Get up, stay up. Koru, joka saa hakatunkin nousemaan.

Elämään kuuluvat niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin ja kaikki aiemmin tapahtuneet asiat elämässä kuljettavat tähän päivään ja muokkaavat meistä sellaisia, kuin tänä päivänä olemme.

En halua sääliä itseäni tai taustaani, koska tiedän, että muihin verrattuna olen kasvanut kuin pumpulissa. Tietty aika elämästäni tosin oli muuta raskaampi ja on jättänyt persoonaani syvät arvet, jotka muistuttavat minua päivittäin olemassaolostaan ja muistuttavat minua olemaan kiitollinen siitä, että se aika on jo ohi. Problematiikka koskien rentoa syömistä ja liikuntaa tuntuu helpottavan päivä päivältä, vaikka parin kilon painonnousu vähän hirvittääkin. Toisaalta oloa buustaa se, että lenkit sujuvat lisääntyneen ja monipuolistuneen ruokavalion myötä paremmin ja jaksan ylipäätään pyörittää arkeani paremmin nyt, kun en kyttää joka ikistä suupalaa. Ruokailuja suunnittelen edelleen, mutta rennolla kädellä ja enemmänkin siksi, että rakastan syömistä ja mieleni tekee nyt "ottaa takaisin" kaikki ne ruokailuhetket ja maut, joista niin pitkään kieltäydyin vaikka mieli teki. Hyvä esimerkki tästä on lauantai-illan vaniljajäätelö kinuskikastikkeella, joka on ehdoton suosikkini ja jota en aikoihin ole syönyt. Vvvvvoi juku miten hyvää se olikaan ja nautin antaumuksella annokseni, vaikka se jälkeenpäin aiheutti sokeri- ja maitomäärineen aikamoisen vatsanpurun. Oli jännä huomata, että kun nautti annoksestaan ja mausta, ei mieli tehnyt edes santsata, vaan yksi (inhimillisen kokoinen!) riitti. Aion tuntemuksista huolimatta pitää kiinni lapsuudesta tutusta karkkipäivästä, koska herkuttelua on helpompi pitää kurissa ja maltillisena jos sen säästää juhlahetkiin tai esim. viikonloppuun - kunhan sitten ei vedä övereitä ja syö viikonloppuna koko viikon edestä - ja hampaatkin kiittävät; kiille jos jokin kärsii jos kaiken aikaa napostelee makeaa (tai vielä pahempaa: hapanta ja makeaa).

Mutta takaisin tuohon vastoinkäymisiin ja Siperian opetuksiin. Törmäsin jo varmaan vuosi sitten blogien kautta Efva Attlingin koruihin, joista suuressa osassa on jokin sanoma. Äskettäni löytämäni huippu-blogi Noora & Noora muistutti minua jälleen korun olemassa olosta niin, että mieleni teki omistaa sille kokonainen postaus ;) Omalle kohdalleni tämä hevosenkengän muotoinen simppeli koru osuu kuin naulan kantaan ja harkitsen kovasti, josko se pitäisi kotiuttaa (kunhan lompakko hieman kasvaa..). Teksti Take no shit muistuttaa minua elämäni tähän asti kovimmista ajoista ja kuinka hemmetin vahva nainen olen, kun niiden jälkeenkin seison pystyssä - ehkä hieman tuettuna - mutta pystyssä ja jatkan elämääni. Koskaan enää, en enää koskaan, aio asettaa itseäni vastaavanlaiseen tilanteeseen, jossa kynsin hampain sinnittelen ja rimpuilen kiinni jossakin, joka satuttaa minua (ja läheisiäni) - sen olen oppinut ja siitä koru teksteineen minua muistuttaa.

kuva täältä

Herättävätkö Attlingin korut sinussa tunteita? Jos korut ovat sinulle tuntemattomia, suosittelen lämpimästi vierailemaan Efva Attlingin kotisivuilla, josta löytyy koko valikoima toinen toistaan kauniimpia, simppelisti suunniteltuja koruja. Me like.

 

*ajastettu postaus

Mistä aikuinen löytäisi kaverin?

"Miksi bloggaat? Minkälaisia blogeja luet/seuraat", kysyi Krista Runawaymama-blogissaan ja näin minä vastasin:

