Päivän asua ja päivän patti: saako toisen lörtsäshortseja sanoa rumiksi?

Tiedättekö sen fiiliksen kun on oikein tyytyväinen johonkin tekemäänsä? Kun tekee mieli vain hehkuttaa sitä miten hemmetin hyvä sitä onkaan? Töissä olen jo parin vuoden ajan kantanut ylpeänä vaaleanpunaista pinssiä, jossa lukee "Hyvä minä". Asusteeni on herättänyt monen kohdalla hilpeyttä ja olen todennut ihmetteleville/hymyileville, että pakkohan sitä on välillä kehua itseään kun niin harva muu sitä tekee ;)

Alkuviikon asua
shortsit ja kengät H&M toppi JC takki Zara aurinkolasit Rayban

Kehuista tulikin mieleeni täydellinen vastakohta, eli kritisointi ja koska ja missä sitä sopii harrastaa. Kirjoitin tässä jokin aikaa sitten siitä, miten pitäisi menetellä jos partnerin ulkomuoto alkaa paisumaan esim. alkutaipaleeseen verraten silminnähden, eikä n.s. paino-takuuta (eli joku rajapyykki, minkä jälkeen ei ole enää takuuta yhteistyön jatkumisesta)  ole asetettu. Vaikka partnerin naama olisi liki saman näköinen ja luonne pysyisi ennallaan, voi reippaasti muuttunut ulkomuoto tuntua vieraalta - jopa vastenmieliseltä - eikä siinä kohtaa ole aivan helppoa tietää mitä tekisi; yrittää hyväksyä se, että partnerin kroppa nyt vaan on muuttunut ja tyytyä muistelemaan murun aiempaa kroppaa ja fiilistelemään sitä mielikuvin vai ilmoittaa joko ääneen tai non-verbaalisesti tehdä selväksi, ettei muuttunut olemus enää kiinnosta. Tuntuisi kylmältä ja julmalta jättää toinen tämän lihomisen tähden, mutta eikö se tietyissä määrin ole oikeudenmukaisempaa, kuin että puree hampaita yhteen ja yrittää ylläpitää kiinnostusta ja intohimoa tätä kohtaan, vaikkei niitä oikeasti enää tunne? Valehteluahan se olisi - minun mielestäni. Samahan voisi periaatteessa päteä myös jos toinen käy leikkauttamassa tukkansa täysin uuteen uskoon, mutta se tuntuisi mielestäni jotenkin radikaalimmalta; jättää nyt partneri huonon kuontalon takia :'D Tuon paisumisen suhteen voisi ehkä ajatella samoin kuin hiusten: paino ja hiusten pituus vaihtelee ja ihminen voi itse vaikuttaa molempiin. Mutta mitä jos muuttuja ITSE on tyytyväinen ulkomuotoonsa - oli kyseessä sitten hiukset tai masunympärys - sopiiko siitä vihjaista hienovaraisesti (ja miten?) tai kritisoida suureen ääneen ja ilmoittaa, ettei toinen enää himoita muuttuneen ulkonäön vuoksi?

Ajatus tästä lähti liikkeelle eilen illalla, jolloin tokaisin hetken mielijohteesta T:lle, että hänen kotilökäpöksy-shortsinsa ovat mielestäni rumat. Jatkoin lausetta saman tien, että tiedän, että tuskin minunkaan garderoobini kokonaan häntä miellyttää, joten samalla tavalla hänkin on mielestäni oikeutettu kritisoimaan minun vaatteitani. Kukaan - et sinä, eikä partneri - ole täydellinen toisen silmissä ja toisen virheet joko hyväksytään tai sitten ei ja sen mukaan yhteistä elämää joko vietetään tai sitten ei. Tarkensin vielä, että mielestäni on ok pitää sellaisia runttarönttöpöksyjä kotosalla, mutta että ne mielestäni eivät välttämättä ole se paras valinta ihmisten ilmoilla kulkemiseen.
Heti tuon kritiikkisammakon suusta päästettyäni aloin kuitenkin miettimään asiaa ja pohdiskelimme sitä yhdessä iltapalaa syödessämme. Päädyimme siihen lopputulokseen, että on jopa suotavaa sanoa toiselle jos jokin asia ärsyttää, mutta emme osanneet päättää missä raja kulkee: mitä saa ja pitää sanoa ja koska on parempi vain olla hiljaa ja hyväksyä fakta - tässä yhteydessä se, että partneri kulkee kulahtaneet pöksyt jalassa koska tykkää niistä ja toinen saa joko kulkea vieressä ja hävetä hyväksyä tai kulkea toisella puolella katua ja olla kuin ei tuntisi toista lainkaan.

Mitä mieltä olet? Mistä asiasta olet huomauttant partnerillesi ja mistä olisi tehnyt MIELI huomauttaa, mutta päätit jättää mölyt mahaasi?

Onko muuta elämää kuin koira ja selkä? On. Kai?

Voihan (vadelma)vene miten aika rientää. Jo eletään jälleen keskiviikkoa, kesäkuun ja uuden elämän (hah, mikä klisee!) alkua! Aika tuntuu rientävän kuin siivillä jo pelkkää arkea pyörittäessä, enkä pistäisi lainkaan hanttiin vaikka saisin vuorokauteeni edes YHDEN lisätunnin. Toisaalta epäilen vahvasti, että osaisin käyttää sitä mihinkään kovin fiksuun; todennäköisesti hengailisin Instagramissa stalkkailemassa toisten kuvia, enkä esim. keppijumppaa tehden tai koiraa kouluttaen, pyykkejä pesten tai muuta aikuisten oikeasti järkevää. Myönnän, enkä kiellä.

Miestiskelin tässä, mihin aikani itse asiassa kulutan ja mihin ihmeeseen arki-iltani ja viikonloppuni tuntuvat katoavan, koska ne tuntuvat niin tajuttoman lyhyiltä enkä millään ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisin tai mitä aiemmin tein. Noh, ihmekös tuo kun elämä itsessään on muuttunut aika lailla esim. viime vuoteen verrattuna: kesäkuussa 2013 asuin Porissa (tulevan) eksän kanssa, työskentelin Satakunnan keskussairaalassa 3-vuorotöissä ja kävin salilla 4-5 kertaa viikossa ja lenkkeilin tämän ohessa. Vuorotyön myötä vietin todella paljon aikaa töissä ja niinä harvoina iltoina kun olin vapailla, vietin aikaani baarissa tai koti-kotona Sipoossa, jonne siis matkustin n kerran kuussa. Ugh, muistan edelleen ne piinallisen pitkäntuntuiset junamatkat, lukuisat Kerava-Riihimäki-Tampere-Pori-vaihdot, sekä VR:n pätkivän WLAN-yhteyden, jonka avulla yritin saada aikani kulumaan edes hieman nopeammin matkaa taittaessani. Ulkomuodoltani olin pirteä, keskiverto-suomalaisnaista timmimpi, mutta sisäpuolelta rikkinäinen, surullinen ja eksyksissä.

Kesä 2012 ja musta tukka - kuinka siistiä?

Nyt, kesäkuussa 2014, asun virallisesti Porvoossa, mutta olen jo epävirallisesti Sipoolainen T:n kanssa. Työskentelen (toistaiseksi) sairaanhoitajana terveyskeskusksessa arkisin 8-16, hankin hiljattain labradorinpennun Ronjan, lenkkeilen keskimäärin päivittäin, juoksen n 3-4 kertaa viikossa ja (sauva)kävelen loput. Näiden lisäksi käyn fysioterapiassa ja treenaan Fustraa PT:n kanssa 2 kertaa viikossa todella pahan tension neck:n (eli niskajumin) vuoksi ja opettelen täysin uutta ryhtiä (joka kyllä kärsii näin sängyllä kone edessäni istuen..). Baarissa olen käynyt viimeksi marraskuussa, enkä ole sinne kertaakaan edes harkinnut lähteväni tai himoinnut. Alkoholia juon keskimäärin lasillisen tai pari punaviinin muodossa kotosalla illalla jälkkärinä tai ruoan yhteydessä.  Ulkomuodoltani olen astetta vähemmän lihaksikas viime vuotiseen verrattuna ja tavoitteena on (lääkärien käskystä) nostaa painoa pari kiloa, sekä opetella uusi ryhti, johon pyrin m.m. keskivartalon vahvistamisella, sekä keppijumpalla Fustran tyyliin. Henkisesti etsin itseäni edelleen, mutta olen (ainakin omasta) mielestäni vahvempi ja koitan joka päivä päästä askeleen lähemmäs hetkeä, jolloin hyväksyn itseni ja kroppani täysin. Tavoittelen suht. lihaksikasta kroppaa sekä kapeaa vyötäröä, mutta rehkittyäni itseni pari kertaa sairaalasängyn pohjalle asti, olen todennut, että minun olisi aika muuttaa kehoihannetta. Se kun ei vain tunnu käyvän ihan hetkessä.. Minulla on onneksi tukenani hyvä tukiverkko koostuen (noh, epävirallisesti jo avopuolisostani) T:stä, perheestäni sekä parista lähimmästä tyttökaverista. He tuntevat vaivani ja tiedän heidän tukevan minua myös niinä hetkinä, jolloin sukellan pohjalle kääntymään.

Vuosi 2014: no make-up eikä viimeisestä hiustenvärjäystuokiosta uskalla edes puhua..

Hui, onpa muutos viime vuotiseen nähden suuri; huomaan sen vasta nyt kun "näen" sen näni mustaa valkoisella :o Voin kuitenkin todeta, että muutos on selvästi parempaan päin ja uskon, että lähipiriini (ja varmasti tekin voitte?) komppaa :)

Oho, menipäs diipiksi. Tarkotuksenani oli poiketa kertomaan mitä minulle nykyään kuuluu ja nimenomaan jättää aiheet (mahdoton) koiranpentu ja selkä TÄYSIN ulkopuolelle, koska tuntuu, että ne harvat kerrat kun enää tänne blogin puolelle ehdin kirjoittelemaan, jorisen vain ed. mainituista. Toisten blogeja luen edelleen samaan tahtiin ja nautin siitä, miten voin ikään kuin hetkeksi irtaantua omasta arjestani juuri toisten tekstien ja valokuvien myötä. Lemppareitani ovat tällä hetkellä toisten "mun tylsää arkea"-jutut, sekä diipimmät tekstit kehon hyväksymisestä, kroppaihanteiden muutoksista ja muuttamisesta, sekä ajankohtaisten enemmän ja vähemmän fiksujen terveyshömpötysten kritisointia ja niiden arvioimista. Hihii, aika hassua jos vertaan mitä Jossu pari vuotta sitten olisi vastannut siihen, mitkä blogipostaukset kiinnostavat eniten: "päivän asut" ja shoppailut - ehdottomasti! Hyvinä kakkosina liikunta- ja ruokapäiväkirjat, joihin tykkäsin verrata itseäni (ja kärsiä jäätävää morkkista..). Ed. mainittuja päiväkirjoja luen itse asiassa edelleen mielenkiinnolla, sekä selailen toisten ruokakuvia kuola poskella, mutta katson niitä huomattavasti kriittisemmin silmin; järkkyä, miten toiset tuntuvat a) syövän vähän, b) liikkuvan paljon (onko niillä aikaa muuhun?) ja c) mietin, kuinka hemmetin paljon porukka fuulaa ja tekee yhtä ja kirjoittaa toista. Toki jotkut varmasti noudattavat juuri niin säntillistä elämää kun antavat ymmärtää ja kirjoittavat, mutta toivon sydämeni pohjasta, että tyypit tekevät sitä omasta tahdostaan, eivätkä kuten minä jokin vuosi sitten tietynlaisesta painostuksesta, jota koin tuntevani ja saavani mediasta ja nimenomaan blogeista. Kai tätä voi kutsua vanhenemiseksi, kypsymiseksi (tai rupsahtamiseksi?) tai aikuistumiseksi? Vaihtoehtoisesti järkiinsä tulemiseksi voisi myös olla oiva kuvaus? Tiedä häntä.

