Erilainen perjantai, kinkkupiirakkaa ja pohdintaa lihaksista, sekä niiden puutteesta

Heippahei ja lauantaiaamupäivää!

Täällä vietettiin KERRANKIN erilaista perjantaita ja poikettiin rutiineista ensimmäistä kertaa varmaan vuosituhanteen. Meidän taloudessamme perjantait sujuvat useimmiten niin, että töiden jälkeen juodaan kaffet ja napataan välipalat nassuun, jonka jälkeen suunnataan lenkkeilemään kumpikin (toisella koira matkassa). Sitten käydään kaupassa täyttämässä ruokavarastoja S-marketista kassikaupalla tavaraa roudaten, suunnataan kotiin ja siivotaan. Kyllä, luit oikein: meillä suoritetaan viikkosiivous perjantai-iltana! Ollaan todettu, että se on paras ja meidän aikatauluun sopivin ajankohta viikkopuunaukselle, koska nukkumaan ei ole kiire, eikä viikonloppuna toisaalta haluta uhrata aikaa imuroinnille. Tähän asti eilinen perjantai 20.2 ei ollut poikkeus, mutta kaikki tapahtui huomattavasti nopeammalla aikataululla kuin normaalisti, koska meille oli tulossa vieraita. Ennen kävelylle lähtöä heitin kinkkupiirakan uuniin ja ajattelin jakaa teillekin ohjeen tänne myöhemmin, koska lopputulokseen olin oikein tyytyväinen (vaikka mausteita olisi saanut olla hieman enemmän, mutta tiedetäänpä ensi kerraksi) :) Aiemmin leivoin usein ja olin varsinainen pullanleivonnan maisteri, mutta nykyään tulee leivottua todella harvoin (ellei sämpylöitä lasketa?). Suurin syy on viitseliäisyyden puute, sekä taloutemme pienuus suhteessa leivonnaisten kokoon; tuntuu turhalta leipoa kokonainen kakku tai piirakka, jota sitten saamme puputtaa päivätolkulla. Pitäisi kai kokeilla mukikakkuja jos joskus leivotuttaisi, koska niistähän saa juuri sopivan satsin yhtä herkutteluhetkeä varten, eikä niistä juuri sotkuakaan synny! Anyhow eilen oli loistava sauma verestää leipurin taitojaan kun vieraita oli tulossa. Olen siitä vanhanaikainen, että tykkään tarjota ja laittaa ja "rumsteerata" kun vieraita on tiedossa :)

Ohje kinkkupiirakkaan tulossa pian, ei meinaan ollut hullumpaa lain kuten menekistä huomaa ;) Minä tosin söin suurimman osan :'D

Ilta sujui rattoisasti vanhoja muistoja selvitellen, nykyhetkeä sekä tulevaisuuttakin pohtien. Kinkkupiirakka, salaatti ja punaviini kruunasivat illan ja Ronjakin käyttäytyi LÄHES hyvin saatuaan luun nakerrettavaksi; mitä nyt vähän pomppi ja pyysi huomiota ja käyttäytyi kissamaisesti välittäen eniten siitä ihmisestä, joka koirista kaikkein vähiten pitää :'D Sori vaan S.

Oli kiva pitkästä aikaa tehdä jotain rutiineista poikkeavaa, vaikka myöhäinen nukkumaanmeno tuntui tänäaamuna huonolta idealta koiran mourutessa jo ennen seitsemää. Köllin hetken vielä sängyssä, mutta sain kuin ihmeen kaupalla punnerrettua itseni ylös vuoteesta ja suunnattiin sitten Ronjan kanssa tunnin aamulenkille. Alkulenkistä päätäni särki, mutta niskavenytyksien jälkeen raitis ilma alkoi tuntua hyvältä idealta ja tassuteltiin vähän suunniteltua pidempään. Voi sitä onnea ja lämmintö tunnetta, joka sydämeni valtasi kun päästin pienen mustan läheiselle nurmikolle jahtaamaan variksia: se vauhti, se leveä virne - se elämänilo joka pienestä rakkaasta koirastani huokui varisten lennellessä paniikissa ympäriinsä - se oli mahtava tunne. Pitäisi oppia nauttimaan pienistäkin hetkistä täysillä koiran tavoin, eikä stressaamaan ja mietiskelemään liikaa.

Aiemmin niin lihaksikas ja jäntevä kroppani on musto vain ja tilalla on nyt huomattavasti pehmeämpi, mutta myös ei omalta-tuntuva keho. Viime talviseen tilaani en missään nimessä halua, mutta hieman jäntevyyttä haluaisin itseeni. Eikä sitä saa kukaan muu aikaan kuin minä itse!