Jossu25. tammikuuta 2015 17.45

Oi apua jos miettisi kaikkia niitä tunteja, joita blogeihin kuluttaakaan (tai on jo ehtinyt kuluttaa..) :D apua!
itse tykkään lukea maanläheisiä, mitä tein tänään-tyylisiä blogeja ja kirjoitan hyvin pientä sellaista itsekin :) Välillä mietin, miksi hemmetissä itse kirjoitan, kun kommentteja saattaa tsägällä tulla 1 tai 2. Jotenkin palaan kuitenkin aina päivien tai viikkojen tauon jälkeen takaisin blogini ääreen purkaakseni ajatuksia, joilla en kokoaikaa viitsi miestä vaivata ja kiusata. Onhan se oma pieni blogi tietynlainen päiväkirja ja "kaveri", jolle purkaa itseään - vähän kuin pienempänä kirjoitti ruusuntuoksuiseen päivyriin ratsastustunneista, pojista ja kavereista. Kovin mainosmaiset ja high fly-blogit, joissa esitellään itseään ja tuotteita kuin ostosteeveessä, jätän suosiolla omaan nurkkaansa, eivätkä ne minua enää 25-vuotiaana kiinnosta VS Jossu 18-vuotiaana, jolloin koin tarvitsevani KAIKKEA jota suosikkibloggari hehkutti Polyvore-kollaasissaan tai koin hurjaa morkkista jollen liikkunut yhtä aktiivisesti kuin suosikkibloggarini kertoi viikkokatsauksessaan. Huh.
Itseäni ehkä eniten kiinnostaisi USKALTAA tavata niitä ihmisiä, joiden blogeja luen, koska he vaikuttavat niin samanhenkisiltä. Pitää toki muistaa, että ihmiset harvemmin paljastavat aivan kaikkea itsestään netissä ja voivat esittää muuta kuin olevat, mutta kun "oikeassa" elämässä ei kaverisuhteita tunnu olevan yhtä helposti solmittavissa (missä hemmetissä senkin tekisi kun käy töissä keski-ikäisten kanssa väh. 8h päivästä ja harrastaa juoksua, sekä koiran lenkittämistä?).. Kai se kynnys jotenkin silti tuntuu liian korkealta sopia treffejä "ihan oikeasti", mutta harmittaa kun voi todeta, ettei oikeassa elämässä ole niitä tyttökavereita samalla tavalla saatavilla, kuin netissä. Enhän minä täältä oikeastaan KETÄÄN tunne, mutta silti koen saavani heiltä - tuntemattomilta - tukea ja tsemppauksia enemmän kuin muilta "oikeasta elämästä", koska karu fakta on se, ettei esim. minulla juuri tyttökavereita, ketä tapaisin edes ole. Sad, but true.

 

Joku voisi ylläolevan luettuaan todeta, että noh, senkun hankit harrastuksen, jossa harrastetaan joukkueena - väkisteenkin tutustut uusiin ihmisiin. Ongelmani on se, että arkeani pyörittää tällä hetkellä työpaikka, jossa käyn 7:45-16:15 (+ ajomatkat yht n 30 min), rakas Ronttu-mon-monttu-koirani, sekä juoksuharrastus. Paikkakunnalla, jossa asun, sijaitsee parikin pientä punttista, mutta salilla käyntiä harrastaneena tiedän, ettei sinne mennää sosialisoimaan; sinne mennään nostamaan rautaa, joko kaverin kanssa tai yksinään. Yhdelläkään salilla Helsingissä, Porissa tai Porvoossa en vielä ole ystävystynyt kenenkään kanssa, vaikka toki jonkun muun vakkarikävijän kanssa n.s. "moikkaus-tutuiksi" tultiin. Crossfitiä kävin kokeilemassa ja siellä toki tsempattiin toisiamme, mutta salilla jossa kävin porukka tunsi toisensa jo nähtävän hyvin ja tietty sisäpiiri oli se, jota me muut seurasimme sivusta. Crossfit ei muutenkaan tuntunut ihan omimmilta lajiltani, enkä siksi jatkanut sitä kokeilukuukauden jälkeen - en edes siksi, että sieltä EHKÄ olisi voinut löytää kavereita itselleen. Kotipaikkakunnalla perustin Facebookiin Koirapuisto-ryhmän, jossa sovimme randomisti treffejä eri koirakoiden kesken koirapuistoon ja varmistetaan, että koirille löytyy leikkiseuraa. Toki me omistajat höpisemme siinä sivussa ja monia mukavia tuttuja sieltä olen löytänyt. Olemme kuitenkin niin eri-ikäisiä tai elämme niin eri vaiheita elämässä, etten sieltäkään kahvittelu- tms hang around-kaveria ole itselleni löytänyt. Kun töistä pääsee vihdoin kotiin ja koira on ulkoilutettu, sekä masu täytetty välipalalla, tuntuu ilta niin kovin lyhyeltä, etten kertakaikkiaan varsinkaan raskaan työpäivän jälkeen JAKSA tai viitsi lähteä ajamaan pitkiä matkoja autolla tavatakseni uusia ihmisiä esim. harrastuksen parissa. Ehkä saan tästä syystä syyttää itseäni, ettei niitä uusia ihmissuhteita tällä hetkellä tunnu syntyvän sitten millään? Eihän kukaan minua kotoa tule hakemaan, sen tiedän. Opiskeluajoilta löytyy toki pari kaveria, mutta asumme eri kaupungeissa emmekä näe oikeastaan muutoin kuin porukalla. Paras kaveri muutti hiljattain miehen perässä Itävaltaan ja toinen favourite-girl meni ja muutti Turkuun. Ikävä on kova - molempia kohtaan.

kuva täältä

 

Mitä sitten olen vailla? Kaipaan kahvitreffien sopimista, tyttöseuraa, jossa voisi höpistä tyttöjen juttuja. Jonkun, jonka kanssa käydä kävelemässä tai jopa juoksemassa. Joku, jolle voisi soittaa ja pyytää kanssaan Jumboon tai Itikseen viikonloppuna. Joku, jonka voisi pyytää kanssaan koiralenkille arki-iltoinakin eikä aina vaadittaisi viikonloppua ja monen viikon ennakkovaroitusta, että voitaisi tavata.

Onneksi minulla on ihmisen paras ystävä, Ronja.

 

Tiedän kirjoittaneeni tästä aiemminkin, mutten ole puusta pitkälle päässyt. Mies toisti itseään viimeksi eilen illalla ja totesi, että hei ei sun aina tarvitse ulkoiluttaa koiraa töiden jälkeen - senkus menet jonnekin ja tulet sitten myöhemmin kotiin. Kyllä mä sen koiran voin lenkittää välillä myös. Kai se suurin kynnys olen minä itse, mutta myönnän, etten välttämättä heti töiden jälkeen ole kaikkein sosiaalisimmalla päällä, vaan nautin suunnattomasti hetken hiljaisuudesta ja raittiista ilmasta, eli juuri siitä, että saan kävellä Ronjan kanssa kaksisteen. Että kai saan osittain tästä yksinolostani syyttää ihan itseäni vain - miksen mene ja touhua töiden jälkeen? Kuka tai mikä estää? Aivan. Minä itse.