Kuva on vähän kuten me: hieman tärähtänyt, mutta pusuja jaeskellen, rakkaudenosoituksia osoittaen ja arkea viettäen

Summa summarum: mitä minulle siis tällä hetkellä kuuluu, jos koitetaan poissulkea Ronja ja selkä? Hmm.. Elämä ei juuri tunnu muun ympärillä pyörivänkään, mutta let me take a selfie think.. Suhteellisen hyvää kuuluu :) Juoksu sujuu nyt kun maltan pitää välipäiviä, sekä parhaani mukaan noudattaa PT:ni Janin ohjeita ja ottaa pidempiä askelia, mahdollistaen paremman ryhdin. Parisuhde etenee mukavasti ja olen todella onnellinen, että olen niin hienon yksilön kuin T:n itselleni napannut. Mitään ruusuilla tanssimista elämä kanssani ei ole ja tiedämme molemmat, miten se välillä koettelee parisuhdettamme, mutta toistaiseksi olemme vastoinkäymisistä selvinneet ja todenneet, ettemme "ihan niin helposti toisistamme eroon pääse" ;) Tuntuu turvalliselta olla suhteessa, jossa uskaltaa ja saa olla oma höpsö itsensä, välillä kiukkutella ja paiskoa seiniä, sitten itkeä ja räkättää ääneen makoisasti, sekä syödä mitä lystää ajankohdasta viis, sekä katsoa TV:stä juuri sitä mitä haluaa joutumatta selittelemään miksi haluaa katsoa 5 osaa Masterchefiä putkeen. Löysin (toisen blogipostauksen avuin) itselleni täydellisen punaisen bleiserin Zarasta ja sen kaveriksi kropatun topin ja vaaleansiniset boyfriend-farkut. T ei niin farkuista perustanut, mutta omasta mielestäni ne ovat t-o-d-e-l-l-a päheät ;) Aurinko paistaa ja ensi viikolla alkaakin 2 viikon mittainen kesäloma, jonka jälkeen ne aiemmin mainitsemani muutoksen tuulet pääsevät oikein toden teolla puhaltelemaan elämässäni. Näistä ei nyt toistaiseksi enempää, mutta niitä silti innolla jo odottaen :) Blörgh. Tätä voisi jo melkein kutsua/luulla positiivisuushaaste-matskuksi. Siihen minua ei (toistaiseksi) ole edes haastettu - ihme ja kumma - joten olkoon tämä minun osani ja arpani siihen ;)

Mitä sinulle kuuluu?

Thunder Eagle´s Feelings and Romance, "
Ronja, Ronskibaberonski, Ronskubonsku, Ronsku, Mammannakki..

Hey guys how r you doing? Jestas så tiden går; kan knappt tro och förstå att det redan är juni och semestern knackar bakom dörren (whoop!). Det känns som om tiden gick så fort att jag inte hinner med och funderar så gott som varje vardagskväll vad i tusan jag EGENTLIGEN hunnit göra under dagen, då det känns som om det mesta blir ogjort..

Jag roade mig själv med att jämföra hur mitt liv ändrats under ett års tid: i juni 2013 bodde jag fortfarande med mitt (blivande) ex i Björneborg och jobbade 3-skiftes på ortopediska på Satakunnan keskussairaala. Jag gymtränade 4-5 gånger i veckan och joggade vid sidan om och de få kvällar som jag INTE var på gymmet eller spånbanan, befann jag mig på krogen eller hemma i Sibbo (ca 1 gång i månaden). Ush fy tvi de otaliga timmar som jag spenderade på tåget Björneborg-Tammerfors-Riihimäki-Kervo - never ever again! Så trist och långtråkigt har jag ALDRIG haft som under de resorna.. Utvärtes var jag (ganska väl)tränad och pigg, men inombords var jag trasig, ledsen och osäker, då jag var så långt borta från det bekanta och trygga.

Idag jobbar jag 8-16 på hvc som sjukskötare, joggar 3-4 ggr/vecka, samt (stav)går där utöver. Dessutom tränar jag Fustra 2 ggr i veckan (samt gör övningar med käpp hemma) i hopp om att lära mig en ny, bättre hållning och förstärka mina djupa muskler. Jag bor (inofficiellt) i Sibbo med min (inofficiella sambo) pojkvän T och labradorvalp Ronja, samt är aningen rundare och mindre tränad än för ett år sedan utvärtes, men lika pigg och betydligt lugnare inombords. Trots att jag fortfarande har mina svaga stunder då jag försöker ändra mitt kroppsideal och godkänna min förändrade kropp, känner jag mig bättre än förra året, då jag har världens bästa stödnätverk runt omkring mig, samt ett parförhållande som jag känner mig godkänd, trygg och lycklig i: äntligen vågar jag vara mitt hoppsiga pratglada jag, tidvis tjuta och gråta, tidvis asgarva och fjompa omkring och vet att jag godkänns precis som jag är.

Bloggen hinner jag knappt uppdatera längre och det är jag ledsen över, men jag läser aktivt andras blogagr och tycker de är passligt avkopplande läsning under dagen eller som avslutning på en hetsig dag och möjjliggör en inblick i något helt annat än ens egen vardag (förutsatt att man läser bloggar som handlar om annat än det jag gillar mest: träning, djupare tankar om skönhetsideal och kritik av dem).

Så frånsett en tidvis alltför aktiv labradorvalp, samt en sjuk och invalidiserande nacke och rygg, går det ganska bra för mig egentligen :)

Hur är det med dig?

Kroppapohdintaa: mitä jos rakkaasta tuleekin pullukka?

Inspiroidun usein toisten blogipostauksista ja Sallin eilinen postaus teki kieltämättä minuun vaikutuksen ja herätti monen monta ajatusta sitä eilen sängyssä lukiessani. Aihe oli liki ekana mielessä myös tänään aamulla kellon pärähtäessä soimaan (jos ei ota huomioon Ronjaa, joka pomppasi etutassuineen sänkyyn kellon soidessa; on joku tainnut jo oppia, että mamma nousee kun kellon pirinä alkaa ja aamuisin se merkkaa myös aamupalaa ;))

Anyhow, takaisin Sallin postaukseen ja aiheeseen oman kropan hyväksyminen sellaisena kuin se on. Kerroin viime postauksessa, että jopa kaksi täysin eri erikoisalan lääkäriä on kehottanut minua vähentämään stressiä ja nostamaan painoa. Elopainoltani en ole alipainoinen, vaan normaalin alarajoissa. Tehtyäni todella kovaa työtälihasten kasvattamiseksi, sekä "yli"-painon laskemiseksi, tuntuu nyt vastakohtainen painon nostaminen todella vastenmieliseltä ja vaikealta. Vaan miksi? Miksi pelkään painolukemien nousua? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? Rakastetaanko minua vähemmän sen takia kenties? Muutunko kertaheitolla rumemmaksi jos paino nousee parin kilon verran? Näitä kysymyksiä olen eilisestä lähtien pyöritellyt mielessäni, mutten ole keksinyt vastausta yhteenkään. Toki pystyn jo suoralta kädeltä toteamaan, että "luuloni" ovat pääasiassa ainoastaan oman pääni sisäisiä keksintöjä ja jos esim. jokni ihminen välittäisi minusta vähemmän koska painaisin pari kiloa enemmän, en kaipaa tai tarvitse häneen seuraansakaan.

Hei päästäänkin aasinsiltaa pitkni aiheeseen, jota olen pohtinut jo aiemmin: onko ylipäätään OK välittää jostain vähemmän, koska tämän ulkonäkö tai paino nousee? Voiko esim. partnerille sanoa, että suhteen jatko saattaa olla vaakalaudalla, jos tämän paino jatkaa noususuuntaisena? Ihmisarvoa ei mielestäni missään nimessä pidä tai saa arvioida ja mitata ulkonäössä saatika sitten kiloissa, eikä näin ollen siis otista saa dumpata lihomisen vuoksi. Mutta mitä jos toisen ulkonäkö muuttuu niin, ettei se enää viehätä silmääsi? Itse ainakin koen, että ihminen ihastuu toisen ulkonäköön ja rakastuu sitten itse persoonaan, mutta jotta mielenkiinto toista kohtaan pysyisi vireillä, täytyy ulkonäön pysyä viehättävänä. Tätä ajatellen on mielestäni tietyllä tapaa OK todeta, että mielenkiinto lopahtaa; kuinka voit haluta ihmistä, jonka ulkomuoto ei herätä intressejäsi? Aivan.

Vaan pattitilanteeseen päästään jos mietitään asiaa hieman monimutkaisemmin ja realistisemmin: mitä jos toisen ulkonäkö muuttuu esim. tapaturman, raskauden tai sairauden vuoksi ja miten toiselle kerrotaan/ilmaistaan hienovaraisesti, että tämän ulkomuoto on muuttunut niin, että mielenkiinto uhkaa lopahtaa? Muistan miten viime kesänä TV:ssä pyöri Rakas, sinusta on tullut pullukka-ohjelma, jossa partneri ilmoitti siippansa PT:n piiskattavaksi ja syynä oli yksinkertaisesti se, että toinen oli lihonut vuosien varrella niin, ettei ulkonäkö enää kiinnostanut toista. Kauhistelin ohjelman ajatusmaailmaa (koska ihmisarvoa ei saa mitata kiloissa), mutta pohdiskelin samaan aikaan mitä tekisin, jos itse päätyisin samaan tilanteeseen. Mitä sinä tekisit?

T - poikaystäväni, työpaikkaromanssini, tuleva avopuolisoni, kallioni - hyväksyy minut juuri tälläisenä ja kokee "pelkoni" painonnostoa kohden lähinnä huvittavina. Tämä johtuu suurilta osin siitä, että hän osaa suhtautua kaikkeen, itseensä ja elämään rennolla otteella, eikä stressaa turhia. T ei koskaan mieti syömisiään (vaikka on kuulemma alkanut joskus vilkuilemaan sokeripitoituuksia!) ja syö fiilispohjalta, sekä nälän mukaan - ei niinkään minun laillani esim. sen mukaan, minkä tiedän olevan terveellisin vaihotehto tai suoranaisiin himoihin. Tiedän - tai ainakin uskon - ettei hänen mielenkiintonsa minua kohtaan vähenisi, vaikka painoni nousisi nyt sen suositellun parin kilon verran, vaan pikemminkin siksi, että teen asiasta aikamoisen numeron. Tuskin äijä edes huomaisi, vaikka paino vähän nousisikin - harvemmin sitä nyt sentään yhdessä vaa-alla käydään ;) (mitä nyt joskus verrataan jos se meidän alkuaikojen 20kg painoero edelleen säilyy ;)) Samalla kun pelkään ja jännitän painoni nostamista, pelkään myös tekeväni kärpäsestä härkäsen ja T:n mielenkiinnon pikemminkin lopahtavan ainaisen valitteluni takia; kuka nyt jaksaisi seurustella ihmisen kanssa, joka (liki) kaiken aikaa miettii, mitä seuraavaksi söisi, ottaisiko jugurttia jätskin sijaan koska jugurtissa on vähemmän kaloreita ja sokeria, vaikka jätskiä tekisikin mieli? Aivan - ei kukaan. Toivon oppivani asennoitumaan ruokaan ja syömiseen kuten T ja niinkuin alunperin on ollut tarkoituskin: ravintona, nautintoa ja polttoaineena - ei ahdistuksen lisääjänä ja aiheuttajana, ajatukset 247 täyttävänä mörkönä. Tiedän, että osa "paranemista" on jo lähtrnyt käyntiin kun ihminen uskaltaa ja osaa myöntää, että asennoituu ruokaan ja syömiseen näinkin pöllösti, mutta kuinka tästä sitten edetään onkin hankalampi juttu. Moni on maininnut (täällä bloginkin puolella) terapian, josta voisi löytyä apu. Olisin kuitenkin halukas vielä kokeilemaan itse ominpäin ajatusmaailmani muokkaamista ja kysyn siksi, onko kellään mitään hyvää kikkaa, ässää hihassa tai neuvoa - otan ne kaikki avoimin mielin vastaan oli kyseessä sitten peilin hajottaminen, kirjan lukeminen tai CD-levyllinen valaan laulua - jonka avulla saisin ajatusmaailmaa muutettua - pieninkin askelin kohti normaalia, rentoa elämää ja asennetta?

