Pari sanaa kiitollisuudesta

Huomenta ja aurinkoista perjantaiaamua kaikille! Kello on hieman yli 8 ja istun jo shortseihin ja bikiniyläosaan sonnustautuneena terassilla, Ronja jaloissani, ja paistattelen aamuauringossa. Otsikosta huolimatta on pakko kertoa, ettei oloni ollut kovin kiitollinen Ronjan pomppiessa vuoroin minun ja vuoroin T:n puolella sänkyä aamulla klo 5 lähtien. "Mamma mulla on asiaa" luki pennun silmissä, eikä hän millään suostunut uskomaan, ettei mammaa nyt tarvitsisi herättää. Pentuhan on siis ottanut tavakso tulla herättämää minut n varttia vailla kuusi ja toimii nelijalkaisena herätyskellonani - iPhonea en ole moneen viikkoon enää sitä tehtävää suorittamaan ole tarvinnut! :D Usein jään pariksi minuutiksi peiton alle Ronjan pussailtua valmiiksi, jottei pentu oppisi, että ihminen automaattisesti nousee ylös hänen pyytäessään. Ollaan nyt kuukauden päivät pyritty opettamaan Ronja herättämää meidät yöaikaan jos on tarve pissille. Alkuun pidimme makuuhuoneen oven suljettuna, jotta pentu varmasti tulisi herättämään hädän iskiessä (pentu kun ei mielellään tee tarpeitaan lähelle omaa petiään), mutta tällä viikolla aloimme pitää ovea avoinna koska Ronja alkoi herättämään meitä ihan huvikseenkin keskellä yötä. Puuta koputtaen ollaan nyt iloittu siitä, että vaikka pentu tallustelee pitkin kämppää yöllä, tulee hän edelleen herättämään jos on tarve käydä ulkona. Valitettavasti hän - taas vaihteeksi - viime yönä kävi herättämässä peräti 3 kertaa, mutta teki pissat vain kerran. Ollaan yritetty torua ja viedä päättäväisesti nappisilmä omaan petiin jos hän ei pissoja tai kasoja ulos tee ja menestys on tähän asti ollut vaihtelevaa, Pääasiassa hän onneksi tekee tarpeet aina pyytäessään. Mietiskelin tässä eilen, mitenköhän Ronja aikuisiällä sitten tekee ja tajuaako hän, että yön voisi myös pidätellä ja tehdä tarpeensa ulkona vasta silloin kun ihmisetkin nousevat? Nämä yölliset heräämiset ja katkonaiset unet verottavat niin minun kuin T:nkin voimia ja toivon, että Ronja todella oppisi piakkoin pyytämään ulos vain kun tarve t-o-d-e-l-l-a vaati, eikä huvikseen. Toisaalta eilen illalla kyllä sydäntäni lämmitti todella kun pentu kävi jo omaan petiin, mutta tuli ensin T:n puolelle sänkyä tsekkaamaan, että hän varmasti on paikalla, paineli omaan petiin ja tuli sitten toistamaan saman minun puolelleni ja jäi viereeni nukkumaan. Pentu nähtävästi varmisti, että lauma on koossa, ennenkuin rauhoittui nukkumaan. Mamin hellyyttävä pieni Bonsku <3

Mofan sylissä jeesuslapsena viime viikonloppuna

Vietän tänään palkatonta vapaapäivää ja tiedossa on reissu Helsinkiin fysiatriaan ja fysioterapeutille. Fustrasta ollaan nyt Janin kanssa pidetty kesätaukoa ja olen tehnyt keppiliikkeitä itsekseni kotona ja olen - kopkop - ollut yllättynyt siitä, miten hyvänä (olosuhteet huomioon ottaen) niskat ovat pysyneet. Sen jälkeen kun terveyteni alkoi mennä päin prinkkalaa olen oppinut arvostamaan arjen pieniä asioita. Toki olen aina esteetikkona (ja hömppänä) esim. tykännyt syödä näteiltä lautasilta tai nautiskellut naapurin vasta-ajetun nurmikon tuoksusta, mutta lojuttuani lattialla pääsemättä ylös selkäkivun vuoksi, oltuani viikon päivät työkyvytön huimauksen ja pahoivoinnin vuoksi ja pelättyäni kaupassa käyntiä olen tajunnut, että niitä arjen pieniä asioita fiilistelemällä, elämästä saa paljon enemmän irti. Niinhän sitä sanotaan, että terveyttä osaa arvostaa vasta kun sen menettää - ja se pätee moneen muuhunkin asiaan - mutta aika ajoin sitä joutuu silti muistuttamaan itseään siitä ja positiivisen ajattelun voimasta.

Otetaan blogit esimerkkinä: monet kirjoittavat blogeihinsa ainoastaan kultahipuista, keijukaisista ja arjen hyvistä hetkistä, koska haluavat säilyttää bloginsa hyvän mielen ja fiiliksen paikkana - pakopaikkana, jonne voi karata arjen sadepilvien kaatuessa päälle ja muistelemaan, miten paljon hyvää ympärillä itse asiassa on. Minusta se on fine, mutta itse luen mieluiten blogeja, joissa kerrotaan niin elämän myötä- kuin vastoinkäymisistäkin, koska ne ovat mielestäni uskottavampia. Kyynikkona sitä helposti turhautuu omaan elämäänsä ja sokaistuu näkemään mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä on, jos pelkästään lukee ja näkee kuinka hyvin muilla menee. Vaikka sitä kuinka tietäisi, että blogeihin kirjataan vain murto-osa esim. päivän tapahtumista ja tieten tahtoen jätetään ne ikävät asiat pois ja korostetaan niitä täydellisen ihania hetkiä voi tuntua hankalalta muistuttaa itseään siitä, ettei kellään todella mene niin hyvin, kuin mitä teksteistä annetaan ymmärtää. Syy tähän on varmasti ihmisen suurin ja turhin ominaisuus, kateus: ainahan sitä kadehditaan muita kun heillä menee hyvin, ikinä ei muisteta, että siinä omassakin elämässä on paljon hyvää ja masistellaan ja mutrustellaan epäreiluutta. Noina hetkinä olisi tärkeätä havahtua, katsoa peiliin ja miettiä uudestaan: minkälaisia tunnelmia kateus toista kohtaan herättääkään itsessä? Mitä jos iloitsisikin toisen puolesta? Tai mitä jos kadehtisikin toisen saavutuksia, mutta näkisikin, mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä ja ympäristössä on ja toteaisi, ettei kaikkea voi saada ja ettei kaikilla voi mennä samaan aikaan yhtä hyvin? Havahduin itse eilen pyörälenkille lähtiessäni, että asenteeni oli - jälleen kerran - suorastaan vammainen: ärsyynnyin kaikesta mitä potilaat tai T pyysi, räpätin pienimmästäkin asiasta ja hermostuin turhasta ja mietin, miksi miksi miksi asiat eivät voisi olla toisin? Miksi minun aina pitää? Noin puolessa välissä lenkkiäni huomasin vihdoin, mitä raitis ilma ja päätökseni ajatella positiivisemmin, sai aikaan: mieli kirkastui ja yhtäkkiä aloin jopa häpeämään omaa, lapsellista käytöstäni. Ei todellakaan ole minulta pois, jos joku toinen on onnellinen. Jos joku jää pian lomalle ja minun lomani on jo loppu eikä seuraavaa ole tiedossa.  Jos jonkun parisuhde vaikuttaa virheettömältä (pah, kenenkään ei ole!) kun oma ei tunnu sujuvan kuin ruusuilla tanssi, vaan toisen naamataulu ärsyttää. Jos jollain toisella on varaa ja mahdollisuus matkustaa, kun itse yritän nyt panostaa säästämiseen, enkä uskalla edes unelmoida matkailusta kiitos niskajumien ja huimauksen. Mielestäni on väärin yrittää olla kadehtimatta toisen onnea - tuskin siihen kukaan pystyy! - mutta sen sijaan, että täyttäisi mielensä harmailla sadepilvillä ja kielteisellä perse edellä-asenteella, kannattaisi yrittää imeä energiaa toisen onnesta ja avata silmänsä sille, mikä omassa elämässä on hyvää.

