Aurinkoista lauantaita: yliannostus labradoria, aurinkoa ja ruokaa

Hellurei ja aurinkoista lauantai-iltaa! Täällä herättiin sekavin tuntein jo viiden-kuuden pintaan uljaan ylienergisen ADHD-mustan hyppiessä sänkyä kohti, eikä sen koommin rauhallista hetkeä ole juuri ollut.

On tuo Ronja-pentu kyllä aikamoinen jukuri. Välillä se ärsyttää niin, että tekisi mieli lähettää se Express-pakettina Timbuktuun, kun se toisinaan taas katsoo päin suurin pyörein silmin, eikä muuta voisi kuvitellakaan kuin napata pentu syliin ja rutistaa oikein kovaa. Pennun myötä ollaan jouduttu tajuamaan, ettei lauantaiaamuisin enää nukuta pitkään, sillä hän herättää arkiaamuihin tottuneena viimeistään 06:15 ja ihmettelee miksi hemmetissä mamma vielä makaa. Kerroinkin jo aiemmin, että univelka painaa niin minua kuin T:täkin, mutta tsemppaamme toisiamme toteamalla, että Ronja toivon mukaan oppii nukkumaan pidempään kunhan vähän kasvaa ja varttuu. Numeroina Ronja on tällä hetkellä hieman yli 4 kuukautta vanha ja painaa 12,6 kg - iso tyttö siis jo! Meille tullessaan kun ikää oli sen 7 viikkoa ja painoa 3,5 kg (muistaakseni).

Mamman riiviö ;)

"ota nyt meistä kuva kun se vielä mahtuu syliin - en mä tätä kohta enää jaksa nostaa!" :'D

Totesimme T:n kanssa pentua ens-alkuun manattuamme, että on täysin oma syymme, että hän oli niin perhanan energinen aamulla; eilen illalla Ronja oli niin väsyneen oloinen, että jätettiin iltalenkki väliin ja annettiin hänen vain torkkua ja käydä omalla pihalla pissillä. Latailtuaan pattereitaan koko illan ja yön, ei pentua oikeastaan voinut toruakaan kun se sinkoili pitkin poikin kämppää, haukkui ja kutsui leikkiin minkä kerkisi. Huonoin tapa, joka Ronjalla tällä hetkellä on, on näykkiminen jota hän harrastaa silloin kun meno alkaa käymään liian villiksi tai hän turhautuu tai ei saa purettua energiaansa. Alkuun yritämme aina kieltää napakalla "Ei!"-käskyllä ja toisinaan se menee jakeluun ja pentu lopettaa. Useimmiten kaikenlainen nenälle läpsäisy tai vinkaisu vain kiihdyttää jo valmiiksi energistä pentua sen verran, että tehokkain keino rauhoittamiseen ja tilanteen purkuun on viedä pentu hetkeksi jäähylle. Labradorit tunnetusti ovat todella vilkkaita, enkä usko että Ronja on poikkeus tällä käytöksellään, mutta olisi toki kiva kuulla muiden labbispentujen omistajien kokemuksia, mitä tulee näykkimiseen ja sen eliminointiin? Anyhow, eihän siinä auttanut muu kuin nousta ja lähteä aamukävelylle, jonka reitin valitsin tahallani niin, että se oli pennulle täysin uusi. Näin pentu sai a) kuluttaa energiaa kävelemällä ja b) kuluttaa energiaa nuuhkimalla uusia hajuja. Puolen tunnin tassuttelun jälkeen palasimme toinen rallivauhtia vedellen, toinen hiljaa perässä hiihtäen (arvatkaa vaan kumpi oli kumpi ;)) kotiin ja katoimme T:n kanssa aamiaisen terassille ja nautiskelimme annoksiamme auringosta, lehdestä ja hiljaisuudesta nauttien. Siinä vietimmekin koko aamupäivän kunnes aurinko meni pilveen ja minä lähdin sauvakävelemään ja T heittämään frisbeegolfia. Menimme samaa matkaa radalle asti ja manasimme sitä, miten muistutamme yhä enenemissä määrin eläkeläispariskuntaa kun heräämme näin aikaisin viikonloppuisinkin, eikä mitään erikoista ohjelmaa ole tiedossa. Ollaanko vähän tylsiä kenties? Päätimme, että illalla mentäisiin jonnekin käymään ihan vain siksi, ettei nysvättäisi koko päivää kotosalla. Vaan saas nyt nähdä, kun T lähti äsken uusintakierrokselle radalla veljensä kanssa ja minä jäin röhnöttämään sängylle :D

Iltapäivällä aurinko tuli vihdoin esiin pilviharson takaa ja makoilimme koko iltapäivän pihalla päivää paistatellen, suhteestamme jutellen (univelka tunnetusti verottaa voimia, enkä voi kieltää, etteikö se heijastuisi myös suhteeseemme..) sekä syöden. Mikä siinä onkin, että kun kaappi on pullollaan hyvää ruokaa, tulee ikäänkuin kokoajan keksittyä jokin syy, että saisi mennä nappaamaan sieltä jotakin? :D

Parhautta päivälliseksi: täytettyjä kanapihvejä, salaattia, keitettyä kukkakaalia ja ohrasuurimoita + turkkijugusta tehty valkosipulikastike

Olen tässä maannut sängyllä läppäri edessäni ja tutkiskellut blogien kautta eri huuli- ja kasvomeikkituotteita, sekä katsonut kampausviedoita youtubesta. Järkytyin eräänä aamuna kun huomasin töissä peiliin katsoessani, että naamani oli huomattavasti vaaleamman värinen kuin dekolteeni - kiitos Lumene CC Dark-sävyn (jonka nyt luulisi riittävän suomalaiselle ruskettuneelle hipiälle!), jota olin tapani mukaan levittänyt koko kasvoille. Hakusessa on siis nyt kevyt, BB/CC/meikkivoide joka olisi ohut ja kuultava, mutta tasoittaisi ihon värin (omani kun tapaa punoittaa couperosamaisesti), sekä jokin kiva huulimeikkikynä tai -voide. Ostin viikko sitten huulikiillon, mutta se tuntuu jotenkin tottumattomalle turhan tahmaiselta huulilla - ainakin silloin, kun hiukset liimaantuvat siihen kiinni! Olen tähänkin asti luottanut suomalaiseen osaamiseen ja blogien arvioiden perusteella taidan jälleen suunnata Lumenen hyllylle, josta ajattelin tsekata Seerumimeikkivoiteen, Raspberry-huulikynät, sekä pari punaa ja aurinko-/hohtopuuterin. Näin kesällä tykkään meikata kevyesti ja korostaa luonnollista päivetystä, kun taas talvella tekee mieli peittää kasvot pumpulimaiseen, peittävään meikkiin - aivan kuten kropankin peittelee talvella paksujen kerrosten alle, kun taas kesällä nahkaa tulee esiteltyä senkin edestä! :'D

Mitäs teidän lauantaihin? Löytyykö kokemusta ylienergisistä labbiksista tai noista yllämainituista meikeistä? :)

Ajatuksia tulevasta, terveydestä ja avunpyyntö. Ojennatko auttavan kätesi?

Tittidii ja heippahei ja mukavaa tiistai-iltaa! Olen nyt "salaiset toiveeni"-postauksen jälkeen pyöritellyt enemmän ja vähemmän ajatuksia päässäni niin blogin kuin omankin tulevaisuuteni kohdalla, mutten ole päätynyt yhteenkään lopulliseen päätökseen. Apua siis kaivattaisiin ja kipeän kuumeisesti.

"Salainen" toiveeni (heittomerkit, koska toive ei kovin salainen enää ole nyt kun sen olen täällä paljastanut, toim.huom.) on se, että voisin jotenkin kehittää blogiani, ikäänkuin suurentaa sitä ja hyödyntää sitä työssäni. Tulevaisuudessa ihmiset tulevat - tätä kehitystahtia seuraten - hyödyntämään koneita ja tietotekniikkaa yhä enenemissä määrin ja uskon vahvasti, että myös terveydenhuolto tulee hyödyntämään tätä informaatiokanavaa tavoittaakseen ihmiset. Ennen vanhaan erilaisia ryhmiä järjestettiin terveyskeskuksissa ja illanistujaisissa kokoonnuttiin yhdessä puntarille, mutta nykyään ei ihmisillä ole a) aikaa, b) kiinnostusta lähteä kotoa pois kun sinne vihdoin on rankan työpäivän jälkeen päässyt ja kynnys lähteä esim. pudottamaan painoa on huomattavasti korkeampi. Ennen olisin vahvasti ollut sitä mieltä, että n.s. ajanpuute on pelkkä tekosyy, mutta hankittuani koiran ja aloitettuani nykyisessä työpaikassani ymmärrän, miksi ihmiset jättävät illanistujaiset välistä: aikaa ei vain ole kaikkeen! Itsekin rojahdan joka ilta rättiväsyneenä vuoteeseen noustuani ennen kuutta, käytettyäni koiran, käytyäni töissä 7:45-16:15 + ajomatkat, käytettyäni jälleen koiran.. Noiden lisäksi täytyy yrittää edes jossakin välissä moikata avopuolisoa ja vaihtaa kuulumisia, hoitaa kotia ja ehtiä huolehtimaan omastakin kropasta. Ajantajuni on muuttunut TÄYSIN Ronjan saavuttua talouteen, koska olen joutunut karsimaan omista menoistani ja mielenkiinnoistani. Koira vaatii uhrauksia, mutta toimii mielestäni loistavana opettajana esim. mahdollisia tulevia lapsia ajatellen. Koiran sentään voi jättää pariksi tunniksi yksinään esim. kauppareissun tai lenkin ajaksi, mutta vauvaa tai lasta ei; jos ei lapsen fiilis ja vointi salli, ei Ikeassa tai pururadalla pahemmin käydä. Piste. Joten nöyrä ja suuri anteeksipyyntö ja kumarrus kaikille teille, joita joskus olen haukkunut "pullamössökotiäideiksi" jotka eivät huolla omaa kehoaan vaan haisevat puklulta, omistavat mustempaakin tummat silmäpussit ja syövät levyllisen suklaata päivittäin jaksaakseen kahden tunnin yöunien voimalla hoitaa taloutta, lasta ja arkea - mahdollisesti myös isäntää. Sen enempää palajstamatta voin kertoa, että tässä taloudessa ei riidoilta ja morkkiksilta olla säästytty mitä tulee ajankäyttöön koiran myötä. Koira opettaa ihmistä niin yksilönä kuin pariskuntaa parina: kompromisseja ja uhrauksia joko tehdään tai sitten mennään päin honkia, itketään ja erotaan. Mustavalkoista ajattelua ehkä, mutta fakta homma.

