Uutta tukkaa pukkaa & pari sanasta onnen putteesta vuoden romanttisimpana päivänä

Sydämellistä ystävänpäivän iltaa kaikille!

Täällä ei ystävänpäivää ole vietetty sille tyypillisimmissä merkeissä shampanjaa, vaahtokarkkeja, suklaaputouksia ja hattaraa nautiskellen, vaan on puitu pohjamuttia, suhteen paikallaan-seisoskelua ja vietetty aikaa erillään. Mahtavaa vuoden romanttisimpana päivänä, eikö? Hahaa, JUURI tämä tekee suhteestamme niin ainutlaatuisen ;)

Ei vaines, mutta paikkansa kyllä pitää, että tänään olen viettäyt varsinaista mietiskelypäivää. Aamulla heräsin heti 7 jälkeen kun Ronja uikutti ja kuulosti hylkeeltä, jolla on hemmetin tylsää jäätiköllä, mutten jaksanut nousta. Koko kroppaa kolotti ja särki ja nokka oli tukossa, eikä inspiraatiota lähteä aamulenkille voinut mitata edes mikro-skaalassa. Pakko mikä pakko. Teki mieli potkaista miestä jo siksi, että meillä on kirjoittamaton sääntö siitä että MINÄ hoidan aamulenkit, koska olen meistä se aamuvirkumpi. No mites kun minua ei tänä aamuna huvittanutkaan? Pahoinvointi, päänsärky ja jomotus senkun lisääntyivät noustuani ylös ja laittautuessani manasin niin koiran kuin miehenkin maanrakoon. Ronja käveli onneksi nätisti ja nautti täysin rinnoin vapaana juoksentelusta, joka sopi minullekin mainiosti: koira saa nuuhkia ja riekkua minkä tahtoo ja kuluttaa enemmän energiaa ja minä voin kävellä omaan tahtiini ja kulkea ajatuksissani ja välillä vain vilkuilla koiran touhuja ja väistää kun hän koittaa ohittaa metrin levyisellä tiellä 3m pitkä keppi suussaan. 50 minuuttia saatiin tuhottua kuin ihmeen kaupalla ja päänsärkykin hellitti kotiin päästyämme; kai se tajusi, että pian saa kahvia ;)

Kotona odotti valmiiksi ladattu Moccamaster (pisteet T:lle!) ja päästiin aamupalan pariin. Rakastan viikonloppuaamuja: saa syödä rauhassa, pohdiskella itsekseen tai ääneen, selata lehtiä ja siemailla kaffea kaikessa rauhassa eikä mihinkään ole kiire. Suunnattiin päivemmällä sitten (ehdotuksestani) Porvooseen, jossa T heitti minut Taidetehtaalle ja suuntasi itse miehekkäämmille apajille Robbariin ja Honkkariin. Hain Cubuksesta toppeja ja sukkia, käväisin Stadiumilla katsomassa josko siellä olisi ollut niitä NIIN muodikkaita Nike Rosheja (ei ollut) ja suuntasin sitten keskustaan Lindexiin. Sää oli harmaa ja sateinen, eikä mieleni ollut yhtään sen kirkkaampi: henkkiksessä ei ollut MITÄÄN niistä tuotteista, joita olin suunnitellut meneväni hiplailemaan ja pää oli kuin humiseva harju. Vaikka nukuin viime yön hyvin, kolotus ja kuluneen viikon stressi tuntuivat kropassa kivistyksinä edelleen ja huimaus, joka pääosin on jo entiseen verrattuna ollut huomattavasti vähäisempää, lisääntyi jälleen ja olo oli epävarma. Lisäksi oikeaa polveani särki ja jomotti, vaikka kaatumisesta on kulunut jo viikko. Tuttu lääkäri tutki sen eilen ja totesi, että olen tainnut rasittaa sitä liian aikaisin trauman jälkeen (köh, juoksin maanantaina 10km ja keskiviikkona vesijuostiin..) jonka seurauksena n.s vammautuminen tapahtuu vasta nyt. Ristisiteet vaikuttivat onneksi olevan kunnossa, eikä nyt määrätty muuta kuin tukisidosta ja lepoa - ei juoksua. Jo se, että joku kieltää minults jotakin, ärsyttää. Ja se, että joku kieltää minulta sen, jota rakastan ja josta saan eniten endorfiinikiksejä - eli juoksun - ärsyttää kahta kauheammin ja kytee alitajunnassa 24/7 - joka taas vaikuttaa kokonaisfiilikseeni. Apua, kuulostampa kyöpääntyneeltä kun kaikki ärsyttää: riiviöteini-koira, mies ja juoksukielto. Tuohon juoksukieltoon vielä palatakseni, mietin itse asiassa, onko tervettä olla näin koukussa johonkin lajiin, että kun se kielletään, en näe vaihtoehtoisia lajeja joilla voisin korvata juoksun hetkeksi? Toki voin kävellä tai mennä uimaan, mutten saa mistään muusta lajista samanlaista tyydytystä kuin juoksusta. Kaipa se pieni erossa olo tekee välillä hyvää ja juoksua arvostaa sitten vielä enemmän, kun polvi kestää sitä taas. En nyt uskalla riskeerata polveani ja rasittaa sitä vajaakuntoisena, etten sitten saa monen kuukauden juoksukieltoa - se vasta hulluksi tekisikin..!