Päätin listata tähän alle paria syytä, joista olen onnellinen ja jotka tuovat minulle iloa:

- hiljaiset lenkit Ronjan kanssa. On vapauttavaa lähteä kuudelta ulos haukkaamaan happea, olla hiljaa ja tassutella pennun kanssa (kunhan ei pennulal keitä yli, energia tursua kuin tulivuoresta ja näykkimistä aloiteta) hiljakseen ennenkuin on aika kohdata arjen hektisyys ja kiire
- kun pentu änkeää syliin ja silminnähden hakee läheisyyttä, tuo lelun heitettäväksi tai käpertyy jalkojen juureen makoilemaan
- hiljainen hetki T:n kanssa ennen nukkumaan ryhtymistä: pidetään kädestä kiinni, ollaan hetki lusikassa tai maataan vain vierekkäin toisen hengitystä kuunnellen. Aamulla annan usein aamusuukon, vaikka hän jää vielä nukkumaan minun ja pennun noustessa. Tykkään itse heräillä hiljakseen ja olla hetken aamulla yksinäni, eikä minua siksi lainkaan haittaa, että T jää koisimaan vielä. Aamupalaa syömme kuitenkin jotakuinkin aikataulun salliessa yhdessä, samoin iltapalaa. Ruokapöydän ääreen kokoontuminen ja rauhoittuminen on tapa, jota toivoisin pystyväni jatkaa myös, jos perhe meille suotaisiin. Siinä yhdessä syödessä vaihtaa automaattisesti kuulumiset ja ollaan edes hetki yhdessä rauhassa
- lounas työpaikan parvekkeella: työpäiväni vietän muutoin sisällä, mutta lounasaikaan meillä on mahdollisuus istua kahvilan parvekkeella eväitä tai ruokalan antimia syöden ja voi jösses kuinka hyvältä tuntuu hengittää sen puolen tunnin ajan puhdasta happea ja tuntea auringonsäteet ihollaan
- maitovaahto aamukahvissa (gogo Ikean 1,50e maidonvaahdottimelle vaan! ;))
- perhe. Emme näin kesäaikaan tapaa yhtä usein, emmekä varsinkaan nyt kun muutimme T:n kanssa yhteen. Hassua sinänsä, koska asumme vanhempieni ja vanhimman siskoni kanssa samalla paikkakunnalla jopa! Olemme kuitenkin tiiviisti äidin kanssa liki päivittäin puhelimitse yhteydessä ja jopa liki 25-vuotiaana tuntuu sydäntä lämmittävältä kun iPhonen näytössä vilkkuu "Mamma" - äiti soittaa. Isovanhempiani yritän käydä katsomassa vähintään kerran parissa viikossa, mikä kyllä on naurettavan harvoin, koska hekin asuvat samalla paikkakunnalla. Oma arki vain tuntuu verottavan niin paljon aikaa koiran lenkittämisen ja pyykin pesun ja arjen pyörittämisessä, ettei aika aina tunnu riittävän. Ellen ehdi käynnille, olen ottanut tavaksi edes soittaa ja kysellä kuulumisia viikottain. Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä enemmän isovanhempiaankin arvostaa
- liikunta omaa kehoa kuunnellen; minulle uusi tuttavuus, jonka olen vasta hiljattain opetellut. Aiemmni harrastin liikuntaa itseäni pakottaen kroppaa kuuntelematta ja se veti minulta lopulta elämäni surkeimpaan kuntoon. Harrastan edelleen liikuntaa päivittäin (koska kroppani vetää totaalijumiin jos vietän sen enimmäkseen paikallani ollen), mutta eniten saadakseni raitista ilmaa ja täysin fiiliksen mukaan: jos työpäivä on ollut hektinen, käyn lihasten jaksamisen mukaan juoksemassa, sauvakävelemässä tai rauhallisesti kävelemässä. Jo puolen tunnin sessio nollaa aivot ja riittää. Aiemmni luulin, ettei aivoja ja mieltä saa nollattua kuin tunnin tapporääkillä salilla. Kaipaan vielä lihaskuntoa ylläpitävää jumppaa ohjelmaani, mutta kiitos Fustran pyrin tekemään keppiliikkeitä edes 3 kertaa viikossa, sekä lisäksi Fustran metodeja noudattaen lihasliikkeitä pienin käsipainoin, sekä kehon omaa painoa vastuksena käyttäen. Noiden myötä olen tajunnut, ettei hikeä pintaan saadakseen välttämättä aina tarvitse ladata 100kg prässiin tai ajaa salille jumppaan; keskittymällä siihen mitä tekee, saa kyllä lihaksetkin tärisemään ;)
- aurinko. Auringonvalo lämmittää mieltä ja kehoa, ruskettaa nätisti ihoa ja tekee mielen virkeäksi. Työpäivän aikana en ulkona voi käydä muutoin kuin lounaalla ja toivonkin aina, että viikonloppuisin olisi poutaa jotta voisin nauttia auringosta mahdollisimman paljon. Onneksi aurinko on nyt paistanut myöhäiselle iltaan, joten olen ehtinyt nauttimaan siitä myös arkena :)
- kaunis koti. Ehdimme asua jonkin aikaa yhdessä, ennenkuin muutimme Ronjan kanssa virallisesti tavaroinemme T:n katon alle. Ennen tavaroideni saapumista oli kämppä, noh, poikamiesboksimaisesti sisustettu (:D) enkä tuntenut oloani täällä kotoisaksi. Asetettuamme aloillemme ja muutettuamme sisustuslinjaa tavaroideni myötä, noh, kodinomaisemmaksi (sori T, no offense!) on oloni tässä asunnossa turvallinen ja se tuntuu todella kodilta. Aiemmat (vuokra)kämppäni ovat tuntuneet väliaikaisilta ratkaisulta (mitä ne ovat olleetkin, nimim. muuttanut 6 kertaa 6 vuoden aikana) enkä ole oiekin osannut asettua niihin rauhoittumaan. Nykyinen asuntomme tuo minulle lähes ja pikkuhiljaa sen saman fiiliksen, jonka lapsuudenkodissaan tuntee ja voin olla täällä turvassa ja täysin oma itseni :)

Noin, siinä oli vasta pari asiaa, mutta noita yritän muistuttaa itseäni ajattelemaan kun naama vääntyy mutrulle, mieli sadepilveen ja kateus alkaa kalvaa. Aina se ei ole helppoa, enkä kuvittelekaan ettenkö joskus olisi pahalla päällä, kaikki ottaisi pattiin ja tuntuisi epäreilulta ja minua harmittaisi. Ehhei - se varsinainen vale olisikin, koska kenenkään elämä ei ole virheetön! Mutta jos pääasiassa muistaisi ajatella niitä iloisia asioita silloin kun elämä alkaa potkia päähän, tuskin niitä harmaita paikallisia sadepilviä kovin montaa olisi ;)

Mukavaa perjantaita kaikille! Toivottavasti tästä päivästä tulee hyvä juuri SINUN kohdallesi! :)

"Aa-a, on niin helppoo olla onnellinen. Aa-a-a, ja tyytyy sihen mitä on". No eikä oo!