Miten lähtisin siis yhdistämään huonosti voivaa yhteiskuntaa, joka mieluummin jää kotiin makoilemaan käsi sipsipussissa pikkuruiseen terveysintoilijan maineeseen saaneeseen blogiini ja intohimooni valistaa ihmisiä kohti terveellisempiä elämäntapoja? En tiedä. Nykyään on olemassa kaiken maailman health coacheja ja muita guruja, fitness-buumista puhumattakaan. Toiveeni olisi se, että yhteiskunnasta saataisin yhä enemmän keskustelua aikaan miten ihmiset voisivat edistää TERVEYTTÄÄN, eikä miten saada näkyvämpiä lihaksia, mikä ruoka-aine sisältää eniten proteiineja tai miten "mennään omaan itseen" ja päädytään Zen-tilaan. Pah. Nuo kaikki edellämainitut ovat toki karikoituja, mutta nyky-yhteiskunnassa harmittavan tavallisia päämääriä, joihin ihmiset pyrkivät. Missä on koko elämän kestävät päätökset, siis ne, joita noudatetaan läpi koko elämän? En usko, että yksikään ihminen jaksaa noudattaa paleo-dieettiä, syödä purkkitonnikalaa tai käydä salilla ja pumpata rautaa 4 kertaa viikossa lopun elämänsä. Ja voin todistaa sen: olen elävä esimerkki.

Tässä kohtaa sopii nauraa ja tahtoo ja huvittaa - onhan minulla kokemuksen vankkaa pohjaääntä käytettävissäni hurjan 24 vuoden ajalta - mutta voin taata, että olen käynyt läpi niin monta eri vaihetta, mokaa, ojanpohjaa ja mäennyppylää, että tiedän mistä puhun. En nyt aio alkaa jälleen paasata kokeilemistani dieeteistä, syömishäiriöistä, sairaalareissuista ja pelkotiloista (niistä voi lukea aiemmista postauksista), vaan haluan päinvastoin valottaa miten hyvältä tuntuu nyt kun olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää ja oivaltaa, miten ihmisen kuuluu hoitaa itseään, terveyttään ja kehoaan ja löytänyt tavan, jota uskoisin voivani noudattaa lopun elämää siitä sen suurempaa numeroa tekemättä. Mikä on salaisuuteni? Kohtuus. Kaikessa. Niin kliseiseltä ja tylsältä kun se kuulostaakin, niin olen todennut, että kohtuus niin ruoassa, herkuttelussa, naurussa, itkussa, liikunnassa kuin levossakin on kultainen keskitie ja ohjenuora, jota noudattamalla ihminen pysyy tasapainoisena. Kaikenlaiset ääripäät, puhuttiin sitten tiukasta dieetistä, joka toki toimii ja voi olla hyvä esim. painonpudotuksen alkuvaiheessa, tai treeniohjelmasta, jonka avulla huonokuntoinen saa nopeasti tuloksia aikaan, eivät loppupeleissä ole kestäviä ratkaisuja - ainoastaan tilapäisiä perseelle potkuja ja boostereita kohti terveellisempää, parempaa ja tasapainoisempaa elämää. Mielestäni kaikkien personal trainereiden, lääkäreiden ja jumppamaikkojen tulisi painottaa oppilailleen, potilailleen ja asiakkailleen myös sitä rääkin, alkurykäisyn ja dieetin jälkeistä elämää ja miten sitä tulisi elää ja noudattaa. Usein asiakas tai potilas jää tyhjän päälle sopimussuhteen päätyttyä ja palaa pian vanhoille tutuille (epäterveellisille) raiteilleen. En usko, että yksikään ihminen tieten tahtoen piinaa itseään tiukalla dieetillä 12 viikon ajan (haaveenaan terveempi ja kestävämpi keho) palatakseen takaisin lähtökohtaansa surullisena ja huonovointisena - usein suuret rahat ja hikikarpalot investoineena.

Hui, tuntuupas tämä aihe nyt leviävän käsiin - tästähän voisi kirjoittaa vaikka kirjan! Pointtini on kuitenkin se, että haluaisin olla joko se "välikäsi" tai laskeutumisvalo (thii, Ressu Redford ;)) jota ihmiset voisivat esim. tiukan dieetin ja PT-session vedettyään seurata tai sitten se alkutekijöistä lähtien oleva tukihenkilö ja -pilari, joka neuvoisi niin terveyttä, sairautta kuin henkistäkin puolta vaivaavissa asioissa. Asiantuntemusta minulla löytyy niin koulunpenkiltä, työelämästä kuin (valitettavasti myös) kokemuksen ja kantapään kautta opittuna ja uskon, että erityisesti se, että omaan niin paljon myös huonoja kokemuksia ja kommelluksia, tekisi minusta helpommin lähestyttävän ja uskottavan. Mikään fitnesshirmu tai huippu-urheilija en koskaan ole ollut, enkä tule koskaan olemaankaan. Sikspäkin ja kapean uuman kohdalla minulta löytyy pieni pömppämaha ja olen aikamoinen hölösuu, mutta myös oiva kuuntelija ja ihmistuntija. Itselleni ainakin on tärkeätä, että henkilö joka minua neuvoo elämään tasapainoisesti, herkuttelemaan ja hölläämään välillä ja harrastamaan liikuntaa arjen sallimissa rajoissa, on itsekin "normaalin" näköinen ja oloinen. Perus-pessimistinä en vain osaa pitää sikspäkillä varustettua nollaprosentin omaavaa bikinimisua yhtä uskottavana kun puhutaan esim. jätskin syömisestä suoraan paketista tai punttitreenin tekemisestä kotona huippu-salin sijaan. Entäs siellä?

Tänä päivänä tuntuu, että lähes joka toinen blogi käsittelee terveyttä ja treeniä, enkä tiedä saanko blogini nousemaan koskaan sellaiselle tasolle kuin ne "terveysblogit" joita itse arvostan, saati sitten kasvamaan samalle tasolle. Tiedän vain, että olen tyytyväinen jos sanomani koskettaisi edes jotakin ja hyödyttäisi edes yhtä ihmistä. Blogini on jo jonkin aikaa itse asiassa noudattanut sitä n.s. linjaa, jota haluan sen noudattavan ja jota yritin tuossa yllä selittää ja selventää, mutta miten sen lopullisen faceliftin teen, on minulle epäselvää. Itsestäänselvyys on se, että kuviin haluan ja aion panostaa ja postauksia tulee sen myötä - arjen salliessa - tulemaan useammin. Laatu ei silti saa kärsiä enkä aio edes yrittää kirjoitella fiksuuksia päivittäin. Tykkään itse välillä niin lukea kuin kirjoittaakkin pinnallisemmista aiheista kuten ostoksista ja keijukaispölystä, mutta pääpaino tulisi siis jatkossakin seuraamaan tätä terveyslinjaa.

Mentiinpäs nyt korkealle, mutta toivottavasti saitte pointtini ja sanomani kiinni, koska nyt minua kiinnostaisi kuulla mitä ajatuksia nämä teissä herättävät?

Kuvituksena saldoa viime viikonlopulta, jonka vietimme sekä mökillä, että vanhempieni luona :)

Viime viikkojen oivalluksia ja pari sanaa (pari)suhteista

Aih, ihanaa vihdoin kesä on täällä! Koneen ääressä tulee vietettyä yhä vähemmän aikaa nyt kun aurinko VIHDOINKIN on älynnyt alkaa paistamaan täällä Suomessakin, eikä blogitaukoilu näe loppua. Noh, ehkäpä sitten syksymmällä on taas enemmän kiinnostusta istua illan hämärässä kirjoittelemassa. Haluan nyt mieluummin nauttia kesästä ja tästä hetkestä juuri tässä ja nyt, enkä koe morkkista - ennemminkin harmitusta - siitä, etten ehdi kirjoittelemaan kuulumisia.

Koska postauksia tulee nyt normaalia hitaammalla tahdilla, ajattelin tehdä n.s. yhteenvedon viime viikoista, mitä oivalluksia olen tehnyt (pitäisi muuten muuten hankkia pieni muistikirja, jonne nämä voisi aina kirjata ylös ja lueskella niitä sitten vanhainkodissa - kyllä hymyä riittäisi ;)) ja mitä yhteenmuutto on tuonut tullessaan.

Lähdetään oivalluksista liikkeelle: oivalluksia, älynväläyksia tai muita fiksuja ideoita saan useimmiten lenkillä ollessani ja ajattelen usein, että hitsi - tämän oivalluksen haluaisin jakaa jonkun kanssa. Useimmiten blogi tulee ekana mieleen; tiedä sitten lukeeko kukaan niitä, mutta jos joku niistä voisi hyötyä niin why not ;)

- kunnon lepopäivä kannattaa välillä; maattiin koko viime lauantaipäivä kotona, enkä poistunut muutoin kotoa kuin kauppaan pari kertaa, lenkittämään Ronjaa sekä illalla rauhalliselle kävelylle T:n kanssa. Perjantaina kävimme paikallisissa tansseissa pyörähtämässä ja nukkumaanmeno venyi, mikä tuntui koko kropassa kun koira eli arki-aikaa ja herätti jo 6-aikaan.. Sunnuntaina päätin sitten lähteä kaupassa käynnin jälkeen "lyhyelle lenkille", mutta päädyinkin vetäisemään hymyssä suin reilu 10km juoksulenkin helteestä huolimatta pururadalla viilettäen ja kotiin saapuessani olin kuin mikäkin Hangon keksi. T:kin totesi, että olin niin onnellisen näköinen, ettei minun enää kannattaisi sanoa, että käyn lyhyellä lenkillä jos pitkä lenkki tekee minut noin onnelliseksi! :D Koko maanantainkin olin yhtä hymyä ja uskon, että sunnuntain onnistunut lenkki oli pääsyy siihen :) Jaksoin jopa pirteänä ylös, vaikka Ronja herätti minut jo ennen kuutta! Eli mitä opimme tästä? Lepo ja lenkkeily - sopivissa määrin - kannattaa :)

- Muistatteko kun kerroin, että lääkärit kehoittivat minua nostamaan painoa ja että kerroin sen olevan (henkisesti) odotettua vaikeampaa? Olen yrittänyt välttää vaa-alla käymistä (koska se "lyö helposti yli" ja käyn vaakailemassa päivittäin..) ja lauantaiaamuna kun sitten kävin tarkistamassa painoni, petyin: jopa alempi kuin aiemmin. No, ihmekös tuo kun lihakseni ovat pienentyneet salilla käymisen jälkeen.. Koska rakastan kasviksia ja n.s. terveellistä ruokaa yli kaiken, enkä tahdokaan nostaa painoani syömällä roskaruokaa tms. jolla paino siis nousisi nopeasti, päätin, että lisään nyt ruokavaliooni terveellisiä runsasenergisiä juttuja. Ostin nyt viikonloppuna saksanpähkinöitä ja ripottelin niitä tuorepuuron joukkoon, kera aprikoosien ja mansikoiden ja voi oksat pois ja huomio kaikki - kokeilkaa tätä comboa! Voisin lusikoida aamutuorepuuroa loputtomiin, massu pysyy pitkään täytenä eikä nälkä yllätä ja koostumus on loistava: hiilareita ja kuituja luomu-kaurahiutaleista, protskua luonnonjugurtista, omegoita ja kuituja chia-siemenistä, antioksidantteja ja vitamiineja (sekä makeutta ;)) nektariineista ja mansikoista, sekä hyviä rasvoja, kuituja ja protskua saksanpähkinöistä.

- Miten saada lisättyä vauhtia juoksulenkeillä? Noh, lähdeppä pururadalle aurinkoisena päivänä ja kyttäile ojanpenkkoja - takuuvarma kirittäjä meitä käärmeitä kuollaksemme pelkääville ;)

- Kotimaisia mansikoita kannattaa ostaa ja syödä N-Y-T - ne on vaan niiiiin hyviä!

