Astetta mukavammat popot juoksijalle. Esittelyssä Asics Gel Nimbus 16.

Olen tänä keväänä ostanut peräti kahdet kengät, joista molemmista olen ollut NIIN tyytyväinen, että ne kaipaavat mielestäni oman kehumispostauksensa. Toivon, että eritoten mieheni, joka ei näitä kenkäostoksia (tai muitakaan itse asiassa..) ymmärrä, lukisi tämän, jotta ymmärtäisi miten älyttömän hyvä investointi nämä kenkulit ovatkaan olleet ;)

Olen jo aiemmin hehkuttanut vapaa-ajan käyttöön hankkimiani Nike Rosheruneja, jotka ovat mitä kevyimmät kengät, joita koskaan elämässäni olen omistanut. Crocseihin verrattuna taitavat painaa saman verran, eli t-o-d-e-l-l-a vähän ollakseen lenkkarit. Näille en nyt tämän enempää ajatellut varata tilaa, vaan ajattelin hehkuttaa sivulauseessa aiemmin mainitsemani juoksulenkkarit, joita halusin käyttää hetken, ennekuin osaisin niitä paremmin arvioida.

Uudet juoksutossuni ovat legendaariset Asics Gel Nimbus 16. Juoksukengät uusin n vuoden-parin välein ja olen joka kerta tehnyt taustatutkimista m.m. juoksufoorumeita ja alan lehdistä testejä seuraillen ja lueskellen. Hyviä vinkkejä olen myös ammentanut blogeista.

Pohjat ovat kontrastia antaen päheän keltaiset

Monien kehujen saattelemana päädyin ostamaan viime vuoden malliset Nimbukset, jotka itse asiassa ovat elämäni ensimmäiset muun-kuin-Niken-merkkiset-lenkkarit. "Uskalsin" tehdä syrjähypyn hyväksi todetun merkin luota, koska niin älyttömän moni no kehunut ja hehkuttanut Asicsejaan taivaisiin asti. Edelliset Nikeni kävivät etenkin pidemmillä lenkeillä varpaista ahtaiksi ja päädyin siksi kokeilemaan nyt toisen merkkisiä kenkiä.

Mitäs Gel Nimbuksista sanotaan?

Juoksukengät, jotka sopivat niin neutraalille kuin supinoivallekin askeltyypille. Jalkineiden FluidRide-välipohja tarjoaa juoksijalle yhdessä kannan ja päkiän GEL-vaimennuksen kanssa loistavan vaimennuksen ja kimmoisuuden.  Ulkopohjan Guidance Line -ohjaavuusura huolehtii askelkontaktin linjasta aina lenkin viimeisille kilometreille asti. FluidFit -päällinen takaa loistavan istuvuuden ehkäisten hiertymiä (teksti lainattu täältä).

Miltä ne parin kuukauden käytön jälkeen mielestäni tuntuvat?

Lyhyesti: hyviltä. Nimbukset ovat aiempia Nikeihini verrattuna raskaammat, mutta se johtunee jo siitä, että Nimbuksissa on rutkasti parempi vaimennus kuin Nikeissäni. Kaupassa kenkiä sovittaessani mietin tovin, viitsinkö ostaa näinkin vaimennetut kengät, koska faktahan on se, että mitä enemmän vaimennusta, sitä raskaampi kenkä ja sitä enemmän jalan pikkulihakset joutuvat tekemään töitä. Vaakakupissa painoi sitten kuitenkin enemmän se, että vaimennetut kengät säästävät polviparkojani asvaltilla juostessani vähemmän vaimentavia enemmän ja nakkasin Gel Nimbukset ostoskoriin ja kiikutin kassalle.

Gel Nimbukset sitoessa jalkaan tuntee heti, että vaimennusta tosiaan löytyy ja askel tuntuu pomppiessa pongahtavalta ja kevyeltä. Nämä jalassa askel ikään kuin "bounce:aa" (sori tämä suomenkielen suppea kielivarastoni) eikä nämä jalassa tee mieli seistä pakoillaan. Lesti on Nikeä leveämpi, muttei heilu tai pyöri, vaan istuu hyvin jalkaan kunhan nauhat sitoo kunnolla (ja itse luotan vain ja ainoastaan tuplasolmuun). Kantapäässä ja päkiän kohdalla kengänpohjasta löytyy geelivaimennus, jonka kyllä tuntee ja aistii vaikkei valmistajan kuvaelmaa lukisikaan. Kenkä on luonnollisestikin "klobon" ja hieman kömpöelön tuntuinen geelityynyjen ansiosta, mutta asvaltilla juostessa se tuntuu ainakin minusta turvallisemmalta ja vaimentavammalta kevytkenkiin verrattuna. Nämä ovat geelityynyistä johtuen raskaammat kuin kevyt-lenkkarit, mutta siihen tottuu yllättävän nopeasti, enkä itse ainakaan ole huomannut että vauhti olisi hidastunut - päinvastoin juoksen samaa tahtia tai jopa hieman nopeammin näillä kuin aiemmilla kengilläni. Tiedä sitten mistä johtuu.. Uusien kenkien huumasta vaiko siitä, että uskallan pistää töppöstä toisensa eteen normaalia ripeämmin asvaltilla(kin) kun tiedän, että pohjan runsas vaimennus suojelee jalkaparkojani suurimmilta tömähdyksiltä.