Tunnistitko Olavi Uusivirran (kiitos huomauttaneille ja pahoittelut epätietämyksestäni, mitä musiikkiin tulee ;)) biisin otsikosta? Biisi iskeytyi äsken päähäni suihkussani seistessäni ja tajusin, että näinhän se menee - tässä on ratkaisu (tai mikäli tähänhetkiseen problematiikkaani). Tai nojaa, tarkemmin ajateltuna ei ratkaisu, vaan pikemminkin vastakohta sille. Okei, ehkä olisi parempi avata hieman ja selittää teillekin mitä tällä hetkellä pääkopassani liikkuu.

Olen viime päivinä huomannut, miten ärsyynnyn herkästi - ihan syyttäkin - ja puran kiukkuani verbaalisesti tiuskien ja lenkkipolkua kuluttaen. Syytä en tiedä; miksi hemmtissä olen näin perse-edellä-asenteella liikkeellä, kun minulla tällä hetkellä menee niin hyvin? On parisuhde (itse asiassa tuore avoliitto), suloinen labbispentu, uus-vanha työpaikka ja nätti asunto. Päällisin ja kaikin puolin kaikki on hyvin, eikä suurempaa valittamisen aihetta ole - mitä nyt nappisilmäisen pennun naskalihampaat ovat repineet jo kolmet housut minulta, sekä pari naarmua ympäri kroppaani, arki pyörii kuin betonimylly hurja vauhtia eikä aika tunnu millään riittävän sekä pennun, kodin, että oman itsensä ja parisuhteen hoitamiseen ja töissä pitää välillä todella kiirettä näin kesälomakautena. Siinä kai se ongelma piileekin: aika ei tunnu riittävän kaiken hoitamiseen, vaan kaikkea hoidetaan hieman hutiloiden vasemmalla kädellä siinä sivussa eikä mikään ole täydellistä. Luonteeltani olen perfektionisti ja pyrin aina parhaaseen lopputulokseen ja vaadin, että muut tekevät samoin. Siksi kanssani on hankalaa olla - eritoten silloin, kun en kerro, mitä toiselta vaadin tai odotan, vaan mökötän kun en saa haluamaani tai toivomaani ja paiskon tavaroita kiukuspäissäni kuin mikäkin kakara. Yep, I admit it: sisäinen teinini pääsee valloilleen ja olen viittä vaille heittäytymään lattialle vetämään vuosisadan itkupotkuraivarit jos en saa tahtoani läpi. Kypsää? Ei.

Tahtoni pyrkiä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen on varmasti syy siihen, että alunperin olen koskaan alkanut stressaamaan syömisestä ja urheilustakin. Perfektionismi on mielestäni sekä siunaus, että rasite: toisaalta se potkii eteenpäin ja ajaa ihmistä kehittymään tämän pyrkiessä yhä parempaan ja parempaan lopputulokseen. Mutta toisaalta se saa ihmisen priorisoimaan väärin ja esim. valitsemaan sen vähemmän maistuvan jälkkärin liikojen kaloreiden pelossa tai jättämään treffit kaverin kanssa väliin, koska kalenterissa lukee HIIT-treeni juuri sen päivän kohdalla (ja koska töissä tuli napattua pala kakkua kahvipöydästä, täytyy ylimääräiset kalorit saada kulutettua). Rivien välistä pystyy lukemaan, että perfektionisti kuuluu niihin ihmisiin, jotka herkästi sairastuvat syömishäiriöihin ja ovat kovin herkkiä yhteiskunnan asettamille vaatimuksille ja median luomille illuusioille siitä, millaisia meidän PITÄISI olla, viisveisaamatta siitä, ketä me HALUAMME olla. Oho, taidan hieman poiketa aiheesta, mutta halusin saada tuonkin sanottua; olkoon se siis viikon "oivallus".

Normaali, täysjärkinen ihminen tajuaisi varmasti, että tässä elämäntilanteessa koiranpennun kanssa, ei täydellisyyteen edes pidä yrittää pyrkiä, koska sen saavuttaminen on MAHDOTONTA jos perheeseen kuuluu kaksi täyspäiväisesti töissä käyvää ihmistä. Itselleni faktan hyväksyminen on todella hankalaa, koska haluan, että kaikki on täydellistä: täydellinen parisuhde, täydellinen koira ja täydellinen koti, sekä täydellinen työ. Pah, kenen elämä tuollaista on? Tuskin leffoissakaan kellään menee noin hyvin ja tiedostan sen itse, mutten mahda perusluonteelleni mitään: tahdon täydellisyyttä. Mitä sitten, jos en tuota täydellisyyttä saavuta? Suoraan sanottuna: maailmani romahtaa. Kaadun maahan ja heitän itkupotkuraivarit. Uskon tämän olevan syy siihen, että olen tällä hetkellä niin pessimistinen: mistään ei tule mitään, yhtään valoa ei tunnelin päässä näy, enkä ole tyytyväinen mihinkään.

Kuinka onnelliselta pieni koira voikaan näyttää?

Viikonloppuna tilanne kärjistyi entisestään ja meinasin purskahtaa itkuun: väsytti, koiranpentu nukkuin kuin Jeesus-lapsi isäni sylissä ja pyöri T:n jaloissa kuin kiimainen kissa muttei huomioinut minua (mielestäni) lainkaan ja kroppa oli turvoksissa kuin Michelin-miehellä. Äitini, joka on ollut mukanani koko elämäni ja nähnyt ja kuullut kaikki oikkuni, passitti minut tyynen rauhallisesti metsään saappaat jalassa koiran kanssa rauhoittumaan. Vielä alkumetreillä kyyneleet valuivat poskilleni, mutta ensimmäisen mustikat löydettyämme ja pari kiveä ylitettyämme tunsin, miten happi alkoi kulkea ja ajatukset alkoivat selkiintyä. Minua vain kertakaikkiaan harmitti niin: en ole nukkunut yhtäkään yötä keskeyttämättä sitten 2.5, jolloin Ronja-pentu meille muutti, panostan koiraan ja sen hyvinvointiin ja annan niin paljon sille kun vain voin ja uhraan kaiken aikani sille (paitsi sen yhden tunnin, jonka liikun itsekseni joka ilta, jotta pysyn työ- ja toimintakykyisenä jottei niska jumiudu) - ja tässäkö kiitos seisoo: en välttämättä ehdi leikkiä pennun kanssa niin paljon kuin esim. T tekee, koska hän oleskelee enemmän kotona iltaisin eikä ryntäile paikasta toiseen kuten minä esim. pyykkiä pesten tai ruokaa tehden ja sen myötä ja takia se valitsee hänet tai isäni, vaikka minä teen kaikkeni sen eteen. Turvotus taas johtui torstai-iltana ahmimistani mansikoista ja minä tunnetusti ahdistun jo pienestä turvotuksestakin (vääristyneellä kehon kuvalla taitaa olla pieni osa ja arpa tässä..).

