Aurinkoista lauantaita: yliannostus labradoria, aurinkoa ja ruokaa

Hellurei ja aurinkoista lauantai-iltaa! Täällä herättiin sekavin tuntein jo viiden-kuuden pintaan uljaan ylienergisen ADHD-mustan hyppiessä sänkyä kohti, eikä sen koommin rauhallista hetkeä ole juuri ollut.

On tuo Ronja-pentu kyllä aikamoinen jukuri. Välillä se ärsyttää niin, että tekisi mieli lähettää se Express-pakettina Timbuktuun, kun se toisinaan taas katsoo päin suurin pyörein silmin, eikä muuta voisi kuvitellakaan kuin napata pentu syliin ja rutistaa oikein kovaa. Pennun myötä ollaan jouduttu tajuamaan, ettei lauantaiaamuisin enää nukuta pitkään, sillä hän herättää arkiaamuihin tottuneena viimeistään 06:15 ja ihmettelee miksi hemmetissä mamma vielä makaa. Kerroinkin jo aiemmin, että univelka painaa niin minua kuin T:täkin, mutta tsemppaamme toisiamme toteamalla, että Ronja toivon mukaan oppii nukkumaan pidempään kunhan vähän kasvaa ja varttuu. Numeroina Ronja on tällä hetkellä hieman yli 4 kuukautta vanha ja painaa 12,6 kg - iso tyttö siis jo! Meille tullessaan kun ikää oli sen 7 viikkoa ja painoa 3,5 kg (muistaakseni).

Mamman riiviö ;)

"ota nyt meistä kuva kun se vielä mahtuu syliin - en mä tätä kohta enää jaksa nostaa!" :'D

Totesimme T:n kanssa pentua ens-alkuun manattuamme, että on täysin oma syymme, että hän oli niin perhanan energinen aamulla; eilen illalla Ronja oli niin väsyneen oloinen, että jätettiin iltalenkki väliin ja annettiin hänen vain torkkua ja käydä omalla pihalla pissillä. Latailtuaan pattereitaan koko illan ja yön, ei pentua oikeastaan voinut toruakaan kun se sinkoili pitkin poikin kämppää, haukkui ja kutsui leikkiin minkä kerkisi. Huonoin tapa, joka Ronjalla tällä hetkellä on, on näykkiminen jota hän harrastaa silloin kun meno alkaa käymään liian villiksi tai hän turhautuu tai ei saa purettua energiaansa. Alkuun yritämme aina kieltää napakalla "Ei!"-käskyllä ja toisinaan se menee jakeluun ja pentu lopettaa. Useimmiten kaikenlainen nenälle läpsäisy tai vinkaisu vain kiihdyttää jo valmiiksi energistä pentua sen verran, että tehokkain keino rauhoittamiseen ja tilanteen purkuun on viedä pentu hetkeksi jäähylle. Labradorit tunnetusti ovat todella vilkkaita, enkä usko että Ronja on poikkeus tällä käytöksellään, mutta olisi toki kiva kuulla muiden labbispentujen omistajien kokemuksia, mitä tulee näykkimiseen ja sen eliminointiin? Anyhow, eihän siinä auttanut muu kuin nousta ja lähteä aamukävelylle, jonka reitin valitsin tahallani niin, että se oli pennulle täysin uusi. Näin pentu sai a) kuluttaa energiaa kävelemällä ja b) kuluttaa energiaa nuuhkimalla uusia hajuja. Puolen tunnin tassuttelun jälkeen palasimme toinen rallivauhtia vedellen, toinen hiljaa perässä hiihtäen (arvatkaa vaan kumpi oli kumpi ;)) kotiin ja katoimme T:n kanssa aamiaisen terassille ja nautiskelimme annoksiamme auringosta, lehdestä ja hiljaisuudesta nauttien. Siinä vietimmekin koko aamupäivän kunnes aurinko meni pilveen ja minä lähdin sauvakävelemään ja T heittämään frisbeegolfia. Menimme samaa matkaa radalle asti ja manasimme sitä, miten muistutamme yhä enenemissä määrin eläkeläispariskuntaa kun heräämme näin aikaisin viikonloppuisinkin, eikä mitään erikoista ohjelmaa ole tiedossa. Ollaanko vähän tylsiä kenties? Päätimme, että illalla mentäisiin jonnekin käymään ihan vain siksi, ettei nysvättäisi koko päivää kotosalla. Vaan saas nyt nähdä, kun T lähti äsken uusintakierrokselle radalla veljensä kanssa ja minä jäin röhnöttämään sängylle :D

Iltapäivällä aurinko tuli vihdoin esiin pilviharson takaa ja makoilimme koko iltapäivän pihalla päivää paistatellen, suhteestamme jutellen (univelka tunnetusti verottaa voimia, enkä voi kieltää, etteikö se heijastuisi myös suhteeseemme..) sekä syöden. Mikä siinä onkin, että kun kaappi on pullollaan hyvää ruokaa, tulee ikäänkuin kokoajan keksittyä jokin syy, että saisi mennä nappaamaan sieltä jotakin? :D

Parhautta päivälliseksi: täytettyjä kanapihvejä, salaattia, keitettyä kukkakaalia ja ohrasuurimoita + turkkijugusta tehty valkosipulikastike

Olen tässä maannut sängyllä läppäri edessäni ja tutkiskellut blogien kautta eri huuli- ja kasvomeikkituotteita, sekä katsonut kampausviedoita youtubesta. Järkytyin eräänä aamuna kun huomasin töissä peiliin katsoessani, että naamani oli huomattavasti vaaleamman värinen kuin dekolteeni - kiitos Lumene CC Dark-sävyn (jonka nyt luulisi riittävän suomalaiselle ruskettuneelle hipiälle!), jota olin tapani mukaan levittänyt koko kasvoille. Hakusessa on siis nyt kevyt, BB/CC/meikkivoide joka olisi ohut ja kuultava, mutta tasoittaisi ihon värin (omani kun tapaa punoittaa couperosamaisesti), sekä jokin kiva huulimeikkikynä tai -voide. Ostin viikko sitten huulikiillon, mutta se tuntuu jotenkin tottumattomalle turhan tahmaiselta huulilla - ainakin silloin, kun hiukset liimaantuvat siihen kiinni! Olen tähänkin asti luottanut suomalaiseen osaamiseen ja blogien arvioiden perusteella taidan jälleen suunnata Lumenen hyllylle, josta ajattelin tsekata Seerumimeikkivoiteen, Raspberry-huulikynät, sekä pari punaa ja aurinko-/hohtopuuterin. Näin kesällä tykkään meikata kevyesti ja korostaa luonnollista päivetystä, kun taas talvella tekee mieli peittää kasvot pumpulimaiseen, peittävään meikkiin - aivan kuten kropankin peittelee talvella paksujen kerrosten alle, kun taas kesällä nahkaa tulee esiteltyä senkin edestä! :'D

Mitäs teidän lauantaihin? Löytyykö kokemusta ylienergisistä labbiksista tai noista yllämainituista meikeistä? :)

Viime viikkojen oivalluksia ja pari sanaa (pari)suhteista

Aih, ihanaa vihdoin kesä on täällä! Koneen ääressä tulee vietettyä yhä vähemmän aikaa nyt kun aurinko VIHDOINKIN on älynnyt alkaa paistamaan täällä Suomessakin, eikä blogitaukoilu näe loppua. Noh, ehkäpä sitten syksymmällä on taas enemmän kiinnostusta istua illan hämärässä kirjoittelemassa. Haluan nyt mieluummin nauttia kesästä ja tästä hetkestä juuri tässä ja nyt, enkä koe morkkista - ennemminkin harmitusta - siitä, etten ehdi kirjoittelemaan kuulumisia.

Koska postauksia tulee nyt normaalia hitaammalla tahdilla, ajattelin tehdä n.s. yhteenvedon viime viikoista, mitä oivalluksia olen tehnyt (pitäisi muuten muuten hankkia pieni muistikirja, jonne nämä voisi aina kirjata ylös ja lueskella niitä sitten vanhainkodissa - kyllä hymyä riittäisi ;)) ja mitä yhteenmuutto on tuonut tullessaan.

Lähdetään oivalluksista liikkeelle: oivalluksia, älynväläyksia tai muita fiksuja ideoita saan useimmiten lenkillä ollessani ja ajattelen usein, että hitsi - tämän oivalluksen haluaisin jakaa jonkun kanssa. Useimmiten blogi tulee ekana mieleen; tiedä sitten lukeeko kukaan niitä, mutta jos joku niistä voisi hyötyä niin why not ;)

- kunnon lepopäivä kannattaa välillä; maattiin koko viime lauantaipäivä kotona, enkä poistunut muutoin kotoa kuin kauppaan pari kertaa, lenkittämään Ronjaa sekä illalla rauhalliselle kävelylle T:n kanssa. Perjantaina kävimme paikallisissa tansseissa pyörähtämässä ja nukkumaanmeno venyi, mikä tuntui koko kropassa kun koira eli arki-aikaa ja herätti jo 6-aikaan.. Sunnuntaina päätin sitten lähteä kaupassa käynnin jälkeen "lyhyelle lenkille", mutta päädyinkin vetäisemään hymyssä suin reilu 10km juoksulenkin helteestä huolimatta pururadalla viilettäen ja kotiin saapuessani olin kuin mikäkin Hangon keksi. T:kin totesi, että olin niin onnellisen näköinen, ettei minun enää kannattaisi sanoa, että käyn lyhyellä lenkillä jos pitkä lenkki tekee minut noin onnelliseksi! :D Koko maanantainkin olin yhtä hymyä ja uskon, että sunnuntain onnistunut lenkki oli pääsyy siihen :) Jaksoin jopa pirteänä ylös, vaikka Ronja herätti minut jo ennen kuutta! Eli mitä opimme tästä? Lepo ja lenkkeily - sopivissa määrin - kannattaa :)

- Muistatteko kun kerroin, että lääkärit kehoittivat minua nostamaan painoa ja että kerroin sen olevan (henkisesti) odotettua vaikeampaa? Olen yrittänyt välttää vaa-alla käymistä (koska se "lyö helposti yli" ja käyn vaakailemassa päivittäin..) ja lauantaiaamuna kun sitten kävin tarkistamassa painoni, petyin: jopa alempi kuin aiemmin. No, ihmekös tuo kun lihakseni ovat pienentyneet salilla käymisen jälkeen.. Koska rakastan kasviksia ja n.s. terveellistä ruokaa yli kaiken, enkä tahdokaan nostaa painoani syömällä roskaruokaa tms. jolla paino siis nousisi nopeasti, päätin, että lisään nyt ruokavaliooni terveellisiä runsasenergisiä juttuja. Ostin nyt viikonloppuna saksanpähkinöitä ja ripottelin niitä tuorepuuron joukkoon, kera aprikoosien ja mansikoiden ja voi oksat pois ja huomio kaikki - kokeilkaa tätä comboa! Voisin lusikoida aamutuorepuuroa loputtomiin, massu pysyy pitkään täytenä eikä nälkä yllätä ja koostumus on loistava: hiilareita ja kuituja luomu-kaurahiutaleista, protskua luonnonjugurtista, omegoita ja kuituja chia-siemenistä, antioksidantteja ja vitamiineja (sekä makeutta ;)) nektariineista ja mansikoista, sekä hyviä rasvoja, kuituja ja protskua saksanpähkinöistä.