Väritys on mielestäni pirteä, mutta samalla hillitty: tummanliilaa neonkeltaisella (kuvassa likomärkä ei niiiiin neonvärinen) tehosteilla. Huomatkaa myös aikuisen labbiksen mittoihin venynyt Ronttuli-koira ;)

Ulkonäöllisesti Gel Nimbukset miellyttävät silmääni: tummanliila väri sopii kaikkien värien kanssa yhteen, joten kaltaiseni esteetikkokin voi huoletta napata minkä tahansa värisen topin tai takin kaapista lenkille ilman että tarvitsee miettiä, riitelevätkö värit keskenään. Hah, tälläistä tämä kevytmielisen materialistiurheilijan elämä on ;)

Sellaisia kokemuksia minulla tähän asti Gel Nimbuksista on. Ovatko ne sinulle tutut? Minkälaiset popot sinun töppösistäsi löytyy?

Lumikki ja seits.. eiku äitienpäivän asu ja runoluritusta

Pitkästä aikaa vähän kevyempää jutustelun aihetta kuin timanttisormukset, suhdekriisit ja mahamakkarat (tai niiden poissaolo) - nimittäin päivän asu.



farkut, vyö ja toppi H&M kengät Nike

Äitienpäivää vietettiin sekä vanhempieni luona, että anoppilassa. Lapsuudenkotiin suunnatessamme jätimme juoksuaikaisen Ronjan kotiin ja puin suosiolla pitkästä aikaa ajankohtaiset ja muodikkaat valkoiset farkut jalkaani. Yläosaksi valikoitui jouluksi hankkimani punainen toppi. Valkoisia farkkuja ei tosiaan ole aikoihin tullut käytettyä (lue: mustan, pomppivan koiran hankittuani), joten ne olivat kuin hyvä kirppari- tai alelöytö omasta kaapista ;) Housut hankin pari vuotta sitten Porissa asuessani paikallisesta Henkkamaukasta ja ne kustansivat muistaakseni 12 tai 20 euroa ja muistan niitä hankkiessani, että ajattelin, että ne kyllä maksaisivat itsensä takaisin jo parin käyttökerran jälkeen (halvat kun olivat) jos niitä onnistuisin edes kaksi kertaa pitämään ilman, että sotkisin ne täysin. Kuten näkyy, on suuremmilta laikuilta (ihme kyllä) vältytty ;)

Säädetään tukkaa välillä. Onneksi ei tuo aurinkokaan häikäise silmiä..

onneksi pääsen iiiihan pian näistä hammasraudoistani eroon, niin voin alkaa hymyilemään normaalisti enkä virnuile näin hölmösti ylähampaitani peitellen

Värjäsin tuossa muuten hetken mielijohteesta tukkanikin tummemmaksi kun vaalea väri alkoi tuntua liiankin pliisulta ja kuluneelta ja vaikka itse sanonkin, niin mielestäni tumma väri sopii minulle vaaleata paremmin. Näin asukuvia jälkikäteen totean, että väritykseltäni olen kuin ilmetty Lumikki eebenpuunvärisine hiuksineni, lumenvärisine housuineni ja verenvärisine toppeineni. Hah, kuulostaapa runolliselta :'D

Jebajee. Mikään muotitäti en ole enkä sellaiseksi muutu, mutta välillä on kiva esitellä näitä omia asuja :) Arkisin kun usein pukeudun turvallisesti farkkuihin, tennareihin (eritoten noihin Roshe Runeihin, jotka ovat kevyimmät tassuissani ikinä!) ja toppiin/paitaan ja kaiken-kelin-kestävään-takkiin täytyy näitä juhlallisempia asuja jo ihan oman muistin virkistämiseksi laittaa näytille. Voi sitten kiikkustuolissa muistella pukeutuneensa edes JOSKUS astetta asiallisemmin ja siistimmin ja ehkä asukriisin iskiessä inspiroitua ja kopioida omia asujaan..

Elämäni toiseksi raskain äitienpäivä

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille näin päivä jälkijunassa vilkutellen!