Näin jälkeenpäin ajateltuna ja asiaa hieman miettineenä, en voi muuta kuin hymähtää, mutta samalla myöntää, että minulla on ongelma: vaadin itseltäni, koiralta ja avomieheltäni liikaa - jostakin TÄYTYY nyt joustaa, jotta emme pian päädy (kuten koiralle aina totean, kun se seisoo hölmistyneen näköisenä jossakin) pattitilanteeseen. Ratkaisu pentuongelmaan on se, että pyrin myös leikkimään pennun kanssa pelkän pissittämisen sijaan ja pyrin viettämään sen kanssa aikaa muutoinkin kuin tukka tuubilla juosten. Tällä hetkellä koen, että T tavallaan "vie" minun ja pennun keskeistä aikaa, koska hän usein käy lattialle koiran kanssa loikoilemaan meidän saapuessa lenkiltä kotiin. Sen sijaan, että nielaisen palan kurkustani, voisin ehkä hienovaraisesti vihjaista, että haluaisin viettää koiran kanssa aikaa hetken kaksiteen myös kotosalla. Näin ei mustasukkaisuus-mörköä koskaan ilmaantuisi, eikä liioin minun ja pennun eikä minun ja T:n suhde kärsisi. Kropan tukkoisuuden vältän helposti muistuttamalla itseäni jälleen kerran annoskooista; joskus vähemmän on enemmän (jopa mansikoista puhuttaessa).

Ah, voi että miten olen kaivannut bloggailua: se on kuin henkireikä, tapani ilmaista itseäni ja keinoni selvittää ajatuksiani. Olen aina pitänyt kirjoittmaisesta ja tykkän toteuttaa itseäni sitä kautta. Bloggailu on opettanut minulle paljon itsestäni ja koen, että haluaisin ja voisin kehittää tätä jotenkin. Tiedän lukijakuntani olevan pieni, mutta toivon, että ajatukseni ja oivallukseni herättävät edes jossakin ajatuksia tai jotain sinnepäin. Tiedän itse, miten suuri vaikutus ja voima erinäisten bloggaajien teksteillä ja aatoksilla minuun (ja moneen muuhun) on ja toivon, että voisin joskus tulevaisuudessa yhdistää kokemukseni, ammatillisen tietämykseni ja intohimoni terveellisiä elämäntapoja ja tervettä elämää kohtaan ja jakaa sen tätä kautta.

Päätin äslen, että jatkossa aion kirjoittaa blogia pääasiassa suomeksi, vaikka ruotsi äidinkielenikin on. Syy on yksinkertaisesti se, etten viime aikoina ole ajanpuutteesta johtuen jaksanut ja ehtinyt panostaa ruotsinkieliseen versioon, vaan olen hut-haparoinut jotakin kasaan, lisännyt kuvat postaukseen ja julkaissut tekstini. Tulevaisuudessa aion - tässäkin kohtaa - pyrkiä täydellisyyteen, mutta hieman pienemmässä mittakaavassa. Joten sen sijaan, että pitäisin täydellistä kaksikielistä blogia, tyydynkin kirjoittamaan vain suomeksi - mutta sitäkin laadukkaammin. Olisi kiva kuulla, mitä te lukijat olette tästä mieltä: menetänkö monta lukijaa sen takia, että jätän ruotsinkielisen version pois?

Kuulumisia viime viikoilta sekä arjen sujumista

Heippaheit ja moikkamoit, pitkästä aikaa ehdin taas hetkeksi istua koneen ääreen kertomaan viime aikojen kuulumisia. Mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, enkä sen takia ole käynyt postausta tekemään, mutta eipä minulle ylimääräistä luppoaikaakaan ole ollut - vaikka ensimmäinen lomaviikko on pian takanapäin!

Ajankäytöstä voin heti todeta, että priorisointini mitä tulee ajankäyttöön on muuttunut täysin jos vertaa esim. 6 kk sitten: tuolloin istahdin automaattisesti töistä kotiin palattuani koneen ääreen kahvikupposen kanssa, lähdin viimeistään klo 18-aikaan salille ja palasin sieltä sudennälkä vatsanpohjassa kotiin kokkaamaan ilta-päivällistä ja nautiskelemaan siitä telkkarin, sekä läppärin ja blogien ääreen. Jokaikinen arki-ilta sujui samoissa merkeissä, enkä valittanut lainkaan: sain ja pystyin käyttämään kaiken aikani pelkästään itseeni eikä muista tarvinnut välittää.

Nykyään arjet sujuvat pitkälti Ronjan aikataulujen mukaan: aamulla heti kun kello soi, minä singhadan ylös sängystä ja pissatan pennun pihalla. Sitten äkkiä löhö-kotivaatteet päälle, oman naaman pesu ja aamiaisen esivalmistelut, eli kahvinkeittimen päälle napsautus, sekä puurokattila liedelle lämpenemään. Siitä sitten Ronjan kanssa pihalle ja pienelle happihyppelylle, jonka jälkeen on vuorossa molempien aamupala. Tässä vaiheessa T yleensä nousee ylös ja liittyy seuraamme. Työnjaon olemme suunnitelleet (ja jopa toteuttaneet!) niin, että minä huolehdin pennusta (ja sen mahdollisista tihutöistä..) T:n heräämiseen asti, jolloin minut vapautetaan m.m. meikkaamaan ja pakkaamaan eväitä ja T jatkaa pennun päivystämistä, eli pissattaa pennun ennen töihin lähtöä ja huolehtii pennun seuraavat nappulat likoamaan. Kaiken rumban jälkeen lähdemme töihin ja Ronja jää kotiin odottelemaan meidän paluutamme. Muutettuamme tänne landelle, R vaikuttaa rauhoittuneen, vaikka joutuukin jäämään työpäivän ajaksi yksin. Toki pentu on kasvanut ja näin ollen myös tottunut jo olemaan yksin, mutta nyt tuntuu huomattavasti kivemmalta jättää pentu yksin kun tietää, ettei sillä ole täällä hätää, kun hän Porvoossa taas jäi jopa ulisemaan peräämme ja vaikutti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä kohtaloonsa.

Työpäivän jälkeen kotiin saapuessamme on työnjako se, että minä pissatan pennun ja huolehdin ruokkimisen, kun taas T napsauttaa iltapäiväkahvit meille tulemaan. Hmm.. Aika kahvipainotteiselta vaikuttaa muuten tämä meidän arkemme :D Hahaa, nojoo, perus-kaurapuurosuomalaisia ollaan ;) Meidän kaksijalkaisten levättyä ja tankattua hetki, on sitten vuorossa pennun kanssa leikkimistä niin, ettei hän enää pompi seiniä pitkin ja usein torkahtaa hetkeksi. Tässä vaiheessa T yleensä käy pötköttämään sohvalle tai sängylle tai lähtee VPK:hon ja minä vuorosta suuntaan lenkille. Illemmalla käyn vielä pennun kanssa tassuttelemassa ennenkuin on aika siirtyä iltaruoan ja iltapuun pariin.