- Miten saada lisättyä vauhtia juoksulenkeillä? Noh, lähdeppä pururadalle aurinkoisena päivänä ja kyttäile ojanpenkkoja - takuuvarma kirittäjä meitä käärmeitä kuollaksemme pelkääville ;)

- Kotimaisia mansikoita kannattaa ostaa ja syödä N-Y-T - ne on vaan niiiiin hyviä!

- salainen toiveeni olisi, että voisin panostaa blogiini enemmän ja erityisesti kuviin. Tällä hetkellä huomaan, ettei minun tee mieli kirjoittaa tänne, koska minulla ei ole kuvia lisättävänä. Osasyy kuvien vähyyteen on se, että järkkärini on niin valtavan kokoinen, ettei sitä jaksa roudailla mukanaan. Rahaa on nyt palanut ties mihin, joten olen toistaiseksi tyytynyt vain katselemaan ja haaveilemaan m.m. Olympus PEN:iä, mutta uskoisin että sen kaltainen pieni järkkärilaatuisia kuvia ottava kamera voisi olla järkevä hankinta. Minään fashionistana en itseäni pidä, mutta koska tykkään itse katsella toisten asukuvia (koska inspiroidun niistä) olisi kiva näytellä niitä omia - arkisiakin - asuja täällä, mutta myönnän, etten kertakaikkiaan KEHTAA laittaa niitä tänne näytille juuri siksi, etten kovin muotitietoinen ole. Mitä mieltä siellä puolen ruutua ollaan: "kelpaavatko" sinulle myös arkisemmat, n.s. tavallisen ihmisen asukuvat, joissa esiintyy perusvaatteita tyyliin H&M:stä ja Vilasta, vai katseletko mieluummin luksus-merkkeihin sonnustautuneita ihmisiä? Ulkonäköön tulee taas panostettuan aiempaa enemmän kun mieli on muutenkin virkeämpi ja siksikin sitä olisi kiva näytellä täällä, kun talvella ja keväällä tuli aika surullisenkin näköistä matskua esiteltyä..

Sitten pari sanaa (pari)suhteista: muutettiin siis nyt ihan virallisesti saman katon alle T:n kanssa ja se on - ihan odotetusti - nostattanut kaikenlaisia tunteita pintaan. Itselleni tämä on jo 3. avoliitossa elo, T:lle taas ensimmäinen ja asuttuamme molemmat pitkän aikaa yksinämme, vaatii uusi tilanne runsaasti totuttelua. Hassua sinänsä, koska olemme asuneet yhdessä näin epävirallisesti jo kuukauden päivät, mutta nyt kun sitä n.s. "varakotia" Porvoossa ei enää ole, tuntuu tilanne ihan erilaiselta - kuitenkin todella hyvältä. En tiedä millä sanoin kuvailisin, miten onnellinen tällä hetkellä olen, enkä aio yrittääkään vaan yritän nauttia tästä. Myönnän, etten viitsi hehkuttaa oloani jo sen takia, etteivät omat kokemukseni ja taustani ole ne parhaat mahdolliset; niin paljon olen viime vuoden aikana ottanut takkiin, etten viitsi hihkua muutoin kuin itsekseni silloin kun elämä tuntuu sujuvan. Toki yhdessä asuminen vaatii sumplimista, toisen ottamista huomioon ja omien tapojen mahdollista rukkaamista, mutta perusfiilis avoliitostamme on hyvä ja kämppään ja järjestelyihin tunnumme kaikki kolme - Ronja mukaan lukien - olevan tyytyväisiä :)

Olen jo pitkän aikaa sitten huomannut, että olen a) vanhentunut, b) kalkkeutunut c) tylsistynyt, mutta minä todella n-a-u-t-i-n kotoilusta, kotitöiden teosta ja oloilusta. Tiedä sitten johtuisiko siitä, että viiletin kaiket illat Porvoossa asuessani salilla tai lenkkipoluilla ja käännähdin ainoastaan kotona syömässä ja nukkumassa; en yksinkertaisesti osannut rauhoittua omaan seuraani. Nykyään käyn edelleen lenkillä päivittäin, mutta osaan myös rauhoittua jo edes pikkuhetkiksi TV:n ääreen illalla sängyssä maaten tai lehteä lukien. Seuraavaksi pitäisi löytää jokin romaani, joka imaisisi minut mennesään ja voisin syventyä siihen :) Luin mielenkiintoisen artikkelin uusimmasta Kauneus ja Terveys-lehdestä, jossa kerrottiin, miten älypuhelimet estävät nykyihmistä tuntemasta kaikkia tunteitaan - niitä ikäviäkin - ja "kestämään" yksinoloa ja miten ne vaikuttavat ihmisten seksielämään. Tunnistin itseni - tai noh, meidät - artikkelin luettuani liiankin hyvin: sen sijaan, että juttelisimme peiton alle sukellettuamme, nappaamme molemmat joka ilta iPhonet käteen ja räpläilemme niitä kunnes sammutamme vaot, annamme hyvänyön-pusut ja toivotamme hyvät yöt. Kerroin tekemästäni huomiosta T:lle ja hänkin naurahti, että hitto - totta, että vietämme illan viimeiset minuutit puhelimen kanssa toistemme sijaan. Ikään kuin valitisisimme mieluummin CSI-pelin tai Instagramin partnerin sijaan! Sanon vaan: modernit ihmiset.. :D Päätinkin itse siltä istumalta, että aion keskittää illan viimeiset minuutit kirjan lukemiseen tai T:n kanssa höpöttelyyn (mitä kyllä harrastamme iPhoneilun lomassakin..) kännykän sijaan. Instagramia ja Facebookia kun tulee rämplättyä pitkin päivää muutenkin, eikä tuo puhelimen tuottama sinivalo nyt tunnetustikaan ainakaan helpota unen tuloa.

all pics from google.fi

Ojojoj, efter att solen börjat lysa märker jag hur intesset för att sittä inne framför datorn bara sjunker och sjunker. Jag tänkte därför göra en kort sammanfattning av mina tankar under de senaste veckorna för att litet kompensera min frånvaro här ;)
Först några tips:
- en ordentlig vilodag nu och då lönar sig: jag vilade HELA lördagen och sprang en av mitt livs bästa dryga 10km på söndagen trots värmen och sken som en sol ännu hela måndagen
- trots läkarnas uppmaningar att öka i vikt har jag inte lyckats något vidare och vägrar äta skräpmat för att öka hastigt i vikt. Köpte därför valnötter på lördagen och äter nu några varje morgon i samband med min dunder-gröt bestående av yoghurt, luomu-havregryn, chia-frön, jordgubbar och aprikoser. Nej fy tvi vet ni så gott och hälsosamt det är - prova fast!
- ÄT finska jordgubbar NU; de är sjukt goda!
- läste en intressant artikel i nyaste Kauneus ja Terveys om hur smarttelefonerna försämrar folks sexliv, samt låter oss kringgå att känna ensamhet och andra trista känslor (istället för att känna dem, spelar vi på telefonen eller Facebookar..). Snacka om att bli röd om kinderna då jag kände igen situationen som beskrevs i artikeln: i stället för att kramas med vår partner, är mobiltelefonen den vi håller i handen om kvällarna i sängen innan vi lägger oss. No-no-no, slut med det och fram med kramar och böcker i stället! Har ni tips på bra romaner som jag riktigt skulle "sugas in i"? Förr läste jag en massa deckare, men försökte mig nyligen på en och konstaterade att mitt liv innehållit så mycket drama att jag föredrar lättare skräp
- jag drömmer i smyg om att kunna satsa mer på bloggen - i form av både text och bilder. Jag märker att mitt intresse för att skriva sjunker då jag inte har några bilder att publicera. En delorsak till detta är att min systemkamera är så grymt stor att jag sgsm aldrig bär den med mig och får således inga "ajoura" bilder tagna. I och med att jag nu åte börjat satsa mer på mitt utseende drömmer jag också om att publicera outfit of the day-bidler, men vet inte om det är till någon nytta eller om jag täcks, då jag inte är någon fashionista. Vad tycker ni: vill ni se bilder på helt vanliga outfits, typ H&M och Vila-kläder eller föredrar ni mer märkesinriktade bilder, typ Chanel och sånt?
Överlag går det bra i mitt liv, men jag vågar knappt "hehkuttaa" det eftersom mina erfarenheter av att skrika högt av lycka inte är så goda. Därför nöjer jag mig med att viska tyst med ett leende på läpparna att jag nu för första gången på långa tider är lycklig - påriktigt! :)

Kroppapohdintaa: mitä jos rakkaasta tuleekin pullukka?