 

Löytyisikö keltään vinkkejä tai kokemuksia siitä, miten aikuisiällä hankitaan/saadaan kavereita tai luodaan uusia kaverisuhteita? Ehkä jokin Tindermäinen appi olisi hyvä keksintö? Vai marssinko vain rohkeasti vastaantulevia moikkaillen kaduilla ja toivon, että joku vastaa myöntävästi "lähetkö kaffelle?"-kutsuun, ymmärtämättä minua väärin?

*ajastettu postaus

Feikki vai aito, kumpaa suosit? osa 2/2

Edellinen, eli eilen postaamani kirjoitus koskien kulutustapoja ja -tottumuksiani ja merkkivaatteita ja -tavaroita jäi puolitiehen (huomasin sen itse asiassa myöhemmin illalla lueskellessani tekstiä läpi) joten ajattelin jatkaa sitä nyt hieman vielä.

Ennen ostin siis merkkivaatteita, joita koristi mahdollisimman suuri ja näkyvä logo. Ei sillä niin väliä, vaikkei väri tai malli täysin vastannut haaveitani, kunhan logo paistoi vähintään parin metrin päähän ja kertoi näkijöille, että tältä neidiltä löytyi a) fyrkkaa hankkia kalliita merkkikuteita, b) tyylitajua hankkia niin hienon merkkisiä kuteita. Useinhan laatu ja hinta kulkevat käsi kädessä, eli saatoin kyllä kotiuttaa kalliilla myös laadukkaita tuotteita, mutta oliko siinä sitten järkeä, että ostin kallista ja hyvää jos en siitä pitänyt? Noei, aivan.

Nykyään ostan mielelläni laatua ja se maksaa. Kuten edellisessä postauksessa paljastin, olen tarjoushaukkana onnistunut löytämään todella laadukkaita tuotteita huomattavasti huokeampaan hintaan kuin jos hakisin se suoraan kaupasta Uutuus-hyllystä ja olen tästä ylpeä. Vaikka kirppistely ja kierrättäminen nykyään on jo hyväksytympää kuin aiemmin, häpeää moni edelleen kertoa, että on ostanut kalliin merkkituotteen Facebook-kirpparilta tai kaverin kaimalta. Viitseliäisyyttähän kirppistely ja käytetyn osto vaatii, koska kokoajan täytyy käydä kurkkimassa (netti)kirppisten tarjontaa ja olla aktiivinen somettaja. Helpommalla, mutta kalliimmalla pääsee talsimalla lähimpään myymälään ja nappaamaan tuote hyllystä, mutta vastakohtaisesti kun kyttäät viikko toisensa perään nettikirpparia ja ehdit ensimmäisenä painaa "osta" tai "varaa"-nappia.. Aiai, on siinä sitä jotakin taikaa ;) Toki harmittaa ja kismittää suoraan sanottuna aivan riivatusti kun himoitsemasi jymy-löytö onkin jo myyty (ja myyjä ilmoittaa vain unohtaneensa ilmoistuksensa nettiin.. gaah!!), mutta siinä ei auta muu kuin jatkaa etsintöjä sinnikkäästi. Useimmiten vastaava tuote tulee ennemmin tai myöhemmin myyntiin ja sitä odotellessa jännitys pysyy mukavasti yllä ;) Kuten isäni totesi uuden auton ostettuaan: äh, onpa tylsää. Nyt kun mulla tää uusi auto on, en saa enää kyttäillä potentiaalisia ehdokkaita". Ja tottahan se on, koska siinä hetkessä kun sen himoitsemasi tuotteen saat, kaikki jännitys ja kutkutus jota sitä metsästäessäsi olet kokenut, katoaa. Siinä se tavara sitten vain nököttää vieressäsi. Ainakin kalliimpia hankintoja kannattaa siksi harkita tarkkaan etukäteen, jottei sitten tuotteen saatuaan käy niin, ettei se enää niin erikoiselta tunnukaan, eikä se tuo niin paljoa iloa elämääsi kuin olit unelmoinut. Tämän takia suosittelenkin käytettynä ostamista: ehdit miettiä rauhassa, tarvitsetko tavaraa tosiaan ja jos päädyt sen hankkimaan ja löytämään, saat sen toivon mukaan halvemmalla kuin kaupasta haettuna. Winwin siis ;)

Mutta siis joo, takaisin aiheeseen. Nykyään ostan mieluummin laatua ja syynään tarkkaan esim. neuleiden materiaalit. Akryyli kutittaa pahasti ihoa ja kutistuu usein pesussa ja nyppyyntyy alta aikayksikön verrattuna merinovillaan tai cashmere-seokseen. Perusteeppareita ja -toppeja en osta kymppiä kalliimmalla, koska ne ovat lähinnä ihoa ja kuluvat neuletta huomattavasti nopeammin, mutta niistä löytää nykyään onneksi hyviä halvalla, esim. Gina Tricotista ja henkkiksestä. Urheilukamoissa tärkeintä on istuvuus, sekä tekninen materiaali: juostessa ja hikoillessa puuvilla ja hankaavat saumat haittaavat suoritusta ja tekevät treenistä jopa vastenmielistä. Pari lenkkiä perustopissa heittäneenä olen luvannut itselleni, etten KOSKAAN enää lähde lenkille puuvillaisessa topissa: vaikka jalat ja juoksu kulkisivat, hankaavat saumat ja ihoa vasten kylmettynyt puuvilla pilaavat lenkin täysin ja ärsyttävät. Muistan eräänkin lenkin viime kesänä, jolloin arvoin, heittäisinkö topin kesken lenkkiä pusikkoon ja juoksisin pelkissä Shock Absorbereissa, mutta koska kotimatka kulkisi pitkin taajama-aluetta, en kehdannut vaan jatkoin hikoilua topissani. Lopputuloksena oli rikkinäiset kainalot ja kyöpääntynyt mieli.