Aika hektiseltä ja aikatauluteltultahan tuo arki vaikuttaa ja kuulostaa, mutta voin taata, että se tavallaan on huomattavasti helpompaa kuin aiempi arkeni, jolloin erityisesti viime aikoina tunsin suoranaista PAKKOA lähteä salille. Lenkit nyt aina ovat olleet enemmän henkireikiä minulle ja voin laskea yhden käden sormilla ne kerrat, jolloin lenkillä olo on maistunut niin puulle ja pakolle, että olisi ollut fiksumpaa jäädä kotiin. Nykypäivänä lenkit ovat minulle sekä henkireikä, että pieni pakko; ellen liikuta kroppaani päivittäin, menee selkä ja niska niin jumiin, ettei seuraavana päivänä juuri hymyilytä. Lisäksi koen, että keuhkoni ja psyykkeeni tarvitsevat raitista ilmaa ja happea 8h sisätöiden vastapainoksi. Hmm.. Minustahan tulisi hei loistava raittiin ilman myyjä - mainospuhekin tuntuu jo luonnistuvan ;D

Mietiskelin tuossa äsken tiskatessani, että olenpa minä onnellinen tässä hetkessä - jopa tiskatessani! - ja meinasin tirauttaa onnenkyyneleen. Elämä tuntui juuri siinä hetkessä niin helpolta: olin äsken syönyt itse keittämääni raparperikiisseliä, tiskasin, taustalla soi radio ja avonaisesti ikkunasta kuului linnunlaulu ja askareitani valvoi rauhallisesti makoileva nappisilmäinen koiranpentu. Avopuoliso oli pian palaamassa kotiin, eli olin hetken pitkästä aikaa täysin yksinäni.

it´s just not me - it´s us

Palasimme tänään jo alkuiltapäivästä mökiltä kotiin takaisin ja totesin oikein ääneen, että onpa kivaa olla taas kotona - omassa kodissa. Tein aiemmin viikolla virallisen muuttoilmoituksen ja vuorossa olisi sitten seuraavaksi se ärsyttävin osuus, eli muutto itsessään: kamat laatikoihin, laatikot autoon, laatikot autosta sisälle ja purku. Toki muuttamisessa on puolensa: tavarat saa (jälleen) katsottua läpi ja mahdolliset turhuudet heitettyä jorpakkoon, mutta vastapainona ne tavarat nimenomaan täytyy PAKATA. Onko mitään ärsyttävämpää, kuin pakata keittiökamoja ja muuta särkyvää? Ei ainakaan minun mielestäni. Paperia ja hermoja kuluu kuin vettä akvaarioon niitä pakatessa ja auta armias sitten kun ne pitää purkaa takaisin uudessa kodissaan: mihin hemmettiin kaiken sen paperimäärän tunkee? Siinä tilanteessa sitä aina raapii päänahkaansa ja kyseenalaistaa, tarvittiinko todella niiiiiiin paljon paperia? Anyway koti-aiheeseen takaisin palatakseni, on vielä todettava, että minulla ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että minulla todella on koti muuallakin kuin lapsuudenkodissani - jo nyt, vaikka nykyisestä asunnosta ei löydy muuta minulle kuuluvaa materiaa, kuin kamera, läppäri, muumimuki, vispilä ja vaatteita. Toistaiseksi.

Ylipäätään huomaan itseni ja asenteeni moneenkin asiaan muuttuneen koiranpennun tultua elämääni: olen muuttunut rennommaksi (tai ainakin koen itse näin tapahtuneen) monella eri elämän osa-alueessa ja olen tietyllä tapaa kypsynyt: elämä ei yksinkertaisesti enää pyöri minun ja minun tarpeitteni ympärillä, vaan joku toinen menee kaiken edelle. Rentoutumista mitä tulee ruokailuun ja liikkumiseen on myös selvästi havaittavissa, vaikka kumpikin aiheuttavat minulle tietynlaista päänvaivaa ja stressiä joka päivä. Näiden kohdalla tyydyn toki baby-stepseihin, koska tiedän ja uskon, etten näiden suhteen koskaan pääse 100%:sti rentoon olotilaan, mutta edes askel siihen suuntaan on jo suuri plussa ja edistysaskel minulle.
Samoin mietin aina, miten suunnitelmani menevät T:n kanssa yhteen tai millä lailla otan hänet huomioon päätöksiä tehdessäni - tein ne sitten kaupan kassalla, vaateostoksilla tai tyttöjen kanssa suunnitelmia tehdessäni. Kai tämä on sellaista tietynlaista aikuistumista ja perheen perustamista? Monen korvaan tämä saattaa kuulostaa hölynpölyltä, jos ottaa huomioon etten virallisesti ole edes muuttanut yhteen T:n kanssa, olemme seurustelleet hieman reilu 6 kuukautta ja Ronjakin on ollut meillä vasta reilu 1,5 kuukautta. Oman terveyden pettäminen on suurin syy siihen, että olen muuttanut suunnitelmiani mitä tulee tulevaisuuteen ja ikään kuin down gradeattun selvästi; nykyään en edes unelmoi matkasta kaukomaille, koska pystyn hädin tuskin käymään lähikaupassakaan unohtamatta huimausta ja heikotusta, mutta ne harvat kerrat kun se onnistuu: aiai, että sitä voiton riemua! Samoin aiemmat haavekarttani ja aikatauluni mitä mitäkin pitää tehdä ja saavuttaa elämässä, on kokenut aikamoisen suunnan vaihdon: kuka sanoo, että täytyy mennä naimisiin, matkustaa, hankkia omakotitalo ja farmariauto ennenkuin hankkii lapsia ja täyttää 28? Aivan, ei kukaan. Yhteiskunta on nykyään onneksi niin salliva, ettei virallista järjestystä enää ole, vaan kaikki voivat suorittaa ja toteuttaa elämää parhaaksi näkemällää tavalla - omassa järjestyksessä ja oman maun mukaan.

Hui, tulipa syvällistä pohdintaa suolletta, vaikka alunperin oli tarkoitus kertoa ihan vaan arjen juttuja ja mitä tässä ollaan puuhailtu viime viikkoina kun blogi on viettänyt hiljaiseloa. Noiden syvällisyyksien lisäksi käytiin Vaasassa viettämättä hotelliyö ja juhannus vietettiin porukoiden mökillä syöden, juoden, nauraen ja nukkuen. Tänään palasimme jo hyvissä ajoin takaisin maihin, koska saaressa tuli vuoroin räntää ja rakeita, vuoroin kissoja ja koiria (noei nyt sentään, mutta liki). Kotona saatiin paljon aikaan ja nyt suunniteltiin tulevan viikon ohjelmistoa, johon kuuluu m.m. käväisy Ikeassa, sekä Porvoon kämpän pakkaamista.