Inspiroidun usein toisten blogipostauksista ja Sallin eilinen postaus teki kieltämättä minuun vaikutuksen ja herätti monen monta ajatusta sitä eilen sängyssä lukiessani. Aihe oli liki ekana mielessä myös tänään aamulla kellon pärähtäessä soimaan (jos ei ota huomioon Ronjaa, joka pomppasi etutassuineen sänkyyn kellon soidessa; on joku tainnut jo oppia, että mamma nousee kun kellon pirinä alkaa ja aamuisin se merkkaa myös aamupalaa ;))

Anyhow, takaisin Sallin postaukseen ja aiheeseen oman kropan hyväksyminen sellaisena kuin se on. Kerroin viime postauksessa, että jopa kaksi täysin eri erikoisalan lääkäriä on kehottanut minua vähentämään stressiä ja nostamaan painoa. Elopainoltani en ole alipainoinen, vaan normaalin alarajoissa. Tehtyäni todella kovaa työtälihasten kasvattamiseksi, sekä "yli"-painon laskemiseksi, tuntuu nyt vastakohtainen painon nostaminen todella vastenmieliseltä ja vaikealta. Vaan miksi? Miksi pelkään painolukemien nousua? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? Rakastetaanko minua vähemmän sen takia kenties? Muutunko kertaheitolla rumemmaksi jos paino nousee parin kilon verran? Näitä kysymyksiä olen eilisestä lähtien pyöritellyt mielessäni, mutten ole keksinyt vastausta yhteenkään. Toki pystyn jo suoralta kädeltä toteamaan, että "luuloni" ovat pääasiassa ainoastaan oman pääni sisäisiä keksintöjä ja jos esim. jokni ihminen välittäisi minusta vähemmän koska painaisin pari kiloa enemmän, en kaipaa tai tarvitse häneen seuraansakaan.

Hei päästäänkin aasinsiltaa pitkni aiheeseen, jota olen pohtinut jo aiemmin: onko ylipäätään OK välittää jostain vähemmän, koska tämän ulkonäkö tai paino nousee? Voiko esim. partnerille sanoa, että suhteen jatko saattaa olla vaakalaudalla, jos tämän paino jatkaa noususuuntaisena? Ihmisarvoa ei mielestäni missään nimessä pidä tai saa arvioida ja mitata ulkonäössä saatika sitten kiloissa, eikä näin ollen siis otista saa dumpata lihomisen vuoksi. Mutta mitä jos toisen ulkonäkö muuttuu niin, ettei se enää viehätä silmääsi? Itse ainakin koen, että ihminen ihastuu toisen ulkonäköön ja rakastuu sitten itse persoonaan, mutta jotta mielenkiinto toista kohtaan pysyisi vireillä, täytyy ulkonäön pysyä viehättävänä. Tätä ajatellen on mielestäni tietyllä tapaa OK todeta, että mielenkiinto lopahtaa; kuinka voit haluta ihmistä, jonka ulkomuoto ei herätä intressejäsi? Aivan.

Vaan pattitilanteeseen päästään jos mietitään asiaa hieman monimutkaisemmin ja realistisemmin: mitä jos toisen ulkonäkö muuttuu esim. tapaturman, raskauden tai sairauden vuoksi ja miten toiselle kerrotaan/ilmaistaan hienovaraisesti, että tämän ulkomuoto on muuttunut niin, että mielenkiinto uhkaa lopahtaa? Muistan miten viime kesänä TV:ssä pyöri Rakas, sinusta on tullut pullukka-ohjelma, jossa partneri ilmoitti siippansa PT:n piiskattavaksi ja syynä oli yksinkertaisesti se, että toinen oli lihonut vuosien varrella niin, ettei ulkonäkö enää kiinnostanut toista. Kauhistelin ohjelman ajatusmaailmaa (koska ihmisarvoa ei saa mitata kiloissa), mutta pohdiskelin samaan aikaan mitä tekisin, jos itse päätyisin samaan tilanteeseen. Mitä sinä tekisit?

T - poikaystäväni, työpaikkaromanssini, tuleva avopuolisoni, kallioni - hyväksyy minut juuri tälläisenä ja kokee "pelkoni" painonnostoa kohden lähinnä huvittavina. Tämä johtuu suurilta osin siitä, että hän osaa suhtautua kaikkeen, itseensä ja elämään rennolla otteella, eikä stressaa turhia. T ei koskaan mieti syömisiään (vaikka on kuulemma alkanut joskus vilkuilemaan sokeripitoituuksia!) ja syö fiilispohjalta, sekä nälän mukaan - ei niinkään minun laillani esim. sen mukaan, minkä tiedän olevan terveellisin vaihotehto tai suoranaisiin himoihin. Tiedän - tai ainakin uskon - ettei hänen mielenkiintonsa minua kohtaan vähenisi, vaikka painoni nousisi nyt sen suositellun parin kilon verran, vaan pikemminkin siksi, että teen asiasta aikamoisen numeron. Tuskin äijä edes huomaisi, vaikka paino vähän nousisikin - harvemmin sitä nyt sentään yhdessä vaa-alla käydään ;) (mitä nyt joskus verrataan jos se meidän alkuaikojen 20kg painoero edelleen säilyy ;)) Samalla kun pelkään ja jännitän painoni nostamista, pelkään myös tekeväni kärpäsestä härkäsen ja T:n mielenkiinnon pikemminkin lopahtavan ainaisen valitteluni takia; kuka nyt jaksaisi seurustella ihmisen kanssa, joka (liki) kaiken aikaa miettii, mitä seuraavaksi söisi, ottaisiko jugurttia jätskin sijaan koska jugurtissa on vähemmän kaloreita ja sokeria, vaikka jätskiä tekisikin mieli? Aivan - ei kukaan. Toivon oppivani asennoitumaan ruokaan ja syömiseen kuten T ja niinkuin alunperin on ollut tarkoituskin: ravintona, nautintoa ja polttoaineena - ei ahdistuksen lisääjänä ja aiheuttajana, ajatukset 247 täyttävänä mörkönä. Tiedän, että osa "paranemista" on jo lähtrnyt käyntiin kun ihminen uskaltaa ja osaa myöntää, että asennoituu ruokaan ja syömiseen näinkin pöllösti, mutta kuinka tästä sitten edetään onkin hankalampi juttu. Moni on maininnut (täällä bloginkin puolella) terapian, josta voisi löytyä apu. Olisin kuitenkin halukas vielä kokeilemaan itse ominpäin ajatusmaailmani muokkaamista ja kysyn siksi, onko kellään mitään hyvää kikkaa, ässää hihassa tai neuvoa - otan ne kaikki avoimin mielin vastaan oli kyseessä sitten peilin hajottaminen, kirjan lukeminen tai CD-levyllinen valaan laulua - jonka avulla saisin ajatusmaailmaa muutettua - pieninkin askelin kohti normaalia, rentoa elämää ja asennetta?

Efter att ha läst Sallis blogginlägg från igår angående kroppsvikt och människovärde har mina tankar snurrat kring ämnet sedan igår kväll, antagligen i drömmarna och direkt imorse när jag steg upp (frånsett från stunden då klockan började ringa och Ronja hoppade med framtassarna i sängen). Ämnet är verkligen aktuellt för mig som fått höra av två läkare att jag borde öka vikten en aning trots att jag inte är underviktig. 
Jag har i långa tiden redan funderat på VARFÖR jag egentligen är rädd för att öka i vikt de några rekommenderade kilona: kommer mitt människovärde att minska? Kommer folk att älska mig mindre bara för att jag väger 56kg i stället för 52kg? Ja, ifall fallet är så, väljer jag hellre att leva mitt liv UTAN sådana typer. Punkt.
Men vad om vi kollar läget ur en annan synvinkel på ett mer ytligt plan: vad skall man göra ifall den andras utseende inte lockar lika mer, då den gått upp några kilo? Är det okej att konstatera som paren gjorde i programmet Rakas sinusta on tullut pullukka: "antigen bantar du eller så försvinner jag"? Näe, det tycker jag inte heller. Men vad skall man göra ifall den andras personlighet fortfarande lockar, men utseendet gör det inte? Å förändras situationen ifall utseendet ändras p.g.a. graviditet, sjukdom eller olycka? Trots att utseendet ändras, är ju personligheten den samma och det är ju DEN som man älskar. Men kan man älska någon/något som inte lockar en? Hmm, svåra grejer.
Nu kan vi ta åsnebryggan över tillbaks till problematiken kring gå upp i vikt och mat: hur skall jag (på egen hand) lyckas inse, övertyga och övertala mig själv att ett par kilos viktökning inte kommer att ta livet av mig, utan kommer troligen att göra gott? Jga avundas T - min pojkvän, blivande sambo, pålitliga partner och stödjepunkt - som har en så avslappnad attityd till mat och att äta: han äter vad han vill när han vill utan att fundera och analysera varje munsbit som jag gör. Jag mnisstänker att hans intresse snarare kommer i något skede att falla på mitt onödiga stressande över mat och att äta än på att jag ökar i vikt .Har DU något bra tips, erfarenhet, bok eller CD med valsång som kunde hjälpa mig att stressa mindre?

all pics grom google

"When life gives you lemons .. hey just be glad it isn't herpes."

Jukranpujut pojut ja kaverit, huomenna on jo vappuaatto ja näillä näkymin viimeinen viikko, joka on vajaa eikä pitkiin aikoihin ole tiedossa arkipyhiä. Nauttikaamme siis nyt tästä viimeisestä täysin rinnoin!

Rinnoista puheen ollen olen nyt käynyt kaksi kertaa tällä viikolla treenaamassa Janin kanssa Fustraa ja voi moriens: lapoja särki kuin viimeistä päivää ja molemmat pitkät selkälihakset kuumottivat minua koko päivän, enkä millään olisi halunnut lähteä tänään harjoittelemaan - varsinkaan kun olin tässä kunnossa eilisen "käydään nyt vain lyhyesti läpi liikkeet, joita teet kotona 3-4 kertaa viikossa". Huoh ja hapotus.

Näin jälkikäteen voin todeta olevani TODELLA tyytyväinen, että lähdin: kyllähän se treeni sujuikin! Aloitettiin taas crossarilla ja tehtiin voimaliikkeitä, joista eritoten kepin kanssa käännökset (keppi olkapäiden kohdalla, käännetään katse ja pää edessä kroppaa puolelta toiselle) tuottavat minulle aikamoista tuskaa: silmien edessä mustenee ja heikottaa vaikkei liike ole edes laaja. Luotan kuitenkin Janiin tässä täysillä ja kerron toki, että nyt mustenee, mutta teen käsk.. ohjeiden mukaisesti suoritukset loppuun asti.