- salainen toiveeni olisi, että voisin panostaa blogiini enemmän ja erityisesti kuviin. Tällä hetkellä huomaan, ettei minun tee mieli kirjoittaa tänne, koska minulla ei ole kuvia lisättävänä. Osasyy kuvien vähyyteen on se, että järkkärini on niin valtavan kokoinen, ettei sitä jaksa roudailla mukanaan. Rahaa on nyt palanut ties mihin, joten olen toistaiseksi tyytynyt vain katselemaan ja haaveilemaan m.m. Olympus PEN:iä, mutta uskoisin että sen kaltainen pieni järkkärilaatuisia kuvia ottava kamera voisi olla järkevä hankinta. Minään fashionistana en itseäni pidä, mutta koska tykkään itse katsella toisten asukuvia (koska inspiroidun niistä) olisi kiva näytellä niitä omia - arkisiakin - asuja täällä, mutta myönnän, etten kertakaikkiaan KEHTAA laittaa niitä tänne näytille juuri siksi, etten kovin muotitietoinen ole. Mitä mieltä siellä puolen ruutua ollaan: "kelpaavatko" sinulle myös arkisemmat, n.s. tavallisen ihmisen asukuvat, joissa esiintyy perusvaatteita tyyliin H&M:stä ja Vilasta, vai katseletko mieluummin luksus-merkkeihin sonnustautuneita ihmisiä? Ulkonäköön tulee taas panostettuan aiempaa enemmän kun mieli on muutenkin virkeämpi ja siksikin sitä olisi kiva näytellä täällä, kun talvella ja keväällä tuli aika surullisenkin näköistä matskua esiteltyä..

Sitten pari sanaa (pari)suhteista: muutettiin siis nyt ihan virallisesti saman katon alle T:n kanssa ja se on - ihan odotetusti - nostattanut kaikenlaisia tunteita pintaan. Itselleni tämä on jo 3. avoliitossa elo, T:lle taas ensimmäinen ja asuttuamme molemmat pitkän aikaa yksinämme, vaatii uusi tilanne runsaasti totuttelua. Hassua sinänsä, koska olemme asuneet yhdessä näin epävirallisesti jo kuukauden päivät, mutta nyt kun sitä n.s. "varakotia" Porvoossa ei enää ole, tuntuu tilanne ihan erilaiselta - kuitenkin todella hyvältä. En tiedä millä sanoin kuvailisin, miten onnellinen tällä hetkellä olen, enkä aio yrittääkään vaan yritän nauttia tästä. Myönnän, etten viitsi hehkuttaa oloani jo sen takia, etteivät omat kokemukseni ja taustani ole ne parhaat mahdolliset; niin paljon olen viime vuoden aikana ottanut takkiin, etten viitsi hihkua muutoin kuin itsekseni silloin kun elämä tuntuu sujuvan. Toki yhdessä asuminen vaatii sumplimista, toisen ottamista huomioon ja omien tapojen mahdollista rukkaamista, mutta perusfiilis avoliitostamme on hyvä ja kämppään ja järjestelyihin tunnumme kaikki kolme - Ronja mukaan lukien - olevan tyytyväisiä :)

Olen jo pitkän aikaa sitten huomannut, että olen a) vanhentunut, b) kalkkeutunut c) tylsistynyt, mutta minä todella n-a-u-t-i-n kotoilusta, kotitöiden teosta ja oloilusta. Tiedä sitten johtuisiko siitä, että viiletin kaiket illat Porvoossa asuessani salilla tai lenkkipoluilla ja käännähdin ainoastaan kotona syömässä ja nukkumassa; en yksinkertaisesti osannut rauhoittua omaan seuraani. Nykyään käyn edelleen lenkillä päivittäin, mutta osaan myös rauhoittua jo edes pikkuhetkiksi TV:n ääreen illalla sängyssä maaten tai lehteä lukien. Seuraavaksi pitäisi löytää jokin romaani, joka imaisisi minut mennesään ja voisin syventyä siihen :) Luin mielenkiintoisen artikkelin uusimmasta Kauneus ja Terveys-lehdestä, jossa kerrottiin, miten älypuhelimet estävät nykyihmistä tuntemasta kaikkia tunteitaan - niitä ikäviäkin - ja "kestämään" yksinoloa ja miten ne vaikuttavat ihmisten seksielämään. Tunnistin itseni - tai noh, meidät - artikkelin luettuani liiankin hyvin: sen sijaan, että juttelisimme peiton alle sukellettuamme, nappaamme molemmat joka ilta iPhonet käteen ja räpläilemme niitä kunnes sammutamme vaot, annamme hyvänyön-pusut ja toivotamme hyvät yöt. Kerroin tekemästäni huomiosta T:lle ja hänkin naurahti, että hitto - totta, että vietämme illan viimeiset minuutit puhelimen kanssa toistemme sijaan. Ikään kuin valitisisimme mieluummin CSI-pelin tai Instagramin partnerin sijaan! Sanon vaan: modernit ihmiset.. :D Päätinkin itse siltä istumalta, että aion keskittää illan viimeiset minuutit kirjan lukemiseen tai T:n kanssa höpöttelyyn (mitä kyllä harrastamme iPhoneilun lomassakin..) kännykän sijaan. Instagramia ja Facebookia kun tulee rämplättyä pitkin päivää muutenkin, eikä tuo puhelimen tuottama sinivalo nyt tunnetustikaan ainakaan helpota unen tuloa.

all pics from google.fi

Ojojoj, efter att solen börjat lysa märker jag hur intesset för att sittä inne framför datorn bara sjunker och sjunker. Jag tänkte därför göra en kort sammanfattning av mina tankar under de senaste veckorna för att litet kompensera min frånvaro här ;)
Först några tips:
- en ordentlig vilodag nu och då lönar sig: jag vilade HELA lördagen och sprang en av mitt livs bästa dryga 10km på söndagen trots värmen och sken som en sol ännu hela måndagen
- trots läkarnas uppmaningar att öka i vikt har jag inte lyckats något vidare och vägrar äta skräpmat för att öka hastigt i vikt. Köpte därför valnötter på lördagen och äter nu några varje morgon i samband med min dunder-gröt bestående av yoghurt, luomu-havregryn, chia-frön, jordgubbar och aprikoser. Nej fy tvi vet ni så gott och hälsosamt det är - prova fast!
- ÄT finska jordgubbar NU; de är sjukt goda!
- läste en intressant artikel i nyaste Kauneus ja Terveys om hur smarttelefonerna försämrar folks sexliv, samt låter oss kringgå att känna ensamhet och andra trista känslor (istället för att känna dem, spelar vi på telefonen eller Facebookar..). Snacka om att bli röd om kinderna då jag kände igen situationen som beskrevs i artikeln: i stället för att kramas med vår partner, är mobiltelefonen den vi håller i handen om kvällarna i sängen innan vi lägger oss. No-no-no, slut med det och fram med kramar och böcker i stället! Har ni tips på bra romaner som jag riktigt skulle "sugas in i"? Förr läste jag en massa deckare, men försökte mig nyligen på en och konstaterade att mitt liv innehållit så mycket drama att jag föredrar lättare skräp
- jag drömmer i smyg om att kunna satsa mer på bloggen - i form av både text och bilder. Jag märker att mitt intresse för att skriva sjunker då jag inte har några bilder att publicera. En delorsak till detta är att min systemkamera är så grymt stor att jag sgsm aldrig bär den med mig och får således inga "ajoura" bilder tagna. I och med att jag nu åte börjat satsa mer på mitt utseende drömmer jag också om att publicera outfit of the day-bidler, men vet inte om det är till någon nytta eller om jag täcks, då jag inte är någon fashionista. Vad tycker ni: vill ni se bilder på helt vanliga outfits, typ H&M och Vila-kläder eller föredrar ni mer märkesinriktade bilder, typ Chanel och sånt?
Överlag går det bra i mitt liv, men jag vågar knappt "hehkuttaa" det eftersom mina erfarenheter av att skrika högt av lycka inte är så goda. Därför nöjer jag mig med att viska tyst med ett leende på läpparna att jag nu för första gången på långa tider är lycklig - påriktigt! :)

Hyvän huomenen toivotukset, uusi koti ja sekasorto muuton jäljiltä

Huoh, VIHDOINKIN se on ohi. Muutto nimittäin. Ilmoitin miehelle jo eilen, ettei tule hetkeen pääsemään minusta ja koirasta eroon koska en yksinkertaisesti JAKSA muuttaa pian taas. Eilinen muutto oli 6. muuttoni sitten vuoden 2008 ja lyhyellä matikalla laskettuna tämä tarkoittaa muuttoa per vuosi. Onhan muuuttamisess toki hyviäkin puolia: tavarat tulee säännöllisin väliajoin katsottua läpi ja turhat karsittua pois, eikä ehdi sammaloitumaan kun ei vietä pitkää aikaa paikallaan, vaan siirtyy uusiin kuvioihin ja näkee uusia paikkoja, tutustuu uusiin ihmisiin ja yrittää sopeutua uusiin paikkoihin. Vastakohdaksi muuttaminen on älyttömän rasittavaa pakkaamisineen, eikä se uusien ihmissuhteiden luominen ainakaan tässä iässä kovin helppoa tai sokerista ole. Nuorempana ja eritoten opiskellessa tutustuu automaattisesti saman ikäisiin ja henkisiin tyyppeihin, mutta työelämään siirryttyään kaveripiiri monipuolistuu, eikä ainakaan hoitoalalla terveyskeskuksessa aina kovin nuorta jengiä työskentele (siellä työskentelevät ikinuoret, energiset ihmiset ;))

Eilen illalla uni maittoi hyvin rynnittyämme koko päivän ees taas tavaralaatikoiden kanssa. Itse aloitin päivän käymällä kaupassa hakemassa tarpeet päivällistä varten (pitkästä aikaa uunimakkaraa ja uusia perunoita, yum!), josta suuntasin Porvooseen kirpparille (Löytöpiste Tarmolassa, pöytä nro 36, vinkvink ;)) viemään kamaa ja siitä kämpälle tyhjentämään kanahäkkiä, pakkaamaan tavaroita ja suorittamaan loppusiivousta. T:n ja V:n vihdoin saapuessa puolen päivän jälkeen olin jo aivan nääntynyt ja kiukkuinen, eikä laatikoiden roudaaminen olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää. Vaan turhaan sitä siinä kohtaan enää oli tuskailla; päinvastoin pistimme töpinäksi ja pakkasimme omaisuuteni kuorma-autoon puolessa tunnissa ja suuntasimme kohti Sipoota. Ajoin itse edellä omalla autolla ja sujahdin kaupan kautta hakemaan aamulla unonhtamani jutut ja kurvasin kotipihaan samaan aikaan poikien kanssa. Poikien kantaessa mööpeleitä sisälle, pistin perunat kiehumaan ja laitoin makkarat uuniin (grillimakkaroihin viillot, päälle kananmuna-maito-sinappi-ketsuppi-seos sekä juustoraaste ja uuniin 225 kunnes pinta sai väriä. Itse en grillimakkarasta välitä, joten tein samanlaisen setin itselleni kalkkunanakeista + sama seos pälle + sekaan kukkakaalia ja broccolia) ja lenkitin äkkiä Ronjan, joka oli aivan ihmeissään miksi ihmeessä kannoimme yhtäkkiä sellaisen määrän tavaraa kotiin.
Saatuamme kamat sisälle oli ruoka sopivasti valmista ja istahdimme pöydän ääreen. Voi jukranpujut, en edes muista koska ruoka olisi maistunut yhtä hyvälle kuin eilen (tsekatkaa ohje yltä - ei hassumpaa eikä kestänyt edes kauaa tehdä!). Oloni oli niin huojentunut, jotenkin helpottunut, siinä pöytää kattaessani ja poikien kanssa syödessä, että olisin voinut tirauttaa kyyneleen jälleen: raskas vaihe elämässäni päivä takana, edessä annos kunnon kotiruokaa ja seurana rakas, sekä tämän parhaista kavereista tapaus, johon tykästyin itsekin jo ensikättelyssä. Lattialla villisti pomppiva ja jäähylle joutuva itsekseen touhuileva labradorinpentu.