Mites sielläpäin ruutua juhannus sujui? :)

Oh shit, jag brukar alltid sträva till att ens någorlunda summera den finska versionen av blogginlägget till svenska, men nu känner jag på mig att en verkligt minimal svensk version kommer att finnas till förfogande. Saknar ni kunskaper i finska, vänligen mejla mig så skall jag referera texten här ovan i all korthet ;)

Jag har på sistone märkt en märklig grej som skett efter att Ronja flyttade in i mitt liv: jag har liksom vuxit upp och mognat efter att ha insett att hela min vardag och mitt liv inte enbart cirkulerar kring mig själv, utan är också beroende av någon annans behov. Likaså funderar jag oberoende temaområde över vad T skulle tycka och hur jag kan ta honom i beaktande då jag fattar beslut. Visst erkänner och vet jag att jag börjar priorisera HELT olika efter att så gott som ha förlorat min hälsa och drömmer om att en dag kunna gå runt i ett köpcentrum utan att behöva känna yrsel, illamående och oro framom en resa till Asien (vadå en bilresa till Vasa höll redan på att bekosta mig min rygg - vad skulle inte en flygresa på 16h göra?). Från att tidigare ha haft en tydlig plan och tidtabell för mitt liv har jag downgradeat och anser nu, att det hellre lönar sig att låta saker och ting ske och komma i sin egen tidtabell utan noggrannare planer. Ju mer man planerar, desto sämre brukar det bli då förhoppningarna är (för) höga.

Sunday - the day when you have the opportunity to lay in bed all day, be effective as hell or something in between. And about being alone.

Pitkästä aikaa sunnuntaibloggailua, rentoa hengailua ja päivän asu-kuvia - varsin harvinaislaatuista matskua tässä blogissa. Tiedossa on (lisää) pohdintaa parisuhteista, unelmoinnista, yksinolosta ja riippuvaisuudesta. Tervetuloa sunnuntaiajelulle kanssani.

Heräsin tänään aamulla sangen ikävään ääneen: poikaystäväni lähti ohjuksena sängystä klo 7:06 ja hetken kuluttua kuului örvellystä oksennusefektien seuraamana vessasta. Great! Eikä me edes käyty ulkona eilen, vaan vietettiin leppoisaa lauantai-iltaa siivoillen, dataillen ja uunipatonkeja, sekä puolikkaat punkkulasilliset nautiskellen ja vietettiin laatu-parisuhdeiltaa. Se, että herää sunnuntaiaamuna oksennusääniin ei ole mikään ihme tai kumma, mutta mielestäni on sangen epäreilua tehdä niin, jollei edes ole käynyt viihtellä :'D Yritin siinä sitten sulkea (ällöttävimmän äänen jonka tiedän) päästäni ja nukahtaa, mutta siinä onnistumatta. Pari tuntia pyöriskeltyäni päätin sitten luovuttaa ja nousta reippaana tyttönä. Harmitti aivan pirusti, koska viime sunnuntait olen herännyt liki kymmenen tunnin yöunien jälkeen, makoillut pussaillen ja halaillen pitkään ja viettänyt lagaus-aamuja pitkän kaavan mukaan aamupalaa kaikessa rauhassa nautiskellen, ristikoita ratkoen ja Cosmoja lukien rakkaani seurassa. Tänään sain tyytyä reilu 6h yöuniin, radion, uusimman Cosmon, sekä aamupalan seuraan. En kuitenkaan antanut tämän latistaa menoa, vaan tunsin suurta sympatiaa oksentavaa parkaa kohtaan ja tekaisin pannukakun uuniin paistumaan, jotta toisella olisi jotain jolla herkutella kun ruoka alkaisi pysyä sisällä. Siinä omppu-rahka-mysli-comboa mutustellessani totesin, ettei tämänlainen aamunaloitus toisaalta tuntunut yhtään tyhmemmältä vaan oli päinvastoin kivaa vaihtelua. Eihän karkkikaan maistu, jos sitä syö joka päivä; ei makeaa mahan täydeltä, koska silloin arvostus sitä kohtaan laskee ;) Aamupalan jälkeen tiskasin vielä tiskivuoren, siivoilin keittiötä ja pesin koneellisen pyykkiä, ennenkuin oli aika suunnata ulos auringonpaisteeseen. Ulkona oli täydellinen lenkkikeli: 2 astetta pakkasta, kevyt tuuli, auratut (kävely)tiet ja kirkas auringonpaiste. Väsymys kaikkosi kuin itsestään kun lähdin hiljakseen hölkkäämään vailla päämäärää ja nautin täysin rinnoin raikkaasta keväisestä kelistä. Tälläisenä tykkään eritoten pitää sunnuntain urheilut: fiilis pohjaisina, rentoina ja vailla minkäänlaista pakkoa. Mielenkiinnosta pidin toki kännykässä Sportstrackerin käynnissä, mutten katsonut kelloa, liioin sykemittariakaan (noh, sellaista minulla ei edes ollut tänään mukana) enkä suorittanut: nautin vain ja annoin jalkojen viedä. Katselin muun muassa erilaisia taloja ja haaveilin, minkälaisen talon itse joskus haluaisin. Unelmointi on ihanaa: se antaa mahdollisuuden pallotella eri vaihtoehtojen välillä, karata jonnekin kauas ja se on ilmaista. Unelmoida voi missä vain, eikä mikään ole mahdotonta, vaan kaikkein mahdottomimmastakin voi unelmoida eikä kellekään tarvitse kertoa unelmiensa kohteesta, ellei halua. Minusta on hauska huomata, miten makuni on iän (?) myötä muuttunut: ennen unelmoin mansardikattoisesta ja vanhanaikaisesta ok-talosta, mutta nyt huomioni kiinnittyi yhä enemmän modernimman mallisiin kaksikerroksisiin puutaloihin. Huhheijaa, pelonsekaisin sitä päivää, jolloin se oma talomalli pitäisi osata valita, odotellen :D Lenkin (7,72 km hitaaseen 6:46/km-aikaan) jälkeen oli mieli levännyt ja ihmeen virkeä, vaikka väsymys toki painoi lyhyehköjen yöunien jälkeen edelleen. Onneksi on sunnuntai: silloinhan SAA ihan luvalla olla hieman vajaatoimintainen ;)

Yllä mainittu "leivon, tiskaan, pyykkään"-käytös on itselleni aivan tyypillistä jonkun rakkaan sairastaessa: teen askareita toisen puolesta ja osoitan myötätuntoa ja rakkautta teoin. Muistan miten iskä teki samoin meidän sairastaessa pieninä: flunssaiselle karhunpojalle kannettiin kaupan kalleinta vitamiinimehua, lehtiä ja appelsiineja ja päätä siliteltiin aina ohi kävellessä. Lässyn-lässyn-säälipisteitä ei herunut, mutta empatian pystyi aistimaan selvästi. Timantteja tai muuta suurta ja rahallisesti arvokasta ei saatu, mutta rakkautta pienin teoin osoitettiin normaalia enemmän sairastavaa kohtaan. Muistan edelleen kuinka hyvältä se tuntui sohvan pohjalla maatessa ja uskon siksi toimivani samoin aivan luonnostani jonkun rakkaan sairastaessa: haluan osoittaa, että välitän ja rakastan - olevani paikalla - toisen ollessa heikko.