Katsottiin tänään - sillä ehdolla, että teen vatsaliikkeet kotona - juoksutekniikkaani ja hahaa, mitkä mojovat naurut sain itsekin sivupeilistä itseäni tiiraillessa: olkapäät nätissä etukumarassa ja jalat kuin sammakolla ovat oiva vertauskuva ;) En siis yksinkertaisesti suorista jalkojani KERTAAKAAN koko askelluksen aikana, eikä se edes olisi mahdollista koska yläkroppani painaa etukumarassa kuin maata nuuskiva koira. Jostain se on lähdettävä liikkeelle ja minun lähtökohtani on näköjään aika eläimellinen :'D

Huh, sori huono huumori Viime aikoina olen kasvattanut mitä huonoimpia läppiä, koska vastoinkäymisiä tuntuu olleen niin paljon, että tilanne vaatii huumoria, jotta näistä selvitään.

Aloitetaanko vaikka laskuista? Niitä minulle on kertynyt erinäisistä syistä tällä hetkellä niin paljon, etten edes kehtaa kuiskata loppusummaa ääneen. On koiraa, koiravakuutusta (suosituksia tästä kellään?), silmälaseja, vuokraa, fysioterapiaa.. Päivittäisten ruokakulujen lisäksi siis. Tekisi mieli paiskata kaikki laskut jorpakkoon, koska hoidettuani kaikki nämä tiedän, ettei suurempia reissuja tai menoja tule kesän aikana olemaan. Olen toisaalta yrittänyt edes hetkittäin nähdä tilanteen yli ja tulevaisuuteen: suurin osa laskuista ovat sellaisia, jotka eivät tule toistumaan. Koiran hankintahinta on melkoinen summa, jonka maksan vain kerran. Päätin hankkia myös vakuutuksen, jotta mahdolliset eläinlääkärikulut saadaan pidettyä edes suht. hallinnassa, eikä hervottomia ylläribonuksia - pakollisten rokotusten ja ruokakulujen lisäksi - tulisi nyt ihan lähiaikoina. Kelan takaisin vaatima opintolisä on myös kertaluontoinen maksu, jota en koskaan enää joudu maksamaan (ellen nyt hairahdu opiskelemaan jälleen..) mutta joka tuntuu hemmetin isolta menoerältä - eritoten saatuani laskun Fustrasta - huh! Fysioterapiasta taas en tingi missään nimessä, koska pidän sitä investointina tulevaisuuteeni: pistetään kroppa nyt kerralla kuntoon ja ylläpidän Janin oppeja sitten parhaani mukaan kunhan saadaan hyvä perustaso ja lähtökohta nyt rakennettua. Toki Fustrassa voi "joutua käymään" joskus muistuttelemassa itseään hyvästä ryhdistä, mutta olen sitä mieltä, että maksan mieluummin vaikka pari sataa kerran vuodessa siitä, että joku ohjaa minua henkilökohtaisesti parin viikon/kuukauden ajan säännöllisesti ja mahdollistaa sen, että voin liikkua itsekseni vuoden ympäri, kuin että maksan 60€ kuukaudessa salille, jossa kukaan ei valvo treenaamistani ja vedän itseni pahimmassa tapauksessa niin jumiin, etten enää pääse liikkumaan (eli tämänhetkiseen tilanteeseeni). No thanks.

Kevät on jännää aikaa: samalla kun valo ja lämpö tuntuvat hyviltä ja niistä pitäisi nauttia, tuntuvat ihmiset stressaantuvan aivan mielettömästi: on vuosikokouksia, terassin rakentamista, ikkunoiden pesua, kesäkunnon saavuttamista, väsymystä, allergiaoireita, auton katsastuksia.. you name it! Koitetaan kaikki nähdä jotain hyvää jokaisessa päivässä ja nauttia keväästä - kyllä niitä rästihommia kerkiää tehdä sitten kesälläkin! :)

Milläs tapaa sinä ylläpidät jaksamista (tai huonoa huumoria) kun elämä tuntuu syöttävän sinulle sitruunoita? :)

Conssit ehdin onneksi ostaa, ennen laskurykelmän ilmaantumista. Olisivat muuten saattaneet jäädä ostamatta :D

Tjenatjabbahalåå och wohoo - endast en dag jobb återstår denna vecka (tjohoo för den som skall till fysiatern på fredag..)!
Jag har nu haft två träffar med mina Fustra-tränare/fysioterapeut Jani denna vecka och jag säger det bara: huh, pust och suck - såhär tungt har det inte varit att träna på åratal! Gissa bara hur nedvärderande det känns att stå och dallra som ett asplöv med 2kg hantlar i händerna, då man hittills bosatt upp sitt ego med åtminstone 6kg då man gör vipunosto? Med rätt teknik i behåll behövs inga stora vikter; effekten är enorm ändå!
Idag kollade vi igenom min springteknik som avslutning på träffen och ghahaa, en sån stil: jag ser ut som en kombination av en hund som nosar i marken (framåtlutad med axlarna nere) och groda (med böjda ben). Utgångspunkten är inte fager, men Jani påstod att det nog skall fixa sig, bara jag får höften mer rörlig och "lonkankoukistajat" uppmjukade.
Har ni för resten märkt hur folk verkar bli stressade när våren kommer? Plötsligt är det dags för årsmöten, besiktning av bilen, remonter, terassbyggen, räkningar.. Jag har på sistone fått odla allt sämre humor för att klara av att se ens NÅGOT positivt och lyckas skratta varje dag, då jag dag efter dag får den ena räkningen efter den andra stoppad i postlådan: FPA kräver tillbaks studiestöd, hundförsäkringen är dyrare än tänkt, hunden själv, glasögon, hyra.. Gooooood! När skall räkningarna ta slut!? Å andra sidan har jag nu bara försökt tänka att största delen av räkningarna är enastående och återkommer ALDRIG mer. Fattar bara inte varför de alla skall komma just nu.. Efter att ha betalat alla kan jag bara konstatera bye-bye resor och roivande i sommar och hello hemmalivet. Näe, jag tänker inte bli trist och sitta hemma, men visst kommer jag att få fundera och överväga över ALLA större investeringar. 

Hur håller ni humöret uppe, då allt börjar tryta?

From Hero to Zero: nyt opetellaan seisomaan

Pian alkavat pääsiäispyhät lähennellä loppuaan ja arki ja aherrus koittaa. On aika kertoa ja katsastaa, mikä selän ja niskan, sekä päänupin tila on lääkärillä käynnin, viikon sairasloman sekä fysioterapeutilla käynnin jälkeen on: kohtalainen.

Viime viikko tosiaan alkoi koko niskan, selän ja rinnan paikallispuudutuksella, lihasfaskioiden mukiloinnilla, sekä hiljaisella käyskentelyllä. Pää oli ajoittain kuin humiseva harju ja viihdyin paljon rauhallisesti ja hiljaa hiippaillen, venyytellen, sekä nukkuen. Kyllä: minä, joka normaalisti käyn kuin Duracell-pupu suostuin vihdoin antautumaan väsymykselle ja ummistin silmäni ja pistin pään tyynyyn surutta aina kun siltä tuntui. Vastapainoksi koitin heilutella käsiä, aktivoida ja mobilisoida niska-hartiaseutua, sekä juoda riittävästi vettä ja syödä mahdollisimman puhtaasti, sekä olla stressaamatta. Päivä päivältä kipu alkoi helpottaa ja liike tuntua paremmalta, mutta vastapainoksi kärsin vähän väliä yht-äkkisistä pahoinvointikohtauksista, jotka saivat koko maailman pyörimään ja silmissä mustenemaan. Örgh. Kuin krapulaa ilman viinaa.

Kiirastorstaina pääsin fysioterapeutin vastaanotolle ja sain tuomioni: ryhtisi on järkyttävä. Seisoessani peilin edessä, näin sen itsekin, mutta sain samalla selityksen vioilleni: etureidet ovat niin jumissa, etten saa jalkoja suoristettua, mikä johtaa siiten, että selkä on jännittynyt kokoajan. Tämä taas johtaa siihen, että yläkroppani on kumarassa ja olkapäät edessä, joka osittain johtuu myös siitä, että rintalihakseni ovat niin jumissa, että saa hartioita vedettyä taakse. Lapojen välissä ei ole minkäänlaisia lihaksia, jotka tukisivat selkää ja mahdollistaisi hartioiden oikeaa asentoa. Mitä vielä? Jotakin varmasti unohtui, mutta tuossa nyt ne tärkeimmät. "Älä nyt masennu, vaikka mä sanon että kaikki sussa on huonoa. Ei sulla sentään oo länkisääriä", äijä totesi lohduttaakseen alaspäin vetäytyneitä suupieliäni. "Noh, ei mun kropassani kovin paljon hyvää tällä hetkellä ole - kyllä mä sen tiedän" tokaisin takaisin ja huokaisin samaan hengenvetoon, etten tahtoisi olla näin huonossa kunnossa jo näin nuorena - 24-vuotiaana!

Fyssarini on erikoistunut Fustraan (lyhyesti ja ytimekkäästi: n.s. keppijumppaa oman kehon painoa vastuksena käyttäen, perustuu syvien lihaksien kehittämiseen ja oikeaan tekniikkaan) ja teetti minulla tilannettani kartoittaakseen paria lämmittelyliikettä. Pah, sanon minä. Hikikarpalot puskivat otsaltani, kyyneleet valuivat, puuskutin kuin ryhävalas rannalla ja tunsin, miten pyörtyminen kävi lähellä monta kertaa. Tsemppasin silti urheasti ja luotin treenaajaani; jos Suomen huippu-urheilijat treenaavat hänen opastuksellaan ja luottavat häneen, uskallan minäkin. Pakkohan se on! N tunnin "kevyen pikkujumpan" jälkeen fyssari totesi, että minusta kyllä saataisiin ihminen, mutta että se veisi aikaa ja vaatisi minulta kovaa työntekoa. Treenihetken jälkeen olin aivan naatti ja illalla selkää kiristi, mutta kuvittelin, että se olisi jo jonkinsortin edistyksen merkki. Kun minkäänlaisia lihaksia ei selässäni tällä hetkellä ole, on pienestä lähdettävä liikkeelle.