Ronjan vakiopaikka minun syödessäni aamupalaa: jalkojeni päällä maaten, luuta kaluten

Tänään aamulla heräsin ja nousin jo 05:06 ja käytyäni pennun kanssa pihalla, en enää saanutkaan unta, mutta palasin vällyjen väliin vielä tuhisemaan. Kahdeksan aikaan lähdimme sitten Ronskun kanssa ulos auringonpaisteeseen tassuttelemaan ja kuuntelemaan hiljaisuutta; näin lauantaiaamuisin ei klo 8 näy juuri muita kuin koiranpissattajia.
Kotiin palattuamme Ronja jatkoi aamupalaansa Kongista syöden ja itse valmistin oikein herkkuannoksen: rahka-jugurttia, nektariinia, pari palaa mangoa pakkasesta sekä mansikoita, chia-siemeniä ja Talk Muru-muroja. Kylkeen pari kuppia kahvia, kera vaahdotetun maidon jolla saan nyt sopivasti pientä luksusta elämääni kun viimeisetkin kamat on tuotu Porvoosta ;) Aurinko näyttää edelleen paistavan ulkona ja aion piakkoin suunnata hetkeksi ulos, ennenkuin on aika jatkaa tavaroiden purkamista. Olo on hieman höntti aikaisesta heräämisestä johtuen, mutta hymy on herkässä: vihdoin minulla on koti. Oikea koti.

ÄNTLIGEN är den över - flytten alltså och jag kan bara konstatera att jag vägrar flytta på en tid nu åter (flytten igår var "bara" den 6. på 6 år för mig..). Visst har flyttande sina goda sidor: man kollar igenom sina saker, slänger onödigt skit och hålls viril då man lär känna nya platser och människor, men å andra sidan är det jäkligt stressigt att flytta och packa sina saker och att binda nya kontakter i denhär åldern är inte lika lätt och bekymmerslöst som då man studerar och liksom automatiskt umgås med folk i samma ålder och med lika intressen.
Oj så effektiva vi var igår: jag började dagen med att gå till butiken och skaffa det jag skulle fixa till middag, var efter jag körde i förväg till Borgå för att fylla på kirppisbordet (Löytöpoiste i Tarmola, bord nr 36) och därifrån till bostaden för att packa det sista, tömma förrådet och städa. När pojkarna väl anlände med lastbilen var jag redan alldeles fed up, trött och hungrig som fan, men det hjälptes inte utan vi började packa bilen och vips hade vi tömt bostaden på 30 minuter och hemfärden började.
Väl hemma passade jag på att gå ut med Ronja, samt fixa ugnskorv (grillkorv + ägg-mjölk-senap-ketchup-blandning + riven ost ovanpå, i ugn 225 tills ytan fått fin färg) och nypotatis till middag medan pojkarna bar möblerna och fortsatte sedan springa av och an med lådor. När vi äntligen satt oss vid matbordet efter att ha tömt lasset kunde jag ha brustit ut i gråt och kände mig så tacksam: en tung höst dag var bakom, basic-hemmamat framför nosen och en kär, samt min käras kompis V som jag fattat tycke för och Ronja som sällskap. Lycka är små ting, vetni!
Imorse vaknade jag redan 05:06 och efter att ha varit ute med Ronja kunde jag inte somna om, men gick tillbaks i säng i alla fall. Klockan 8 gav jag upp och gick ut med lilla fröken och njöt av tystnaden och solskenet, varefter jag fixade dunderfrukost åt mig: kvarg-yoghurt-blandning med chia-frön, nektarin, mangokuber, jordgubbar och Talk Muru-flingor, samt kaffe toppad med mjölkskum (mitt bästa köp från Ikea ever!). 
Nu tänker jag gå ut en stund och nosa på solskenet innan det är dags att fortsätta tömma lådor. Trots att jag känner mig aningen dåsig p.g.a. tidiga väckningen, måste jag erkänna en sak: för första gången känner jag mig lugn och som om jag kommit hem. Vårt hem.

Mikä loma? Pakkailua, herkuttelupakkoa ja koiraa

Positiivinen ajattelutapa on viime päivinä ollut todella koetuksella kun tajusin, että 2 viikkoinen kesälomani on pian ohi enkä ole päivääkään päässyt vain pötköttämään ja syljeskelemään kattoon, vaan joka päivä on ollut jotakin tekemistä. Toisaalta, kun laakereilla ei ole maattu, on paljon saatu aikaan ja tehtyä. Suurin syy tähän häslä-härdelliin on se, että onnistuimme hommaamaan muuttoauton, sekä -apua perjantaiksi (eli huomiseksi) ja suurin piirtein koko loma on mennyt tulevaa kämppää siivotessa ja T:n kamoja poisheittäessä, sekä vanhan kämpän pakkaamista. TGIF - huomenna tämä on vihdoin ohi kunhan kamat saadaan kannettua autosta sisälle.

Aamuisin olen toisaalta aamupalaa lusikoidessani (aah, rahka-jugurttia, kauramuroja ja itsekeitettyä raparperikiisseliä kera nektariinin - yum!) ehtinyt mietiskelemään paljon ja tehnyt paljon oivalluksia itsestäni. Askel kohti rentoa syömistä ja eloa on osoittautunut todella suureksi - suuremmaksi kuin olisin ikinä voinut kuvitella - ja olen työstänyt ajatusmaailmaani eritoten tällä saralla enemmän kuin koskaan. Minua harmittaa enemmän kuin ikinä, etten tunnu löytävän sitä oikeaa ja rentoa tasapainoa, joka syömisen ja liikunnan kanssa jokaisella ihmisellä pitäisi olla. Tai noh, itseasiassa voin jo todeta, että osaan liikkua fiiliksen mukaan ja nimenomaan siksi, että voisin hyin kehossani jätettyäni saleilut täysin. Nyt liikun siis ainoastaan aerobisesti juosten, kävellen (sekä sauvoilla että ilman) ja Ronjaa pissattaen. Lisäksi T haastoi minut johonkin ab-challengeen, jossa tehdään lisääntyvästi vatsarutistuksia kuukauden ajan niin, että pidetään välipäivää joka 4. pvä. Viimeisenä päivänä tehdään 130 rutistusta, joka alkuun tuntui hurjalta, mutta esim. eilen kun vuorossa oli 95 rutistusta ei se 130 enää kuulostakaan mahdottomalta. Ihmeesti se ihmiskeho tuntuu tottuvan ties mihin.. ;)
Mutta joo, ruokailu sen sijaan ei luonnistu rennosti vaikka kuinka yritän - ei ainakaan kokonaisen päivän ajan! Olen niin pitkään "ansainnut" ruokani liikunnalla, etten nyt osaa syödä esim. nälkääni, vaan miellän ne heti himoiksi enkä "kehtaa" syödä vaikka edellisestä ruokailusta olisi jo kulunut tovi, ellen ole tehnyt mitään fyysisesti raskasta tai harrastanut liikntaa jollain tapaa. Pinttyneestä tavasta tässä pitkälti on kyse ja koska olen harrastanut sitä jo vuosia, en olettanutkaan että muutos tapahtuisi hetkessä.

Ilokseni uusimmassa Fit-lehdessä on juttu "Syömishäiriöstä jäi ahdistavat ajatukset", jossa toimittaja kokeilee kahden terapeutin kanssa ajatusmaailmansa muuttamista. Minusta oli ihanaa ja jotenkin huojentavaa lukea, että joku joka tavallaan on jo parantunut (eli palannut normaaleihin mittoihin) vuosia sitten, myöntää ja huomaa kärsivänsä edelleen vanhoista ajattelutavoistaan "ansaita" ruokansa tai herkkunsa ja tekevänsä edelleen niitä "fiksuja valintoja" ja olevansa kyvytön nauttimaan jätskihetkestä lasten kanssa. Hullua kuin mikä - ainakin terveellisen ajattelutavan omaavan korvissa, mutta harmittavan tuttua minulle. Ammensin vinkkejä jutusta ja totesin eilen, että pyrin olemaan stressaamatta ruokailusta koko päivänä. Noin puolet päivästä sujui hyvin, kunnes päästiin iltaan ja mopo karkasi: syötyäni kunnon iltapalan keksin tapani mukaan itselleni herkkuhimon ja ehdotin jätskiä. Eritoten lääkärien kehotettua minua nostamaan painoa huomaan herkuttelevani esim. jätskillä, vaikkei oikeasti edes tekisi mieli, ja se jos jokin harmittaa minua. Toki olen jo vuosien ajan kieltänyt itseltäni kaikenlaiset herkut ja sitä myöten myös totutellut pois makeanhimosta (jota todella harvoin tunnen ihan OIKEASTI), enkä siksi nyt oikein käsitä miksi hemmetissä herkuttelen nyt liki päivittäin ja kärsin sitten morkkiksesta niitä syötyäni - en niinkään siksi, että olen syönyt "turhia kaloreita" vaan siksi, että söin jotain, jota ei edes tehnyt mieli. Ihmismieli osaa näköjään olla yhtä sekava kuin undulaatti betonimyllyssä kun sille päälle sattuu..