Meillä äitienpäivää vietettiin perheen kesken: syötiin palapaistia, kahviteltiin Brita-kakulla (aah, suosikkini kautta aikojen! Harmi vaan, ettei vatsa tykännyt siitä sokerin ja valkoisten viljojen määrästä yhtä paljon kuin suuni..) isovanhempien saavuttua paikalle, sekä myöhemmin illalla vielä anoppilassa kahvitellen. Välissä tuli onneksi käytyä aina koiralenkeillä ja aamupäivällä kävin jopa pienellä 5km hölkällä itsekseni ja ekaa kertaa tänä vuonna jouduin riisumaan takkinikin: niin lämmin auringossa jo oli! Jalat tuntuivat ihmeen tukkoisilta koko loppuviikon, joten päädyin illasta putkirullailemaan ja kyllä ärräpäät lensivät kuin keihäät olympialaisissa: voi kristusjeesus sitä kipua, joka valtasi niin etu- kuin takareidetkin - nivusista puhumattakaan! Pitää jälleen jättää FoamRolleri olkkariin näkösälle, jotta sitä tulee käytettyä useammin. Lihasjumit ovat kyllä huomattavasti pienempi kiva kuin kivut, joita rullatessaan tuntee..

Huomasin eilen nuorinta siskontyttöäni katsellessani, miten olo muuttui kummallisen herkäksi. En osannut yhdistää tuntemustani mihinkään, mutta löydettyäni Annan blogipostauksen Voi kunpa tämä olisi joskus minunkin päiväni (suora linkki tässä) havahduin, tirautin pari kyyneltä tekstin luettuani ja tajusin: juuri siksi, että Anna kertoo suoraan sen, mitä itse pelkään. Annaa en henk.koht. tunne, mutta hänen blogiaan vuosia enemmän ja vähemmän seuranneena tiedän, että meillä on aika samanlaiset taustat ja pystyn samaistumaan hänen ajatuksiinsa.

Itse en asiaa noin suoraan uskalla tai pysty sanomaan, mutta käykää lukemassa Annan postaus ja oppikaa meiltä, jotka nyt jälkikäteen saamme pelätä, olemmeko pelleilyillämme pilanneet mahdollisuutemme saada omia lapsia.

Päivän opetus: ei näin.

Kesä tulee, löytyyhän suojakerroin?

Ette arvaakaan kuinka yllätyin perjantaina töistä tullessani kun postipate oli kiikuttanut kotiini ison vaaleanpunaisen laatikon. Enhän minä mitään (muistaakseni?) ole tilannut! Innokkaana revin rapisevaa suojapaperia laatikon päältä ja kantta nostaessani en voinut muuta kuin hymyillä: mikä täydellinen yllätys ja aloitus viikonlopulle siellä odottikaan!

Paketti kuin karkki :)

Siitä on jo jokunen vuosi kun liityin Reddvilleen (klik), SheSocial-yhteisöön, joka tarjoaa kaikille rekisteröityneille ilmaiset tampoonit ja tasaisin väliajoin myös muita kivoja ylläreitä. Tällä kertaa paketista kuoriutui kookokselta ja kesäiseltä tuoksuva setti Hawaian Tropicin aurinkosuojatuotteita (heleyttävä, kasvoille omansa - you name it!), sekä vesipullo.

Tutustuin Hawaian Tropicin aurinkosuojatuotteisiin ensimmäistä kertaa viime kesänä kiitos Redvillen paketin, enkä pistänyt lainkaan pahakseni, että samankaltainen paketti tuli tänä(kin) kesänä. HT:n tuotteet tuoksuvat aivan taivaallisen hyvältä kookokselta eivätkä muistuta ollenkaan perinteisiä aurinkosuojia. Koostumukseltaan rasvat muistuttavat ennemmin vartalovoidetta kuin vanhanajan Nivean aurinkosuojia (thank God Niveankin tuotteet ovat kehittyneet 90-luvulta..) ja levittyvät helposti ja imeytyvät ihoon nopeasti, eivätkä jätä nihkeätä fiilistä iholle.  Herkkäihoisena voin suositella HT:tä myös muille herkkänahkaisille ja eritoten teille, jotka kärsitte kanssani aurinkoihottumasta: ainakin viime kesänä en kärsinyt siitä kertaakaan, vaikka paistattelin päivää aamusta iltapäivään kun suojasin nahkani Hawaianin aurinkorasvalla. Voin valehtelematta sanoa, että HT:n aurinkosuojat ovat parhaita, joita olen kokeillut - ja siitä täytyy kyllä kiittää Reddvilleä, koska juuri heidän kauttaan pääsin tuotteisiin tutustumaan :)

shimmer-voide, heleyttävä versio, suojaöljy, kasvoille oma voiteensa, sekä nesteytyksestä huolta pitävä pullo, jonka saa kätevästi kokoon :)

Suosittelen lämpimästi kokeilemaan ja tutustumaan Hawaian Tropicin tuotteisiin, mikäli haluat tuoksua hyvältä ja samalla suojautua auringolta. Eikä sovi unohtaa mainita, että mikäli ilmaiset tampoonit kiinnostavat, kannattaa rekisteröityä Reddvilleen (linkki). Yhteisö ei lähetä roskaposteja, on ilmainen eikä vaadi sinulta muuta kuin rekisteröintiä (sekä mahdollista blogipostausta saamistasi tuotteistasi, mikäli haluat), eikä nän ollen ole lainkaan hölmömpi yhteistyökumppani sekään :)

