Esittelyssä: suuri uljas musta

Otsikoksi kaavailin pitkään "Esittelyssä (omasta mielestään) suuri uljas musta, (muiden mielestä) vuoden 2014 eniten rekisteröityä koirarotua edustava, aika tavallinen ja ajoittain rasittava teini-ikäinen koirani", mutta koska se olisi käynyt turhan pitkäksi lausuttavaksi, päädyin tuohon yllä olevaan. Kyselin jo aikoja sitten mahdollisia postaustoiveita ja sieltä putkahti mieleeni yksi, jonka olen jo pitkään aikonut toteuttaa. Eli, sil vous plait, esittelyssä labradorinnoutajani Ronja.

Ensimmäistä kertaa sylissäni 4 viikon ikäisenä

Ensin virallista tietoa.

Nimi: Thunder Eagle Feelings and Romance

Kutsumanimet: Ronja, Ronttuli, Rontti, Ronttumonmonttu, Ronttuliina, Maminlabradoor, Nipsu, Nipa.. rakkaalla lapsella on liikaakin nimiä ;)

Rotu: labradorinnoutaja

Syntynyt: 14.3.2014, Porvoossa

Väri: kuten kuvista näkyy, musta

Intohimo: pallot, kepit - kaikki mitä voi heitellä (tai varastaa) ja jättikokoinen Möhköfantti-pehmolelu, jolla voi noh.. toteuttaa luontaisia tarpeitaan :'D

Varusteet: Hurtta Lifeguard valjaat, sekä kaulapanta ja tummanruskea nahkahihna

mä en kestä: oliko se tosiaan NÄIN pieni?

Ronja saapui meille, tai noh, minulle (minä kun virallinen omistaja olen) 2.5, jolloin haimme hänet silloisen poikaystävän, nykyisen avomieheni T:n kanssa. Muistan, miten jo kasvattajan luona mietin, että hitto miten aktiivinen pentu Ronja onkaan, kun hän siinä telmi keittiönlattialla meidän täytellessä virallisia papereita. Ensimmäinen automatka sujui ongelmitta Ronjan tutkiessa innokkaana ympäröivää maailmaa minun sylistäni käsin. Uudessa kodissa hän lähti heti rohkeana tyttönä tutkimaan koko 40 m2 kämppää ja tuntui kotiutuvan nopsaan. Ensimmäisenä yönä hän hieman itki ja valeteli sisaruksiaan etsien, mutta rauhoittui aina kun tuli sängyn viereen ja laitoin käden alas nuuskuteltavaksi.

Juhannus saaressa vietettiin Flamenkkoa heitellen ja kelluntahaalareihin sonnustautuneina

Mofan tyttö Ronja on aina ollut - tässä hetken lepo..

Tarkkana kuin porkkana ja aina paikalla kun on ruoasta kyse

Ensimmäinen yhteinen vuorokautemme oli jännä ja muistan vielä, miten sydämeni tuntui pakahtuvan kun seurasin mustan palleron taapertamista ympäriinsä: niin hellyyttävä pakkaus hän oli! Alkuun pentu ei juuri muuta tehnyt kuin söi (3 kertaa vuorokaudessa), nukkui, leikki, pissi (paljon!), kakki ja nukkui taas. Ensimmäistä kertaa aikoihin tunsin itseni todella tärkeäksi kun pentu tuntui omaksuvan minut emokseen ja käpertyi lattialla ihan minuun kiinni kun kävi nukkumaan ja nousi heti, jos liikahdin. Voi että, kuinka kateelliseksi tulinkaan kun lähdin joskus illalla lenkille ja T jäi pennun seuraksi ja kun palasin, pentu ei huomioinutkaan paluutani, vaan leikki innoisaan T:n kanssa. Tunsin suurta syyllisyyttä, vaikka T kuinka koitti selittää minulle, etten voisi kahlita itseäni koiraan kiinni 24/7 vaan minunkin kuului jatkaa elämääni ja hyödyntää ne tilaisuudet kun koiran pystyin jättämään toisten hoiviin ja nauttia siitä, että sain itse liikkua kodin ulkopuolella eikä pennun tarvinnut jäädä yksin. Oloni oli jotenkin kömpelö kun näin miten T leikki luontevasti koiran kanssa lattialla möyrien ja pidin itseäni heti huonona omistajana kun en itse tehnyt samoin, vaan heittelin leluja ja kirmasin pennun kanssa pikku-pihallani. Olen aina ollut kateellinen tyyppi, mutten olisi ikinä voinut kuvitella että tulisin mustasukkaiseksi jopa siitä, miten koirani leikkii toisen ihmisen kanssa! Kai se sitten johtui siitä, ettö halusin niin palavasti koiran kiintyvän juuri minuun ja pitävän minua elämänsä tärkeimpänä ihmisenä. Sitä kai ihminen loppupeleissä aina toivoo olevansa - suhteesta viis: se tärkein jollekin?