Tämän teepparin ostin logon takia. Tosiasiassa se ei edes istunut minulle ja myin sen parin käyttökerran jälkeen.

Nämäkin Uggit ovat ostovaiheessa suorastaan sikahintaiset, mutta ovat ne sitten suht aktiivisesta käytöstä huolimatta edelleen hyväkuntoiset ja lämpöiset jalassa :)

Sama satsaan laatuun-ajattelu jatkuu kenkien suhteen, joihin panostan mielelläni hieman enemmän, jotta saan kestävät, hyvännäköiset ja tukevat kengät. Ainoa poikkeus on kesätennarit, joilla ei käyskennellä muutoin kuin korkeintaan parin sadan metrin matkat biitsille, lähikauppaan tai parkkikselta sisälle töihin. Nahka kestää huollettuna tekonahkaa pidempään ja paremman näköisenä, mutta sekin vaatii käyttäjältään hieman viitseliäisyyttä - aivan kuten nettikirppisten kyttäily!

trrenivaatteissa tärkeintä on istuvuus, tekninen materiaali sekä ulkonäkö ;)

Kotimaisuus on minulle tärkeää ja ihailen monen suomalaissuunnitelijan töitä, mutta häpeäkseni voin myöntää, etten omista (tietääkseni) yhtäkään suomalaisittain suunniteltua vaatekappaletta. Haaveilen silti Katri Niskasen juhlamekosta, Minna Parikan kaninkorva-kengistä, sekä Samujin tyylikkäästä villakangastakista, sekä neuleesta - Lumin i-h-a-n-i-a nahkalaukkuja unohtamatta! Halpisrytkyt pyrin tänä päivänä jättämään oman onnensa nojaan kauppoihin (perustoppeja ja -teeppareita siis lukuunottamatta), koska niiden kulutus ei mielestäni ole liioin kestävää luonnon eikä lompakonkaan osalta. Mielestäni jokainen kaupasta kotiin kiikutettu ostos on selvä vastaus kuluttajilta valmistajille: kysyntä lisää tarjontaa. Ostamalla käytettyä, ei uutta tarvitse valmistaa, eikä ylitarjontaa ja turhaa jätettä synny (nojoo, tämä on kaunis ajatus joka tuskin tulee pätemään vielä vuosisataankaan, mutta jokainen askel sitä kohti on parmempi kuin ei mitään) :) Vastarannan kiiski toki saattaisi tokaista tuohon, että ostamalla halpista ja rytkyä, taataan edes JOLLEKIN kehityysmaan asukille työtä ja mahdollisuus ansaita ja elättää perheensä, mutta aion nyt jättää asian tähän.

Feikki vai aito, kumpaa kannatat? Elämäni parhaat second hand-löydöt

Uskottelen niin itselleni kuin muillekin, että merkkiuskollisuuteni perityy isänäidiltäni, eli Famolta, ja selitän usein ostokseni sillä. Nykypäivänä kun media tursuaa toinen toistaan upeampia ostoksia ja joka toiselta tuntuu löytyvän it-tuote, jota mainostetaan ja hehkutetaan somessa jo kaupan pukukopista käsin, herää itsessäänkin fiilis tai jopa tarve hankkia samainen tuote. Somessa hehkutettua tuotetta alkaa himoita ja tarvita, vaikkei sen olemassaolosta alunperin edes tiennyt! Kuulostaako tutulta? Välillä täytyy itsekin pysähtyä miettimään, onko minulla a) todella varaa johonkin ostokseen ja b) tarvitsenko sitä todella ja perustuuko "tarpeeni" vain toisen hehkuttamaan onneen, jonka tuote luo ja tuo vai tuoko se todella minulle hyvän mielen pitkäksi aikaa.

Nuorempana ostin paljon merkkitavaroita ja mottoni oli "mitä näkyvämpi logo, sen parempi" ja ostin (alennuksista) leveä hymy kasvoillani vaatteita, joita en muutoin olisi kotiuttanut esim. väärän värin vuoksi mutta kun se logo.. Logo tuntui jotenkin olevan todiste muille siitä, että olen tyylitajuinen ja että minulta löytyy rahaa panostaa näin kalliisiin merkkituotteisiin. Huh, tuntuu hurjalta myöntää ja sanoa se ääneen, mutta totta se on: logo ja merkki olivat käyntikorttini "it-maailmaan". Tiedä sitten, vaikuttivatko hienot kissan kokoisilla logoilla varustetut vaatteeni muiden ihmisten hyväksynnän saavuttamiseen, mutta omatuntoani ne ainakin pönkittivät. Nuoren, itsestään epävarmalle nuorelle naiselle sen voin toisaalta suoda kunhan ostokset eivät vie häntä vararikkoon - onko sillä loppupeleissä niin välilä, jos edes osan itsetunnostaan perustaa krokotiilillä varustetulle paidalle? Tarkoitan, että jos ostokset siis sopivissa määrin saavat naisen itseluottamuksen kohoamaan,  en näe merkkiostoksissa mitään vikaa, mutta pitäisihän se itsensä hyväksyminen toki perustua johonkin muuhun, kuin ostoksiin ja krokotiileihin..