*tuotteet saatu blogin kautta

Häähömpötyksiä

Mikä siinä on, että naiset yleensä on niitä, jotka ensimmäisenä suhteessa ovat ehdottamassa vakavampaa sitoutumista? Muistelen urbaanilegendaa siitä, että miehet (tai no, pojat) kehittyisivät n 2 vuotta naisia hitaammin, mutta ei kai se voi päteä kun 30-vuoden rajapyykki lähestyy? Kai ne miehet nyt jossain kohtaa kirivät välimatkan kiinni? Vai onko evoluutio suunnitellut homman niin, että naisten kuuluisi valita itseään hieman vanhempi mies, jotta he olisivat samalla tasolla sitoutumis-linjalla? Mikäli näin on, voisi mielestäni tuleva hallitus lisätä sen osaksi opetussuunnitelmaa, jotta tulevaisuuden naiset osaisivat valita partnerinsa nämä mielessään pitäen.

Viime kesältä suhdeselfie

Naurahdin oikein ääneen T:lle todettuani viime viikolla, etten ollut höpötellyt häistä, timanteista tai talonrakennuksesta kokonaiseen viikkoon. Muistaakseni olen maininnut häät, mekot, timantit, Kannustalot, jopa vauvat jokaikinen viikko ja noh, jopa päivittäin, aina alkutalvesta lähtien. T:n aloitettua vuorotyöt (eli töitä 12h, vapaa 24h, töitä 24h, vapaa 72h) olemme totuttua vähemmän yhdessä kotosalla (eritoten nyt kun hän kaiken kukkuraksi teki pari keikkavuoroa noiden omiensa lisäksi) ja kuulumisia on valehtelematta vaihdettu enemmän puhelimen välityksellä, kuin kasvotusten. Kai tuo on jo ihan luonnollinen syy siihen, etten häähömpötyksistä ole "päässyt" pölisemään, mutta olen toki asiaa silti itsekseni miettinyt. Kun yhdessä ollaan totuttua vähemmän, alkaa sitä pakostakin jossain kohtaa yksinäisyyttä potiessaan miettiä, miksi juuri tuon tietyn tyypin kanssa on ja miksi häntä tässä odotellaan - takuuvarmasti muualtakin löytyisi mies, joka ei vuorotyötä tee.

Meidän suhteemme ei mikään kovin vanha, muttei tuorekaan ole: n 1,5 vuotta on pian seurustelua takana. Tuon aikana olemme kokeneet jo harmittavan monta syöksyistä alamäkeä ja ongelmia - jotka kaikki johtuvat enemmän tai vähemmän minusta ja terveydestäni - mutta myös monta hyvää, hauskaa ja edelleen hymyn huulille tuovaa hetkeä. Olen miettinyt niin itsekseni kuin ääneenkin, miksi ylipäätään olemme edelleen yhdessä vaikka niin monta kertaa olen todennut, että olen niin hankala tapaus etten noin hienoa miestä rinnalleni edes ansaitsisi. Suurempia riitoja meillä ei itse asiassa ole ollut, mutta itsevarmuuteni pettäessä on kyllä aivan liian monta itkuputousta vuodatettu ja suhteen jatkoa kyseenalaistettu.

Nyt kun terveyteni pikkuhiljaa on palautumaan päin, tuntuu suhteemme tasapainottuneen. Toki nämä uudet työkuviot (jotka tästä vielä muttuvat kesän myötä) vaativat vielä totuttelua, mutta elämä tuntuu tietyllä lailla tasapainottuneen. Edelleenkin terveyteni toki asettaa harmillisen tiukkoja kriteereitä elämällemme, koska kehoni vaatii riittävästi unta (lue: nukkumaan mennään viimeistään klo 22, jotta ehdin saada tarpeeksi unta palloon kellon soidessa 05:40 arkisin ja viikonloppuisin Ronja herättää kyllä tottumuksesta samoihin aikoihin), liikuntaa ja lepoa sopivassa suhteessa, sekä ravintoa tasaisin väliajoin. Päänuppiani huimaa edelleen päivittäin ja jos lihakset vetävät liian jumiin, verensokerini on matala tai univelka painaa, alan voimaan pahoin, kävelen n.s. seiniä pitkin enkä mielelläni puhu tai liiku mihinkään. Ulkomaanmatkat, päiväreissut ja laivamatkat ovat siis kohdallamme (edelleen..) pitkän harkinnan alla ja noh, mahdottomia, ja tämä taitaa harmittaa enemmän minua kuin T:tä. Onneksi emme kumpikaan kovin reissuhenkisiä ole, mutten voi kieltää, ettenkö aika ajoin inhoaisi tseäni huimaukseni ja sen asettamista rajoituksista johtuen; olisi kivaa välillä lähteä ex tempore Tukholman tai Tallinan risteilylle, mutta koska nukun huonosti uusissa paikoissa, vaivaisi minua reissussa niin paha huimaus, etten hytistä liikkumaan pystyisi. Tämän jouduimme valitettavasti n vuosi sitten kokemaan käydessämme Tukholman risteilyllä T:n synttäreiden kunniaksi: laivalla hengailimme lähinnä hytissä eikä huimausta sen takia huomannut, nukuin laivalla t-o-d-e-l-l-a huonosti ja kärsin siitä johtuen elämäni pahimmista huimauksesta ja vaikka kuinka yritin sinnitellä Tukholman katuja talsien, olin oksentamaisillani miljoona kertaa, vatsani oli sekaisin jännityksestä enkä meinannut pystyä kävelemään laivaan takaisin, vaan aloin hyperventioimaan kun matkaa oli vielä puolisen kilometriä jäljellä ja totesin T:lle, että kuolen siihen paikkaan. Pääsimme kuin ihmeen kaupalla laivaan takaisin, mutta sen koommin emme Vaasaa ja Siuntiota kummemmissa paikoissa ole käyneet. Vaasassa(kin) nukuin huonosti liikenteen äänistä johtuen ja meinasin pyörtyä Intersportiin. Että näin. Tosi onnellista tämä reissaaminen minun kanssani, eikö? ;) Pelastukseni tosiaan on se, ettei T kovin innokas matkaaja ole, eikä tämä reissailuvammani sen takia meihin juuri vaikuta (tai vaikuttaa, mutta enemmän minuun: minä nimittäin matkailisin mielelläni).