Jos jossakin on astettakin suurempi vesilätäkkö, voitte olla varmoja, että Ronja löytää sen ja sukeltaa siihen myös ;)

Kun on koko päivän ollut yksinään kotona, tarvitsee läheisyyttä niin paljon, että samalle tuolillekin on ängettävä ;)

Valitettavasti Ronja sai virtsatieinfektion jo toisena vuorokautenaan uudessa kodissa ja muistan vielä hyvinkin tarkasti, kuinka itkin pientä rakasta pentuani kun hän antibioottipistoksen jälkeen vain nukkui, nukkui ja nukkui, heräsi herätettynä vain syömään ja nukahti taas. Tämä oli eläinlääkärin mukaan ihan tavallista ja merkki siitä, että kuuri puri, mutta sydämeni uhkasi särkyä pahasti koska pelkäsin niin pennun hengen puolesta: miten kestäisin sen, jos nappisilmäinen kaunokaiseni menehtyisi jo toisena päivänään, jonka hän omistuksessani vietti? Olisiko se kohtalon osoitus minulle siitä, että olen tehnyt paljonkin virheitä elämässäni?

Onnekseni pentu piristyi jo parissa päivässä kun jatkoimme ohjeen mukaan antibioottihoitoa ja jatkoi kehittymistä "kirjan oppien" mukaan.

Mikä minua eniten alkuajoista harmittaa, on se, ettemme ehtineet totuttaa pentua yksinoloon tarpeeksi, vaan jouduin jättämään pennun jo pariksi tunniksi heti hänen 3. vuorokautenaan kun työt alkoivat. Työskentelin tuolloin onneksi ihan Porvoon keskustassa, vain arviolta 100m etäisyydellä kodista ja silloinen pomoni antoi minun käväistä kotona päästämässä pennun pissalle päivän mittaan, kunhan työt eivät kärsisi. Vaikka käväisin kotona 2 kertaa 8h työpäivän aikana, pentu kärsi suunnattomasti yksinäisydestä ja haukkui ja mourusi yksin jäädessään - jopa niin, että ylimmän kerroksen naapuri (kehtasikin) valitti siitä. Alusta alkaen totuteltiin pantaan ja hihnassa kävelyyn ja Ronja tuntui tajuavan jipon nopeasti, pienistä vetoyrityksistä nyt piittaamatta ;) Taisin ottaa koiraoppaat turhankin kirjaimellisesti, koska en uskaltanut viedä pentua sisäpihaa pidemmälle tassuttelemaan ja tutustumaan ulkomaailmaan ennen ensimmäisiä rokotuksia. Näin jälkikäteen ajateltuna se olisi voinut olla peliveto ja oiva tilaisuus tutustuttaa nuori pentu jo alusta alkaen kaupungin vilinään ja liikenteeseen, mutta noh, jälkiviisaus..

Nojoo, anyhow muutettiin kesäkuun alussa Ronjan kanssa tänne "landelle" T:n omistusasuntoon, joka kyllä on paras mahdollinen ratkaisu kerrostaloksi: asumme maantasalla ja kämppään kuuluu pieni piha, jonka aitasimme nopeasti niin, että koiran pystyi ja uskalsi päästää pihalle yksinäänkin tassuttelemaan. Landella elo koiran kanssa on muutenkin helpompaa kun on maata ja metsää, jonne koiran pystyy päästämään juoksemaan vapaana, eikä täällä samalla tavalla tarvitse olla kokoajan "haukkana" liikenteen kanssa.