Pääsiäispyhät ovatkin kuluneet enemmän ja vähemmän vaihtelevissa fiiliksissä: olen ollut onneni kukkuloilla, koska selkää ja niskaa ei enää kiristä, mutta rypenyt myös pohjamudissa harmitellen "epätodellista oloani", jota ei kukaan ulkopuolinen huomaa: yhtäkkiä voi iskeä kauhea väsymys, toisaalta näkö voi hetkeksi sumentua tai kuulo muuttua ja huimauskin voi iskeä. Tuosta noin vaan - ennalta varoittamatta. Kroppaani on tutkittu niin monin eri tavoin, eikä mitään muuta vikaa kuin niska-hartia-seudun lihasjännitystä, eli tension neck:iä, ole todettu, että usko ajoittain jo alkaa hiipumaan ihan toden totta. Läheiset yrittävät nyt kovasti tsempata minua ja yritän itsekin uskoa ja toivoa, että oireiluni on monien pikkuasioiden summa ja että nämä kaikki johtuvat lihasepätasapainosta (jonka luettelin tuossa yllä).

Eniten koko tässä hommassa minua harmittaa se, että olen itse omalla treenaamisellani pahentanut oloani: olen viikko viikolta lisännyt kuuliaisesti painoja salilla ja pyrkinyt yhä parempiin tuloksiin, voimistaen jo ennestään jumiutuneita etureisiäni ja heikenteän jo ennestään heikkoa selkää ja keskivartaloani. Oloni on - aidon oikeasti valittamatta - ollut järkyttävän heikko ja olen tuntenut itseni pikkulinnuksi, joka on tipahtanut pesästään ja olen ehtinyt miettiä moneen kertaan - niin unissani kuin valveilla ollessanikin, miten ja miksi tähän on tultu ja päädytty ja kuinka hemmetissä tästä olotilasta päästään eroon. Vika, syy ja aiheuttaja olen minä itse, liian vähäinen ja epäriittävä ravitsemukseni yhdistettynä liian yksipuoliseen ja väärään, sekä liian rasittavaan treeniin, liian vähäiseen kehonhuoltoon ja lepoon. Lähtökohtaisesti olen jo todennäköisesti ollut huono ryhdiltäni ja lisättyäni rankempaa treeniä (lisäämättä tehoa ravintopuolelta) päädyin viimein umpikujaan viime viikolla. Olen miettinyt paljon, mikä ihme on saanut minut tekemään näin ja mihin käytökselläni pyrin ja olen (kai) nyt pikkuhiljaa alkanut tajuamaan mikä: vääristynyt kehonkuva. Tai ei niinkään vääristynyt, mutta se, mihin pyrin - tavoitteeni - on ollut kovin epäselvä (tai vääristynyt, miten vaan). Haluaisin olla timmi ja lihaksikas, englanniksi toned, mutten muskelihirmu ja fitnessmalli. Nounou. Haluaisin olla kehonrakenteeltani sopusuhtainen ja terveen näköinen - en kalpea ja pajunvitsamainen kuten nyt. Haluaisin jaksaa juosta metsissä ja poluilla, nostaa vähän punttia ja punnertaa, hymyilllä ja nauraa.
Viime aikoina olen ollut - pyrkimyksistäni huolimatta - liki päinvastainen: kalpea, väsynyt, helposti ärtyvä, rimpula ja aavemainen näky - en se terveen, iloisen ja eläväisen näköinen, oma itseni.
Vika tikki oli kun kävimme T:n kanssa isovanhempieni luona kahvilla ja mummi näytti T:lle valokuvaa minusta lapsena: istun kolmipyöräisen selässä leveä virne naamalla, pilke silmäkulmassa, paljain varpain ja kello väärässä kädessä - takuuvarmasti jekut mielessä. Mummi totesi T:lle, että "tuollainen se Jossu aina oli - meidän pieni pikku Myy". Tahdon sen tytön - sen fiiliksen ja olon takaisin!

Suunnitelmat ja jatkot fysioterapian suhteen selviävät huomenna kun fyssari soittaa. Ensi viikolla olen menossa vielä fysiatrille - fysioterapiaan erikoistuneelle lääkärille - vastaanottokäynnille selvittämään, joska hän löytää kropastani jotain oireitani selittävää.
Pääsiäismunista, kahvista, kavereista, raittiista ilmasta ja rakkaasti huolimatta fiilis on tällä hetkellä aivan pohjalla, koska tilanne tuntuu niin toivottomalta, enkä voi muuta kuin odottaa. Odottaa, että fysioterapia tehoaisi. Odottaa, että fysiatri löytäisi oireideni aiheuttajaa. Odottaa, että saisin entisen elämäni takaisin, jotta minun ei tarvitsisi miettiä jokaista seuraavaa liikettäni, ummistaa silmiäni kaupan kassalla vuoroani odotellessa koska huimauskohtauksen iskiessä, katsella "lenteleviä lautasia" näkökentässäni tai miettiä, onko edessäni yksi vai kaksi haarukkaa.

Vuonna 2012 hetki maaliintulon jälkeen: kerran pikku-Myy aina pikku-Myy. Toivon mukaan.

Påskhelgen börjar lida mot sitt slut och det är dags att berätta vad fysioterapeuten på torsdagen riktigt konstaterade: att min hållning är usel. URUSEL. Bl.a. är mina främre lår så spända att jag inte kan räta ut dem fullständigt, vilket leder till att jag vrider ryggen. Mitt bröst är så spänt att jag drar axlarna framåt, jag saknar totalt muskler mellan skulderbladen och står hela tiden med magen putandes utåt, axlarna framåt och rumpan upp som en riktig "hyppyripylly". Awesome. Fysioterapeuten testade några uppvärmande rörekser med mig och konstaterade ungefär efter en timme, då jag tänkt tappa medvetandet, svettats och gråtit genom att enbart använt en käpp, samt min egen kropp som motstånd, att vi nog skall fixa min tension neck, men att det kommer att dröja ett tag. Jag skall nu börja med s.k. Fustra-träning, vilken i all korthet baserar sig på att stärka de djupa musklerna, samt fixa till obalans i muskulaturen.
Påskhelgen har alltså förlöpt i varierande fiilis: från höjder, då jag saknat värk eller spändhet i nacke och rygg, samt känt mig så gott som normal, till bottendjup, då jag lidit av yrsel, syn- och hörselfel. Ärligt talat vet jag inte om min situation för tillfället känns tyngre för mig eller för mina nära, som försöker stötta mig och övertala mig om att ha tålamod och vänta och se, om fysioterapin skulle få mig att återfå mitt gamla, pigga och hurtiga jag tillbaks. På sistone har jag p.g.a. yrsel, syn- och hörselrubbningat (som inträffar helt oväntat och var som helst) märkt hur jag blivit allt mer tillbakadragen, ledsen, svag och blek. Mummi visade ett foto på mig, då jag är tja, kanske 4 år gammal, där jag sitter med ett finurligt leende på läpparna, barfota och med klockan på fel arm och ser nöjd ut. Från att ha drömt om en riktig fitnessbody och piskat mig själv till det yttersta och orsakat ett såhär uselt mående, drömmer jag nu bara om en frisk, vital och sund kropp - som jag någongång haft, men som jag förlorat och nu får betala ett dyrt pris för.

Epiduraalilla päähän - vapise Tension Neck!

Jos joku kysyisi "mitä kuuluu?", vastaisin - mikäli tilanne sen sallisi - "paskaako tässä. Paskemmin ei ainakaan voisi enää mennä". Selkä, niska ja hartiat vetivät totaalisti kiinni Tukholman reissun jälkeen, eikä muuta ulospääsyä kuin radikaaleista radikaalein ollut enää vaihtoehtona: puuduttaminen.

Maanantaiaamuna koin elämäni kivuliaimman käsittelyn lääkärin puuduttaessa KOKO selkäni, niskani ja hartiani, jotta voisi sitten runnoa lihasjumejani faskiakäsittelyllä, sekä sähköavusteisella akupunktiolla. Ärräpäät lensivät, hiki, kuola ja veri valui ja olo oli kaikkea muuta kuin hehkeä ja mukava. En tiennytkään, että suorat selkälihakset voivat olla niin jumissa, että kun niitä puudutuksen jälkeenkin käsittelee, jalka singahtaa suorana ilmaan silkasta kivusta. Pojoiiinnngg vaan.

Kahden tunnin piinan käsittelyn jälkeen hortoilin kännisen tavoin kotiin ja kiitin onneani, että löysin kotiin, koska pääni oli kuin humiseva harju, enkä totta puhuen muista kotimatkasta yhtään mitään. Tai no sen, että suuhuni laittamani Mynthon ei maistunut miltään, koska en muistanut miten pastillia kuului imeskellä. Vatsataudin takia saikkuilemaan jäänyt kumppanini T nauroi makeasti kun rojahdin ryhävalaan lailla sängylle ja sössötin kuolan valuessa poskia pitkin.
Iltapäivemmällä puudutuksen hieman laannuttua kävin hijaisella kävelyllä ja yritin lääkärin ohjeistuksen mukaan mobilisoida niska-hartia-seutua heiluttelemalla käsiä, "meloen" ja niskaa hiljakseen venytellen. Puudutuksen ikävänä sivuoireena kärsin järkyttävästä pahoinvoinnista ja kuvotuksesta, joka ei lainkaan parantanut oloani samalla kun niska tuntui kirstyvän entisestään illan aikana. Käsittelyn ideana oli se, että saadaan pieni tulehdus aikaan kipu-triggereissäni, ja tämän myötä kipukohtien (jotka siis ymmärtääkseni myös ovat pieniä tulehduskohtia?) nesteet liikkeelle. Lääkärikään ei voinut luvata, että tästä olisi apua muuta kuin mahdollisesti hetkellisesti, eikä nyt voi mutta kuin kevyesti mobilisoida ja odottaa. Jatkossa (eli ensi viikolla) menen jo fysioterapeutille, joka varmaan nauraa katketakseen nähdessään heikon ylävartalon lihaksistoni, joka on suurin syypää näihin juntturoihini.