Oho, meneepä taas leveäksi tämä kirjoitukseni, mutta antaa mennä - lauantain kunniaksi. Palataas nyt takaisin tähän suhde- ja hääaiheeseen. Mistä sitä tietää, että juuri tämä on se suhde, josta toivoisin elämäni viimeisintä ja kestävintä?

Mietin itse, miksi juuri meidän suhteemme on hyvä tälläisenä kuin se on ja miksi se on kestänyt kaikki nämä vastoinkäymiset, jotka olemme läpi käyneet. Koska haluamme tätä suhdetta. Edellisiin suhteisiin(i) verrattuna, olemme T:n kanssa aika samanlaisia ja meillä on samanlaiset arvot elämässä: arvostamme perhettä ja arkea. Tykkäämme hyvästä ruoasta, koti-illoista, emme kumpikaan jaksa välittää urheilun seuraamisesta TV:stä tai kännäämisestä ja baareissa juoksemisesta.
Vaikka monta kertaa olen miettinyt, onko järkeä jatkaa tätä suhdetta kun olemme tietyillä tasoilla olemme NIIN erilaisia (T on huomattavasti hellyydenkipeämpi, laiskempi ja hitaampi tekemään päätöksiä kuin minä), on se toisaalta vahvuutemme, koska tasapainotamme toisiamme (rauhallinen lammas VS tulinen skorppari, you know?). En osaa nimetä T:stä mitään tiettyä yksityiskohtaa joka olisi syy sille, että juuri häntä rakastan tai miksi haluan olla juuri hänen kanssaan yhdessä, mutta minulla vain on sellainen tunne. Olen elämäni aikana oppinut sen, että intuitioon kannattaa luottaa ja sydäntä kannattaa kuunnella. Vaikkei suhteemme se ruusuisin, sadunomaisin tai täydellisin ole, on minulla vahva tunne siitä, että juuri tämän miehen haluan nähdä rinnallani elämäni kaikissa mutkissa ja kurvissa, ruttuisena, likaisena, väsyneenä ja kärttyisenä. Ja vaikkei T nyt vielä minulle vihille lähtöä vielä ehdottanut ole (yrittää sniikki vain ehdottaa, että MINÄ kosisin - pah!), jatkan minä siitä unelmointia ja höpisemistä vaihtelevissa määrin. Vihille meno ja sormusten toisillemme antaminen ei kuitenkaan se pääpointti ole, vaan symboli sille, että haluamme sitoutua toisiimme. Valehtelisin jos väittäisin, etteivätkö nuo häähömpötykset minulle kovin tärkeitä olisi ja varmasti tietynlainen sinetti ja liima suhteelle, mutteivät ne pakko-pakkoja olisi: jollei suhde kestä sormuksitta, ei siinä kannata pysyä.

Tillanderin Solitaire-sarjan 091 olisi täydellinen, mutta aivan liian kallis. Mutta ulkonäöltään täydellinen mielestäni :)