Jossain kohtaa muuttui ostoskäyttäytymiseni lähes päinvastaiseksi ja Poriin muuttaessani jopa nolostelin hienoja merkkivaatteitani. Siinä missä entisessä kotikaupungissani Helsingissä katukuva vilisi Tommy Hilfigeriä, Michael Korsia ja suomenruotsalaiseen tyyliin sopien Henri Lloydiä, Porissa pukeuduttiin toki monissa kohdissa ja katukulmissa siististi, muttei niin "logonäkyvästi" kuin mihin oli tottunut. Tässä kohtaa särähtää korvaani ja osuu silmääni toinen yksityiskohta: miten suomenruotalaisuus näkyy pukeutumisessa. Ennen vanhaa (mun käydessäni yläastetta/lukiota) suomenruotsalaisen tunnisti ulkonäöllisesti monen sadan metrin päästä Burberry-huivissaan, seiloritakissaan ja Louis Vuittonin laukku olallaan. Nykypäivänä niin suomen- kuin ruotsinkielisetkin pukeutuvat täysin samoihin kuteisiin, eikä raja näiden kahden kansakunnan pukeutumisen välillä ole enää olemassa. Itse erotuin kuitenkin (mielestäni) niin selvästi porilaisista kaduilla käyskennellessäni, että päätin tieten tahtoen "downshiftata" hieman ja piilottaa näkyvimmät logotuotteeni vaatehuoneeseen ja panostaa enemmän henkkamaukan ja Cubuksen vaatteisiin.

Nykypäivänä pukeudun (omasta mielestäni) aika perustallaajamaisesti - tyypillisellä finlandssvenskillä viballa varustettuna ;) Juteltiin aiheesta tässä eilen miehen kanssa ja totesin, että taidan mäkin aika finlandssvenskisti pukeutua seiloritakkeineni, huiveineni ("älä vaan kerro tätä esimiehillesi jos niitä kerta suomenruotsalaisuus huvittaa"). Ulkopuolisen silmin uskon näyttäväni ainakin jonkun silmissä merkkipelleltä merkkiuskolliselta ja joku saattaa miettiäkin, käytänkö koko palkkani aina kalliisiin merkkituotteisiin ja joku saattaa ihmetellä, miten sairaanhoitajan palkalla ylipäätään voi kustantaa moisia juttuja. N-Y-T päästäänkin aiheeseen; ajattelin nimittäin paljastaa ja esitellä teille parhaita kirppis-/second hand-/tarjouslöytöjäni.

Canada Goose Expedition-parka

Löysin käyttämättömän aidon mustan parkan tori.fi:stä huomattavasti halvempaan hintaan, kuin mitä niitä kaupoissa myydään. Myyjä kertoi myyvänsä pois kaikki merkkituotteensa, jotta voisi rahoittaa joogaopintonsa ja oli todella suloinen ja mielissään kun takki pääsi hyvään kotiin ;) Hinta uutena: n 850e, minä maksoin: noh, koska riski on, että äiti lukee tätä en paljasta mutta halvempi kuin uusi se oli ;)

Haglöfs vaelluskengät

Nämäkin pari kertaa käytetyt, eli täysin uudenveroiset kenkulit löysin koiralenkkejä turvaamaan tori.fi:stä. Hinta uutena: n 200e, minä maksoin postikuluineen muistaakseni 80e. Kengät olivat minulle saapuessaan käytännössä uudet - edes kengännaruista ei löydy käytönjälkiä!

MiuMiu Bow bag

Musta ihana arkilaukkuni on toinen aitoa nahkaa ostamani laukku (Michael Korsin satchel oli ensimmäinen - sekin on btw alesta!) eikä tekonahkaisiin versioihin ole enää paluuta. Laukkuni on itse asiassa blogikirppikseltä ja oli jo minulle tullessaan käytetyn oloinen/veroinen, mutta se ei minua  haitannut - ei silloin eikä nyt. Jo hieman käytettynä laukku on sopivan pehmeä, eikä se näytä niin viralliselta ja jäykältä ja sopii näin ollen paremmin arkiseen tyyliini :) Hinta uutena n 1200e, tähänkään en nyt ihan tarkkaa hintaa kerro, mutta huomattavasti halvempi tämä oli ;)

Tässä oli nyt kolme parasta löytöäni ja myönnettäkööt, että juuri kuluneella viikolla tein TAAS törrrrkeän hyvän löydön, jonka esittelen myöhemmin. Nyt ajattelin ihan tieten tahtoen hetkeksi pistää kukkaronnyörit suppuun ja pidättäytyä ostoksista. Vararikkoon en ole menossa, nou hätä, mutta välillä tekee hyvää vain unelmoida, eikä aina vain painaa "osta"-nappia ja saada kaikkea. Joskus on kiva vain unelmoida :)

Mistä tuotteesta sinä unelmoit? Oletko tehnyt hyviä löytöjä?

What's up, eskimo-yo in your parka-jacket? Kooste viikon ajatuksista, menoista ja tulevaisuudenhaaveita

Wiuu, jo viikko taas lähenee loppuaan. Vaikka joka päivä olen elänyt "päivän edellä" (eli keskiviikkona fiilistelin jo torstaita..), tuntuu tämä(kin) viikko sujuneen kuin siivillä vaikkei mitään perusarkea kummempaa ole siihen kuulunutkaan.