Olen tuttavapiirissäni tunnettu siitä, että liikun ja urheilen paljon. Siksi minua suorastaan hävettää myöntää, että olen niin älyttömän heikossa kunnossa lihaspuolella; ne kun vaan tuntuvat loistavan poissaolollaan! No, miksei kova ja pitkäaikainen lihaskuntotreenini ole kasvattanut minulle hervottomia lihaksia ja muskelimimmin kroppaa? Koska olen a) syönyt väärin b) treenannut väärin c) kropaltani sen tyyppinen, ettei lihasmassa kovin herkästi kasva.

Itku meinaa edelleen tirahtaa poskelle jos silkasta ajatuksesta, että tekemäni "kova työ" on mennyt täysin harakoille: kropastani puuttuu täysin rankaa tukevat, iki-tärkeät lihakset, jotka mahdollistavat hyvän ryhdin ja no, ylipäätään normaalin elämisen viime aikaisen tension neck (eli niska-hartia-seudun jumi)-syndroomaan aiheuttaman huimauksen ja pahoinvoinnin sijaan.

Päähäni ei uppoa, miten sitten viime kesänä pystyin treenaamaan sillä järkyllä intensiteetillä ja määrällä, ja silti niin kevyellä ruoalla? Koko kesän aikana elin aikalailla mansikoilla, salaatilla ja kahvilla. Olen pallotellut mielessäni, josko tämä oireiluni - tai siis lihasmassan kasvattamisen vaikeus ja ylipäätään väsymys, josta olen kärsinyt myös - voi olla seuraus viime kesän sekoilusta? Voisiko kroppa tosiaan sinnitellä näin pitkään n.s. vajaalla liekillä ja vasta nyt - liki vuoden kuluttua - oireilla? Toki syömiseni on edelleen kasvispainotteista, mutta huomattavasti ravitsevampaa ja energiapitoisempaa kuin tuolloin.

Kävin tänään taas aamupäivällä hetken kävelemässä pahoinvoinnista ja jumeista huolimatta ja heiluin heinäseipään tavoin jälleen. Hetkittäin jumit tuntuivat jopa helpottavan, mutta palasivat pian taas.

Kotona rojahdin eilisen tapaan sängylle ja olin rajamailla, ettenkö alkaisi taas porata: miksi hemmetissä minun pitää kärsiä tästä idioottimaisesta vammasta: tension neckistä, huimauksesta, epätodelliseta olosta kuvotuksesta, epävarmuudesta? MIKSI?

Jatkojen ja tulevaisuuden suhteen kaikki on vielä kovin epävarmaa, mutta koitan elää päivä kerrallaan ja toiveikkaana: ehkä oireiluni pian helpottaisi, kunhan saadaan nämä jumit helpottamaan ja voin alkaa kuntouttamaan itseäni osaavan fysioterapeutin avulla. Selvää on ainakin se, että nyt on aika todella panostaa kunnolliseen ruokaan ja syömiseen, elämän rauhoittamiseen sekä elintärkeiden keskivartalon ja selän lihaksiin.

Pientä vuodatusta, kyllä, mutta teki mieli kertoa, mitä ihan aidon oikeasti kuuluu. Vammani ei näy ulospäin, eikä sitä voisi kuvitella moiselleni urheilulliselle nuorelle, eikä sitä voi ymmärtääkään, ellei sitä koe itse. En toivo tätä teille kellekään, vaan neuvon sen sijaan pitämään huolta itsestänne, ruoastanne, kropastanne ja päänupistanne, jotta ette päädy tähän. Jos (toiveikkaana on pakko todeta KUN) pääsen tästä eroon, lupaan pistää asiat elämässäni todelliseen arvojärjestykseen. Liika yksipuolinen treeni ja stressaaminen, liian vähäinen ruokailu ja dieettailu sekä lepo eivät ole tämän väärtejä. Hell no.

Skulle nån fråga hur det är med mig, skulle jag ärligt berätta, att det knappast någonsin gått sämre. Sad, but true: kroppen tycks ha sagt upp sitt kontrakt fullständigt och vägrade ge med sig och vann 1-0 då jag på måndagsmorgonen lade mig på britsen hos läkaren och pinades behandlades med bedövningsmedel, ström och faskiamanipulation i 2. Blod, svett, tårar och spott rann ur mig som ur en fånge på Guantanamo och av hemresan minns jag inget, då bedövningssprutorna verkade bedöva även huvudet på mig.
Tanken med denna radikala och smärtsamma behandling var att få igång en liten inflammation i mina värsta muskeltriggers (smärtknutar) för att få någon vätska att cirkulera i/ur dem. Läkaren kunde inte garantera att dethär skulle hjälpa, utan att det nu återstår att vänta och se. I fortsättningen skall jag i alla fall gå hos fysioterapeuten och försöka få någon form av balans i min ack-så-skrangliga kropp.
Det är vetni riktigt ledsamt i hur otroligt dåligt skick min kropp är: musklerna bara lyser med sin frånvaro! Jag har nu - i sällskap av illamående (som biverkning av bedövningsmedlet) och ont i nacken - legat och funderat över hur i helvete jag hamnat i denna situation, då jag i dagens läge både äter, sover och tränar på ett betydligt smartare sätt än förra sommaren, då jag levde på jordgubbar och sallad, tränade som ett fan och sov knappt alls och stressade på som ett metrotåg i Tokyo. Kan dethär vara liksom en ytterst sen reaktion från förra sommaren kanske eller något, som fått sin början redan då, men nu först brutit ut? Hmm.
Jag försöker vara hoppfull, trots att situationen ärligt talat känns helt hopplös, då jag lider av yrsel, kan knappt gå ut utan att känna mig småfull, mår illa och har en nacke styvare än någon annan - och är en sportig ung, grundfrisk tjej! Det syns inte utåt att jag mår som jag gör, vilket gör att folk inte förstår mig heller. Och det är okej: ingen kan förstå hur dethär känns om den inte upplevt det själv och jag är inte bitter, men önskar att ingen i världen skall behöva lida av dethär - inte ens min värsta fiende! Däremot försöker jag hoppas och tro att det ännu skall bli bra och att jag skall återfå mitt normala jag. Får jag det - om så än med hjälp av andra - lovar jag att börja prioritera saker och ting i mitt liv på nytt. Att satsa på det och dem man älskar, samt ge katten i det mindre roliga i livet - det är exakt vad jag tänker göra!

Dough

Perkelettää. Niinku ihan pikkaisen. Sori, tänään oli raskas päivä töissä, juoksu ei kulkenut, paleltaa ja ärsyttää. Perkele.

Rankan työpäivän jälkeen kiskaisin vakkarivälipalan ja lähdin melkein heti lenkille raittiiseen ilmaan. Treeniohjelmassa toki lukee keskiviikon kohdalla SALI, mutta tunkkainen sisäilma ei yksinkertaisesti kiinnostanut minua hevonkukkuakaan, joten lähdin sinnikkäästi ulos välittämättä tonninpainoisista jaloista.

 Ei ois kannattanut.

Rahkajugu-combo ja jättikokoinen omena hölskyivät mahassa ja tunsin itseni antiloopin niellyksi boakäärmeeksi.
Jalat eivät yksinkertaisesti kantaneet sunnuntaisen 10 km ja maanantaisen jalkarääkin jälkeen ja hidastin - vastoin periaatteitani - juoksun kävelyksi 20 min jälkeen ja tyydyin kävelemään n 40 min. Nautin raikkaasta säästä ja yritin sivuuttaa vähemmyyskompleksin, joka minua vaivasi, koska luovutin ja lopetin juoksemisen. I´m weak.

Kotona heittäydyin sängylle selailemaan ruotsalaista treenilehteä ja päätin sen innoittamana tehdä vähän coreliikkeitä matolla.

Ei ois kannattanut.

Maaliskuun Fit-lehden vatsalihastreeni vaikutti iisiltä, mutta voi morjens mikä alemmuuskompleksi iski kun vilkuilin itseäni peilistä ja näin säälittävän taikinaisen nuoren naisen keskivartalon, joka täristen yritti räpiköidä mukamas vatsalihasliikkeitä. "Tee liikettä 15 x3 kummalleki puolelle". Kattia kanssa. Jos olisin onnistunut tekemään edes 3 puhdasta toistoa, olisin jo onnitellut itseäni.

Mitä opimme tästä PMS-päivästä? 

Hanki vähemmän stressaava työ.

Syö vähemmän.

Älä usko itsestäsi liikoja.

Varsinainen angstipäivä näemmäs. 

Mites keskiviikko on siellä puolen ruutua sujunut? Positiivisemmin?

Förbannad. Slut, ledsen och förbannad. Efter en tung arbetsdag, misslyckad joggingtur och ännu mer misslyckad coreträning är jag slagen. Tror jag skall dra något gammalt över mig.

Efter en sjukt jobbig arbetsdag åt jag en (onödigt, men gott och traditionellt) mellanmål och drog ut på länk trots att det står GYM på schemat; jag bara BEHÖVDE frisk luft helt enkelt.

Efter 20 minuters febrila kämpande gav jag upp och saktade in till gång: benen vägde ett ton, melliset tyngde i magen och joggandet löpte helt enkelt inte ALLS. Jag försökte njuta av den friska luften i stället och åsidosätta faktumet att jag var SVAG och gav upp. Suck.

Hemma bläddrade jag en svensk träningstidning och beslöt mig för att göra lite coreträning. Miss nummer 2. Medan jag låg och sprattlade som en strandad val tittade jag av misstag i spegeln och kände mig - om möjligt - ännu sämre: en degig ung tjej som saknar magmuskulatur helt och hållet och har helt tydligt helt för höga tankar om mig själv och mitt skick.

Life gets so much easier when you stop taking things personally

Whihii, vihdoin alkaa tuntua keväiseltä kun aurinko paistaa, nokka vuotaa, sormet palelevat, mutta silti pidetään hymyssä suin arskoja nenällä ja puetaan viisinkertainen kerros paitoja päälle, jotta voidaan käyttää nahkatakkia. Se joka edes kehtaa YRITTÄÄ nyt puhua jostain takatalvesta - sinut mörökölli vieköön! 

Mulla on viime päivinä mennyt hyvin - jos nyt poissuljetaan se, että heräsin tänään jo aamu-kolmelta a) koko pään halkovaan, viiltävään kipuun (olin satavarma, että aamulla otsaani koristaisi Harry Pottermainen Z-arpi. Poikaparka - voin samaistua häneen kipuunsa lähes täysin), b) järkyttävään nälkään. Kipua hoidin parastamolilla ja nälkää jälkiuunileivällä ja juustolla.