Lomaa on onneksi vielä pari päivää jäljellä ja voin hymyssä suin todeta, että olemme saaneet todella paljon aikaan ja tehneet ties mitä: siivonneet, pakkailleet ja tyhjentäneet kaksi kämppää, käyneet Vaasassa, Ikeassa ja mökillä, vieneet kamaa kirpparille, pyörittäneet arkea tiskeineen, kokkailuineen ja pyykkeineen.. Huh, hiki tulee jo näitä listatessa :D Tämä päivä on onneksi pyhitetty "ei tehdä mitään"-teemalle, eikä suunnitelmia ole.. Totesin tosin aamulla herätessäni, että hitto mitä sitä sitten tekisi - eihän nyt kokonaista päivää voi vaan maata :D Minun kohdallani tekemättömyys aiheuttaa ennemminkin tuskaa kuin nautintoa, koska olen touhuavaa sorttia. Minulle älä tee mitään-päivä tarkoittaa sitä, että saan ja voin touhuta omaan tahtiin ja käydä lenkillä jos ja kun mieli tekee, möllöttää koneen ääressä nettiä selaillen vailla määränpäätä, sekä tehdä ruokaa ja nautiskella siitä. Telkkarin tai leffojen katsominen ei tuo minulle samanlaista aivot narikkaan-tunnetta (ellei Kuppilat kuntoon yms kokkiohjelmia lasketa :'D), joten jätän ne suosiolla muille. Noh, T alkaa nyt näköjään kasaamaan Ikeasta hankkimaamme nojatuolia ja ulkona alkoi sataa, eli taidan suosiolla siirtää päivän lenkkiä hieman myöhemmäksi ja toimia työnjohtajana virallisena valvojana :)

Mukavaa torstaita sinulle - oli keli mikä tahansa! :)

Att se det goda i allt har under de senaste dagarna varit underligt svårt, då jag insett att min 2 veckor långa semester börjar lida mot sitt slut och varje dag har varit programspäckad på något sätt; inte en endaste en dag har jag kunnat vakna och tänka "vad tusan skall jag hitta på att göra idag då?". Å andra sidan - när man vänder på steken - inser jag hur jädrans mycket vi åstadkommit under dessa två semesterveckor: varit på stugan, till Vasa, till Ikea, packat, städat och gjort febrila försök att få alla saker att hitta en plats åt sig - utöver det vardagliga, alltså länka, umgås, leka och gå med Ronja, tvätta byk och diska, laga mat.. Huh, man blir ju riktigt andfådd av att bara tänka på saken :D

Trots att vi hållit på med en hel massa, har jag också hunnit fundera över mina tankar kring mat och motion, vilka spökat i allt för många år i mitt huvud och orsakat stress, oro och knepiga situationer - helt enkelt styrt mitt liv. Jag kan stolt medge att jag redan gjort något sorts framsteg, då jag i dagens läge motionera enbart för att må bra och känna mig bra i min kropp. Detta har jag lyckats med först när jag slutade med gymträningen, vilken i mitt fall "slog över" och höll på att bekosta mig min hälsa totalt. Tyvärr lyser den muskelupprätthållande motionen nu med sin frånvaro, men å andra sidan gör jag ens magmuskler så gott som dagligen (tackvare T som utmanade mig i någon ab-challenge), samt fladdrar omkring med min Fustra-käpp här hemma. I övrigt är det jogging, samt gång både med och utan stavar som gäller och det njuter jag av. Däremot har maten visat sig vara ett större troll än jag trott och det verkar vara mer att bearbeta på den fronten än jag anat - vilket nu visserligen inte är så konstigt; vadå jag minns inte ens när jag senast skulle ha kunnat njuta med gott samvete av allt det jag ätit under en dag och inte känt en endaste liten törn i samvetet efter en måltid. Visst har jag redan gjort framsteg så att jag t.ex. igår lyckades njuta av det jag åt tills kvälle kom: efter att ha ätit ett ordentligt kvällsmål intalade jag mig själv att jag ville ha glass, trots att jag egentligen inte kände något som helst behov eller begär efter det! Och vad gjorde jag? Jo, åt glass förstås och kände mer ångest över att jag över huvudtaget åt något som jag inte ens ville ha, än de "överlopps kalorier" som jag tidigare skulle ha stressat över. Suck.. Nåja, som redaktören i nyaste Fit-tidningen konstaterade, så dröjer återhämtningen och helnandet efter en ätstörning flera år och högst antagligen resten av livet; att man uppnått normal kroppsvikt är ännu inget tecken på att man tillfrisknat! Men så länge det finns hopp finns tro, finns det hopp och att erkänna sina misstag är redan ett steg på vägen.

Ojoj, synd att det precis började regna, eftersom detta är den enda dagen då vi inte har planer över huvudtaget! För mig innebär en sådan dag inte som för många andra att man bänkar sig framför TV:n en hel dag. Nej, för mig innebär det att jag får pyssla och syssla i egen takt och t.ex. laga mat, gå ut och ligga med datorn i famnen och surfa huvudlöst precis hur och när jag vill :) Och det är exakt vad jag nu tänker fortsätta med..

Ha en bra torsdag! :)

Kroppapohdintaa: mitä jos rakkaasta tuleekin pullukka?

Inspiroidun usein toisten blogipostauksista ja Sallin eilinen postaus teki kieltämättä minuun vaikutuksen ja herätti monen monta ajatusta sitä eilen sängyssä lukiessani. Aihe oli liki ekana mielessä myös tänään aamulla kellon pärähtäessä soimaan (jos ei ota huomioon Ronjaa, joka pomppasi etutassuineen sänkyyn kellon soidessa; on joku tainnut jo oppia, että mamma nousee kun kellon pirinä alkaa ja aamuisin se merkkaa myös aamupalaa ;))

Anyhow, takaisin Sallin postaukseen ja aiheeseen oman kropan hyväksyminen sellaisena kuin se on. Kerroin viime postauksessa, että jopa kaksi täysin eri erikoisalan lääkäriä on kehottanut minua vähentämään stressiä ja nostamaan painoa. Elopainoltani en ole alipainoinen, vaan normaalin alarajoissa. Tehtyäni todella kovaa työtälihasten kasvattamiseksi, sekä "yli"-painon laskemiseksi, tuntuu nyt vastakohtainen painon nostaminen todella vastenmieliseltä ja vaikealta. Vaan miksi? Miksi pelkään painolukemien nousua? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? Rakastetaanko minua vähemmän sen takia kenties? Muutunko kertaheitolla rumemmaksi jos paino nousee parin kilon verran? Näitä kysymyksiä olen eilisestä lähtien pyöritellyt mielessäni, mutten ole keksinyt vastausta yhteenkään. Toki pystyn jo suoralta kädeltä toteamaan, että "luuloni" ovat pääasiassa ainoastaan oman pääni sisäisiä keksintöjä ja jos esim. jokni ihminen välittäisi minusta vähemmän koska painaisin pari kiloa enemmän, en kaipaa tai tarvitse häneen seuraansakaan.

Hei päästäänkin aasinsiltaa pitkni aiheeseen, jota olen pohtinut jo aiemmin: onko ylipäätään OK välittää jostain vähemmän, koska tämän ulkonäkö tai paino nousee? Voiko esim. partnerille sanoa, että suhteen jatko saattaa olla vaakalaudalla, jos tämän paino jatkaa noususuuntaisena? Ihmisarvoa ei mielestäni missään nimessä pidä tai saa arvioida ja mitata ulkonäössä saatika sitten kiloissa, eikä näin ollen siis otista saa dumpata lihomisen vuoksi. Mutta mitä jos toisen ulkonäkö muuttuu niin, ettei se enää viehätä silmääsi? Itse ainakin koen, että ihminen ihastuu toisen ulkonäköön ja rakastuu sitten itse persoonaan, mutta jotta mielenkiinto toista kohtaan pysyisi vireillä, täytyy ulkonäön pysyä viehättävänä. Tätä ajatellen on mielestäni tietyllä tapaa OK todeta, että mielenkiinto lopahtaa; kuinka voit haluta ihmistä, jonka ulkomuoto ei herätä intressejäsi? Aivan.

Vaan pattitilanteeseen päästään jos mietitään asiaa hieman monimutkaisemmin ja realistisemmin: mitä jos toisen ulkonäkö muuttuu esim. tapaturman, raskauden tai sairauden vuoksi ja miten toiselle kerrotaan/ilmaistaan hienovaraisesti, että tämän ulkomuoto on muuttunut niin, että mielenkiinto uhkaa lopahtaa? Muistan miten viime kesänä TV:ssä pyöri Rakas, sinusta on tullut pullukka-ohjelma, jossa partneri ilmoitti siippansa PT:n piiskattavaksi ja syynä oli yksinkertaisesti se, että toinen oli lihonut vuosien varrella niin, ettei ulkonäkö enää kiinnostanut toista. Kauhistelin ohjelman ajatusmaailmaa (koska ihmisarvoa ei saa mitata kiloissa), mutta pohdiskelin samaan aikaan mitä tekisin, jos itse päätyisin samaan tilanteeseen. Mitä sinä tekisit?

T - poikaystäväni, työpaikkaromanssini, tuleva avopuolisoni, kallioni - hyväksyy minut juuri tälläisenä ja kokee "pelkoni" painonnostoa kohden lähinnä huvittavina. Tämä johtuu suurilta osin siitä, että hän osaa suhtautua kaikkeen, itseensä ja elämään rennolla otteella, eikä stressaa turhia. T ei koskaan mieti syömisiään (vaikka on kuulemma alkanut joskus vilkuilemaan sokeripitoituuksia!) ja syö fiilispohjalta, sekä nälän mukaan - ei niinkään minun laillani esim. sen mukaan, minkä tiedän olevan terveellisin vaihotehto tai suoranaisiin himoihin. Tiedän - tai ainakin uskon - ettei hänen mielenkiintonsa minua kohtaan vähenisi, vaikka painoni nousisi nyt sen suositellun parin kilon verran, vaan pikemminkin siksi, että teen asiasta aikamoisen numeron. Tuskin äijä edes huomaisi, vaikka paino vähän nousisikin - harvemmin sitä nyt sentään yhdessä vaa-alla käydään ;) (mitä nyt joskus verrataan jos se meidän alkuaikojen 20kg painoero edelleen säilyy ;)) Samalla kun pelkään ja jännitän painoni nostamista, pelkään myös tekeväni kärpäsestä härkäsen ja T:n mielenkiinnon pikemminkin lopahtavan ainaisen valitteluni takia; kuka nyt jaksaisi seurustella ihmisen kanssa, joka (liki) kaiken aikaa miettii, mitä seuraavaksi söisi, ottaisiko jugurttia jätskin sijaan koska jugurtissa on vähemmän kaloreita ja sokeria, vaikka jätskiä tekisikin mieli? Aivan - ei kukaan. Toivon oppivani asennoitumaan ruokaan ja syömiseen kuten T ja niinkuin alunperin on ollut tarkoituskin: ravintona, nautintoa ja polttoaineena - ei ahdistuksen lisääjänä ja aiheuttajana, ajatukset 247 täyttävänä mörkönä. Tiedän, että osa "paranemista" on jo lähtrnyt käyntiin kun ihminen uskaltaa ja osaa myöntää, että asennoituu ruokaan ja syömiseen näinkin pöllösti, mutta kuinka tästä sitten edetään onkin hankalampi juttu. Moni on maininnut (täällä bloginkin puolella) terapian, josta voisi löytyä apu. Olisin kuitenkin halukas vielä kokeilemaan itse ominpäin ajatusmaailmani muokkaamista ja kysyn siksi, onko kellään mitään hyvää kikkaa, ässää hihassa tai neuvoa - otan ne kaikki avoimin mielin vastaan oli kyseessä sitten peilin hajottaminen, kirjan lukeminen tai CD-levyllinen valaan laulua - jonka avulla saisin ajatusmaailmaa muutettua - pieninkin askelin kohti normaalia, rentoa elämää ja asennetta?