Alkuviikosta päivystyksessä oli vähän ruuhkaa ja se merkitsi siis osakseni ylitöitä, mikä taasen lyhensi jo muutenkin lyhyehköjä iltoja. Vaikka illat ovat jo huomattavasti valoisampia kuin kuukausi sitten, ei vuorokaudesta tunnu löytyvän kuin aamu ja ilta - etenkään kiireisinä päivinä! :D Maanantaina en siis urheillut muutoin kuin käytin koiraa pitkähköllä lenkillä illalla. Tiistaina kävin sitten vastapainoksi heittämässä 10 km (meditaatio-olon-purku-)juoksulenkin ja keskiviikkona sitten vesijumpassa. Torstaina olin kummallisen vetämätön työpäivän ja koiralenkin jälkeen (itse asiassa jo sen aikana) ja vihdoin kotiin päästessäni teki minun mieli tyhjentää koko jääkaappi. Vaikka söin ja söin, ei vatsastani tuntunut löytyvän pohjaa. Lopulta siirryin sohvalle, jotten saattaisi itseäni 100% ähkyyn. Siinä sohvalla maatessani tajusin, minkä virheen olin tehnyt: lounaaksi söin kevyen tonnikala-feta-salaatin kera sämpylän vastoin kokemusteni myötä oppimani, eli kunnon ruokaa. Vasta 19:30-aikaan totesin Ronjalle, että hitto, nyt kyllä tehdään vielä jotain (muuta kuin se tunnin), puettiin lenkkivaatteet ylle ja suunnattiin ulos juoksulenkille. Päädyttiin juoksemaan lyhkäinen 4,26 km lenkki ja totesin T:lle hymyssä suin, että tuo koiran kanssa juoksu on kyllä parasta intervallausta: siinä tulee väkisteenkin kaasuteltua ja jarruteltua kun koira hidastaa pissalle tai nuuhkimaan iiiihania tuoksuja, jonka jälkeen sitten spurttaa kiinni menetettyjä sekuntejaan. Itse olen kovin laiska intervallaamaan tai muutenkaan varioimaan juoksemistani, vaikka tiedän kuinka hyvää se tekisi. Pitänee siis napata koira useammin matkaan lenkille ;) En toisaalta vielä viitsi kovin usein Ronjaa juoksuttaa, koska hän on lapsi vasta ja jotteivat polvet tai lonkat loukkaannu tai rasitu turhaan.

Treeneistä muutoin, niin en VIELÄKÄÄN ole saanut sitä salikorttia hankittua. Mikä eniten mättää on se, että työpäivät ovat venyneet eikä minun sitten millään tekisi mieli heti töiden jälkeen mennä sisälle hikoilemaan, vaan himoitsen raitista ulkoilmaa. Kodin lähettyviltä löytyy toki sali, mutta se on työpaikan lähettyviltä löytyvää salia huomattavasti kalliimpi ja kun sinne kotiin on vihdoin päässyt, koira on ulkoilutettu ja välipalat on syöty, en viitsi lähteä ajamaan 18 km matkaa suuntaansa salille. Kotiin voisi toki hankkia lisää kotijumppavälineitä, jonka avulla voisi reipasta lihaskuntotreeniä tehdä, mutta jotenkin laiskuus sitten iskee kun kotia vihdoin pääsee. Joo-o, paha oravankierre syntyy kun laiskuuden ja liian yksitoikkoinen treeni yhdistetään, eikä siitä kärsi muut kuin minä itse.

neule Filippa K farkut Zara huivi Acne laukku Miumiu nilkkurit Rieker

 



Vaikka talvea on vielä jäljellä, suunnitellaan jo työpaikoilla tulevaa kesää. Itsekin haaveilen jo kesästä ja lämmösta ja kaikkein eniten ehkä siitä, ettei tarvitse harrastaa tätä riivatun kerrospukeutumista. Voi kuinka paljon aikaa viekään sitoa vaelluskengät, pukea takkia, kaulaliinaa, pipoa ja lapasia, sekä viiman käydessä toppahousutkin joka ikinen kerta kun suuntaa ulos. Onneksi asumme kerrostalon 1. kerroksessa, johon kuuluu oma pieni piha, jonne koiran voi tarvittaessa päästää pissille.
Alkusyksystä ostamani Canada Goosen Expedition-parka on toinen ehdoton, jota ilman en enää pärjäisi. Okei ehkä liioiteltua, koska kyllä mä ilman tätä untsikkaihanuutta PÄRJÄISIN, mutta ilman en HALUAISI olla. Tämän kanssa ei kerrospukeutumista tarvita, vaan tällä takilla pärjää paukkupakkasillakin, vaikka alla olisi pelkkä ohut pitkähihainen teeppari. Sikahintainen takki, mutta ehdottomasti hintansa väärti. Itselläni kävi niinkin hyvä tuuri, että löysin uuden (laput kiinni-periaate) yksilön tästä lähettyviltä, jonka myyjä suostui mulle normaalihintaista alempaan hintaan. Win-win, tarjoushaukka kuittaa ;)