Porvoosta kotiuduttuamme totesin miehelle, että hei hienoa kun käytiin yhdessä Porvoossa ja "tehtiin jotain yhdessä" - kuten pariskuntien kuuluukin tehdä. Hah, tosiasiassa mies heitti mut siis Taidetehtaalle ja noukki keskustasta parin tunnin jälkeen. Yhteiseloa vietettiin siis automatkan verran Spotifyitä kuunnellen - tosi romanttista, eikö? Melkein kuin Disney-saduissa. Kotona totesin, että meidän olisi pakko keksiä jotain tekemistä - siis ihan kunnon tekemistä - yhdessä, koska muuten homma kuivaa pian kasaan. En väitä, että suhteemme ei kestäisi vaikka jatkaisimme lopun elämäämme samaa rataa yhdessä taloutta pyörittäen ja aikaa viettäen lähinnä ruokapöydän äärellä, mutta uskon suhteemme - minkä suhteen itse asiassa vain - paranevan, jos siihen sisällytetään jotain pientä ekstraa. Ekstran ei tarvitse olla kovin kummoista: käydään lähihuoltsikalla kahvilla, käydään ruokaostoksilla Itiksen Prismassa eikä lähi-S-marketissa, suunnataan sunnuntaikävelylle uudelle reitille sen tavanomaisen kävelylenkin sijaan.. You got it? En kaipaa kuumailmapallolentoja, Aasian matkoja tai raketteja: jotain pientä jännistystä ja poikkeavuutta tasapaksuun arkeen vain.

Huh. Huomaa taas, että arki on ollut kiireistä kun olen näin tiukalla päällä; tämä on tapani reagoida stressiin. Olenkin viime aikoina miettinyt, mistä pidän ja missä olen hyvä, eli mikä tukee jaksamistani, ja miten voisin integroida nämä arkeeni. Uusimmasta Oliviasta luin aamulla, että jollei työtään voi muokata, voi ainakin muokata omaa suhtautumistaan siihen - ja tähän voin yhtyä: en usko, että yksikään työ tai arki ole kultaa ja hunajaa kokoajan tai että siihen toiveammattiin tai työpaikkaan voi päästä tai yltää heti nuorena, mutta matkalla sitä kohti täytyy koittaa saada ilo irti siitä, mitä juuri sillä hetkellä on. Koitin yhdistää osaamiseni siihen, mistä pidän ja mitä minulla on ja "nähdä" missä tulevaisuuteni sijaitsee, mutten keksinyt oikein mitään.. Sarjakuvahahmo ehkä voisi olla haaveammattini? Tykkään ja tiedän osaavani kirjoittaa. Tykkään myös opettaa. Tykkään inspiroida ja potkia muita persuksille. Tykkään työskennellä itsekseni, mutta kaipaan ehdottomasti tiimiä ympärilleni ja osaksi työtäni. Intohimoni on terveelliset elämäntavat, liikunta ja ravitsemus, sekä jo sairastuneen tukeminen ja hoito. Missä sinä näkisit tulevaisuuteni?

Juu-u. Ruoan jälkeen mies ja Ronja lähtivät kylään leikkimään toisen labukan kanssa ja itse nappasin kävelysauvat kouraan, tungin Spotifyit korviin ja lähdin ulos. Polvea sain rasittaa jos se tuntui hyvältä, mutta juosta en saanut. Lenkki piteni kuin itsestään haastaessani itseni jatkamaan sinnikkäästi - onhan sauvakävely maailman helpoin tapa mobilisoida kireitä niska- ja hartiaseudun lihaksia. Löytäessäni itseni keskeltä metsää ja upottavaa sohjoista pururataa, takana n 3/4 lenkistä, teki mieli heittäytyä maahan ja itkeä: en jaksa enää. Kroppa oli niin hapoilla, selkää ja jalkoja heikotti ja päässä humisi ja suuta kuivasti, mutta purin hampaat yhteen ja jatkoin sillä periaatteella, että hitto, täytyy saada maitohapot liikkeelle jollain muulla kuin juoksulla kun en sitä saa harrastaa :D Sitäpaitsi vaihtoehtoja jatkamiselle ei ollut: milläs heikopterilla mut olisi sieltä korvesta noukittu? Aivan. Fiilis kotiovella oli tutiseva, heikko mutta huojentunut: tein sen. Ja kyllä oli mieli virkeämpi, iloisempi ja astetta romanttisempi kun istahdin rahkakipon ääreen juomaan T:n keittämää kahvia. Minun täytyy välillä haastaa itseni, viedä itseni äärirajoille asti, jotta voin olla tyytyväinen itseeni. Kenenkään muun tekemisillä, sanomisilla, toppuutteluilla tai mielipiteillä ei tässä kohtaa ole merkistystä, koska suurin haasteeni, sekä motivaattorini ja orjapiiskurini olen minä itse.

Että sellaista. Kuvissa näkyy uusi tukkani, jonka kävin värjäyttämässä Porvoossa Salon 33:ssa Annilla - luottokampaajallani. Mitä useammin katson itseäni peilistä, sen tyytyväisempi brunettilookkiini olen: kyllä kannatti mennä Annin tuoliin, antaa ammattilaiselle täysi vapaus tehdä mitä haluaa (kunhan ei punaiseksi värjää!) ja antaa leikata huonot latvat korpputukasta pois. Työpaikan kahvilatyöntekijä kertoi, että joku asiakaskin (eli joku meidän potilaista) oli huomioinut uuden tukkani ;)