Efter att ha läst Sallis blogginlägg från igår angående kroppsvikt och människovärde har mina tankar snurrat kring ämnet sedan igår kväll, antagligen i drömmarna och direkt imorse när jag steg upp (frånsett från stunden då klockan började ringa och Ronja hoppade med framtassarna i sängen). Ämnet är verkligen aktuellt för mig som fått höra av två läkare att jag borde öka vikten en aning trots att jag inte är underviktig. 
Jag har i långa tiden redan funderat på VARFÖR jag egentligen är rädd för att öka i vikt de några rekommenderade kilona: kommer mitt människovärde att minska? Kommer folk att älska mig mindre bara för att jag väger 56kg i stället för 52kg? Ja, ifall fallet är så, väljer jag hellre att leva mitt liv UTAN sådana typer. Punkt.
Men vad om vi kollar läget ur en annan synvinkel på ett mer ytligt plan: vad skall man göra ifall den andras utseende inte lockar lika mer, då den gått upp några kilo? Är det okej att konstatera som paren gjorde i programmet Rakas sinusta on tullut pullukka: "antigen bantar du eller så försvinner jag"? Näe, det tycker jag inte heller. Men vad skall man göra ifall den andras personlighet fortfarande lockar, men utseendet gör det inte? Å förändras situationen ifall utseendet ändras p.g.a. graviditet, sjukdom eller olycka? Trots att utseendet ändras, är ju personligheten den samma och det är ju DEN som man älskar. Men kan man älska någon/något som inte lockar en? Hmm, svåra grejer.
Nu kan vi ta åsnebryggan över tillbaks till problematiken kring gå upp i vikt och mat: hur skall jag (på egen hand) lyckas inse, övertyga och övertala mig själv att ett par kilos viktökning inte kommer att ta livet av mig, utan kommer troligen att göra gott? Jga avundas T - min pojkvän, blivande sambo, pålitliga partner och stödjepunkt - som har en så avslappnad attityd till mat och att äta: han äter vad han vill när han vill utan att fundera och analysera varje munsbit som jag gör. Jag mnisstänker att hans intresse snarare kommer i något skede att falla på mitt onödiga stressande över mat och att äta än på att jag ökar i vikt .Har DU något bra tips, erfarenhet, bok eller CD med valsång som kunde hjälpa mig att stressa mindre?

all pics grom google

Pentuelämää ja suhdekiemuroita

Blogihiljaisuudesta päivää. Blogille, treenaukselle tai millekään muullekaan koiraelämän ulkopuoliselle elämälle ei nyt tunnu olevan aikaa pätkän vertaa - ellei sitten verota sitä muusta, kuten unesta, parisuhteen yhteisestä ajasta tai treeneistä. Vauva tuli, aika meni. Nyt on aika ja pakko opetella priorisoimaan.

Ronskibonski, Masu-Masu, Ronskimabonski, Ronja Ryövärintytär, Mamin rakas - rakkaalla pennulla on monta nimeä - muutti taloon reilu viikko sitten ja vipellystä no siitä lähtien ollut ihan kiitettävästi. Harmikseni pentu sairastui jo heti alkupäivinä virtsatieinfektioon, joka johti siihen, että hän nukkui antibioottien takia suurimman osan yhteisestä ajastamme, emmekä ehtineet harjoitella yksinoloa, joka taas - tsingtsing - aiheutti aikamoista hulabaloota ja itkua maanantaiaamuna kun pentu jäi kotiin meidän lähtiessä töihin.

Parin ensimmäisen päivän jälkeen Ronja tuntui jo tottuneen ajatukseen, että viettää päivät pentuaitauksessa ja ehdin huohahtaa: ah, labradorinnoutajani on maailman fiksuin tapaus ja oppi älyttömän äkkiä olemaan yksin rauhallisesti. Aiaiai, kyllä on mami ylpeä.

NOH, kunnes pääsin eilen maanantaina työpäivän jälkeen kotiin ja parkkeerasin pyöräni pihaan. Ensimmäinen ajatukseni oli: ei hemmetti, ei kai tuo vinkuna VAAN kuulu mun kämpästäni? Ei kai se VAAN ole MINUN koiranpentuni, joka ulisee niin, että kuuluu ulos asti?  Nounou.

Rappukäytävässä karu totuus paljastui: jouduin seisomaan tovin ulko-oven takana odottelemassa, että pienen mustan urhean labradorini ulina hiljenisi edes hetkeksi, jotta pääsisin sisälle. Pentuhan ei saisi yhdistää ulinaa ihmisen saapumiseen, joten purin hammasta ja yritin hallita hermoni, sekä kahvihimoni ja odotella. Tilanne on todella ristiriitainen kun toinen itkee ikävästä ja tapittaa minua kotiin mennessä suurin silmin, hyppää syliin ja nuolee naaman läpimäräksi osoittaessaan rakkautta, ei voi muuta kuin heltyä, samalla kun meinaan tukahtua kiukusta kun harmittaa niin, ettei pentu osaakaan olla yksinään nätisti.

Noh, puretaas asiaa vähän: faktahan on se, ettei 9-viikkoinen pentu VOI vielä tottua olemaan yksin, olla rauhassa kotona yksinään ja nukkua ja sitten olla viilipyttynä kaltereiden takana odottamassa mamia kotiin. Unelmissani toivoin, että asia olisi mennyt näin ja koska alku vaikutti niin lupaavalta, uskoin sen jopa toteutuneen. Relevanttia tässä kohtaa on myös se, että Ronja jo viime viikolla ehti tottua parin päivän jälkeen olemaan yksin, mutta viikonloppu tuli ja mokasi suunnitelmat ja hyvän alun, koska vietimme koko viikonlopun intensiivisesti tuttuja koiria tavaten, landella nurtsilla riehuen ja lattialla yhdessä päikkäreitä ottaen. BOOM, eipä ihme jos pieni pentu meni aivan sekaisin ja shokkiin kun joutui tuollaisen rakkauden- ja tekemisentäyteisen viikonlopun jälkeen jäämään yksin. Tyhmätyhmätyhmä mamma.

Eniten tässä kohtaa harmittaa oma ajattelemattomuuteni. Pelkään pilaavani pikkupentuni kaikkien näiden toilailujeni kanssa ja kiitän Luojaa ja ties mitä siitä, että minulla on viilipyttyni T, joka osaa käsitellä toilalujani kylmän viileästi ja ajatella asiaa relevantisti. T konsultoi kavereitaan, ehdottaa eri vaihtoehtoja, joita hän sitten esittelee minulle sulateltavaksi ja joita sitten toteutamme yhdessä. Muutimme jo eilen illalla pentuaitausta niin, että suurensimme sen kattamaan liki puolet kämpästäni ja vietimme aikaa pennun kanssa itse häkissä. Lisäksi kuljin ees taas takki päällä avaimia kolistellen, jotta pentu ei automaattisesti yhdistäisi näitä yksin jäämiseen.

Aamulla leikin pennun kanssa normaalia pidempään ja olin enemmän kuin yllättynyt kun pentu jäikin NUKKUMAAN meidän lähtiessä töihin. Innolla odotan, mitä naapurit raportoivat pennun tekemisistä. Seinänaapurini ovat onneksi koiraihmisiä ja todella avuliaita, eivätkä tunnu stressaavan pennun uikutuksesta, vaan ymmärtävät vauvan ahdistuksen, joka on ohimenevää.

Pennun tulon myötä aika kaikelle muulla tuntuu tosiaan olevan kortilla, eritoten koska minun on PAKKO liikkua päivittäin jottei selkäni mene jumiin. T on ihana ja kaitsii pentua tämän nukkuessa, jotta voin lähteä lenkille edes hetkeksi. Tämän jälkeen suoritamme usein vuoron vaihdon, eli T keksii omiaan ja minä vahdin pentua ja teen kotiaskareita aina pyykeistä tiskeihin ja siivoukseen. Yhtäkkiä onkin jo ilta ja nukkumaanmenoaika, eikä parisuhteelle ole juuri aikaa jäänyt yli. Tämä jos jokin ärsyttää ja harmittaa minua, enkä tiedä miten lohduttaa itseäni. Yritän ylipuhua itseni, että tämä pentuvaihe on ohimenevä ja pennun ollessa n puolivuotias voimme jo lenkkeillä kolmisteen iltaisin ja viettää aikaa yhdessä. Huh, turha kai tässä on stressata ja huomaan jo, että pelkästään hyvin nukuttu yö, asiasta puhuminen sekä kirjoittaminen helpottaa. Kai se siitä.

Miten pennun tulo on muiden talouksissa vaikuttanut elämään, parisuhteeseen tai psyykkeeseen..? 

Ymmärrän nyt enemmän kuin hyvin, miksi useat parit hankkivat koiranpennun ennenkuin alkavat lasten tekoon: vaikka kyseessä on "pelkkä koira", mullistaa se jo elämää aika tuntuvasti. Onneksi hyvällä tavalla - muu elämä täytyy vain sovittaa siihen ;)

Tjenatjabbahalåå. Efter att Ronja - min lilla fina svarta labradortik - flyttade in, har tiden för allt annat lagts åt sidan och allt från träning till matlagning och byk har fått lida. Suck. 
Vårt gemensamma liv fick ingen bra början då Ronja fick uringvägsinfektion och hann knappt öva sig att vara ensam innan vardagen kom. Detta ledde till att hon de första dagarna gnydde medan vi åkte på jobb, men anpassade sig fort och var - enligt grannarna tyst och snäll. Jag hann redan tro att hon är världens smartaste valp som blivit husvan på 1 vecka, men fick mig en rejäl smäll straight in the face då hon efter veckoslutet, då vi var tajt tillsammans, busade, sov och lekte hela tiden. Stackarn fick en rejäl chock då hon på måndagen åter blev lämnad ensam till hela dagen och hade gnytt hela dagen. 
Jag är SÅ arg på mig själv när jag inte tycks kunna tänka i förväg, vilket skulle vara det bästa med valpen. Jag är livrädd för att jag förstör henne och att hon blir ihjälstressad och och.. Oj oj. Thank God har jag T som behåller lugnet och ser på saken ur en smartare synvinkel: i stället för att fokusera på problemet, letar han lösningar. Igår kväll byggde vi ut valpburen och hoppas att hon nu hålls lugnare då hon har en större inhägnad under dagen. På morgonen blev hon och sova då vi stack iväg, så jag hoppas nu VERKLIGEN att hon hållits lugn på dagen. Visst måste man ha tålamod och ge henne tid - hon är ju braa valp. Men jag är illa rädd att grannskapet inte är lika förstående om hon fortsätter såhär..
Efter att Ronskimabonski kom till huset har tiden för allt annat minskat - även för parföråhllandet. Jag är så ledsen då det känns som om vi inte har tid för varann då vardagskvällarna går ut på att underhålla valpen, jag går på länk för att hålla ryggen i skick och på byk-tvätt-disk-rumba innan det är dags för att lägga sig. Som tur är detta förbigående och visst är hon ju härlig, min lilla svarta fina.
Hur påverkade valpen er vardag?

