopii itselle parhaiten, on todella yksilöllinen: toiset voivat paremmin kun syövät päivittäin pienen herkun esimerkiksi pullan tai pari palaa suklaata, toiset kieltäytyvät täysin jottei sokerimopo lähde keulimaan ja toiset syövät herkkuja kerran tai pari viikossa tai harvemminkin. Se mikä tapa sopii jokaiselle parhaiten, löytyy mielestäni kokeilemalla ja pääasia mielestäni on se, että mihin ikinä päätyykin, täytyy fiiliksen olla se, ettei herkkuja ajattele 24/7 ja ettei sokerimopo keuli sitten kun niitä herkkuja vihdoin saa. Jos niin käy, on tapa herkutella väärä. Itselleni totaalikieltäytyminen johtaa siihen, että ajattelen namia kokoajan, olen huonolla tuulella, yritän kompensoida karkkihimoa esimerkiksi hedelmillä, mutta mätän sitten kaksin käsin kun sokeria tai muuta namia kun niitä vihdoin saan :D Jos taas syön makeita herkkuja päivittäin, jää sokerivaihde päälle. Arkena herkkuinani toimii ruisleipä juustolla, kuivatut taatelit, maapähkinävoi ja cashewpähkinät, sekä kaakaonibsit, jotka olen taas löytänyt. Aah kun niitä laittaa aamupuuron päälle ja rouskuttelee.. Nam! Viikonloppuna sitten herkuttelen perinteisemmin punaviinilasillisella, suklaalla tai karkilla ja vaikka jätskillä. Näin määrät pysyvät kohtuudessa ja mieli pysyy hyvänä :)

Olen ylpeä itsestäni kun olen päässyt jo tähän tilaan, että sallin itselleni herkuttelun (sokerilla) hyvällä omatunnolla viikonloppuisin, mutta miehen eilinen kieltäytyminen sai jälleen pienen mörön heräämään pääni sisällä: "mitäköhän tuokin ajattelee kun mä tässä mässäilen ja se vaan miettii rantakuntoa. Varmasti se onkin paremmassa rantakunnossa kuin minä ensi kesänä. Taas ollaan siinä tilassa, jossa mies on minua timmimmässä kunnossa", ajattelin. Oikeasti tiedän, että mieheni viisveisaa siitä, syönkö namia vai en (hän kun syö sitä fiiliksen mukaan - vaikka sitten päivittäin jos mieli tekee) eikä hän liioin välitä, olenko timmimpi kesällä vaiko en. Eli suurin ongelmani on se, että lähden vertailemaan omaa ulkonäköäni - timmiyttäni - mieheeni ja pelkään olevani huonommassa kunnossa kuin hän. Jotenkin olen naiivi ja ajattelen, että naisen tulee (perinteisesti) olla miestään pienempikokoisempi ja itse olen mieluusti myös hieman paremmassa kunnossa. Meidän suhteessamme minä olen näiden 2 vuoden aikana aina ollut paremmassa kunnossa ja nyt kun mies on ilokseni innostunut liikkumaan huomaan, että pääni sisälle rakentuu aikamoinen dilemma: nyt minunkin täytyisi tsempata vähän, jotten "jää huonompaan kuntoon" kuin hän. Myönnettävähän se on, että oma lihaskuntoni on tasan nolla ja kotijumppainnostus tuli ja meni polvivamman ja vatsataudin jälkeen. Viimeksi eilen unelmoin jälleen crossfitistä (jota harrastin viime kesänä) sekä salille menosta, mutta salikortin hankkiminen on jotenkin ylitsepääsemättömän työlästä (onhan se kieltämättä hieman ongelmallista, koska kortin voi käydä lunastamassa klo 9-16 ja työskentelen itse noina aikoina päivittäin). Kotona jumppaaminen ei vain ole juttuni; juosta ja kävellä voin ulkona ja joskus jonkun punnerrus- tai vatsalihassarjankin tehdä, mutta mieheni tapaan kiertoharjoittelua tms olen yksinkertaisesti liian laiska tekemään. Salilla teen vaikka mitä, mutta kotona en.

Eilisen arkimeikki, joka onnistui rajauksineen KERRANKIN niin hyvin, että oli pakko ottaa selfie :D

Mikään kakkuihminen en oikeastaan enää ole, mutta kaksi leivonnaista tekee poikkeuksen: porkkanakakku ja runebergintorttu, jossa täytyy olla reippasti vadelmahilloa ja kunnon kostutus. Amnam!

Summa summarum söin eilen valitsemani herkut, kärsin hetken mielipahasta, mutta päätin, etten päästä mörköä valloilleen. Jos miehen ei juuri silloin tehnyt mieli suklaata, niin fine. Itsekään en voi sietää jos joku tuputtaa herkkuja tai mitä vain jos kieltäydyn - kyllä aikuinen ihminen tietää, mitä haluaa. "Lohduttauduin" toki sillä, että mies herkuttelee usein päivittäin ja syö huomattavasti enemmän kuin minä ja ettei minun tarvitse eikä liioin pidä vertailla meitä keskenämme. Lihaskuntoani herkuttelu ei toki paranna, mutta siihen minun täytyykin pureutua ihan toisella tapaa ja yksinkertaisesti potkia itseäni peruksille. Ja hankkia se pirun kortti.

Miten sinä suhtaudut herkutteluun ja mikä tapa on sinulle se sopivin? Kivaa lauantaita! :)