Titimadamin Labradori-koru takaa sen, ettei minun tarvitse olla ilman koiraa töissäkään ;)

Elo Ronjan kanssa helpottui siis huomattavasti muuton jälkeen, mutta yöt olivat yhtä piinaa: pentu nukkui kanssamme makkarissa, mutta kutsui meitä vähän väliä, raapi sänkyä ja haki huomiota ja kun yritimme sinnikkäästi opettaa häntä sisäsiistiksi myös yöaikaan, nousi meistä jompi kumpi ylös monta kertaa yön aikana päästämään hänet pihalle. Hajoamispiste nukkumattomuuden takia alkoi pikkuhiljaa jo uhata työkykyä ja parisuhdettakin kun hermot alkoivat olla todella kireällä, mutta yritimme sinnitellä parhaamme mukaan. Päivisin Ronja käyttäytyi kuitenkin nätisti ja kieputti meitä yhä enemmän tassujensa ympäri ja muuttui yhä tärkeämmäksi osaksi elämää(ni, T:stä nyt en tiedä ;))

Ronjan saatua ensimmäiset rokotukset osallistuimme Arkitottelevaisuus-kurssille, jossa neiti loisti nuoresta iästään huolimatta: vaikka muut osallistujat olivat huomattavasti vanhempia, Ronja osasi käyttäyty kaikista parhaiten ja tajusi temput todella nopsaan ja toimi kuin ajatus kurssikerroilla. Voi että, miten ylpeä olinkaan pikku-riiviöstäni! Kurssin vetäjäkin kehui Ronjaa kovin ja ihmetteli, miten niin nuori koira kuunteli omistajaansa jo noin hyvin. Kurssin päätyttyä jatkoimme perustottelevaisuus-juttuja kotona, muttemme niin aktiviisesti kuin ehkä pitäisi. Toisaalta minulle on tärkeintä, että koira kulkisi nätisti hihnassa, istuisi pyynnöstä, odottaisi käskystä (tai pitäisikö sanoa pyynnöstä?), eikä kaataisi (mm. siskonlapsia) ihmisiä kuin keiloja villisti pomppiessaan. Kuten ehkä rivien välistä voi aavistaa ja lukea, jotkut kohdat ovat noh.. vielä työn alla, mutta kehitystäkin on tapahtunut. Ronja on vielä nuori ja labbikset kuulemma kehittyvät ja aikuistuvat muita hitaammin, joten koitan olla koiralle armollinen, mutta myös johdonmukainen. Toki minua harmittaa kun Ronja edelleen pomppii todella paljon ihmisiä tervehtiessään, mutta toivon ja uskon, että hän iän myötä rauhoittuu ja lopettaa moiset touhut. Jos jollakin on vinkkejä tai halua tulla opettelemaan kanssani, ottakeehan yhteyttä! Kaikki apu ja vinkit otetaan avosylin vastaan!

Näin iso mamin beibi, á 26 kg, nykyään on. Mahtuu MELKEIN syliin :D

Näin teini-ikään päästyään Ronja on nyt reilu 11 kuukautisena päässyt siihen pisteeseen, että hän koettelee hermojamme ja kokeilee rajojaan kuin uhmaikäinen lapsi, mutta se kai kuuluu ikään. Aikaisemmin tapaamani labradorit ovat Ronjaan verrattuna täysin vastakohtaisia, eli laiskan pulskeita ja kömpelöitä. Meidän Ronttulimme taas pomppii kuin riivattu, on energisempi Batteryä tankannut ala-asteikäinen mukula ja keksii jekkuja kuin pikku-Myy ikään.. Kaikista näistä hullutuksistaan huolimatta en voisi enää kuvitellakaan elämääni ilman koiraa. Jos koira ei tule pylly pyörien ovella vastaan, on olo jotenkin tyhjä - jotain puuttuu. Ei se ylös ja ulos lähteminen ennen aamukuutta todellakaan hunajalle aina maistu, mutta kummasti siitäkin on rutiini muodustunut - ja minähän tunnetusti rakastan rutiineja! ;)

Että sellainen tapaus tämä meidän Ronttuli on :) Heräsikö vielä kysymyksiä?

*ajastettu postaus