Life gets so much easier when you stop taking things personally

Whihii, vihdoin alkaa tuntua keväiseltä kun aurinko paistaa, nokka vuotaa, sormet palelevat, mutta silti pidetään hymyssä suin arskoja nenällä ja puetaan viisinkertainen kerros paitoja päälle, jotta voidaan käyttää nahkatakkia. Se joka edes kehtaa YRITTÄÄ nyt puhua jostain takatalvesta - sinut mörökölli vieköön! 

Mulla on viime päivinä mennyt hyvin - jos nyt poissuljetaan se, että heräsin tänään jo aamu-kolmelta a) koko pään halkovaan, viiltävään kipuun (olin satavarma, että aamulla otsaani koristaisi Harry Pottermainen Z-arpi. Poikaparka - voin samaistua häneen kipuunsa lähes täysin), b) järkyttävään nälkään. Kipua hoidin parastamolilla ja nälkää jälkiuunileivällä ja juustolla.

Perjantaina sain sangen harvinaislaatuista seuraa: pikku-W tuli Porvooseen ja käytiin yhdessä uimassa, sekä syömässä. 6-vuotiaaksi tyttö oli todella reipas uimahallissa ja polski kuin mikäkin sammakko. Likka oli itse ilmoittanut, että hän halusi ravintolaan syömään uimisen jälkeen ja minähän tein työtä käskettyä ja kävelytin hänet paikalliseen Rossoon. Ihmettelin, miten muutoin niin reipas muksu uhkasi ruveta nukkumaan pöytään päästyämme ja nyrpisteli vain nenäänsä lihapulla-annokselleen. Itselläni olisi ollut enemmänkin nyrpistelyn aihetta: vege-pulla-annokseni oli mitättömän kokoinen ja makuinen ja maksoi kaiken kukkuraksi saman verran kuin lasten listalta tilaamamme lihapullat ja muusi. Noh, otin opikseni, enkä enää vieraile kyseisessä raflassa - varsinkaan, kun W-parka oli oksentanut heti kun oli päässyt kotiin.

Lauantain korkkasin käymällä ensimmäistä kertaa koko viikolla juoksemassa rauhallisen 3,78 km hölkkälenkin ennen aamupalaa. Myöhemmin maalattiin T:n kanssa eteinen kertaalleen ja käytiin mun vanhempien luona syömässä. Lakattiin W:n kanssa kynnet muodikkaan turkooseiksi ja painoin pään tyynyyn jo ennen kymmentä. Kyllä mummotti mutta kun koko viikkona en ole saanut kunnolla nukuttua, tuntuvat viikonloput hiljaisella landella luksukselta: ei roskisautoja, ei hälytysajoneuvoja eikä muita ärsyttäviä ääntätuottavia tekijöitä.

Sunnuntaina lähteä-paukautin jälleen - tosin aamiaisen jälkeen - uudestaan pururadalle. Koska minua edelleen huimaa, eikä syytä siihen ole toistaiseksi löydetty, päätin aloittaa hiljaa ja painella silkalla fiilispohjalla: jos kova huimaus iskisi, hidastaisin ja kävisin tarvittaessa maahan hetkeksi ja lähtisin sitten kotia kohti. Lähtiessäni varmistin, että T:n puhelimessa oli äänet päällä, joten tarvittaessa saisin häneen yhteyden jos sattuisin tarvitsemaan. Askel rullasi kivasti eteenpäin ja ilma oli sopivan puolipilvinen, joten aluspaita-fleece-combo osoittautui sopivaksi vaatetukseksi. Päästyäni aiemmin suunnitellun reittini päähän kurkkasin huvikseni Sportstrackeria, joka ilmoitti minun taivaltaneen 6,4 km. Hitto, mullahan on vielä energiaa kuin mitäkin - kympinhän mä haluan juosta! ajattelin ja lähdin kiertelemään. Aivan loppua kohden juostessani täydessä auringon paahteessa, tunsin hetken pientä heikotusta ja tunsin, miten fleece liimaantui kehooni. Aih mikä helpotus olikaan päästä varjoon ja oitis olo koheni ja jatkoin "maaliin" asti - loppumetrit jopa spurtaten! Kotipihassa meinasin tirauttaa kyyneleen, koska tunsin itseni niin onnelliseksi: olin voittanut pelkoni ja juossut - huimaus-pelosta huolimatta - ja taivaltanut parin viikon paussin jälkeen kevyin askelin 10,11 km aikaan 01:00:27 (eli keskivauhdilla 5:58) - ei paha! Minä yksinkertaisesti r-a-k-a-s-t-a-n juoksua ja huomaan kuinka kaipaan ulos luontoon ja miten ulkoilu tuntuu "antavan" minulle niin paljon enemmän kuin salilla treenailu - vaikkei siihen mene kuin reilu tunti aikaa ja nautin siitäkin. PT:ni lupasi nyt uusia saliohjelmaani hieman niin, että voisin yhdistää lihaskuntotreenin ja juoksun. Tätä odotan innolla, koska olen ollut surun oma kun en ole tiennyt miten ja mikä mahdollistaisi pyöreiden lihasten, sekä kestävyyden ylläpidon. Oman kehon painolla tehtävät treenit tulevat todennäköisesti astumaan omalla kohdallani yhä suurempaan rooliin nyt kun kesä tulee, koska täyspitkän työpäivän jälkeen en voi kuvitellakaan viettäväni yhtään enempää aikaa (esim. salilla) sisätiloissa auringon paistaessa ulkosalla :)

Sunnuntaina tehtiin ruoaksi mun lemppareita - uuniperunoita ja mössöjä - ja lähdettiin sitten isosisko E:n synttäreille Espooseen. Kahvia ja kakkua, rakkaita ihmisiä ja onnistunut viikonloppu takataskussa   tuntui hyvältä napata T:n käsi omaani ajellessamme illalla takaisin Porvooseen. Life´s good.

jeans Gina Tricot jacket Benetton sneakers Vagabond scarf Acne bag MiuMiu

Whohoo, våren, läderjackan, frysande fingerspetsarna och rinnande näsan är här! Den som ens vågar försöka sig på att nämna någonting om s.k. "takatalvi" kan gå och dra något gammalt över sig. NU har jag nämligen vårfiilis och det skall ingen få sabba!
Jag har ett lyckat veckoslut bakom mig, vilket värmer att tänka tillbaka på då jag imorse vaknat redan kl 3 av en jädrans ilande värk tvärs genom huvudet, samt en enorm hunger. Värken fick jag bukt på med hjälp av paracetamol och hungern stillades med en ostsmörgås.
På fredagen kom lilla W in till Borgå och vi gick tillsammans och simmade. Flickan var pigg och hurtig som bara den medan vi simmade, men när vi väl kommit fram till Rosso - dit hon absolut ville gå och äta - blev hon trött, grinig och pirrig. Okej, maten var definitivt inget att hurra över: våra portioner var lika stora, även om W´s köttbullar hörde till barnmenyn, men kostade lika mycket. Jag var varken nöjd med smak, portionsstorlek eller pris på mina egna vegebullar och konstaterade att jag aldrig mer skall besöka restaurangen - speciellt inte efter att W spytt så fort vi kom hem!
På lördagen begav jag mig ut på veckans första (!) joggingtur före frukosten och fortsatte dagen med att måla farstun innan vi åkte till föräldrarna för att äta. Jag lade mig redan före 22 och kände mig som en äkta mommo, men oj så skönt det känns att lägga sig tidigt på kvällen och få sova ostört hela natten igenom.
På söndagen begav jag mig efter frukosten ut på länk igen och bestämde mig för att springa enligt fiilis. Jag lider fortfarande av yrsel, vilket folk har svårt att förstå och tro, då det inte syns utanpå mig. Jag har varit så otroligt ledsen över att jag knappt vågat eller klarat av att jogga, då det yrar runt i mitt huvud som i en torktumlare och har delvis därför satsat mer på gymträningen nu på sistone; där kan jag ju sakta ned takten för ett tag om yrseln håller på att ta över utan att någon behöver märka det. Nu kändes stegen ändå lätta och trots en lätt yrsel bra, så jag forsatte sakta. Då jag sprungit slut sträckan jag tidigare bestämt mig för att springa kollade jag Sportstrackern: 6,4 km. Näe, jag ger mig inte än - det känns ju bra att springa fortfarande, tänkte jag och fortsatte lunka på. Då solen gassade rakt på mig kände jag mig aningen dåsig och yrare än tidigare, men direkt då jag kom i skuggan lättade yrseln och humöret steg: jag kan!
De sista metrarna på min 10,11 km långa joggingtur spurtade jag och höll på att börja gråta då jag stannade; oj så jag saknat att jogga längre sträckor! Speciellt nu när solen kommit fram inser jag, vilken utomhusmänniska jag är: jag helt enkelt lever för att få frisk luft och "får" så mycket av det, än träning inomhus. Jag är därför mer än nöjd, då min PT lovade fixa om mitt träningsschema så att jag börjar kombinera muskelstyrka och jogging. Trots att jag älskar att springa vet jag att jag inte ENBART kan göra det, eftersom mina muskler då förtvinar och min målsättning är ju att få rundare former, medan jag gärna samtidigt upprätthåller uthålligheten.
Eftermiddagskaffet avnjöt vi i Esbo hos min syster och med en djup, nöjd suck, ett litet leende på läpparna och en varm hand i min styrde vi kosan mot Borgå när kvällen kom: life´s good.

Sunday - the day when you have the opportunity to lay in bed all day, be effective as hell or something in between. And about being alone.

Pitkästä aikaa sunnuntaibloggailua, rentoa hengailua ja päivän asu-kuvia - varsin harvinaislaatuista matskua tässä blogissa. Tiedossa on (lisää) pohdintaa parisuhteista, unelmoinnista, yksinolosta ja riippuvaisuudesta. Tervetuloa sunnuntaiajelulle kanssani.