Efter att ha läst Sallis blogginlägg från igår angående kroppsvikt och människovärde har mina tankar snurrat kring ämnet sedan igår kväll, antagligen i drömmarna och direkt imorse när jag steg upp (frånsett från stunden då klockan började ringa och Ronja hoppade med framtassarna i sängen). Ämnet är verkligen aktuellt för mig som fått höra av två läkare att jag borde öka vikten en aning trots att jag inte är underviktig. 
Jag har i långa tiden redan funderat på VARFÖR jag egentligen är rädd för att öka i vikt de några rekommenderade kilona: kommer mitt människovärde att minska? Kommer folk att älska mig mindre bara för att jag väger 56kg i stället för 52kg? Ja, ifall fallet är så, väljer jag hellre att leva mitt liv UTAN sådana typer. Punkt.
Men vad om vi kollar läget ur en annan synvinkel på ett mer ytligt plan: vad skall man göra ifall den andras utseende inte lockar lika mer, då den gått upp några kilo? Är det okej att konstatera som paren gjorde i programmet Rakas sinusta on tullut pullukka: "antigen bantar du eller så försvinner jag"? Näe, det tycker jag inte heller. Men vad skall man göra ifall den andras personlighet fortfarande lockar, men utseendet gör det inte? Å förändras situationen ifall utseendet ändras p.g.a. graviditet, sjukdom eller olycka? Trots att utseendet ändras, är ju personligheten den samma och det är ju DEN som man älskar. Men kan man älska någon/något som inte lockar en? Hmm, svåra grejer.
Nu kan vi ta åsnebryggan över tillbaks till problematiken kring gå upp i vikt och mat: hur skall jag (på egen hand) lyckas inse, övertyga och övertala mig själv att ett par kilos viktökning inte kommer att ta livet av mig, utan kommer troligen att göra gott? Jga avundas T - min pojkvän, blivande sambo, pålitliga partner och stödjepunkt - som har en så avslappnad attityd till mat och att äta: han äter vad han vill när han vill utan att fundera och analysera varje munsbit som jag gör. Jag mnisstänker att hans intresse snarare kommer i något skede att falla på mitt onödiga stressande över mat och att äta än på att jag ökar i vikt .Har DU något bra tips, erfarenhet, bok eller CD med valsång som kunde hjälpa mig att stressa mindre?

all pics grom google

Life gets so much easier when you stop taking things personally

Whihii, vihdoin alkaa tuntua keväiseltä kun aurinko paistaa, nokka vuotaa, sormet palelevat, mutta silti pidetään hymyssä suin arskoja nenällä ja puetaan viisinkertainen kerros paitoja päälle, jotta voidaan käyttää nahkatakkia. Se joka edes kehtaa YRITTÄÄ nyt puhua jostain takatalvesta - sinut mörökölli vieköön! 

Mulla on viime päivinä mennyt hyvin - jos nyt poissuljetaan se, että heräsin tänään jo aamu-kolmelta a) koko pään halkovaan, viiltävään kipuun (olin satavarma, että aamulla otsaani koristaisi Harry Pottermainen Z-arpi. Poikaparka - voin samaistua häneen kipuunsa lähes täysin), b) järkyttävään nälkään. Kipua hoidin parastamolilla ja nälkää jälkiuunileivällä ja juustolla.

Perjantaina sain sangen harvinaislaatuista seuraa: pikku-W tuli Porvooseen ja käytiin yhdessä uimassa, sekä syömässä. 6-vuotiaaksi tyttö oli todella reipas uimahallissa ja polski kuin mikäkin sammakko. Likka oli itse ilmoittanut, että hän halusi ravintolaan syömään uimisen jälkeen ja minähän tein työtä käskettyä ja kävelytin hänet paikalliseen Rossoon. Ihmettelin, miten muutoin niin reipas muksu uhkasi ruveta nukkumaan pöytään päästyämme ja nyrpisteli vain nenäänsä lihapulla-annokselleen. Itselläni olisi ollut enemmänkin nyrpistelyn aihetta: vege-pulla-annokseni oli mitättömän kokoinen ja makuinen ja maksoi kaiken kukkuraksi saman verran kuin lasten listalta tilaamamme lihapullat ja muusi. Noh, otin opikseni, enkä enää vieraile kyseisessä raflassa - varsinkaan, kun W-parka oli oksentanut heti kun oli päässyt kotiin.

Lauantain korkkasin käymällä ensimmäistä kertaa koko viikolla juoksemassa rauhallisen 3,78 km hölkkälenkin ennen aamupalaa. Myöhemmin maalattiin T:n kanssa eteinen kertaalleen ja käytiin mun vanhempien luona syömässä. Lakattiin W:n kanssa kynnet muodikkaan turkooseiksi ja painoin pään tyynyyn jo ennen kymmentä. Kyllä mummotti mutta kun koko viikkona en ole saanut kunnolla nukuttua, tuntuvat viikonloput hiljaisella landella luksukselta: ei roskisautoja, ei hälytysajoneuvoja eikä muita ärsyttäviä ääntätuottavia tekijöitä.

Sunnuntaina lähteä-paukautin jälleen - tosin aamiaisen jälkeen - uudestaan pururadalle. Koska minua edelleen huimaa, eikä syytä siihen ole toistaiseksi löydetty, päätin aloittaa hiljaa ja painella silkalla fiilispohjalla: jos kova huimaus iskisi, hidastaisin ja kävisin tarvittaessa maahan hetkeksi ja lähtisin sitten kotia kohti. Lähtiessäni varmistin, että T:n puhelimessa oli äänet päällä, joten tarvittaessa saisin häneen yhteyden jos sattuisin tarvitsemaan. Askel rullasi kivasti eteenpäin ja ilma oli sopivan puolipilvinen, joten aluspaita-fleece-combo osoittautui sopivaksi vaatetukseksi. Päästyäni aiemmin suunnitellun reittini päähän kurkkasin huvikseni Sportstrackeria, joka ilmoitti minun taivaltaneen 6,4 km. Hitto, mullahan on vielä energiaa kuin mitäkin - kympinhän mä haluan juosta! ajattelin ja lähdin kiertelemään. Aivan loppua kohden juostessani täydessä auringon paahteessa, tunsin hetken pientä heikotusta ja tunsin, miten fleece liimaantui kehooni. Aih mikä helpotus olikaan päästä varjoon ja oitis olo koheni ja jatkoin "maaliin" asti - loppumetrit jopa spurtaten! Kotipihassa meinasin tirauttaa kyyneleen, koska tunsin itseni niin onnelliseksi: olin voittanut pelkoni ja juossut - huimaus-pelosta huolimatta - ja taivaltanut parin viikon paussin jälkeen kevyin askelin 10,11 km aikaan 01:00:27 (eli keskivauhdilla 5:58) - ei paha! Minä yksinkertaisesti r-a-k-a-s-t-a-n juoksua ja huomaan kuinka kaipaan ulos luontoon ja miten ulkoilu tuntuu "antavan" minulle niin paljon enemmän kuin salilla treenailu - vaikkei siihen mene kuin reilu tunti aikaa ja nautin siitäkin. PT:ni lupasi nyt uusia saliohjelmaani hieman niin, että voisin yhdistää lihaskuntotreenin ja juoksun. Tätä odotan innolla, koska olen ollut surun oma kun en ole tiennyt miten ja mikä mahdollistaisi pyöreiden lihasten, sekä kestävyyden ylläpidon. Oman kehon painolla tehtävät treenit tulevat todennäköisesti astumaan omalla kohdallani yhä suurempaan rooliin nyt kun kesä tulee, koska täyspitkän työpäivän jälkeen en voi kuvitellakaan viettäväni yhtään enempää aikaa (esim. salilla) sisätiloissa auringon paistaessa ulkosalla :)

Sunnuntaina tehtiin ruoaksi mun lemppareita - uuniperunoita ja mössöjä - ja lähdettiin sitten isosisko E:n synttäreille Espooseen. Kahvia ja kakkua, rakkaita ihmisiä ja onnistunut viikonloppu takataskussa   tuntui hyvältä napata T:n käsi omaani ajellessamme illalla takaisin Porvooseen. Life´s good.

jeans Gina Tricot jacket Benetton sneakers Vagabond scarf Acne bag MiuMiu

Whohoo, våren, läderjackan, frysande fingerspetsarna och rinnande näsan är här! Den som ens vågar försöka sig på att nämna någonting om s.k. "takatalvi" kan gå och dra något gammalt över sig. NU har jag nämligen vårfiilis och det skall ingen få sabba!
Jag har ett lyckat veckoslut bakom mig, vilket värmer att tänka tillbaka på då jag imorse vaknat redan kl 3 av en jädrans ilande värk tvärs genom huvudet, samt en enorm hunger. Värken fick jag bukt på med hjälp av paracetamol och hungern stillades med en ostsmörgås.
På fredagen kom lilla W in till Borgå och vi gick tillsammans och simmade. Flickan var pigg och hurtig som bara den medan vi simmade, men när vi väl kommit fram till Rosso - dit hon absolut ville gå och äta - blev hon trött, grinig och pirrig. Okej, maten var definitivt inget att hurra över: våra portioner var lika stora, även om W´s köttbullar hörde till barnmenyn, men kostade lika mycket. Jag var varken nöjd med smak, portionsstorlek eller pris på mina egna vegebullar och konstaterade att jag aldrig mer skall besöka restaurangen - speciellt inte efter att W spytt så fort vi kom hem!
På lördagen begav jag mig ut på veckans första (!) joggingtur före frukosten och fortsatte dagen med att måla farstun innan vi åkte till föräldrarna för att äta. Jag lade mig redan före 22 och kände mig som en äkta mommo, men oj så skönt det känns att lägga sig tidigt på kvällen och få sova ostört hela natten igenom.
På söndagen begav jag mig efter frukosten ut på länk igen och bestämde mig för att springa enligt fiilis. Jag lider fortfarande av yrsel, vilket folk har svårt att förstå och tro, då det inte syns utanpå mig. Jag har varit så otroligt ledsen över att jag knappt vågat eller klarat av att jogga, då det yrar runt i mitt huvud som i en torktumlare och har delvis därför satsat mer på gymträningen nu på sistone; där kan jag ju sakta ned takten för ett tag om yrseln håller på att ta över utan att någon behöver märka det. Nu kändes stegen ändå lätta och trots en lätt yrsel bra, så jag forsatte sakta. Då jag sprungit slut sträckan jag tidigare bestämt mig för att springa kollade jag Sportstrackern: 6,4 km. Näe, jag ger mig inte än - det känns ju bra att springa fortfarande, tänkte jag och fortsatte lunka på. Då solen gassade rakt på mig kände jag mig aningen dåsig och yrare än tidigare, men direkt då jag kom i skuggan lättade yrseln och humöret steg: jag kan!
De sista metrarna på min 10,11 km långa joggingtur spurtade jag och höll på att börja gråta då jag stannade; oj så jag saknat att jogga längre sträckor! Speciellt nu när solen kommit fram inser jag, vilken utomhusmänniska jag är: jag helt enkelt lever för att få frisk luft och "får" så mycket av det, än träning inomhus. Jag är därför mer än nöjd, då min PT lovade fixa om mitt träningsschema så att jag börjar kombinera muskelstyrka och jogging. Trots att jag älskar att springa vet jag att jag inte ENBART kan göra det, eftersom mina muskler då förtvinar och min målsättning är ju att få rundare former, medan jag gärna samtidigt upprätthåller uthålligheten.
Eftermiddagskaffet avnjöt vi i Esbo hos min syster och med en djup, nöjd suck, ett litet leende på läpparna och en varm hand i min styrde vi kosan mot Borgå när kvällen kom: life´s good.