Perjantaina sain sangen harvinaislaatuista seuraa: pikku-W tuli Porvooseen ja käytiin yhdessä uimassa, sekä syömässä. 6-vuotiaaksi tyttö oli todella reipas uimahallissa ja polski kuin mikäkin sammakko. Likka oli itse ilmoittanut, että hän halusi ravintolaan syömään uimisen jälkeen ja minähän tein työtä käskettyä ja kävelytin hänet paikalliseen Rossoon. Ihmettelin, miten muutoin niin reipas muksu uhkasi ruveta nukkumaan pöytään päästyämme ja nyrpisteli vain nenäänsä lihapulla-annokselleen. Itselläni olisi ollut enemmänkin nyrpistelyn aihetta: vege-pulla-annokseni oli mitättömän kokoinen ja makuinen ja maksoi kaiken kukkuraksi saman verran kuin lasten listalta tilaamamme lihapullat ja muusi. Noh, otin opikseni, enkä enää vieraile kyseisessä raflassa - varsinkaan, kun W-parka oli oksentanut heti kun oli päässyt kotiin.

Lauantain korkkasin käymällä ensimmäistä kertaa koko viikolla juoksemassa rauhallisen 3,78 km hölkkälenkin ennen aamupalaa. Myöhemmin maalattiin T:n kanssa eteinen kertaalleen ja käytiin mun vanhempien luona syömässä. Lakattiin W:n kanssa kynnet muodikkaan turkooseiksi ja painoin pään tyynyyn jo ennen kymmentä. Kyllä mummotti mutta kun koko viikkona en ole saanut kunnolla nukuttua, tuntuvat viikonloput hiljaisella landella luksukselta: ei roskisautoja, ei hälytysajoneuvoja eikä muita ärsyttäviä ääntätuottavia tekijöitä.

Sunnuntaina lähteä-paukautin jälleen - tosin aamiaisen jälkeen - uudestaan pururadalle. Koska minua edelleen huimaa, eikä syytä siihen ole toistaiseksi löydetty, päätin aloittaa hiljaa ja painella silkalla fiilispohjalla: jos kova huimaus iskisi, hidastaisin ja kävisin tarvittaessa maahan hetkeksi ja lähtisin sitten kotia kohti. Lähtiessäni varmistin, että T:n puhelimessa oli äänet päällä, joten tarvittaessa saisin häneen yhteyden jos sattuisin tarvitsemaan. Askel rullasi kivasti eteenpäin ja ilma oli sopivan puolipilvinen, joten aluspaita-fleece-combo osoittautui sopivaksi vaatetukseksi. Päästyäni aiemmin suunnitellun reittini päähän kurkkasin huvikseni Sportstrackeria, joka ilmoitti minun taivaltaneen 6,4 km. Hitto, mullahan on vielä energiaa kuin mitäkin - kympinhän mä haluan juosta! ajattelin ja lähdin kiertelemään. Aivan loppua kohden juostessani täydessä auringon paahteessa, tunsin hetken pientä heikotusta ja tunsin, miten fleece liimaantui kehooni. Aih mikä helpotus olikaan päästä varjoon ja oitis olo koheni ja jatkoin "maaliin" asti - loppumetrit jopa spurtaten! Kotipihassa meinasin tirauttaa kyyneleen, koska tunsin itseni niin onnelliseksi: olin voittanut pelkoni ja juossut - huimaus-pelosta huolimatta - ja taivaltanut parin viikon paussin jälkeen kevyin askelin 10,11 km aikaan 01:00:27 (eli keskivauhdilla 5:58) - ei paha! Minä yksinkertaisesti r-a-k-a-s-t-a-n juoksua ja huomaan kuinka kaipaan ulos luontoon ja miten ulkoilu tuntuu "antavan" minulle niin paljon enemmän kuin salilla treenailu - vaikkei siihen mene kuin reilu tunti aikaa ja nautin siitäkin. PT:ni lupasi nyt uusia saliohjelmaani hieman niin, että voisin yhdistää lihaskuntotreenin ja juoksun. Tätä odotan innolla, koska olen ollut surun oma kun en ole tiennyt miten ja mikä mahdollistaisi pyöreiden lihasten, sekä kestävyyden ylläpidon. Oman kehon painolla tehtävät treenit tulevat todennäköisesti astumaan omalla kohdallani yhä suurempaan rooliin nyt kun kesä tulee, koska täyspitkän työpäivän jälkeen en voi kuvitellakaan viettäväni yhtään enempää aikaa (esim. salilla) sisätiloissa auringon paistaessa ulkosalla :)

Sunnuntaina tehtiin ruoaksi mun lemppareita - uuniperunoita ja mössöjä - ja lähdettiin sitten isosisko E:n synttäreille Espooseen. Kahvia ja kakkua, rakkaita ihmisiä ja onnistunut viikonloppu takataskussa   tuntui hyvältä napata T:n käsi omaani ajellessamme illalla takaisin Porvooseen. Life´s good.

jeans Gina Tricot jacket Benetton sneakers Vagabond scarf Acne bag MiuMiu

Whohoo, våren, läderjackan, frysande fingerspetsarna och rinnande näsan är här! Den som ens vågar försöka sig på att nämna någonting om s.k. "takatalvi" kan gå och dra något gammalt över sig. NU har jag nämligen vårfiilis och det skall ingen få sabba!
Jag har ett lyckat veckoslut bakom mig, vilket värmer att tänka tillbaka på då jag imorse vaknat redan kl 3 av en jädrans ilande värk tvärs genom huvudet, samt en enorm hunger. Värken fick jag bukt på med hjälp av paracetamol och hungern stillades med en ostsmörgås.
På fredagen kom lilla W in till Borgå och vi gick tillsammans och simmade. Flickan var pigg och hurtig som bara den medan vi simmade, men när vi väl kommit fram till Rosso - dit hon absolut ville gå och äta - blev hon trött, grinig och pirrig. Okej, maten var definitivt inget att hurra över: våra portioner var lika stora, även om W´s köttbullar hörde till barnmenyn, men kostade lika mycket. Jag var varken nöjd med smak, portionsstorlek eller pris på mina egna vegebullar och konstaterade att jag aldrig mer skall besöka restaurangen - speciellt inte efter att W spytt så fort vi kom hem!
På lördagen begav jag mig ut på veckans första (!) joggingtur före frukosten och fortsatte dagen med att måla farstun innan vi åkte till föräldrarna för att äta. Jag lade mig redan före 22 och kände mig som en äkta mommo, men oj så skönt det känns att lägga sig tidigt på kvällen och få sova ostört hela natten igenom.
På söndagen begav jag mig efter frukosten ut på länk igen och bestämde mig för att springa enligt fiilis. Jag lider fortfarande av yrsel, vilket folk har svårt att förstå och tro, då det inte syns utanpå mig. Jag har varit så otroligt ledsen över att jag knappt vågat eller klarat av att jogga, då det yrar runt i mitt huvud som i en torktumlare och har delvis därför satsat mer på gymträningen nu på sistone; där kan jag ju sakta ned takten för ett tag om yrseln håller på att ta över utan att någon behöver märka det. Nu kändes stegen ändå lätta och trots en lätt yrsel bra, så jag forsatte sakta. Då jag sprungit slut sträckan jag tidigare bestämt mig för att springa kollade jag Sportstrackern: 6,4 km. Näe, jag ger mig inte än - det känns ju bra att springa fortfarande, tänkte jag och fortsatte lunka på. Då solen gassade rakt på mig kände jag mig aningen dåsig och yrare än tidigare, men direkt då jag kom i skuggan lättade yrseln och humöret steg: jag kan!
De sista metrarna på min 10,11 km långa joggingtur spurtade jag och höll på att börja gråta då jag stannade; oj så jag saknat att jogga längre sträckor! Speciellt nu när solen kommit fram inser jag, vilken utomhusmänniska jag är: jag helt enkelt lever för att få frisk luft och "får" så mycket av det, än träning inomhus. Jag är därför mer än nöjd, då min PT lovade fixa om mitt träningsschema så att jag börjar kombinera muskelstyrka och jogging. Trots att jag älskar att springa vet jag att jag inte ENBART kan göra det, eftersom mina muskler då förtvinar och min målsättning är ju att få rundare former, medan jag gärna samtidigt upprätthåller uthålligheten.
Eftermiddagskaffet avnjöt vi i Esbo hos min syster och med en djup, nöjd suck, ett litet leende på läpparna och en varm hand i min styrde vi kosan mot Borgå när kvällen kom: life´s good.

Listen to your heart, use your brain and trust yourself - that´s the way you´ll find your own sport: will American football be it? A glimpse of my morning

Matka kohti sosiaalisempaa, onnelisempaa elämää on alkanut ja ensimmäinen lajikokeilu on nyt suoritettu. Missä minä olen tällä hetkellä? Sängyn pohjalla silmät ristissä, niskat jumissa ja pää yhtä sekaisin kuin undulaatti joka on pyörinyt pesukoneessa. Onnistunut kokeilu siis - indeed.

Syypää tähän pöhköön olooni tuskin on kokeilemani laji, enkä suinkaan halua mustamaalata tai poissulkea sitä kokonaan suunnitelmistani, mutta herättyäni 03:47 tänä aamuna pään ja niskan älyttömään jumi-tilaan, tajusin, että olisi aika taas kuunnella itseään ja olla oman onnensa seppä; lajia tuskin on fiksua valita seuran perusteella, vaan omaa sydäntään kuuntelemalla. 

Niin naturelli, kuin naturelli voi olla.. Ja koti-röhnö-vaatteissa.