jacket Evechic jeans Mango boots UGG Australia bag Michael Kors

Iltapäivällä suuntasin vanhempieni ruokapöydän kautta Porvooseen viettämään pitkästä aikaa sunnuntaipäivää yksinäni. En muista koska viimeksi olisin hengaillut näin pitkään sunnntainpäivänä yksinäni ja myönnän, että se alkuun hirvitti: mitä ihmettä keksisin ajanvietteeksi? Sunnuntait vietän useimmiten aina landella T:n tai jommankumman vanhempien luona hengaillen, eikä tälläinen yksinolo ole kuulunut kuvioihin pitkiin aioihin. Näinhän se usein parisuhteen myötä menee: harvoin vietetään aikaa yksin (harrastuksia ei lasketa!), vaan vapaa-aika menee yhteisiä juttuja tehden, arkea yhdessä pyörittäen ja perheitä tavaten. Olen ties kuinka monta kertaa toitottanut T:lle, kuinka tärkeätä minulle on, että meillä on ne n.s. "omat jutut" ja vietetään aikaa erillämme ja että saan olla yksin - myös kotosalla. Koska emme asu yhdessä, toteutuu tämä yksinolo aivan luonnostaan tällä hetkellä, mutta avoliitossa se vaatii jo hieman järjestelyä. Itselleni toki yksinolo tarkoittaa myös sitä, että saan maata yksinäni makuuhuoneessa ovi kiinni kone nenän edessä ja ettei toinen 20 minuutin välein tule kysymään mitä teen, saako lyöttäytyä seuraan tai koe meidän olevan riidoissa, koska en osoita mielenkiintoa toista kohtaan pariin tuntiin. On siis sangen epäloogista, että jopa jännitin miten pärjäisin yksinäni tämän illan, kun yksinoloa niin suuresti kuitenkin arvostan ja vaadin ja alkusyksystä Porvooseen muuttaessani hengasin monta viikkoa yksinäni - ketään edes kaipaamatta!
Noh, mitä voin todeta: hyvinhän tämä sujuu. Kävin ruokakaupassa, pesin pyykkiä, ripustin verhot, siivoilin ja nyt istun tässä sohvalla bloggaamassa, radiota kuunnellen. Vaikka yksinolo tuntuu hyvältä, on myös kiva huomata, miten toista (tai toisia) kaipaa kun heidän seurassaan ei vähään aikaan ole. Sitä ikään kuin arvostaa toista aivan toisella tapaa, kun ei kokoajan kyhnytä toisen kyljessä kiinni ;)

Kaipa minä jatkan tästä sunnuntai-iltaani. Para-aikaa paistan parsakaali-paprika-munakasta, aion ripustaa pyykit ja katsella TV:tä. Pikkuhiljaa voikin sitten jo alkaa valmistautumaan tulevaan viikkoon käpertymällä peiton alle kivan kirjan kanssa, unelmoida ja todeta, että sitä osittain jo elääkin unelmaansa ;)

Ah, en så chill söndag jag så småningom har bakom mig. Visserligen började min söndag på ett ytterst obehagligt sätt då jag väcktes av ljuden från T som kräktes i badrummet och lyckades inte somna om, trots att jag försökte. Morgonen spenderade jag effektivt genom att pyssla i T:s bostad, laga pannkaka (så att han har något gott att äta när maten äntligen börjar smaka), diska och tvätta byk. Jag minns hur pappa alltid pysslade litet extra om oss då vi var sjuka och hur bra det kändes att veta att någon verkligen brydde sig och tyckte (lite) synd om en. Varken diamanter eller "vvvvooooooiiii vad det är synd om dej"-kommentarer fick man, men vitaminrika juicer, tidningar och klapp på huvuden som tecken och bevis på kärlek och omtanke överöstes den sjuka med och oj så det värmde hjärtat. Jag tycker det är kul att helt spontant och naturligt för denna tradition vidare varje gång någon när och kär är sjuk i form av små ting, som pannkaka eller en klapp på kinden. Efter allt pyntande drog jag ut på en lugn, härlig uppfriskande joggingtur och beundrade nybyggen och drömde och fantiserade om ett eget hus. Jag brydde mig varken om tid, hastighet eller kilometrar och njöt i fulla drag av den vårkänsla som kroppen fylldes av i solskenet. 
Denhär söndagen har i övrigt skiljt sig så totalt från mina sedvanliga söndagar att jag knappt kan tro det är sant. På eftermiddagen fick jag skjuts in till Borgå och hade (nästan) stress för hur jag skulle få eftermiddagen och kvällen att förlöpa då jag efter en otroligt lång paus skulle fira den ensam. Hah, såhär efteråt tänkt (nu när klockan närmar sig 19) är det nästan skrattretande att jag för någon timme sedan var orolig för vad jag skulle hitta på att göra och för att jag skulle känna mig ensam. Jag var till matbutiken och Seppälä, tvättade byk, ordnade saker och fixade allt möjligt smått här i bostaden och satte mig sedan ned för att blogga ett tag. Då jag i början av hösten flyttade till Borgå spenderade jag flera veckor såhär - ensam - och njöt i fulla drag! Ikväll har jag visst njutit av att vara ensam, men också av att inse, att jag saknar de(n) andra då jag inte är i dess (eller deras) sällskap och åter förstått att det gör gott att vara separerade emellanåt; då uppskattar man den andra betydligt mer. Man skall liksom inte få för mycket av det goda ;)
Mmums. Nu skall jag stoppa i mig min broccoli-paprika-omelett och se på TV. Småningom kan jag redan börja förbereda mig inför kommande vecka och krypa in under täcket, läsa en bok och drömma - och inse att jag delvis redan fått några drömmar i uppfyllelse ;)

About living together: loving is the funniest and easiest part

Tuoretta suhdetta on huomenna virallisesti takan kuukauden päivät ja on aika avata Pandoran lipasta ja paljastaa, mitä mietteitä se on päähäni tuonut. Tai noh, osaa niistä; niitä kun on ollut n tsiljoonamiljoona, enkä kehtaa varmastikaan paljastaa edes murto-osaa niistä, jotta en saa hullun leimaa tai vielä pahempaa: Bridezillan logoa tatuoitua otsaani. Noei - tunteet ovat kyllä vaihdelleet ja seilalleet ihan laidasta laitaan ;)

Konkreettisesti suurin muutos, jonka parisuhde on tuonut elämääni, on aikataulujen totaali muuttuminen. Suhteen alkaminen ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan, koska saimme nautiskella ja tutustua toisiimme rauhassa joululoman aikana, jolloin vietimme todella paljon aikaa yhdessä. Toki pyhät sujuivat perinteisesti myös omien perheiden kesken, mutta yöt nukuimme visusti yhdessä. Kerroin jo tuolloin ääneen T:lle, että pelkään arkea ja minkälaista shokkihoitoa se tulee minulle olemaan: loma- ja viikonloppuaamuisin voi kaikessa rauhassa löhöillä, pusutella ja venyttää aikataulua, koska sellaista ei ole. Suunniteltu ohjelma ja harrastuksetkin loistavat poissaolollaan, eikä mikään sido mihinkään - kumppanille löytyy aina aikaa! Arki ja perus-tallaaminen taas ovat usein tiukkaan aikataulutettuja ja oltuamme molemmat sinkkuja jonkin aikaa, löytyi meiltä aivan omat aikataulut, aikataulutetut harrastukset ja kuviot. Pelkäsin, että joululoman aikana luotu illuusio ja kuva toisistamme olisi harhaa vain ja että arjen koittaessa havahtuisimme siihen, ettei se toinen loppujen lopuksi ole lainkaan sellainen kuin kuvittelin, eikä yhdessä vietettyä aikaa löytyisi lainkaan yhtä helposti enää. Osoittautuisiko joululomaromanssimme kesäheila-romanssiksi? Olisinkohan sittenkin pelkkä kesäkisu, joka laitettaisiin pahvilaatikkoon ja pihalle kun arki koittaisi, eikä minulle tai yhteiselolle löytyisi enää aikaa?