Itselläni pyörii mielessä tällä hetkellä eniten se, koska saan seuraavan kerran juosta. Kintut tuntuvat jo paremmilta, mutta kyykkyyn en kiitos jumiutuneiden reisilihasten + turvonneiden polvien takia pääse, enkä näin ollen saa (saati sitten pysty) hölkkäämään. Tuttu lääkäri, joka on toiselta koulutukseltaan fysioterapeutti, suositteli taukoa hölkästä nyt hetken (paljonko se on?) aikaa, koska juoksussa niveliin kohdistuu kaikkein eniten painetta ja tärähtely mitä todennäköisimmin vain pidentää paranemista. Totesin toisaalta eilen kävelyllä käydessäni, etten varmasti edes pystyisi juoksemaan tällä hetkellä ja se lohduttaa edes hieman: kun ei pysty juoksemaan, niin ei sitä voi tehdäkään (hah, tulipa hassu lause, mutta tajusitte?). Sydämessä tunnen pistoksen joka ikinen kerta kun näen juoksijan lenkillä ja tajuan kerta kerralta, kuinka (elin)tärkeä laji minulle on - vaikken mikään pro missään nimessä ole! Juoksu on minulle todella rakas harrastus, joka pitää kuntoa yllä, antaa tilaa ajattelulle ja mielen tyhjennykselle, sekä tuo suurta mielihyvää ja onnistumisen tunnetta. Juostessani olen tyytyväinen itseeni ja olemukseeni. Pidettyäni nyt vuoden paussia saleilusta huomaan tosin, että kroppani ei enää tunnu omalta enkä ole siitä järin ylpeä. En missää nimessä pidä itseäni rumana - ehhei - mutten myöskään viihdy 100% aiempaa plösömmässä kropassani, vaan kaipaan tiettyä jäntevyyttä. Kotona en yksinkertaisesti saa lihaskuntojumppaa tehtyä ja olen nyt tosissani pohtinut salikortin hankintaa. Töiden jälkeen en yksinkertaisesti aina jaksa tai halua siirtyä salille, minkä vuoksi salikortti työpaikan läheiselle salille ei oikein ole kohdallani se kannattavin: mitä järkeä maksaa salista, jolla ei sitten halua käydä tai joka sijaitsee 15 km ajomatkan päässä kotoa? Kun töissä viettää 8h sisätiloissa tekee (ainakin) minun usein mieli ulos raittiiseen ilmaan hetkeksi työpäivän päätteeksi, minkä vuoksi koiralenkki usein napsahtaa minun nakikseni. Illemmalla voisin sitten hyvinkin käydä salilla, mutten viitsisi tuhlata aikaa autolla ajoon.. Hankala combo, muttei ylitsepääsemätön. Laitoin äsken kyselyä läheiselle pikkusalille, miten sinne pääsee jäseneksi. Pienessä salissa toki on se  huono puoli, että ruuhka-aikaan jonoja syntyy väkisinkin, mutta valitsisin mieluummin sen kuin pitkän ajomatkan ja bensakulut!

"Ota T musta kuva" - ja heti koira änkeää syliin! :D Mamin Ronttuli

Sellaista tänään. Nyt lisää kahvia napaan :)

EDIT: löysin Xenian blogista ajatteluani komppaavan tekstin, johon kirjoittamani kommentin halusin jakaa teillekin tänne. Saan usein kiteytettyä todella paljon toisten tekstejä kommentoidessani, mutten sitten muista tuoda niitä samoja pointteja tänne omaan blogiin esille. Ehkäpä tämä alla oleva kommenttini avaa hieman lisää kaksipiippuista ajatteluani? 

Word! Ja tuohon ihanteeseen vielä, niin siinä missä aiemmin haettiin laihaa kroppaa, haetaan nyt nimenomaan lihaksia ja suorituskykyä – mikä periaatteessa on toki terveellisempää kuin anorektisen laiha kroppa, mutta ylilyönnin ja normaalin väli on hiuksenhieno. Itse kuljin sen kovan tien ja yritin kovasti saavuttaa crossfitmäisen timmin kropan sillä lopputuloksella, että olen nyt ollut vuoden salita pois, kärsin kroonistuneista lihasjumeista ja huimauksesta. Pahinta tässä on joko se, että kroppani edelleen – vuoden hölläyksen jälkeen – on sekaisin kuin käkikello, mutta myös se, että mieli edelleen vetää ajoittain samoihin ”pitäisikö nyt vaan ottaa omppu eikä suklaata vaikka onkin lauantai” ja ihailen lihaksia. Ylilyöntiajattelu jotenkin vääristi ajatusmaailmani niin, etten nyt osaa sanoa mikä n tervettä lihasten ihannointia ja mikä ei, kuten myös miten paljon lihaksia ja löllöä ”normaalila” ihmisellä on ja miten paljon on ”fine” olla. Jotenkin tällä hetkellä olen jokotai: tosi timmi tai sittn pehmeä ja ”lihakseton”. Terveempää on omata hieman lihaksia ja hieman ns”löllöä”, mutta vanha ajattelutapa ei salli löllöä lain ja olo on todella epämukava tämänhetkisessä lihaksettomassa tilassa :/ Saa nähdä kumpi korjaantuu ensin: mieli vai keho :) Positiivisen mielin kuitenkin mennään, askel askeleelta. Koska sinä (ja moni muu) on tyytyväisyyteen lopulta päätynyt, miksen minäkin :)