Kahvi maistuu kaikkein parhaalta kauniista mukista ja siinä Taika-sarjan mukissa on voittaja-ainesta. Siksi juonkin nykyään jokaikisen aamukaffeni sellaisesta ja aamu alkaa hymyillen :)

Kävin eiln kokeilemassa ensimmäistä kertaa elässäni jefua, eli jenkkifutista - amerikkalaista jalkapalloa siis. Päädyin paikallisen joukkueen kotisivuille, soitin naisten joukkueen johtajalle ja sovin, että lähden sunnuntaitreeneihin katsomaan mistä oikein on kyse. Minulla ei ollut minkäänlaista kuvaa tai ajatusta siitä, mitä tuleman piti, vaan menin täysin ummikkona lenkkarit jalassa tutisten kentäln laidalle kurkkimaan. Minut tunnistettiin nopeasti (tod.näk. pelokkaista silmistä?) ja käskettiin pukkariin vaihtamaan varusteita päälle. Astuessani pukuhuoneeseen tajusin, mitä joukkueenjohtaja oli tarkoittanut sillä, että joukkueessa on todella hyvä henki: minut vastaanotti joukko hymyileviä, iloisesti juttelevia naisia ja moni tuli heti jo kättelemäänkin ja toivottamaan tervetulleiksi. Itsetuntoni nousi samoin tein ja änkesin itseni - pienellä avustuksella - asianmukaisiin varusteisiin: hartiasuojuksiin, kypärään ja pelipaitaan.

Kentällä lämmittelimme ensin ja siirryimme sitten tasomme mukaan ryhmiin. Itse harjoittelin kahden muun untuvikon kanssa perusasentoa, kelkan puskemista ja askellusta. Jestas kuinka vaikeata asia, joka näyttää NIIN helpolta, voi ollakaan: pylly matalalla, oikea jalka hieman taaempana, toinen kyynärpää polvella ja toinen maassa. Seuraavaksi askel eteen, samalla kun kädet nousevat maasta. Toinen askel ja käsivarret suoraksi: puske! Ja hengittääkin pitäisi.

Tähän asti treenit sujuivat mielestäni oikein mukavasti ja tunsin, miten salilla käynti oli tuottanut tuloksia: jaksoin vaivatta pysytellä matalalla, eikä reisilihaksia juuri poltellut. Kehonhallintakin oli yllättävän hyvää, eikä tasapaino järkkynyt vaikka jalkoja siirreltiinkin hitaasti - näin alkuun. Pitäessämme juomataukoa katselimme kokeneempien pusktreenejä, samalla kun ohjaajamme neuvoi ja kertoi mitä pelaajat tekivät (tai mitä heidän PITI tehdä). 

Viimeiset 30 minuuttia pääsimme jo sitten tositoimiin kentälle sekajoukkueisiin: juniori-pojat ja naiset. Säännöistä en tiennyt mitään, mutta iskostin päähäni ohjeen jonka sain: seuraa tuota pikkupoikaa - se on sun pelaajasi. Ensimmäisen "down, hut!"-huudahduksen jälkeen tajusin, mistä oli kyse: minun tuli kipittää kuin aropupu pojan perään ja yrittää kaikin tavoin estämään häntä saamasta palloa. Ja jos heitto häntä kohti tulisi ja hän saisi kopin, tulisi minun (liki) kaikin tavoin saada hänet tai pallo kumoon, jotta ei maalia syntyisi.

Pöhköpäisenä ei ole parempaa paikkaa bloggailla, kuin sängyssä. Ja juu, heitin edes lakanat pesuun jotta voisin todeta tehneeni JOTAIN päivän aikana.

Ja ulkona odottaisi mitä kaunein auringonpaiste..

Päähän muistui saman tien jalkapallovalmentajani Matin sanat, miten "Jossu on kuin dieselkone: lähtee hitaasti liikkeelle, mutta kun sen saa käyntiin se kulkee kuin mikä". Räjähtävää voimaa en ole harjoitellut sitten jalkkiksen, enkä saavuttanut poikaa vaikka kuinka kipitin minkä kintuistani pääsin. Yritin ainakin, mutta totesin, että olen aivan liian hidas tämänhetkisessä kunnossani. Harjoittelu tekee onneksi mestarin, eikä mikään ole mahdotonta ellei niin asennoidu. Siinä pelin lomassa seurasin muiden menoa ja katselin, miten peliä pelattaisiin: ensin kovaa kirimistä, koppi ja sitten ees-taas kenttää pitkin seilaillen, vastustajia vältellen juostiin pallo kainalossa. Yhtäkkiä takavasemmalta yllätti vastustaja, boom ja pelaaja ja pallo lennähtivät maahan villisti kierien. Peli seis, olalle taputus ja uudestaan alusta. Huh, aikamoista menoa.

Kotiin ajaessani adrenaliini pumppasi tuhatta ja sataa suonissani ja ilmoitin suureen ääneen kotona, että alkaisin pelaamaan JeFua - äijää eikö? Nyt saisi salilla käynti väistyä, koska olen löytänyt uuden (kutsumus)lajini. Fiilistelyäni ja lajivalintaani ihmeteltiin pikku-An synttäreillä suureen ääneen, mutta en antanut sen lannistaa intoani.

Herätessäni aamuyöstä hemmetimoiseen jumitukseen, havahduin myös ajatukseen, joka todennäköisesti oli vaelellut mielessäni läpi yön: uskallanko sittenkään?

Olin juuri ehtinyt torkahtaa kun herätyskello lähti pirisemään ja tiesin, että tämä päivä menisi sängynpohjalla maaten: kroppa painoi tonnin, niska natisi kun päätä käänsi edes senttimetrin verran, eikä ajatus pysynyt kasassa, vaan maailma pyöri ympäri kun raotin silmiä. Olo oli kuin pahemmassakin darrassa, vaikken alkoholia ole juonut sitten viime viikonlopun, jolloin join lasillisen valkkaria. Darramainen olotila on minun kroppani tapa kertoa, ettei se ole levännyt riittävästi, enkä mahda sille mitään, että se lamaannuttaa minut täysin. Olen toisaalta myös kantapään kautta, ettei minun kannata yrittää sivuuttaa tätä oloa ja painella menemään: olenhan jo pari kertaa herännyt sen myötä sairaalasta, meinannut pyörtyä ja alkanut hyperventiloimaan. Soitin nolona pomolle, etten pääse tänään töihin ja painoin pään takaisin tyynyyn.

Järki, sydän ja unen puutteessa hourailu sai minut miettimään uudestaan: kannattaako minun ryhtyä harrastamaan lajia, jota kohtaan en tunne suurta intohimoa ja intoa, vaan päinvastoin pelkoa, mukavan seuran vuoksi? Hmm, mietitääs: noei. Ei kannata. Totesinkin, että jefu taisi olla väkivaltaisempaa/hurjempaa/rajumpaa kuin mitä olin kuvitellut. En toki kuvitellut sen olevan pumpulimaista ballerina-hyppelyä, mutten jotenkin ollut tajunnut sen olevan noin "raakaa": hullunkiilto silmissä pallollisen pelaajan jahtaaminen, päämääränä tämän kaataminen maahan.

Olen iloinen ja kaikinpuolin tyytyväinen, että kävin kokeilemassa - yrittänyttä ei laiteta ja kuinkas muuten tietäisin mitä jefu edes on! Nostan hattua niille, jotka sitä harrastavat: laji vaatii kovaa lihaskuntoa, periksiantamattomuutta ja kovaa päätä (ihan sanan varsinaisensa merkityksessäkin ;)). Laji ei ehkä sittenkään ollut omani, mutta otan tämän kokemuksena ja mahdollisesti askeleena lähempänä sitä, ominta lajiani - mikä se sitten ikinä tulee olemaankaan.

Jaga bollen, spring, spring, fatta tag i spelskjortan och fäll - boom! Så var åter ett mål förhindrat och ett nytt set kan börja. Min första etapp i "hitta en ny idrottsgren" inleddes igår med inget mindre än jefu, jenkkifutis eller mer officiellt amerikansk fotboll.
Jag råkade av slumpen in på den lokala föreningens hemsida, ringde upp lagchefen och kom överens om att dyka upp på söndagens träning för att ta testa på grenen. Utan att veta vad jag gett mig in på uppenbarade jag mig med darrande ben vid lunchtid vid kanten av spelplan för att delta i kvinnornas träningar. När jag fått order om att gå in i omklädningsrummet och byta om, insåg jag att lagchefen talat sann: ett glass sorl av prat, glada "välkommen"-hälsningar och handskakningar mötte mig då jag stegade in. Direkt kände jag mig självsäkrare och modigt började jag dra på mig utrustningen.
Medan vi nybörjare övade basics, alltså hur man skall stå i börjar-position, samt hur man skall pusha iväg insåg jag hur invecklad grenen egentligen är. So far kändes det ännu bra, men an efter som vi började spela, insåg jag ett faktum: grenen är något helt annat än jag föreställt mig. 
Jag som aldrig förstått mig på våld eller våldsamma sporter, stod nu där mitt på plan och insåg att mitt mål var att dra omkull motståndaren, ifall han kom emot mig med bollen under armen. No mercy - not at all.
Imorse vaknade jag med en molnande värk i axlar och nacke kl 03:47 och visste att det igen skulle bli en "one of those days", med vilket jag syftar på dagar efter nätter då jag sovit sämre än dåligt: jag är dåsig hängig och som i en värre bakfylla (utan att ha rört en droppe alkohol under hela helgen!). Jag vet redan med erfarenhet att jag under sådana dagar inte skall planera något speciellt, utan skall hålla mig så nära sängbottnen som möjligt, då jag några gånger vaknat på sjukhus, hyperventilerat eller varit på vippen att svimma då jag försökt vara duktig och orka pressa på trots tröttheten. Hangover-fiilisen är kroppens sätt att  berätta att jag inte vilat tillräckligt helt enkelt.
Medan jag låg där yrvaken som en ekorre som mitt i vintern börjar leta efter sina nötförråd insåg jag, att det nog skulle vara dags att vara vuxen nog att medge att jag stigit ett steg utanför min comfortzone, då jag högljutt meddelat att jag skall börja spela amerikansk fotboll. Är det någon vits att börja sporta med något för sällskapets skull, då man de facto inte brinner för själva grenen? Näe, exakt.
Jag är nöjd och stolt att jag provade på jefu, men ännu nöjdare och stoltare då jag nu medger att det inte var riktigt det jag tänkt och att det knappast är min grej. Jag vill ändå höja hatten åt som passionerat spelar: det krävs uthållighet, en otrolig och explosiv muskelstyrka, samt ett hår huvud (i ordens sanna betydelse ;)) för att klara av en gren som amerikansk fotboll.
Min färd att hitta "min grej" fortsätter och efter jefun är jag nu en erfarenhet rikare.