Kesäsuunnitelmista puheen ollen olen miettinyt, mitä ihmettä kesällä haluaisin tehdä ja jos jotain reissuja pitäisi suunnitella. Miestä nauratti, että pitääkö sitä kesää niin tarkkaan jo nyt suunnitella, mutta minä tyypillisenä naisena tykkään suunnitella jo hyvin etukäteen - hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, eikö? ;) Kesällä haluaisin matkustaa jonnekin Suomen kaupunkiin, jossa en aiemmin ole käynyt tai jossa olen vain poikennut. Vaihtoehtoina löytyy m.m. Tampere (pitäisikö kokeilla uutta torni-hotellia kenties?), Hanko (aah, kesä, biitsi ja Hangon villat) ja miksei Turkukin (jossa viimeksi tuli nähtyä vain yöelämää pari vuotta sitten). Viime kesänä käytiin Vaasassa pyörähtämässä, mutta ajomatka oli turhan pitkä (6h) omaan makuuni joten ihan niin kauas ei nyt suunnitella. Pitäisi kai sitten viipyä vähän pidempään kuin vuorokauden jos noin pitkälle suuntaa ja sitten vaikka pysähtyä matkalla ja ihailla jotain kaupunkia. Haha, jälkeenpäin oikein naurattaa kun miettii, että me ajettiin ei edes kokonaiseksi vuorokaudeksi Vaasaan ja pyssättiin vaan syömään ABC:lle ja kahville/jädelle :'D Parisuhdeaikaa parhaimmillaan, eikö? ;) Hei oisko muuten vinkkejä minne kannattaisi suunnitella päivän-parin kesäreissua?

Että sellaista täältäpäin. Oletkos jo suunnitellut kesää?

hihii, parasta Canada Goosessa taitaa olla huppu, jonne voi tämänkokoinen nainen piiloutuakin ;)

*ajastettu postaus

Epätoivoon ei saa vaipua, eikä luovuttaa saa - ei pikku-Myykään niin tekisi!

Vihdoinkin mä tein sen: maailman täydellisimmän pikku-Myy-nutturan! Ohje on yksinkertainen: pää alaspäin, pari päivää sitten pesty tukka, hiuspuuteria tyveen rasvaaa imemään ja suihk-suihk  Balmainin suolasuihketta latvoihin - et avot! Täydellinen nuttura is done! Lopuksi voi halutessaan suihkia vähän hiuslakkaa loppusilaukseksi.

Oh, olisipa elämä noin helppoa: sen kun vaan suihk-suihk ja kaikki on täydellistä. Välillä oikein pelottaa kun huomaa, että alkaa sujumaan hyvin, koska se usein enteilee sitä, että asiat kääntyvät päälaelleen mukkelimakkelis. Toisaalta ei voi kokoaikaa voivotella ja elää mitä jos-maailmassa, vaan pitää uskaltaa tuuriin ja siihen, että kaikki vielä kääntyy parhain päin. Pahinta on kuitenkin epätietoisuus ja se, ettet voi vaikuttaa asioiden kulkuun mitenkään; voit vain odottaa muiden tuomioita ja ratkaisuja. Positiivinen ajattelutapa pelastaa monelta unettomalta yöltä ja (turhalta) päänvaivalta, eivätkä ne omat vaivat muiden ongelmiin joihin törmään esim. päivittäin terveyskeskuksessa työskennellessäni verrattuina sitten niin ylitsepääsemättömiä olekaan. Viimeiseksi mainittu on karu fakta (tai noh, toisaalta parempi niin) mutten toisaalta aina jaksa ajatella, etteivätkö omat ongelmat saisi omasta mielestä tuntua hankalilta ja etteikö niistä saisi valittaa; totta hemmetissä minua saa harmittaa ja vaikka ihan ääneenkin, jos kaadan aamukahvini syliin tai potilas haukkuu minut lyttyyn, vaikken organisaation säädöksille mitään mahda, vaikka samaan aikaan joku Afrikassa näkee nälkää. Enkö? Välillä itse ainakin otan täyden vapauden siihen, koska ongelmani juuri siinä hetkessä tuntuu minusta, noh, ongelmalta ja suurelta sellaiselta. Toki pitää välillä miettiä missä yhteydessä tai kenen kanssa niitä harmituksiaan latelee ilmaan ja ääneen, mutta olen sitä mieltä että valittaminen vain yksinkertaisesti kuuluu ihmisen perusoikeuksiin. Turhasta ei saa valittaa, mutta syystä saa - helppoa kuin heinän teko. Tai sitten ei, koska kuka sen määrittelee koska oikeus valittaa sitten on? Nojoo whatever, ehkä tajusitte pointtini? Että välillä pitää saada marmattaa lähes syyttä, jos se tuntuu itsestä aiheelliselta tuntematta morkkista? Jep, näin se menee.

hitto tätä virneilyä, mutta hammasrautoineni en vaan suostu hymyilemään leveästi. Pääsisipä jo näistä pian eroon..
farkut Gina Tricot paita Tommy Hilfiger huivi Burberry kengät Rieker

Asiasta nyt sen kummemmin vielä marmattamatta tai asiaa avaamatta, täytyy minun vain yrittää pitää pää pystyssä ja toivoa yllä. Niin kauan kun on uskoa, on toivoa, enkä minä t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n ole se, joka ensihädässä on luovuttamassa. Välillä saatan kaatua, jopa itkeä, mutta luovuttamaan en suostu, ennenkuin lopullisia päätöksiä on tehty.

Huh, syvällistä, mutta välillä niin aiheellista. Tämä päivä ei ehkä ole ollut se kaikkein paras, mutta ehkäpä huominen - tai jo tämä ilta - tuo mukanaan valoa tähänkin risukasaan. Pävän opetus voisi olla: niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Oih, olen täysin unohtanut rakkauteni sanalaskuihin btw.. Pitänee googlata pari hyvää varastoon ;)

Mitäs sun (tikka-)tiistaihin? ;)

Siemennäkkäri - uusi rakkauteni. Vapise jälkiuunileipä!