Millaisen sinetin suhteellemme haluaisinkaan? Kihlaksi simppelin sormuksen (valko- vai keltakultainen? Kääk, en tiedä! Käytän eniten hopeakoruja, joten sitä ajatellen valkokulta olisi parempi mutta ihoni on sen tyyppinen, että pahoin pelkään, että joutuisin putsauttamaan sitä aivan liian usein.. Voisikohan sitä testata jollain?), jossa olisi pieni kruunuistutettu (jep, vaikka se kaikkialle varmaan tarttuisikin) timantti ja vihkisormukseksi rivitimanttisen, samanvärisen yksilön. Yksilöllisen sormuksen teettäminen kiinnostaisi, eikä se välttämättä käy edes valmiin sormuksen hankkimista kalliimmaksi, mutta toisaalta valmiitakin sormuksia minun makuuni löytyy miljoona.. Aahh! Miten sen itselleen oikean sormuksen oikein löytää? Pelkään, että himoitsisin liikaa niitä monen tonnin arvoisia sormuksia (enkä sellaista t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n haluaisi tai uskaltaisi pitää), joten kaipa sitä pitäisi kultasepälle jo sisään astuessaan kertoa, minkälaisella budjetilla matkalla oltaisi, jottei kiellettyjä hedelmiä sitten edes näytettäisi ;) Häät saisivat olla pienet ja perinteiset: kirkkovihkiminen loppukesästä tai alkusyksystä, tanssia, musiikkia, perinteinen buffa, sekä naurua ja hääleikkejä. Häämatkasta en uskalla vielä unelmoidakaan, mutta sinne lähdettäisiin sitten jos/kun huimauksestani joskus irti pääsisin. Matkakohteena kiinnostaisi Aasia, Kroatia tai etelä- tai keski-Amerikka. Myös etelä-Eurooppa kävisi; minä kun en juuri missään reissannut ole :)

Tauko ja ikävä, parisuhteen pelastus

Heipparallaa ja mitä (ainakin toistaiseksi) aurinkoisinta keskiviikkoa! :) (meinasin btw hehkuttaa torstaita, mutta se johtuu siitä, että minulla on päivät aivan sekaisin kun tein sunnuntaina ylimääräisen vuoron päivystyksessä) Ajattelin kerrankin kirjoitella ihan kuulumisia vaan ja jättää niin urheilut kuin syömisetkin pois agendalta. Elämään kun kuuluu niin paljon muutakin, enkä halua antaa moista kuvaa itsestäni, että koko elämäni olisi pelkkää juoksua, henkistä kasvua ja stressaamista milloin syömisistä, milloin liikkumattomuudesta tai puuttuvista lihaksista. Olen perusluonteeltani iloinen ihminen, enkä halua vaikuttaa vinkuiitalta, joka ei näe missään mitään hyvää tai jonka elämässä kaikki on päin prinkkalaa. Päinvastoin: elämässäni ja arjessani on paljonkin hyvää, jota vain perisuomalaisena harvemmin hehkutan (tai muistan sitä arvostaa) ;)

Vappu sujui meillä hyvinkin rauhallisesti: torstaina lähdimme iltakäynnille töiden jälkeen mökille. Grillattiin, totesin etten tykkää makkarasta, saunottiin, heitin talviturkinkin (kuinka fiksu veto minulta, joka palelen kokoajan :D) ja tultiin illaksi kotiin nukkumaan. Vappuaattona mies lähti töihin ja jäimme Ronjan kanssa viettämään laatuaikaa kaksisteen kotiin. Roikuin koneella, söin ja lenkkeilin, söin ja kävin kahvakuulassa ja innostuin jopa siivoamaan ja järjestelemään kämppää ja totesin, että tehtävää täytyy kehitellä, ettei aika käy pitkäksi ja yksinäisyys ala painaa. Toisaalta on pakko myöntää, ettei tuo yksinolo tuntunut lainkaan pahalta - päinvastoin voin myöntää nauttineeni täysin rinnoin siitä, että sain koko päivän möllöttää ja tehdä juuri sitä mitä mieli teki. Vaikka T on esimerkillinen avopuoliso siinä, ettei hänen seurassaan tarvitse jännittää ja voin tehdä juuri sitä mitä haluan ja jopa sanoa, että hei älä nyt juttele minulle tai anna minun olla hetki yksinäni makkarissa, ilman että hän pahastuu, on sitä yksin ollessaan täysin eri lailla rentoutunut kuin toisen ollessa kotona - vaikka hän nimenomaan ei "häiritsisi" minua. Illan pimetessä ja nukkumaanmenoajan lähestyessä pieni yksinäisyyden poikanen hiipi mieleeni, mutta sysäsin sen sivuun, toivotin Ronjalle hyvät yöt ja laitoin tulpat korviini, jotten heräisi ulkoa tuleviin ääniin tai koiran kuorsaukseen. Nukahdin yllättävän hyvin vaikkei toinen siinä kyljessä tuntunutkaan ja heräsin aamulla kuin uutena ihmisenä.