Heräsin tänään aamulla sangen ikävään ääneen: poikaystäväni lähti ohjuksena sängystä klo 7:06 ja hetken kuluttua kuului örvellystä oksennusefektien seuraamana vessasta. Great! Eikä me edes käyty ulkona eilen, vaan vietettiin leppoisaa lauantai-iltaa siivoillen, dataillen ja uunipatonkeja, sekä puolikkaat punkkulasilliset nautiskellen ja vietettiin laatu-parisuhdeiltaa. Se, että herää sunnuntaiaamuna oksennusääniin ei ole mikään ihme tai kumma, mutta mielestäni on sangen epäreilua tehdä niin, jollei edes ole käynyt viihtellä :'D Yritin siinä sitten sulkea (ällöttävimmän äänen jonka tiedän) päästäni ja nukahtaa, mutta siinä onnistumatta. Pari tuntia pyöriskeltyäni päätin sitten luovuttaa ja nousta reippaana tyttönä. Harmitti aivan pirusti, koska viime sunnuntait olen herännyt liki kymmenen tunnin yöunien jälkeen, makoillut pussaillen ja halaillen pitkään ja viettänyt lagaus-aamuja pitkän kaavan mukaan aamupalaa kaikessa rauhassa nautiskellen, ristikoita ratkoen ja Cosmoja lukien rakkaani seurassa. Tänään sain tyytyä reilu 6h yöuniin, radion, uusimman Cosmon, sekä aamupalan seuraan. En kuitenkaan antanut tämän latistaa menoa, vaan tunsin suurta sympatiaa oksentavaa parkaa kohtaan ja tekaisin pannukakun uuniin paistumaan, jotta toisella olisi jotain jolla herkutella kun ruoka alkaisi pysyä sisällä. Siinä omppu-rahka-mysli-comboa mutustellessani totesin, ettei tämänlainen aamunaloitus toisaalta tuntunut yhtään tyhmemmältä vaan oli päinvastoin kivaa vaihtelua. Eihän karkkikaan maistu, jos sitä syö joka päivä; ei makeaa mahan täydeltä, koska silloin arvostus sitä kohtaan laskee ;) Aamupalan jälkeen tiskasin vielä tiskivuoren, siivoilin keittiötä ja pesin koneellisen pyykkiä, ennenkuin oli aika suunnata ulos auringonpaisteeseen. Ulkona oli täydellinen lenkkikeli: 2 astetta pakkasta, kevyt tuuli, auratut (kävely)tiet ja kirkas auringonpaiste. Väsymys kaikkosi kuin itsestään kun lähdin hiljakseen hölkkäämään vailla päämäärää ja nautin täysin rinnoin raikkaasta keväisestä kelistä. Tälläisenä tykkään eritoten pitää sunnuntain urheilut: fiilis pohjaisina, rentoina ja vailla minkäänlaista pakkoa. Mielenkiinnosta pidin toki kännykässä Sportstrackerin käynnissä, mutten katsonut kelloa, liioin sykemittariakaan (noh, sellaista minulla ei edes ollut tänään mukana) enkä suorittanut: nautin vain ja annoin jalkojen viedä. Katselin muun muassa erilaisia taloja ja haaveilin, minkälaisen talon itse joskus haluaisin. Unelmointi on ihanaa: se antaa mahdollisuuden pallotella eri vaihtoehtojen välillä, karata jonnekin kauas ja se on ilmaista. Unelmoida voi missä vain, eikä mikään ole mahdotonta, vaan kaikkein mahdottomimmastakin voi unelmoida eikä kellekään tarvitse kertoa unelmiensa kohteesta, ellei halua. Minusta on hauska huomata, miten makuni on iän (?) myötä muuttunut: ennen unelmoin mansardikattoisesta ja vanhanaikaisesta ok-talosta, mutta nyt huomioni kiinnittyi yhä enemmän modernimman mallisiin kaksikerroksisiin puutaloihin. Huhheijaa, pelonsekaisin sitä päivää, jolloin se oma talomalli pitäisi osata valita, odotellen :D Lenkin (7,72 km hitaaseen 6:46/km-aikaan) jälkeen oli mieli levännyt ja ihmeen virkeä, vaikka väsymys toki painoi lyhyehköjen yöunien jälkeen edelleen. Onneksi on sunnuntai: silloinhan SAA ihan luvalla olla hieman vajaatoimintainen ;)

Yllä mainittu "leivon, tiskaan, pyykkään"-käytös on itselleni aivan tyypillistä jonkun rakkaan sairastaessa: teen askareita toisen puolesta ja osoitan myötätuntoa ja rakkautta teoin. Muistan miten iskä teki samoin meidän sairastaessa pieninä: flunssaiselle karhunpojalle kannettiin kaupan kalleinta vitamiinimehua, lehtiä ja appelsiineja ja päätä siliteltiin aina ohi kävellessä. Lässyn-lässyn-säälipisteitä ei herunut, mutta empatian pystyi aistimaan selvästi. Timantteja tai muuta suurta ja rahallisesti arvokasta ei saatu, mutta rakkautta pienin teoin osoitettiin normaalia enemmän sairastavaa kohtaan. Muistan edelleen kuinka hyvältä se tuntui sohvan pohjalla maatessa ja uskon siksi toimivani samoin aivan luonnostani jonkun rakkaan sairastaessa: haluan osoittaa, että välitän ja rakastan - olevani paikalla - toisen ollessa heikko.

jacket Evechic jeans Mango boots UGG Australia bag Michael Kors

Iltapäivällä suuntasin vanhempieni ruokapöydän kautta Porvooseen viettämään pitkästä aikaa sunnuntaipäivää yksinäni. En muista koska viimeksi olisin hengaillut näin pitkään sunnntainpäivänä yksinäni ja myönnän, että se alkuun hirvitti: mitä ihmettä keksisin ajanvietteeksi? Sunnuntait vietän useimmiten aina landella T:n tai jommankumman vanhempien luona hengaillen, eikä tälläinen yksinolo ole kuulunut kuvioihin pitkiin aioihin. Näinhän se usein parisuhteen myötä menee: harvoin vietetään aikaa yksin (harrastuksia ei lasketa!), vaan vapaa-aika menee yhteisiä juttuja tehden, arkea yhdessä pyörittäen ja perheitä tavaten. Olen ties kuinka monta kertaa toitottanut T:lle, kuinka tärkeätä minulle on, että meillä on ne n.s. "omat jutut" ja vietetään aikaa erillämme ja että saan olla yksin - myös kotosalla. Koska emme asu yhdessä, toteutuu tämä yksinolo aivan luonnostaan tällä hetkellä, mutta avoliitossa se vaatii jo hieman järjestelyä. Itselleni toki yksinolo tarkoittaa myös sitä, että saan maata yksinäni makuuhuoneessa ovi kiinni kone nenän edessä ja ettei toinen 20 minuutin välein tule kysymään mitä teen, saako lyöttäytyä seuraan tai koe meidän olevan riidoissa, koska en osoita mielenkiintoa toista kohtaan pariin tuntiin. On siis sangen epäloogista, että jopa jännitin miten pärjäisin yksinäni tämän illan, kun yksinoloa niin suuresti kuitenkin arvostan ja vaadin ja alkusyksystä Porvooseen muuttaessani hengasin monta viikkoa yksinäni - ketään edes kaipaamatta!
Noh, mitä voin todeta: hyvinhän tämä sujuu. Kävin ruokakaupassa, pesin pyykkiä, ripustin verhot, siivoilin ja nyt istun tässä sohvalla bloggaamassa, radiota kuunnellen. Vaikka yksinolo tuntuu hyvältä, on myös kiva huomata, miten toista (tai toisia) kaipaa kun heidän seurassaan ei vähään aikaan ole. Sitä ikään kuin arvostaa toista aivan toisella tapaa, kun ei kokoajan kyhnytä toisen kyljessä kiinni ;)

Kaipa minä jatkan tästä sunnuntai-iltaani. Para-aikaa paistan parsakaali-paprika-munakasta, aion ripustaa pyykit ja katsella TV:tä. Pikkuhiljaa voikin sitten jo alkaa valmistautumaan tulevaan viikkoon käpertymällä peiton alle kivan kirjan kanssa, unelmoida ja todeta, että sitä osittain jo elääkin unelmaansa ;)

Ah, en så chill söndag jag så småningom har bakom mig. Visserligen började min söndag på ett ytterst obehagligt sätt då jag väcktes av ljuden från T som kräktes i badrummet och lyckades inte somna om, trots att jag försökte. Morgonen spenderade jag effektivt genom att pyssla i T:s bostad, laga pannkaka (så att han har något gott att äta när maten äntligen börjar smaka), diska och tvätta byk. Jag minns hur pappa alltid pysslade litet extra om oss då vi var sjuka och hur bra det kändes att veta att någon verkligen brydde sig och tyckte (lite) synd om en. Varken diamanter eller "vvvvooooooiiii vad det är synd om dej"-kommentarer fick man, men vitaminrika juicer, tidningar och klapp på huvuden som tecken och bevis på kärlek och omtanke överöstes den sjuka med och oj så det värmde hjärtat. Jag tycker det är kul att helt spontant och naturligt för denna tradition vidare varje gång någon när och kär är sjuk i form av små ting, som pannkaka eller en klapp på kinden. Efter allt pyntande drog jag ut på en lugn, härlig uppfriskande joggingtur och beundrade nybyggen och drömde och fantiserade om ett eget hus. Jag brydde mig varken om tid, hastighet eller kilometrar och njöt i fulla drag av den vårkänsla som kroppen fylldes av i solskenet. 
Denhär söndagen har i övrigt skiljt sig så totalt från mina sedvanliga söndagar att jag knappt kan tro det är sant. På eftermiddagen fick jag skjuts in till Borgå och hade (nästan) stress för hur jag skulle få eftermiddagen och kvällen att förlöpa då jag efter en otroligt lång paus skulle fira den ensam. Hah, såhär efteråt tänkt (nu när klockan närmar sig 19) är det nästan skrattretande att jag för någon timme sedan var orolig för vad jag skulle hitta på att göra och för att jag skulle känna mig ensam. Jag var till matbutiken och Seppälä, tvättade byk, ordnade saker och fixade allt möjligt smått här i bostaden och satte mig sedan ned för att blogga ett tag. Då jag i början av hösten flyttade till Borgå spenderade jag flera veckor såhär - ensam - och njöt i fulla drag! Ikväll har jag visst njutit av att vara ensam, men också av att inse, att jag saknar de(n) andra då jag inte är i dess (eller deras) sällskap och åter förstått att det gör gott att vara separerade emellanåt; då uppskattar man den andra betydligt mer. Man skall liksom inte få för mycket av det goda ;)
Mmums. Nu skall jag stoppa i mig min broccoli-paprika-omelett och se på TV. Småningom kan jag redan börja förbereda mig inför kommande vecka och krypa in under täcket, läsa en bok och drömma - och inse att jag delvis redan fått några drömmar i uppfyllelse ;)

About living together: loving is the funniest and easiest part

Tuoretta suhdetta on huomenna virallisesti takan kuukauden päivät ja on aika avata Pandoran lipasta ja paljastaa, mitä mietteitä se on päähäni tuonut. Tai noh, osaa niistä; niitä kun on ollut n tsiljoonamiljoona, enkä kehtaa varmastikaan paljastaa edes murto-osaa niistä, jotta en saa hullun leimaa tai vielä pahempaa: Bridezillan logoa tatuoitua otsaani. Noei - tunteet ovat kyllä vaihdelleet ja seilalleet ihan laidasta laitaan ;)

Konkreettisesti suurin muutos, jonka parisuhde on tuonut elämääni, on aikataulujen totaali muuttuminen. Suhteen alkaminen ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan, koska saimme nautiskella ja tutustua toisiimme rauhassa joululoman aikana, jolloin vietimme todella paljon aikaa yhdessä. Toki pyhät sujuivat perinteisesti myös omien perheiden kesken, mutta yöt nukuimme visusti yhdessä. Kerroin jo tuolloin ääneen T:lle, että pelkään arkea ja minkälaista shokkihoitoa se tulee minulle olemaan: loma- ja viikonloppuaamuisin voi kaikessa rauhassa löhöillä, pusutella ja venyttää aikataulua, koska sellaista ei ole. Suunniteltu ohjelma ja harrastuksetkin loistavat poissaolollaan, eikä mikään sido mihinkään - kumppanille löytyy aina aikaa! Arki ja perus-tallaaminen taas ovat usein tiukkaan aikataulutettuja ja oltuamme molemmat sinkkuja jonkin aikaa, löytyi meiltä aivan omat aikataulut, aikataulutetut harrastukset ja kuviot. Pelkäsin, että joululoman aikana luotu illuusio ja kuva toisistamme olisi harhaa vain ja että arjen koittaessa havahtuisimme siihen, ettei se toinen loppujen lopuksi ole lainkaan sellainen kuin kuvittelin, eikä yhdessä vietettyä aikaa löytyisi lainkaan yhtä helposti enää. Osoittautuisiko joululomaromanssimme kesäheila-romanssiksi? Olisinkohan sittenkin pelkkä kesäkisu, joka laitettaisiin pahvilaatikkoon ja pihalle kun arki koittaisi, eikä minulle tai yhteiselolle löytyisi enää aikaa?