Ihastuin kertaheitolla siemennäkkäriin maistettuani äitini luona norjalaista Sigdal Bagerin siemennäkkäriä (lempparini on btw ruis-speltti, sekä kurpitsansiemen-speltti - suosittelen!), mutta kuultuani 220g painoisen pakkauksen hinnan (n 4 e, tosin nyt Stockalla kantistarjousessa 2,95e), kauhistuin ja päätin jättää pakkaukset oman onnensa nojaan kauppaan. Ironista minussa on se, että ruokakaupassa saatan vertailla hintoja ja senttejä ja rakastan laskeskella, mikä vaihtoehto esim. kilohinnaltaan tulee kannattavimmaksi ja juoksen tarjousten perässä (ellei minulla satu olemaan heikko hetki ja seuraan himojani..) - mutta vaate- tai kippokaupoilla vingutan surutta Visaa, enkä juuri jälkeenpäin mieti. Miestä tämä tapani ainakin välillä naurattaa, koska hän taasen nappaa kaupasta sen pakkauksen, joka on lähimpänä tai osuu ensimmäisenä käteen, muttei toisaalta vaatekaupoillakaan juuri emmi hinnan nähdessään; jos vaate sopii, se otetaan.

Noh, voitte sitten kuvitella kuinka onnelliseksi tämä tyttö tuli kun sattui kerran näkemään Sigdal Bagerin-näkkäripaketin -30%-tarra kyljessään! Saatoin ottaa pari tanssiaskelta AINOAN tarjouspakkauksen napatessnai ja kiikutin sen kassalle. Näitä näkkäreitä ei syödä kuin tavallista Vaasan pientä pyöreää, vaan hitaasti ja harkitusti nautiskellen, kiitos korkean hinnan, mutta myös jumalaisen maun.

In the making: kaikki ainesosat vaan sekaisin, pellille ja uuniin

Vaan eipä kestänyt kauaa, kun blogeihin alkoi ilmestyä ihmisten itsensä kehittelemiä siemennäkkäri-reseptejä ja hetken mietin jo, minne hemmettiin mielikuvitukseni on kadonnut: miksen ollut aiemmi tajunnut, että näitähän voisi tehdä itsekin? Keittiössä muistutan kovasti äitiäni olemalla innovatiivinen. Reseptejä tykkään selailla ja imen niistä inspiraatiota, mutta noudatan niitä hyvin harvoin kokonaisuudessaan, vaan laitan reseptiin aina jotain omaa twistiä. Eilen illalla sitten päätin tarttua tuumasta toimeen, nappasin TV-kokkien tapaan punkkulasin käteeni ja lähdin keittiötä kohti tekemään uutta aluevaltausta.

Suuntaa-antavana käytin The Good Morning-blogin ohjetta (sekä litaniaa muita ohjeita, joita löysin googlettamalla "siemennäkkäri"), mutta jatkoin omaani vielä luomu-kaurahiutaleilla, koska halusin varmistaa, että taikina varmasti kestää kasassa.

Ihan tarkkaa ohjetta en voi antaa, koska lisäilin ainesosia mututuntumalla (kuten aina), mutta tässä suuntaa-antavasti oma siemennäkkäri-reseptini:

Siemennäkkäri

2 dl kurpitsansiemen

1 dl auringonkukansiemen

kuorimattomia seesaminsiemeniä

pellavansiemeniä

1 reilu rkl psylliumia

ripaus suolaa

2 dl luomu kaurahiutaleita

kiehuvaa vettä

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Paahda siemeniä, kunnes uunista leviää huumaava tuoksu ja pelasta siemenet, ennenkuin ne kärähtävät ja kaada kulhoon. Sekoita joukkoon loput kuivista aineista ja lisää kiehuvaa vettä pienissä erissä ja anna taikinan vetäytyä. Kaurahiutaleet turpoavat ja imevät siementen tapaan vettä, joten veden määrä riippuu pitkälti siitä kuinka pitkään annat taikinan turvota (suosittelen ainakin 15 min, koska muuten siemenet turpoavat vasta vatsassa..). Levitä sitten taikina ohueksi levyksi leivinpaperoidulle uunipellille ja paista uunin keskiosassa 20-30 min kunnes näkkärin pinta on kuivunut, ota uunista ja jaa pizzaleikurilla sopivan kokoisiksi paloiksi.

Resepti vaatii vielä hieman hienosäätöä, koska toivoin luovani kuivaa näkkäriä, mutta tästä versiosta tuli jännän kosteahko ja venyvä. Toisaalta tätä on huomattavasti helpompi pureskella ja suosittelen tätä lämpimästi kanssasisarilleni, joilla on herkät hampaat: tavallista näkkäriä kun ei aina hammasrautojen kanssa meinaa pystyä pureskelemaan, tätä voi vedellä surutta! ;)

Sil vous plait! Näkkäreitä söin kyllä kaksi Oivariinilla voideltuina ja kasvisten päälle lisäsin fetaa. Jälkkäriksi SAATOIN nautiskella puolen pussia minttutoffeeta.. :'D mättöpäivä mikä mättöpäivä

Pakollinen #kokkiselfie

Oletko jo maistanut siemennäkkäriä? Toki siemennäkkäri tulee normi-näkkäriä kalliimmaksi - teki sen itse tai osti valmiina, mutta itse tehtynä voi makua varioida oman maun (ja kaapin sisällön) mukaan, eikä hinta nyt päätäkään huimaa kaupan valmiiseen verrattuna.

Kivaa sunnuntain jatkoa :)