T aloitti tosiaan nyt vapusta lähtien vuorotyöt, eli on joko puolikkaan tai kokonaisen vuorokauden poissa kotoa ja vuorotellen on sitten pari päivää kotona. Kun itse toistaiseksi vielä olen töissä toimistoaikaan eli arkisin 8-16 tarkoittaa tuo uudistus lähinnä sitä, ettemme viikonloppuja enää yhdessä vietä, emme syö yhdessä aamupalaa kuin parina aamuna viikossa emmekä hengaile yhtä paljon yhdessä kuin tähän asti. Siirtyessäni itsekin vuorotöiden pariin alamme todennäköiesti, työvuorojeni mukaan, sekoittamaan pakkaa yhä enemmän ja vuoroistani riippuen joko tapaamme yhä harvemmin tai vaihtoehtoisesti useammin kuin nyt. Uudet aikataulut vaativat hieman järjestelyitä lähinnä Ronjaa koskien ja mietin nyt mitä tehdä, jos itse menen iltavuoroon ja T on vuorostaan työvuorossa ja paikalla joko aamulla klo 8 tai illalla klo 20 - Ronja kun on tottunut syömään kaksi kertaa päivässä, eli aamulla ja töistä tultuamme n klo 17. Monet syöttävät koiransa vain kerran päivässä, mutta itse en oikein ole osannut päättää kumpi sitten olisi parempi: aamulla lenkin jälkeen, jolloin koira on koko päivän yksinään ja kerää energiaa tavallaan turhaan, vaiko illalla ennen nukkumaanmenoa, jolloin sama homma toistuu. Mites te muut koiranomistajat teette?

Sanoinkin T:lle eilen kun maattiin (ekaa kertaa sitten la-su yön!) vierekkäin sängyssä illalla, että uskon, että tämä vuorotyö ja muuttuneet aikataulut, jonka takia vietämme vähemmän aikaa yhdessä, tekevät suhteellemme hyvää. Olemme viettäneet suhteen alkuajoista lähtien paljon aikaa yhdessä, etenkin viime kesänä kun olin aika huonossa jamassa enkä pystynyt kotoa juuri muualle liikkumaan lähteä, ja nyt kun vointini on parantunut ja olen "itsenäistynyt", olen ajoittain jopa ahdistunut kun tuntuu, että olemme kokoajan yhdessä. Parisuhteessa olen aiemmin aina ollut se enemmän läheisyyttä ja yhdessäoloa kaipaava osapuoli ja siksi olen hämmästynyt itsekin kun olen nykyisessä suhteessa saanut huomata, että roolit ovat vaihtuneet ja että minä pikemminkin olen se joka ilmoittaa, että hei lähdenpäs tästä lenkille - ethän tule mukaan? - tai hei, voisitko lähteä vaikka lenkille, että saisin olla hetken yksin kotona? Haha, kuulostaa aika rajulta näin kirjoitettuna, mutta tiedättehän sen tunteen kun toisen läsnäolokin ahdistaa ja kerta kaikkiaan vaan haluaa olla yksin kotona ja juoda suoraan maitotölkistä, käydä vessassa ovi auki ja katsoa telkkarista leivontaohjelmia maratonina ja nauttia olostaan? Kaikki me olemme suhteissa (ja erillämme) erilaisia ja minä nähtävästi olen muokkautunut siksi, joka tarvitsee yksinoloa (koiran seurassa) jotta pysyn mukavana suhteessa ja (avo)puolisona. Jollen saa viettää tarpeeksi omaa aikaa ja saa tilaa "hengittää", suorastaan ahdistun kun T tulee lähelle ja osaan olla hävettävän kylmäkin. T nauraa usein kun selittelen ihan nolona, että hei anteeksi nyt kun en ole yhtä hellyydenkipeä kuin sinä ja toteaa, että ei se haittaa, mä köllin tässä vieressä kuitenkin mutten vaadi, että sä mua kokoajan silittelet ja rakastat kuin lapsi pääsiäismunaa. Vastaavasti huomaan, että nyt kun pari yötä ja päivää ehti mennä niin, ettemme tavanneet, oli ikävä jo ehtinyt tulla ja tänään aamulla kun kello soi 5:30 ja T lähti keikkaduuniin Hyvinkäälle minua suorastaan harmitti kun en hänen noustessaan ehtinyt moiskauttaa jo pusua ja antaa isoa halia. Nousinpa sitten ylös itse perässä ylös ja pussailtiin pitkästä aikaa oikein kunnolla jo heti aamusta.

Eli mitä opimme? Erossa olo ja sen mukanaan tuoma ikävä tekee suhteelle hyvää. Ja kun toinen (tai jopa molemmat!) tekevät vuorotyötä, merkitsee se ilta- ja pyhälisiä, eli askeleen lähemmäs timanttia ;) hihii.

Kivaa keskiviikkoiltaa kaikille!

Minäkö luikku?

Pari anonyymia kommenttia edelliseen postaukseen sai minut (jälleen kerran) miettimään, kuinka hemmetin vinoutunut omakuvani oikein on; siinä missä ulkopuoliset (en tiedä tunnetteko minua IRL tai oletteko minua koskaan livenä nähneetkään?) sanovat minua "liian laihaksi", kutsun itseäni normaalirakenteiseksi nykyisillä mitoillani. Siinä missä viime kesänä olin suorastaan luikku ja oikea rimpula - aivan LIIAN laiha - olen nykyään vähemmän lihaksikas ja pyöreämpi, mutten missään nimessä lihava tai edes paksu. Mitoillani 168 cm ja 55 kg ei kyllä laihaksi ketään väittää voi ;)