My life is like a Britney Spears CD

Alunperin olin ajatellut laittaa postauksen otsikoksi "perkeleen peetee", mutten sitten hetken harkinnan jälkeen viitsinytkään käyttää voimasanoja heti ensikättelyssä ja otsikossa; mitä jos joku alaikäinen tai muu joka ei vielä osaa kiroilla lukisi tämän ja oppisi kauttani kiroilemaan? Häpeäisin. Syvästi. Pitäydytään siis Britneyssä.

Apua, tukka näyttää punertavalta enkä ole lainkaan itseni näköinen! Illalla olikin vuorossa värjäävä hiusnaamio, sekä kuoriva kasvonaamio..

Syy PT:n, eli peeteen tai personal trainerin, haukkumiseen on se, että tajusin tänään salilla mikä vaikutus tällä minuun on: kun pitää kirjaa saliohjelman suorituksista ja kirjaa jokaikisen sarjan painot ja mahdolliset "en jaksanutkaan puristaa sitä viimeistä, vaan tyydyin 8 toiston sijasta 6:een"-kommentit viereen, ei fuskailua tule harrastettua. Ennen, kun siis vielä hilluin salilla ja noudatin vanhaa ohjelmaa "sinnepäin" tuli liikkeitä usein jätettyä välistä, koska ne eivät yksinkertaisesti enää kiinnostaneet: otti pattiin koko salilla käynti, en saanut kunnolla hikeä ylle enkä löytäyt mistään motivaatiota tehdä loppuun asti ja seurailla ajan kulua seinäkellosta ja miettiä mitä kaikkia hommia kotona odottikaan rästissä.. Nyt ovat ajat muuttuneet: ohjelmaa noudatetaan kuuliaisesti, toistot tehdään parhaan mukaan loppuun asti, eikä mitään jätetä välistä koska ei huvita. Hassuinta tässä on se, ettei PT edes ole mukanani salilla, vaan hoidan saleilun itsekseni ja raportoin hänelle kuinka treeni kulkee (tässä kohtaa muistankin, etten ole vielä muistanut laittaa N:lle viestiä treenini kulusta - paitsi sunnuntaina kun hehkutin reilua 11 km juoksulenkkiä :'D). Sluibailu olisi siis täysin mahdollista, eikä kukaan muu kui minä saisi koskaan tietää, että selailin MeNaiset-lehteä tai katsellut Australian MasterChefiä kuntopyörällä vastuksella 0 hiljaa sunnuntaipyöräillen lihasten pumppaamisen sijaan. Tänään kun aurinko vielä kaiken kukkuraksi paistoi kirkkaalta taivaalta mietin kyllä, mikä hitto saa ihmisen tottelemaan koiranpennun lailla toista ihmistä - tai kuten minun tapauksessani toisen ihmisen noudattamaa paperille kirjattuja ohjeita - ja paahtamaan salilla niin, että lihakset tärisevät, ähkinä on kovempaa kuin pahemmassakin aikuisten videossa ja huominen lihaskipu taattua? Kehitys - se on se kehitys. Minä TAHDON kehittyä. Minä TAHDON lihaksikkaamman, vahvemman kehon ja olen päättänyt, että minä sellaisen myös saan. Ja koska unelmakroppaa ei voi rahalla ostaa ja tienata sohvalla maaten, on se ansaittava kovalla työllä. Työn teen täysin itseni takia, mutta olenpa myös ainoa, joka siitä saa nauttia. Nojoo, epäilen että poikaystävä pistää pahakseen, jos voi saada tuulenpuuskasta kaatuvan tytönheitukan sijaan vierelleen terveen näköisen, hieman lihaksikkaamman naisen. Miksikään skrodeksi kuulantyöntäjäksi en ole alkamassa, mutta terveen näköinen kroppa on haaveissa.

Tätä tarkoitin sillä kun fyssari sanoi, ettei mulla ole ryhtiä lainkaan: katsokaa tuota notkoselkää ja kvasiorkor-vatsaa!

..kun vertailuksi suoristan selkää ja nostan lantion eteen ylös: tadaa! Ja kasvoilla kiiltää kasvonaamio

Ja ehtii sitä salin lomassa tehdä muutakin: kalenterista löytyy 2 pakollista vapaapäivää, jolloin ainoastaan kävely on sallittua (nojoo, myönnän että käyn silloinkin reippailla kävelyillä, koska en yksinkertaisesti kestä lompisimista ja alan kaiken kukkuraksi palelemaan herkästi, eli vauhtia on pidettävä yllä jotten muutu jääkalikaksi..), salipäiviä 3 ja lenkkipäiviä 1-2. Tänäänkin ehdin - kiitos lyhennetyn työpäivän - salin jälkeen jopa kävelylle nauttimaan auringosta, ennenkuin oli aika suunnata kotiin rästihommia, kuten tiskejä ja pyykkejä, hoitamaan. Hyvä minä.

Mitäs muita kuulumisia.. Heijoo! Uskokaa tai älkää niin tämä tyttö, joka syö samanlaista aamupalaa jopa puolen vuoden ajan koska nauttii siitä niin paljon, on keksinyt kaurapuurolle haastajan: täysjyvämannapuuron! Oih ja voi kuulkaas, resepti on helppo ja nautinto taattu: liedelle kattilaan 3 dl maito/vesi-seosta (esim. 50/50) ja ripaus suolaa. Kiehautetaan, vispataan joukkoon 2/3 dl täysjyvämannasuurimoita sekä 1 rkl chiasiemeniä. Takaisin levylle ja annetaan kiehua pari minuuttia ja lopuksi annetaan seistä pari minuuttia vetäytymässä. Joukkoon pakkasesta mansikoita ja mangopaloja, mahdollisesti pari rkl raejuustoa sekä 1 rkl auringonkukansiemeniä ja eikun lusikoimaan. Pitää nälkää hyvin lounaaseen asti ja maistuu NIIIIIIIN hyvälle! Malmgårdin kaurahiutaleita ei voita mikään, mutta kyllä tämä on hyvää ja tuo mukavaa vaihtelua ainaiselle perus-kaurikselle.
Vinkin puuroon sain Lunnin blogista. Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan blogista m.m. uunipuuron, sekä leipomusten ohjeet mutta varoituksen sanana: kuola valuu takuuvarmasti kuvia katsellessa ;)

Täydellisen aamiaisen luojat: yum!

Aiai, huomenna koittaa taas perjantai ja sen myötä viikonloppu, joksi ei sen kummempia suunnitelmia ole. Saa nähdä mitä kesä, lämpö ja kärpäset tuovat mukanaan, mutta olen viime aikoina todennut nauttivani perus-kaurapuuro-arjesta, johon kuuluu hitaat aamiaiset, lenkkeilyt, kaupassakäynnit, rempan suunnittelut ja kahvittelut. Nauretaan T:n kanssa usein, että ollaan kuin mikäkin eläkeläispariskunta kun käydään viikonloppuisinkin muiden painuessa baariin tyytyväisinä nukkumaan jo ennen puolta yötä ja herätään juomaan kahvia ja ratkomaan ristisanoja ;D

Ja hei, pitäisiköhän avata tässä kohtaa mihin ihmeeseen tuo Britney Spearsin cd-levy viittaa? Noh, saliohjelman ja OT:n ohjeiden kuuliainen noudattaminen muistuttaa kovin "I´m a slave 4 you"-biisiä ja tuo "ollakko eläkeläinen vaiko ei"-ajattelu taasen "Not a Girl, not yet a Woman"-biisiä. Selvää kuin vesi, eikö? ;)

Ursprungligen hade jag tänkt skriva "fucking you PT, I´m going to wonderland" som rubrik för detta inlägg, men ändrade mig och höll mig till Britney; tänk om någon som inte känner till svordomar skulle lära sig svära p.g.a. min blogg? No way. Något ansvar måste jag väl också bära?
Orsaken till att jag ville skälla på min PT är denna: jag  insåg igår kväll/idag på gymmet att PT:n har en enorm (positiv) inverkan på mig och min träning: fan anamma jag täcks ju inte skippa en enda rörelse längre som jag tidigare gjort; vadå intresserade jag mig inte för någon rörelse lät jag helt enkelt bli att göra den. Nu bokför jag VAREVIGA en rörelse, vikt samt "jag försökte mitt bästa men orkade bara 7 press trots att det stod 8 på programmet.."-förklaringar och följer mitt program till punkt och pricka. Det kommer inte ens på tals att jag skulle låta bli att göra någon rörelse för att jag inte ids. Enda orsaken till att jag kunde/kan skippa en rörelse är om jag är rädd att min teknik ännu inte räcker till och för i stället en enklare version och tränar samma musklegrupp i allafall. Babysteps, ni vet? Det knasiga är att INGEN skulle få veta ifall jag fullständigt sket i programmet och satt på en motionscykel hela kvällarna, utan att trampa (vadå vem vill bli svettig?) och tittade på Australian MasterChef? INGEN i och med att jag tränar för mig själv och rapporterar enbart åt PT:n hur träningen löper. Vad i hela fridens namn får mig då att följa instruktioner som finns nedplitade på ett PAPPER, trots att jag har en fri (och ganska egen) vilja? Det att jag VILL. Jag VILL få en starkare kropp. Jag vill se FRISKARE UT och må bra i en kropp som ser frisk - inte tanig och benig ut. DÄRFÖR följer jag blåögt papperslappen, går till gymmet fastän solen lyser och satsar i stället på att njuta av solen direkt efter gymmet, vilar på vilodagarna och springer då det står "lenkki" på programmet. Jag gör detta för mig själv och jag är den, som kommer att få njuta av slutresultatet och det är DÄRFÖR som jag håller på så här; för min egen skull. Ja, knappast har T heller något emot att ha en tjej som ser friskare och starkare ut vid sin sida, än en som blåser omkull när vinden vänder ;D
Ja, vad mer? Jo, tro eller ej men tjejen som enkelt i ett halvt år kan äta exakt likadant morgonmål (bara för att det är så gott) har hittat en utmanare åt havregrynsgröten: fullkornsmannagrynsgröt! Receptet är enkelt och njutningen garanterad: koka upp 3 dl mjölk-vatten-blandning och en nypa salt, vispa i 2/3 dl fullkornsmannagryn samt 1 msk chiafrön och ställ tillbaks på plattan för att koka ett par minuter. Låt gröten dra ett tag och toppa med frusna jordgubbar, mangokuber, 1 msk solrosfrön samt eventuellt litet grynost. O-M-G så gott! Och mätt hålls man också fram till lunch. Yum! Testa! Ingenting slår Malmgårds eko-havregryn, men en bra utmanare är funnen ;)
Avslutningsvis: vadå mitt liv är som en Britney-skiva?
Temasången för mitt slavaktiva följande av PT:s order är garanterat "Iḿ a slave 4 you" och mitt (snarare VÅRT) totalt pensionärsaktiga "gå och lägga sig före midnatt även under helgen, njuta av långsamma frukostar och korsord, kaffe, frisk luft och inredningsplanering"-beteende följer tonerna av "Not a Girl, not yet a Woman" då jag ännu inte är säker på om jag faktiskt REDAN lugnat ned mig eller om solen, sommarvärmen och bina skall få min hastighetsmätare att ställas om ;)

Sunday - the day when you have the opportunity to lay in bed all day, be effective as hell or something in between. And about being alone.