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että T sattumoisin on kotoisin kotikonnuiltani ja jopa asuu siellä! Nyt ei minun enää tarvitse priorisoida ketä rakastamaani ihmistä haluan tavata ja nähdä, koska he asuvat kaikki n 15 km säteellä (isosisko E:tä lukuunottamatta - peijakas kun muutti Espooseen aikoinaan!) ja ehdin kätevästi tavata heitä kaikkia viikonlopun aikana jos vain haluan. Myönnän, että arkipäivät usein tuntuvat niin hektisiltä, etten välttämättä syki kaikkien luo, mutta minulla on siihen täysi mahdollisuus. Se, etten jonain viikonloppuna en tapaa jotakin, ei tarkoita, ettenkö haluaisi nähdä heitä, vaan lisää todennäköisyyttä, että poikkean heidän luonaan seuraavana viikonloppuna.
Siinä, että T asuu toisella paikkakunnalla , on hyvät ja huonot puolensa: ajomatka on lyhyt, joten voimme periaatteessa yöpyä tai vierailla toistemme luona myös arkisin (työskentelemme samalla paikkakunnalla ja työaikamme on sama, joten liikkuminen ei ole ongelma). Lyhyt välimatka on myös mahdollistanut sen, että olemme voineet kokeilla toistemme arkea (aamuja lähinnä), eikä se olekaan - peloistani huolimatta - ollut niin kovin kummallista. Kahvia keitetään aamuisin tuplasatsi ja käyn klo 7 uutisten alkaessa pusuttelemassa T:n hereille. Iltaohjelmistomme eroavat toisistaan täysin, koska harrastamme täysin eri asioita. Toisaalta juttelimme juuri viikonloppuna siitä, miten tärkeätä se omien juttujen tekeminen ja harrastaminen on, ja miten haluamme pitää niistä kiinni, vaikka joskus tulevaisuudessa yhdessä asuisimmekin. Kumpikaan ei (ainakaan nyt) koe tarvetta yhteiselle harratukselle, mutta toki jotain yhteistä tekemistä täytyy olla. Vaan kahdessa avoliitossa asuneena voin jo taata, että se yhdessä puurtaminen astuu kuin luonnostaan kuvioihin, mikäli kumpikin osallistuu kotitöihin - ne kun eivät koskaan lopu!
Kotitöistä puheen ollen olen ollut todella iloinen huomatessani, miten hyvin arkiaskareet tuntuvat T:n kanssa rullaavan: "jos sä tiskaat, niin mä voin ripustaa pyykit" tulee kummankin suusta täysin luonnostaan ja kauppalaskut hoidetaan tasan: jos minä maksoin viimeksi, maksat sinä nyt tai sitä seuraavalla kerralla. Koska T kyyditsee minua autollaan jonkiverran koen enemmän kuin tasavertoiseksi, että minä esimerkiksi maksan useammin kauppalaskun. Hihittelimme ääneen, kun totesimme kauppakuitteja vertaillessamme, että ne kuluvat kyllä tuntuvat (ainakin toistaiseksi) menevän tasan aivan itsestään, sen kummempaa numeroa siitä tekemättä. Parin avosuhteen ja monenlaisen kuvion ja rahapolitiikan koettuani olen vain todennut - jo ennen suhteemme alkua - etten jaksa tai halua tapella rahasta lainkaan. Varmasti rahasta tulee vielä joskus esimerkiksi suurempia yhteisiä hankintoja tehtäessä kiistaa, mutta osaksi arkea en niitä halua. Tutkimukset osoittavat, että suurin osa parisuhteiden riidoista johtuu mistäs muusta kuin rahasta, enkä itse kertakaikkiaan JAKSA lähteä siihen rumbaan enää. Jos partnereilla on täysin erilaiset kulutustottumukset syntyy varmasti huolia, siitä olen varma, mutta ne pitää joko selvittää esimerkiksi yhteisellä S-bonus-tilillä, jolta hoidetaan pelkät ruokaostokset tai muulla systeemillä - vaikka sitten Excel-taulukolla.

Alkuun jännitin kovin tätä yhdessäasumista - jota emme siis vielä juuri viikonloppuja useammin harrasta, joten sitä ei varsinaiseksi yhdessäasumiseksi kai voi kutsua - mutta olen ilokseni todennut, että se sujuu hyvin. Toki nautin edelleen yksinasumisesta ja olosta, enkä koe vielä tarvetta muuttaa saman katon alle. Yhdessä asuessa toista ei pääse koskaan täysin pakoon, eikä toista voi pyytää poistumaan vaikka naama kuinka ärsyttäisi. Yksin asuessa voi tehdä mitä lystää, eikä kukaan kysy tai ihmettele tekemisiä ja jos mielesi tekee vaikka tallustella alasti, käydä vessassa tai suihkussa ovi auki tai huudattaa radiosta ysäripoppia, voit tehdä sen - KENENKÄÄN kohottamatta kulmiaan.

Sellaista tänään. Kävin salilla töiden jälkeen ja tein sellaisen rääkin, että oksat pois. Tavoitteekseni vuodelle 2014 olen asettanut pyöreämmät muodot ja kapeamman vyötärön. Niitä siis nyt tavoitellen ruoanlaittoon, moi! :)

Oispa jo kesä.. ja bruna!

Ojojoj, time flies. Imorgon har jag redan varit officiell Facebook-fru i 1 månad! Bäst att öppna Pandoras hemliga kista och avslöja vad som hittills hänt:
Vårt förhållande började passligt innan jul, så vi hann bekanta oss med varann i lugn och ro under jullovet. Trots att vi firade julen traditionellt med egna familjerna, spenderade vi en hel del tid tillsammans och sov typ varje natt ihop. Redan då berättade jag, hur nervös jag var inför vardagen: vadå under helger och veckoslut hinner man dra sig i sängen, dricka morgonkaffe klockan 11 och bara fnittra, mysa och diskutera dagarna i enda och har alltid tid för varann, eftersom inget annat är schemalagt (frånsett från familjemiddagar såklart ;)). Tänk om vi skulle inse då vardagen kom emot, att vi är helt olika och inte alls passar ihop? Tänk om jag skulle bli som en sommarkatt som slängs i en pafflåda när helgerna är förbi och plockas fram då sommarsolen och -värmen kommer och sätter sprätt på känslorna? Bah - miss och bom! När vardagen kom, insåg jag att den inte skiljer sig så mycket från helgen: visst är tidtabellen mer planerad under vardagen och vi har t.ex. helt eget schema kvällstid (varandras kvällar har vi ännu inte upplevt, men det beror närmast på att vi har våra hobbyer på skilda orter och det vore total tortyr och garanterad början på strid ifall den andra tvingades låta bli sin hobby och sitta hemma och vänta på den andra). På vardagsmorgonen kokar man en dubbelmängd kaffe och så går jag och väcker T klockan 7, medan jag själv går upp en halv timme tidigare.
Eftersom T råkar bo på min hemort är jag mer än lycklig då jag nu slipper problematiken kring vem jag skall träffa under helgerna, eftersom mina alla nära och kära bor inom en radie på 15 km (frånsett syster E som irrade bort sig till Esbo..). Nu kan jag antingen jogga eller ta bilen bara för att ta en kaffe om jag så vill och ändå sova ihop med T och leva "vardag" utan att behöva ha dåligt samvete att jag inte hinner träffa familj och vänner.
Trots att samboskap inte är aktuellt på ett tag, är det något jag ser fram emot redan därför att jag är så otroligt glad över hur fint vi får det att funka redan nu: "fixar du tvätten, så diskar jag" kommer så naturligt ur våra munnar och det känns bra. Betalandet sköter vi på med 50/50-metoden: om jag betalade sist är det din tur till följande, men om du har mer tid och bättre möjligheter att gå till butiken, så gör du det utan att göra ett nummer av det. Puh, skönt, eftersom jag vägrar att strida om pengar och vet hur jäkla stora problem det kan ställa till med (jag talar av erfarenhet av två samboskap). Det funkar allra bäst då man har relativt lika vanor att använda pengar - det har jag bara konstaterar. Prioriterar man helt olika, har man garanterat problem. Visst tror jag att pengar ännu kommer att orsaka - om inte strid så åtminstone högljussa diskussioner - då det handlar om större summor och gemensamma investeringar. Jag känner mig ändå trygg, ifall stilen fortsätter som hittills: vi tänker så lika.
Oj shit så klockan går - tiden bara flyger iväg! Nu är det dags att äta kvällsmål och småningom söka sig till kojs, efter att ha dragit ett grymt pin-pass för benen; får se om jag kommer ur sängen imorgon ;)

It´s good to be back

Voi herttileiri -  eihän blogihiljaisuutta ole kestänyt kuin kuukausi! Blogia olen ajatellut, miettinyt ja veivannut luoja ties kuinka monta kertaa, selaillut ja empinyt, mutta jättänyt postaukset postaamatta (ja tekemättäkin). Syitä on monia, enkä nyt jaksa liioin viitsi niitä alkaa vatvomaan, koska en jaksa masentaa jo valmiiksi kaamosmasennuksesta kärsivää Suomen kansaa, vaan aion iloisesti todeta olevani BACK - iloisempana ja minuinpana (voiko näin edes sanoa?) kuin pitkiin aikoihin. Mulla menee kaverit hyvin.

Hmm, vaan mistä aloittaisin? Kerrottavaa on niin älyttömän paljon (ja olen ollut vailla juttuseuraa 14:36 lähtien jolloin läksin töistä, enkä ole "kiitosta" ja "ole hyvää" kassatädille kummempaa suustani päästellyt; puheripulia siis saattaa esiintyä ;)

Mietin, josko jakaisin tämän postauksen kahteen osioon: päähän ja kroppaan. Nämähän muodostavat kokonaisuuden ja ovat monessakin asiassa toistensa kanssa tekemisissä ja limittäin, joten en ole aivan varma miten toteutus onnistuu, mutta kokeillaan.

Pää

Kuulumisia en ole päivitellyt sitten joulukuun keskivaiheen, jolloin myönnyin vihdoin kuuntelemaan sydämeni ääntä, laskemaan muurini ja aseeni ja myöntämään, että sydämeni sykkii eräälle henkilölle - T:lle - jonka kanssa tutustuin alkusyksystä työpaikan kautta. Hymyt, Facebook-viestit ja myöhemmin kahvittelut, väittelyt ja pusut tuntuivat liian hyviltä ollakseen totta, enkä ollut varma jos olin vielä valmis sitoutumaan toiseen ihmiseen. Epävarmuus ei niinkään johtunut siitä, että nauttisin sinkkuelämän hienouksista ja vapauksista, vaan enemmänkin siitä, osaisinko sovittaa omat kuvioni, rutiinini ja elämäni toisen kanssa yhteen. Toisen ihmisen kanssa yhteenlyöttäytyminen vaatii aina jonkin sortin kompromissaamista, oman ylpeyden nielemistä ja omista jutuista luopumista. Parisuhteen vaikein osuus on kaltaiselleni hyvin itsenäiselle ihmiselle ehdottomasti se, että joudun välillä rukkaamaan omaa minuuttiaikatauluani toisen menojen vuoksi, kertomaan toiselle mitä aion seuraavaksi tehdä ja sovittamaan omia menojani ja tekojani niin, että voin ja ehdin nähdä toista. Muutettuani Porvooseen ehdin olla pitkään yksinäni ja nautin todella siitä vapaudesta jonka se minulle soi: sain tulla ja mennä, tehdä ja soveltaa juuri oman mieleni mukaan, eikä minun koskaan tarvinnut miettiä muita kuin itseäni ja omaa hyvinvointiani, joka oli kesän aikana kärsinyt kovin. Vapaus salli minulle sen, että sain hoitaa, lelliä ja välillä rääkätäkkin itseäni ja kroppaani mieleni ja fiiliksen mukaan ja tunnustella, mikä tuntui omimmalta ja parhaimmalta. Pikkuhiljaa aloin saamaan terveyteni takaisin ja kotiutumaan Porvooseen, eikä näiden rutiinieni muuttaminen - jotka siis ovat lopulta tuoneet takaisin oman itseni - tuntunut kovinkaan kiintoistalta, vaan päinvastoin pelottavalta: menettäisinkö taas oman itseni, jonka olin vihdoin kaivanut syvältä uumenista esiin miehen takia?