Kehonrakenteeni valitettavasti on leveälanteinen ja heti jos kiloja kerääntyy, päätyvät ne vatsanalueelle, joka nyt omasta mielestäni on se vähiten kiva paikka kerätä massaa, mutta minkäs geeneillesi teet. Kaisa Jaakkola m.m. toisaalta väittää, että keskivartalolle kertyvät kilot ja "renkaat" johtuvat hormoniepätasapainosta ja tästä kiinnostuneena luin hänen kirjaansa "Hormonidieetti" ja vaikka siitä on jo aikaa, on mieleeni jäänyt pari yksityiskohtaa, jotka särähtivät korviini: keskivartalolle kerääntyneet rinkulat ovat merkki stressistä ja näiden ihmisten tulisi välttää runsasta aerobista liikuntaa (lue: pitkänmatkan juoksua) sekä runsasta hiilareidan syöntiä. Lautaselle paljon kasviksia, protskuja ja pehmeitä rasvoja ja hieman vähemmän hiilareita (muistaakseni lähinnä viljojen muodossa) ja liikunnaksi lihaskuntoa, sekä hidastempoista aerobista liikuntaa. Hmm.. TÄYSIN vastakohtaista siis omalle tekemiselleni tällä hetkellä :D Tai ei ihan: olenhan kuluneen vuoden aikana opetellut syömään leipää, perunoita ja jopa pastaa jälleen ja vähentänyt stressiä roimasti. Liikuntatottumukseni sen sijaan ovat Jaakkolan ohjeisiin verraten täysin vastakohtaiset ja olen usein miettinyt, teenkö tällä runsaalla aerobisellani loppupeleissä enemmän haittaa kuin hyötyä? Rakastan raitista ilmaa ja luonnossa liikkumista ja näin ollen juoksu on tuntunut minulle kovin helpolta, halvalta ja sopivalta ratkaisulta. Juoksussa olen - itseäni kehumatta - hyvä ja saan siitä hyvän fiiliksen, enkä näin ollen ole empinyt hetkekäkään jatkaako harrastustani tai ei. Viime päivinä olen (jälleen kerran) alkanut kuitenkin miettimään (myös kiitos noiden edellisten kommenttien, että kiitos niistä :)) pääsenkö tästä kroppakompleksistani juoksemalla puusta pitkälle, vai pitäisikö nyt rohkeasti jättää lenkit vähemmälle ja siirtyä takaisin salin puolelle. Miksi? Koska kroppaihanteeseeni, siihen kauniin ja terveeseen ja lihaksikkaaseen kehoon ei hölkkäämällä pääse. Päinvastoin. Nimi Lasse Virén varmasti sanoo kaikille suomalaisille jotakin? Jep. Määrätietoinen, huikea suomalaismies, muttei kehonrakenteeltaan se, mikä minun silmääni iskee. Ehhei.

Istunkin nyt tässä vappupäivän kunniaksi ja pyörittelen päässäni ja mielessäni, pyytääkö nyt rohkeasti kokeneelta alan ammattilaiselta konsultaatioaikaa ja -apua, uutta saliohjelmaa sekä osviittaa syömisiinkin. Kynnys on korkea, koska tiedän periaatteessa miten ja mitä pitäisi tehdä, enkä toisaalta halua mitään verenhimoista fitnesskropan metsästystä tai kurinalaisen elämän noudattamista - siihen olen jo AIVAN liian monta vuotta elämästäni haaskannut, mutta tiedän sisimmässäni, että nimenomaan kokeneen ammattilaisen oppeihin voisi tässä kohtaa olla fiksuinta luottaa.

Viime viikon tiistain pitkiksen jälkeen koiran ja miehen kanssa käytiin vielä kävelemässä

Siitä puheenollen: voitko suositella jotain PT:tä, joka vastaisi yllä olevia mainitsemiani kriteereitä, joka tomisi tässä pk-seudulla? Säännöllistä PT-suhdetta en nyt hae, vaan jonkun joka laatisi minulle saliohjelman, näyttäisi paperilla paljonko ja mitä pitäisi syödä, jota tähän heiveröiseen kehoon saataisiin lihasmassaa kasvatettua, sisällyttäisi ohjelmaani koiralenkit, fyysisesti ajoittain raskaan sairaanhoitajan työn, sekä levon. Treffit silloin tällöin varmasti olisivat paikallaan, jotta nähtäisiin missä mennään, mutta salille tsemppaajaan en kaipaa - menen sinne kyllä ihan itsekin pakottamatta ;)

Loppukevennykseksi: söin eilen ensimmäistä kertaa 5 vuoteen kokonaisen sokerimunkin vapun kunniaksi ja nautin joka ikisestä suupalasta, vaikka alku tuntui tahmealta ja puolivälissä meinasin noudattaa vanhoja tapojani ja jättää kesken. Nou nou, tämä tyttö söi KOKO munkin hilloineen päivineen ja nautti. Oli muuten hemmetin hyvä, tuore munkki! Sokerihuuruissani kävin sitten vielä heittämässä talviturkinkin mereen ;)

Kivaa vapun jatkoa! :)