Pitkästä aikaa sunnuntaibloggailua, rentoa hengailua ja päivän asu-kuvia - varsin harvinaislaatuista matskua tässä blogissa. Tiedossa on (lisää) pohdintaa parisuhteista, unelmoinnista, yksinolosta ja riippuvaisuudesta. Tervetuloa sunnuntaiajelulle kanssani.

Heräsin tänään aamulla sangen ikävään ääneen: poikaystäväni lähti ohjuksena sängystä klo 7:06 ja hetken kuluttua kuului örvellystä oksennusefektien seuraamana vessasta. Great! Eikä me edes käyty ulkona eilen, vaan vietettiin leppoisaa lauantai-iltaa siivoillen, dataillen ja uunipatonkeja, sekä puolikkaat punkkulasilliset nautiskellen ja vietettiin laatu-parisuhdeiltaa. Se, että herää sunnuntaiaamuna oksennusääniin ei ole mikään ihme tai kumma, mutta mielestäni on sangen epäreilua tehdä niin, jollei edes ole käynyt viihtellä :'D Yritin siinä sitten sulkea (ällöttävimmän äänen jonka tiedän) päästäni ja nukahtaa, mutta siinä onnistumatta. Pari tuntia pyöriskeltyäni päätin sitten luovuttaa ja nousta reippaana tyttönä. Harmitti aivan pirusti, koska viime sunnuntait olen herännyt liki kymmenen tunnin yöunien jälkeen, makoillut pussaillen ja halaillen pitkään ja viettänyt lagaus-aamuja pitkän kaavan mukaan aamupalaa kaikessa rauhassa nautiskellen, ristikoita ratkoen ja Cosmoja lukien rakkaani seurassa. Tänään sain tyytyä reilu 6h yöuniin, radion, uusimman Cosmon, sekä aamupalan seuraan. En kuitenkaan antanut tämän latistaa menoa, vaan tunsin suurta sympatiaa oksentavaa parkaa kohtaan ja tekaisin pannukakun uuniin paistumaan, jotta toisella olisi jotain jolla herkutella kun ruoka alkaisi pysyä sisällä. Siinä omppu-rahka-mysli-comboa mutustellessani totesin, ettei tämänlainen aamunaloitus toisaalta tuntunut yhtään tyhmemmältä vaan oli päinvastoin kivaa vaihtelua. Eihän karkkikaan maistu, jos sitä syö joka päivä; ei makeaa mahan täydeltä, koska silloin arvostus sitä kohtaan laskee ;) Aamupalan jälkeen tiskasin vielä tiskivuoren, siivoilin keittiötä ja pesin koneellisen pyykkiä, ennenkuin oli aika suunnata ulos auringonpaisteeseen. Ulkona oli täydellinen lenkkikeli: 2 astetta pakkasta, kevyt tuuli, auratut (kävely)tiet ja kirkas auringonpaiste. Väsymys kaikkosi kuin itsestään kun lähdin hiljakseen hölkkäämään vailla päämäärää ja nautin täysin rinnoin raikkaasta keväisestä kelistä. Tälläisenä tykkään eritoten pitää sunnuntain urheilut: fiilis pohjaisina, rentoina ja vailla minkäänlaista pakkoa. Mielenkiinnosta pidin toki kännykässä Sportstrackerin käynnissä, mutten katsonut kelloa, liioin sykemittariakaan (noh, sellaista minulla ei edes ollut tänään mukana) enkä suorittanut: nautin vain ja annoin jalkojen viedä. Katselin muun muassa erilaisia taloja ja haaveilin, minkälaisen talon itse joskus haluaisin. Unelmointi on ihanaa: se antaa mahdollisuuden pallotella eri vaihtoehtojen välillä, karata jonnekin kauas ja se on ilmaista. Unelmoida voi missä vain, eikä mikään ole mahdotonta, vaan kaikkein mahdottomimmastakin voi unelmoida eikä kellekään tarvitse kertoa unelmiensa kohteesta, ellei halua. Minusta on hauska huomata, miten makuni on iän (?) myötä muuttunut: ennen unelmoin mansardikattoisesta ja vanhanaikaisesta ok-talosta, mutta nyt huomioni kiinnittyi yhä enemmän modernimman mallisiin kaksikerroksisiin puutaloihin. Huhheijaa, pelonsekaisin sitä päivää, jolloin se oma talomalli pitäisi osata valita, odotellen :D Lenkin (7,72 km hitaaseen 6:46/km-aikaan) jälkeen oli mieli levännyt ja ihmeen virkeä, vaikka väsymys toki painoi lyhyehköjen yöunien jälkeen edelleen. Onneksi on sunnuntai: silloinhan SAA ihan luvalla olla hieman vajaatoimintainen ;)

Yllä mainittu "leivon, tiskaan, pyykkään"-käytös on itselleni aivan tyypillistä jonkun rakkaan sairastaessa: teen askareita toisen puolesta ja osoitan myötätuntoa ja rakkautta teoin. Muistan miten iskä teki samoin meidän sairastaessa pieninä: flunssaiselle karhunpojalle kannettiin kaupan kalleinta vitamiinimehua, lehtiä ja appelsiineja ja päätä siliteltiin aina ohi kävellessä. Lässyn-lässyn-säälipisteitä ei herunut, mutta empatian pystyi aistimaan selvästi. Timantteja tai muuta suurta ja rahallisesti arvokasta ei saatu, mutta rakkautta pienin teoin osoitettiin normaalia enemmän sairastavaa kohtaan. Muistan edelleen kuinka hyvältä se tuntui sohvan pohjalla maatessa ja uskon siksi toimivani samoin aivan luonnostani jonkun rakkaan sairastaessa: haluan osoittaa, että välitän ja rakastan - olevani paikalla - toisen ollessa heikko.

jacket Evechic jeans Mango boots UGG Australia bag Michael Kors

Iltapäivällä suuntasin vanhempieni ruokapöydän kautta Porvooseen viettämään pitkästä aikaa sunnuntaipäivää yksinäni. En muista koska viimeksi olisin hengaillut näin pitkään sunnntainpäivänä yksinäni ja myönnän, että se alkuun hirvitti: mitä ihmettä keksisin ajanvietteeksi? Sunnuntait vietän useimmiten aina landella T:n tai jommankumman vanhempien luona hengaillen, eikä tälläinen yksinolo ole kuulunut kuvioihin pitkiin aioihin. Näinhän se usein parisuhteen myötä menee: harvoin vietetään aikaa yksin (harrastuksia ei lasketa!), vaan vapaa-aika menee yhteisiä juttuja tehden, arkea yhdessä pyörittäen ja perheitä tavaten. Olen ties kuinka monta kertaa toitottanut T:lle, kuinka tärkeätä minulle on, että meillä on ne n.s. "omat jutut" ja vietetään aikaa erillämme ja että saan olla yksin - myös kotosalla. Koska emme asu yhdessä, toteutuu tämä yksinolo aivan luonnostaan tällä hetkellä, mutta avoliitossa se vaatii jo hieman järjestelyä. Itselleni toki yksinolo tarkoittaa myös sitä, että saan maata yksinäni makuuhuoneessa ovi kiinni kone nenän edessä ja ettei toinen 20 minuutin välein tule kysymään mitä teen, saako lyöttäytyä seuraan tai koe meidän olevan riidoissa, koska en osoita mielenkiintoa toista kohtaan pariin tuntiin. On siis sangen epäloogista, että jopa jännitin miten pärjäisin yksinäni tämän illan, kun yksinoloa niin suuresti kuitenkin arvostan ja vaadin ja alkusyksystä Porvooseen muuttaessani hengasin monta viikkoa yksinäni - ketään edes kaipaamatta!
Noh, mitä voin todeta: hyvinhän tämä sujuu. Kävin ruokakaupassa, pesin pyykkiä, ripustin verhot, siivoilin ja nyt istun tässä sohvalla bloggaamassa, radiota kuunnellen. Vaikka yksinolo tuntuu hyvältä, on myös kiva huomata, miten toista (tai toisia) kaipaa kun heidän seurassaan ei vähään aikaan ole. Sitä ikään kuin arvostaa toista aivan toisella tapaa, kun ei kokoajan kyhnytä toisen kyljessä kiinni ;)

Kaipa minä jatkan tästä sunnuntai-iltaani. Para-aikaa paistan parsakaali-paprika-munakasta, aion ripustaa pyykit ja katsella TV:tä. Pikkuhiljaa voikin sitten jo alkaa valmistautumaan tulevaan viikkoon käpertymällä peiton alle kivan kirjan kanssa, unelmoida ja todeta, että sitä osittain jo elääkin unelmaansa ;)

Ah, en så chill söndag jag så småningom har bakom mig. Visserligen började min söndag på ett ytterst obehagligt sätt då jag väcktes av ljuden från T som kräktes i badrummet och lyckades inte somna om, trots att jag försökte. Morgonen spenderade jag effektivt genom att pyssla i T:s bostad, laga pannkaka (så att han har något gott att äta när maten äntligen börjar smaka), diska och tvätta byk. Jag minns hur pappa alltid pysslade litet extra om oss då vi var sjuka och hur bra det kändes att veta att någon verkligen brydde sig och tyckte (lite) synd om en. Varken diamanter eller "vvvvooooooiiii vad det är synd om dej"-kommentarer fick man, men vitaminrika juicer, tidningar och klapp på huvuden som tecken och bevis på kärlek och omtanke överöstes den sjuka med och oj så det värmde hjärtat. Jag tycker det är kul att helt spontant och naturligt för denna tradition vidare varje gång någon när och kär är sjuk i form av små ting, som pannkaka eller en klapp på kinden. Efter allt pyntande drog jag ut på en lugn, härlig uppfriskande joggingtur och beundrade nybyggen och drömde och fantiserade om ett eget hus. Jag brydde mig varken om tid, hastighet eller kilometrar och njöt i fulla drag av den vårkänsla som kroppen fylldes av i solskenet. 
Denhär söndagen har i övrigt skiljt sig så totalt från mina sedvanliga söndagar att jag knappt kan tro det är sant. På eftermiddagen fick jag skjuts in till Borgå och hade (nästan) stress för hur jag skulle få eftermiddagen och kvällen att förlöpa då jag efter en otroligt lång paus skulle fira den ensam. Hah, såhär efteråt tänkt (nu när klockan närmar sig 19) är det nästan skrattretande att jag för någon timme sedan var orolig för vad jag skulle hitta på att göra och för att jag skulle känna mig ensam. Jag var till matbutiken och Seppälä, tvättade byk, ordnade saker och fixade allt möjligt smått här i bostaden och satte mig sedan ned för att blogga ett tag. Då jag i början av hösten flyttade till Borgå spenderade jag flera veckor såhär - ensam - och njöt i fulla drag! Ikväll har jag visst njutit av att vara ensam, men också av att inse, att jag saknar de(n) andra då jag inte är i dess (eller deras) sällskap och åter förstått att det gör gott att vara separerade emellanåt; då uppskattar man den andra betydligt mer. Man skall liksom inte få för mycket av det goda ;)
Mmums. Nu skall jag stoppa i mig min broccoli-paprika-omelett och se på TV. Småningom kan jag redan börja förbereda mig inför kommande vecka och krypa in under täcket, läsa en bok och drömma - och inse att jag delvis redan fått några drömmar i uppfyllelse ;)