Sydän vei voiton ja vastasin myöntävästi kosinta-i-Messageen, jonka vastaanotin joulukuun 14. pvä. Haha, pakkohan tähän on heti paljastaa, ettei kyseessä ollut virallinen "tuletko vaimokseni?"-kosinta, mutta kyllä minua viralliseksi Facebook-vaimoksi sentään pyydettiin ;) Räkätin tuon viestin saadessani ja kovaa: mahtava tyyppi!

Tuon päätöksen jälkeen tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan: välillä rakastan niin kovaa, että sydän meinaa pakahtua, enkä voi pitää näppejäni toisesta erossa. Hymyilen ja hihitän kuin teinityttö. Välillä palaan takaisin tuohon yllä mainitsemaani pelkotilaan, onko minusta sittenkään tähän. Yksi ilta laitoin paniikissa T:lle viestiä, etten ollut varma olisiko minusta äidiksi, omakotitalon omistajaksi ja ylläpitäjäksi ja täydelliseksi perheenäidiksi ja vaimoksi koska olen niin hemmetin itsepäinen ja jääräpää mitä tulee omiin kuvioihini mitä tulee liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin. Iltaa aiemmin olin jo höpötellyt sormuksista ja kertonut, että T mielihyvin saisi ostaa minulle iiiiiiiison timantin, mikäli voittaisi Lotossa. Onnekseni T taisi edellisessä elämässä olla lehmä (tai muuli tai mikä lie laiskanpulskea olento), koska hän vain totesi tyynesti, ettei nyt vielä ehkä ole ajankohtaista panikoida tuollaisia kun nyt virallista seurustelua on 2 viikkoa takana, eikä sitä liioin voisi tietää etukäteen jos minusta olisi noihin vai ei - aika sen näyttäisi. Moisen vastauksen jälkeen vedin (jälleen) syvään henkeä ja totesin T:n olevan liki täydellinen kumppani minulle: siinä missä minä juoksen pää kolmantena jalkana ja kiljun, huudan ja panikoin, lompsii hän tyynen rauhallisesti paikalle kuin vanha vihikoira, nostaa lupsakoita silmäluomiaan ja huokaisee syvään, pudistaa päätään ja levittää hymyn kasvoilleen ja toteaa: hohhoh sun kanssas.

Syksyn aikana olen huomannut muuttuneeni - kasvaneeni - enemmän kuin pitkiin aikoihin ja olen enemmän sujut itseni kanssa kuin koskaan aiemmin. Isosiskoni E:kin totesi jouluna mummille, että "vihdoin tuo Jossu tuntuu kasvaneen ja kypsyneen isoksi". Tunnun vuhdoin tietävän kuka olen ja mitä haluan, mitä arvostan ja mitä en. Muuttaessani Porvooseen olin enemmän kartan ulkopuolella kuni kartalla elämästäni, mutta nyt tunnun vihdoin löytäneen valokeilan ja paikkani maailmassa: tyttärenä, tätinä, siskona, työntekijänä ja tyttöystävänä.

Kroppa

Fyysisesti taisin olla elämäni kunnossa viime kesänä, koska treenasin kuin hullu ja nautin siitä. Pärjäsin vähillä unilla ja jaksoin paahtaa salilla ja lenkkipolulla kuin viimeistä päivää, fyysisesti raskaasta työstäni huolimatta. Uskon treenien olleen se, joka piti minut järjissä liki loppuun asti ennen muuttoani Porvooseen ja että tämän on syy siihen, miksi liikunta ja siitä kiinni pitäminen on minulle niin tajuttoman tärkeätä: se luo minulle turvaa.
Syksyn aikana olen kärsinyt huimauksesta, pahoinvoinnista ja yleisestä heikotuksesta liki päivittäin ja loppusyksystä aloin vihdoin hakemaan ongelmiini ratkaisua. Salitreenit ja juoksu - rakkaimpani - kun uhkasivat loppua huimauksen ja särkyjen vuoksi, suuntasin hierojalle. Parista hierontakerrasta ja aktiivisesta lihashuollosta kun ei ollut apua, jatkoin tk-lääkärille, akupunktioon, sekä osteopaatille: jo saisi pikkuhiljaa riittää tämä pelleily! Haluan terveyteni takaisin ja elää kuten kuka tahansa muu nuori, perusterve nainen, jolla on kaikki elämässä hyvin: hyvä perhe, työpaikka ja mies. Viimeisimpänä mainitut hoidot ja tutkimukset ovat toistaiseksi vielä kesken, joten en paljasta niistä sen enempää kuin että olen todella luottavaisin, uteliain mielin näihin ryhtynyt: olen valmis kokeilemaan kaikkea ja menemään vaikka maan ääriin, jotta vaivani loppuisivat tai edes helpottaisivat.

Vuodelle 2014 olen asettanut tavoitteeksi saavuttaa ja ylläpitää mahdollisimman hyvää oloa ja terveyttä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Riittävästi puhdasta, hyvää ja herkullista ruokaa, sopivan rasittavaa ja monipuolista treeniä, sekä vastapainoksi lepoa ja palautumista - näiden uskon olevan avain onneen, hyvään oloon ja olotilaan, jossa arkielämän vastaiskutkin tuntuvat helpommilta kohdata.

Huhheijaa mikä sekametelisoppapostaus. Mitä teille kuuluu?

Altså OMG - hur lång paus i bloggandet är det egentligen lovligt - ens lagligt - att ha? Whatever. Jag vägrar börja bortförklara mig och bloggtystnaden, utan tänker i stället berätta hur det är med mig och vad som hänt sedan jag senast bloggade. Problemet är bara att det finns så himmelens mycket att berätta och jag vet knappt var jag skall börja, så jag valde att underlätta bördan (för mig själv) en aning och dela in storyn i knopp och kropp. Haha, nej förlåt mitt dåliga skämt: fysik och psyke. Äh, det lät väl officiellt? Kropp och knopp får bli bra.

 Sedan jag blev officiellt flickvän och tackade ja till ett frieri på Facebook (inget är väl officiellt innan det står på Facebook va?) har mina känslor och tankar varit en enda villervalla från den ena extremiteten till den andra: ena dagen kan jag knappt hålla fingrarna i styr och håller på att smälta bort då hjärtat känns så varmt inom mig, medan jag andra dagar panikartat kan skicka ett meddelande åt T och ha en jäkla ångest över hur jag skall klara av att vara flickvän och förbinda mig, än mindre nångång bli mamma och klara av vardagsrumban med dagis, middagar, jobb och skjutsande. T - som säkerligen var en indisk ko i förra livet - brukar bara höja på ögonbrynen, dra en djup suck och småle åt mig, medan han småler och säger "håhhåhh med dig". Det där är en av orsakerna till att jag efter många pratstunder, kaffen och Facebook-meddelanden gav med mig och smalt: han håller sig så otroligt lugn och härlig, då jag verkligen behöver en bergsvägg att luta emot och någon eller något att lita på. En av de finaste och viktigaste egenskaperna som jag funnit i T är den att jag verkligen kan lita på att han inte ruckas ur sitt ställe, ställer sig upp och tornar sig över mig som ett dundrande åskmoln eller bara vänder ryggen åt mig när jag står där - antingen skrikande eller gråtande, orolig och rädd - och skriker på hjälp. Det gångna året och dess händelser - både bra och dåliga - har satt djupa spår i mig, vilket syns i att jag tidvis fortfarande blir väldigt osäker och rädd - över mig själv eller någon annan. I mina svaga stunder behöver och vill jag ha någon som jag vet att jag kan lita på att finns där. Sedan min flytt till Borgå har pappa (självklart) innehaft rollen som mitt berg och jag vill ingalunda nu ge ett intryck av att T är en surrogat-pappa för mig (haha), men jag tycker det är en bra liknelse och jag tror åtminstone de flesta kvinnor förstår en hurdan roll han har i mitt liv om jag säger, att T är som mitt berg (som pappa alltid hittills fått bara); nu är rollen bara delad.

I övrigt känns det också som om jag fått mitt huvud, tankar och drömmar på sitt ställe och att jag liksom vet vem jag är och vad jag vill. Visst har jag fortfarande mina svaga stunder (vadå vem har inte det?), men det känns för första gången (i mitt liv?) som att jag vet vem jag verkligen är och att jag vågar och kan vara den jag är och duger som sådan.

Fysiken har under hösten tyvärr inte utvecklats i samma positiva riktning som knoppen, då jag lidit av svaghet, huvudvärk, illamående och yrsel sedan olyckan i juli. Det var egentligen först vid juletiden som jag bestämde mig för att verkligen ta i hårdhandskarna och åtgärda detta, eftersom jag inget mindre vill, än återfå min hälsa och goda fysiska hälsa. Jag började med ett besök hos en hvc-läkare, drog till massören och behandlas nu av både akupunktur och osteopat. Tillsvidare har behandlingarna inte gett några större mirakulösa resultat, men jag är förväntansfull och är färdig att gå till världens ände om det så krävs, för att hjälpa min kropp att må bra igen.

Något vidare nyårlöfte för år 2014 har jag inte tänkt ge, men ett löfte för resten av livet däremot: jag vill finna och upprätthålla en god fysisk och psykisk hälsa med tillräckligt av god, hälsosam mat, varierande träning och vila. Det förjänar jag. 

Puh, en sån villervalla. Hur är det med er där ute då?

Looking for something, but I just can´t figure out what.. or who

Mitä kuuluu? Jos joku esittäisi samaisen kysymyksen minulle, en tiedä mitä vastaisin. Tällä hetkellä ehkä tyhjältä.

Monissa lehdissä, blogeissa ja jopa uutisissakin puhutaan väsymyksestä, joka tuntuu vaivaavan suurta osaa ihmiskunnasta täällä pohjoisessa näin syksyisin ja talvisin. Ulkona on koleaa, eikä aurinkoa näe kuin hyvässä lykyssä ikkunasta työpäivän aikana. Viikonloppuisin moni (itseni mukaan lukien) lähtee sitten itsensä pakottaen viikonloppuisin lenkille, jotta näkisi päivänvaloa ihan konkreettisestikin ja elää toivossa, että kroppa jollain konstilla lataisi siitä itseensä hieman energiaa D-vitamiinin muodossa. Samaiset lehdet, media ja blogit pullistelevat eri poppaskonsteja n.s. kaamosmasennuksen ja väsymyksen taltuttajiksi ja kaikkea tietoisesta läsnäolosta, joogaan, energisoivaan crossfitiin ja superfoodeihin mainostetaan niin, että lukijalla menee pää lopulta pyörälle ja sitä alkaa uskottelemaan itselleen, ettei ole ihme jos hieman väsyttää kun ei vielä kaikkia noita konsteja ole itseensä kokeillut ja soveltanut. Väsymyksen kerrotaan uhataan aiheuttavan lihomista (kiitos tunnesyömisen ja kotoilun, jota moni alkaa harrastamaan sohvan pohjalla kun energiaa ei tunnu riittävän kuin arjen pyörittämiseen) ja tämä jos mikä saa ihmiset ahdistumaan entistä enemmän; hitto, pitäisikö tässä vielä jaksaa miettiä kaloreita, energiankulutusta ja linjoja, kun päässä pyörii samaan aikaan lähestyvä joulu ja joululahjat (sekä -ruoat..), töitä sekä arkea ja pyykin pesua, saati sitten hyvnvointia ja sen ylläpitoa? Huh, jo käy työstä - josta ei edes makseta palkkaa.

Olen viime aikoina kärsinyt jonkin sortin kevyt-depiksestä. Tiedän terveydenhuollon ammattilaisena, että on väärin ja epäammattimaista käyttää sanaa depis (viitaten depressioon, eli masennukseen) vailla oikeata diagnoosia, mutten nyt jaksa viilata pilkkua; minua on siis masistanut. Syytä olen yrittänyt selvittää itsekseni samalla kun olen kokeillut liki kaikkia lehtien, blogien ja tuttujen vinkkejä aina itseni pakottamisesta, lepoon ja tankkaukseen - tuloksetta; väsymys painaa edelleen.

Salilla käynti maistuu tällä hetkellä liki puulle, enkä millään jaksaisi raahautua sinne tekemään edes paria treeniä viikossa. Painot pysyvät samoissa, eikä minkäänlaista kehitystä tapahdu (ihmekö tuo kun en jaksa treenata kovaa, jotta lihakset kasvaisivat edes!) enkä koe kuin ainoastaan hetkittäin hyvää oloa lihaskunnon ylläpidosta. Oma peilikuvakin lähinnä ärsyttää, enkä näe edessäni sitä hyvännäköisenä pitämääni kehoa, jonka yleensä näen peiliin katsoessani. Sen sijaan sieltä tuijottaa entistä leveälanteisempi, väsähtäneen oloinen, sameaihoinen, sähkö-tukkainen nuori nainen, jolta ei hevillä hymy irtoa. Huh. 

Juoksusta ja raittiista ilmasta nautin edelleen ja se tuntuu jonkin sortin henkireiältä, mutta harmikseni oikea polveni on viime viikkoina kipeytynyt pikkuhiljaa ja eilisen pitkiksen jälkeen heräsin tänä aamuna todellisuuteen kun tajusin, etten pysty varaamaan jalalle kunnolla viiltävän kivun vuoksi. Toki tiedän ja myönnän, että polvi jo jonkin aikaa on varoitellut, mutten ole halunnut kuunnella sitä, koska juoksu on tuntunut henkisesti niin hyvältä, etten ole jättää sitä pois kuvioistani. Löysin itseni tänään lääkärin pritsiltä vääntelehtimästä kivusta vaikerrellen ja tuntui kuin viimeisetkin ilon aiheet olisi viety minulta pois: pidä vähän lepoa juoksusta. Huojennuin kuitenkin tiedosta, ettei polveni rakenteessa ole mitään vammaa, mutta että lihaskalvoni ovat niin juntturassa, ettei lääkäri voinut rusennella niitä ilman puudutusainetta; en kuulemma olisi kestänyt kipua. Nyt on siis todella pakko höllätä hetkeksi ja tyytyä kävelyyn, koska juoksuharrastusta ei minulta viedä pois. En tahdo, enkä halua.

Samalla kun treenit eivät tunnu sujuvan niin mallikkaasti kuin lehtien mukaan pitäisi ("raskas jumppa saa energiat virtaamaan") tunnen, miten ruokailu alkaa ahdistaa minua. Omaan tunnetusti hyvän ruokahalun ja vetelen surutta isoja annoksia napaani. Tätä voinkin ongelmitta normaalisti harrastaa, koska kulutukseni on kova kiitos aktiivisen liikunnan. Vaan mitäs nyt kun liikuntakaan ei maistu eikä suju - silloinhan ruokailuakin pitäisi hieman hienosäätää. Samalla olen miettinyt kovasti, miten voisin vaikuttaa energiatasooni ruoan kautta, koska uskon että olemme sitä, mitä syömme ja että ravinnolla on suora yhteys hyvinvointiin ja jaksamiseen. Monipuolinen kasvis- ja proteiinipainotteinen ruokavalio on jo osa arkeani ja se tuntuu sopivan kropalleni, mutta olen alkanut hieman kyseenalaistaa, josko kärsin sittenkin jonkin ravintoaineen puutoksesta. Matala hemogloboiini minulla jo diagnosoitiinkin hiljattain, mutten harmikseni voi syödä lääkärin määräämää rautakuuria koska vatsani ei yksinkertaisesti kestä sitä. Kävin töiden jälkeen hakemassa chia-siemeniä (proteiinia ja hivenaineita) ja aion nyt siskoni (josta on muodostunut varsinainen ravitsemusnero ja hippiguru!) ohjeiden mukaan yrittää välttää maitotuotteiden = kalsiumin ja rautalähteiden = täysjyväviljan syömistä samaan aikaan, koska kalsium häiritsee raudan imeytymistä. Ravintoliikkeen myyjä neuvoi lisäksi syömään vahvaa C-vitamiinilisää näin talviaikaan vastustuskyvyn ylläpitoa, sekä raudan maksimaalista imeytymistä ajatellen. Juon joka aamu Beroccaa, joka sisältää yllin kyllin C-vitamiinia, joten aion toistaiseksi jatkaa tällä, mutta tarvittaessa hakea myös C-lisää.

Töissä alkusyksyn stressi on helpottanut, enkä näin ollen voi väittää, että työ söisi energiavarastojani. Sielläkään en vain tunnu jaksavan hymyillä yhtä pirteästi kuin aiemmin syksyllä. Onneksi työkaverit ja laadukas huumori vielä jaksavat kannatella ;) Ja kohtahan on joulu ja pyhät, jolloin terveysasema on suljettu. Parin päivän loma tuskin tee hallaa - lainkaan.

Ihmissuhteissakaan ei ole valittamista, vaikka välillä tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa lähteä esim. viettämään iltaa ulos, vaan viihdyn mieluummin telkkarin ääressä kotosalla toisen kainalossa. Toinen asia joka harmittaa on myös se, että mieleni tekee todella aikaisin nukkumaan ja olen jo aivan petivalmis kun kello lyö 21, enkä yksinkertaisesti jaksa valvoa. Sen sijaan ärsyynnyn jopa toisen läsnäoloon kun väsyn ja mieleni tekee tiuskia.

Yöni nukun hyvin ja keskimäärin saan unta 8h/yö, joka mielestäni on ihan sopiva määrä. Voisin toki koittaa mennä aiemminkin nukkumaan jokin ilta, koska usein olen aamuisin kellon soidessa todella väsynyt, enkä millään jaksaisi hilautua ylös. Minä - joka normaalisti pomppaan sängystä kuin peipponen ja olen Naanatalin aurinkona heti kukonlaulun aikaan!

Vaikka kuinka mietin pääni puhki, en keksi - kuten yllä näette - mitään järkevää syytä väsymykseeni, saamattomuuteeni ja tiskirättimäiseen olooni. Toisaalta haluaisin vain hyväksyä, että pimeys ja kaamos hidastavat ihmisiä ja se on fine, kun taas toisaalta haluaisin uskoa Kukka Laakson kolumnia uusimmassa Fit-lehdessä, jossa hän kirjoittaa siitä, miten stressiä on kahdenlaista: sitä jonka kuvittelemme ja sitä, joka on olemassa. Laakson mielestä ihminen kokee stressin taakaksi, jos uskottelee itselleen, että on todella stressaantunut eikä ehdi tehdä kaikkea jne. Hän kirjoittaa, että stressi myös voi olla jotakin positiivista, joka saa meidät tekemään asioita, eikä se olekaan kuormittavaa, jollemme "tee" siitä sellaista. Ajatuksen voima siis. Haluaisin kovasti uskoa jälkimmäiseen, mutten - iloisista ajatuksistani huolimatta - ole vakuuttunut tästäkään.

Täytyisikö vain hyväksyä, että nyt väsyttää ja toivoa, että se menee itsestään ohi? Vai pitäisikö potkia itseään persuksiin, todeta ettö nyyhkytys ei auta ja TEHDÄ asioille jotakin sen sijaan, että vaipuu itsesääliin?

Mitä fiiliksiä väite, pimeys ja kaamosmasis teissä herättää?

Vuosi sitten

Jag har under senaste tiden känt mig otroligt trött, slut och matt, men har ingen aning om vad det beror på. För tillfället har jag knapert med stress eller bråttom i mitt liv (både privat och på jobbet), människorelationerna kan jag inte klaga på och träna och äta försöker jag så gott jag kan. Trots det känner jag mig som en urvriden disktrasa, totalt nedtrampad matta och utpumpad jumppaboll. Suck.

I tidningar, media och bloggar talas det mycket om s.k. kamosdepression som en stor del av befolkningen i Norden lider av: mörkret och bristen på solljus tycks äta all energi ur en. Det är ju i sig logiskt att man känner sig tröttare då man knappt ser dagsljuset under arbetsdagen (kroppen producerar D-vitamin som höjer energinivån genom solsltrålar mot huden), men jag kan inte tro att det är en egentlig orsak till att man känner sig så slut. Om man hör till samma kategori som jag som TVINGAR sig själv ut på helgerna för att få litet solljus får man ju ens  en del D-vitamin producerat i sig, trots att solstrålarna är svaga. I övrigt kan man ju käka D-vitamintillskott om man inte hinner ut på helgerna.

Tidningarna erbjuder olika lösningar till hur man skall bekämpa kamosdepressionen: ät hälsosamt, rör på dig och träffa folk. Hur i tusan skall man orka det om man redan blir matt av att sköta vardagssysslor då? Själv känner jag att träningen inte löper som den skall (gymmet smakar trä och omotiverande och löpandet som är min "henkireikä" får jag nu ha paus ifrån p.g.a. muskelskada) och kan inte ens tänka mig någon tyngre, tuffare träningsform som t.ex. crossfit som tidningarna beskriver som energiserande. Nej tack.

Medan tränandet inte löper, märker jag också hur min jag-bild förändras: ur spegeln tittar inte längre en snygg, vältränad ung kvinna (vilket jag normalt brukar se), utan en bredhöftad, ung och trött tjej med elektrist hår och matt hud. Suck. Att mina enorma matvanor inte minskar trots minskande motionerande orsakar också nippor: vadå jag vill inte förlora den snygga kropp som jag lyckats träna åt mig! Lågt hemoglobin har läkaren redan konstaterat att jag har och det har jag tänkt åtgärda genom att försöka äta ÄNNU hälsosammare, samt satsa på järnintaget och maximera C-vitamindosen (vilken hjälper järnet att absorberas i kroppen). Med tips av min hippie-syrra skall jag nu testa en ny grej och köpte därför chia-frön efter jobbet idag. To be continued ;)

På jobbet har stressen sedan hösten lättat, men energi att le och skratta är inte den samma som på hösten. Som tur har vi fortfarande en relativt bra spirit på jobbet och humorn flödar (om dock i mindre mängder än tidigare - vilket säkert beror på att alla är trötta..) 

Människorelationerna kan jag inte heller klaga på - förutom på mitt sätt att reagera och vara i dem: jag orkar knappt dra mig ut på kvällarna för att träffa folk, utan stannar hellre hemma framför TV:n. På kvällarna känner jag mig otroligt tidigt trött och blir fort irriterad och vill bara snäsa till om jag inte får gå och lägga mig direkt då jag vill. Det känns så fel att känna så mot någon, som man samtidigt är mer än tacksam för att få ha hos sig. Suck.

Kukka Laakso skrev i nyaste Fit i sin kolumn om att det finns två sorts stress: den vi själva skapar och tänker oss och den som existerar påriktigt. Hon menar att stress kan vara något positivt som preppar oss att prestera bra och vara effektiva, medan hon påpekar att stress ofta är något vi själva skapar inom oss då vi TÄNKER och inbillar oss ha sress. Jag skulle mer än gärna tro på det första, men vet inte om det stämmer.

However känner jag mig trött ändå och det harmar mig. Hur känner ni er där på andra sidan rutan?