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että T sattumoisin on kotoisin kotikonnuiltani ja jopa asuu siellä! Nyt ei minun enää tarvitse priorisoida ketä rakastamaani ihmistä haluan tavata ja nähdä, koska he asuvat kaikki n 15 km säteellä (isosisko E:tä lukuunottamatta - peijakas kun muutti Espooseen aikoinaan!) ja ehdin kätevästi tavata heitä kaikkia viikonlopun aikana jos vain haluan. Myönnän, että arkipäivät usein tuntuvat niin hektisiltä, etten välttämättä syki kaikkien luo, mutta minulla on siihen täysi mahdollisuus. Se, etten jonain viikonloppuna en tapaa jotakin, ei tarkoita, ettenkö haluaisi nähdä heitä, vaan lisää todennäköisyyttä, että poikkean heidän luonaan seuraavana viikonloppuna.
Siinä, että T asuu toisella paikkakunnalla , on hyvät ja huonot puolensa: ajomatka on lyhyt, joten voimme periaatteessa yöpyä tai vierailla toistemme luona myös arkisin (työskentelemme samalla paikkakunnalla ja työaikamme on sama, joten liikkuminen ei ole ongelma). Lyhyt välimatka on myös mahdollistanut sen, että olemme voineet kokeilla toistemme arkea (aamuja lähinnä), eikä se olekaan - peloistani huolimatta - ollut niin kovin kummallista. Kahvia keitetään aamuisin tuplasatsi ja käyn klo 7 uutisten alkaessa pusuttelemassa T:n hereille. Iltaohjelmistomme eroavat toisistaan täysin, koska harrastamme täysin eri asioita. Toisaalta juttelimme juuri viikonloppuna siitä, miten tärkeätä se omien juttujen tekeminen ja harrastaminen on, ja miten haluamme pitää niistä kiinni, vaikka joskus tulevaisuudessa yhdessä asuisimmekin. Kumpikaan ei (ainakaan nyt) koe tarvetta yhteiselle harratukselle, mutta toki jotain yhteistä tekemistä täytyy olla. Vaan kahdessa avoliitossa asuneena voin jo taata, että se yhdessä puurtaminen astuu kuin luonnostaan kuvioihin, mikäli kumpikin osallistuu kotitöihin - ne kun eivät koskaan lopu!
Kotitöistä puheen ollen olen ollut todella iloinen huomatessani, miten hyvin arkiaskareet tuntuvat T:n kanssa rullaavan: "jos sä tiskaat, niin mä voin ripustaa pyykit" tulee kummankin suusta täysin luonnostaan ja kauppalaskut hoidetaan tasan: jos minä maksoin viimeksi, maksat sinä nyt tai sitä seuraavalla kerralla. Koska T kyyditsee minua autollaan jonkiverran koen enemmän kuin tasavertoiseksi, että minä esimerkiksi maksan useammin kauppalaskun. Hihittelimme ääneen, kun totesimme kauppakuitteja vertaillessamme, että ne kuluvat kyllä tuntuvat (ainakin toistaiseksi) menevän tasan aivan itsestään, sen kummempaa numeroa siitä tekemättä. Parin avosuhteen ja monenlaisen kuvion ja rahapolitiikan koettuani olen vain todennut - jo ennen suhteemme alkua - etten jaksa tai halua tapella rahasta lainkaan. Varmasti rahasta tulee vielä joskus esimerkiksi suurempia yhteisiä hankintoja tehtäessä kiistaa, mutta osaksi arkea en niitä halua. Tutkimukset osoittavat, että suurin osa parisuhteiden riidoista johtuu mistäs muusta kuin rahasta, enkä itse kertakaikkiaan JAKSA lähteä siihen rumbaan enää. Jos partnereilla on täysin erilaiset kulutustottumukset syntyy varmasti huolia, siitä olen varma, mutta ne pitää joko selvittää esimerkiksi yhteisellä S-bonus-tilillä, jolta hoidetaan pelkät ruokaostokset tai muulla systeemillä - vaikka sitten Excel-taulukolla.

Alkuun jännitin kovin tätä yhdessäasumista - jota emme siis vielä juuri viikonloppuja useammin harrasta, joten sitä ei varsinaiseksi yhdessäasumiseksi kai voi kutsua - mutta olen ilokseni todennut, että se sujuu hyvin. Toki nautin edelleen yksinasumisesta ja olosta, enkä koe vielä tarvetta muuttaa saman katon alle. Yhdessä asuessa toista ei pääse koskaan täysin pakoon, eikä toista voi pyytää poistumaan vaikka naama kuinka ärsyttäisi. Yksin asuessa voi tehdä mitä lystää, eikä kukaan kysy tai ihmettele tekemisiä ja jos mielesi tekee vaikka tallustella alasti, käydä vessassa tai suihkussa ovi auki tai huudattaa radiosta ysäripoppia, voit tehdä sen - KENENKÄÄN kohottamatta kulmiaan.

Sellaista tänään. Kävin salilla töiden jälkeen ja tein sellaisen rääkin, että oksat pois. Tavoitteekseni vuodelle 2014 olen asettanut pyöreämmät muodot ja kapeamman vyötärön. Niitä siis nyt tavoitellen ruoanlaittoon, moi! :)

Oispa jo kesä.. ja bruna!

Ojojoj, time flies. Imorgon har jag redan varit officiell Facebook-fru i 1 månad! Bäst att öppna Pandoras hemliga kista och avslöja vad som hittills hänt:
Vårt förhållande började passligt innan jul, så vi hann bekanta oss med varann i lugn och ro under jullovet. Trots att vi firade julen traditionellt med egna familjerna, spenderade vi en hel del tid tillsammans och sov typ varje natt ihop. Redan då berättade jag, hur nervös jag var inför vardagen: vadå under helger och veckoslut hinner man dra sig i sängen, dricka morgonkaffe klockan 11 och bara fnittra, mysa och diskutera dagarna i enda och har alltid tid för varann, eftersom inget annat är schemalagt (frånsett från familjemiddagar såklart ;)). Tänk om vi skulle inse då vardagen kom emot, att vi är helt olika och inte alls passar ihop? Tänk om jag skulle bli som en sommarkatt som slängs i en pafflåda när helgerna är förbi och plockas fram då sommarsolen och -värmen kommer och sätter sprätt på känslorna? Bah - miss och bom! När vardagen kom, insåg jag att den inte skiljer sig så mycket från helgen: visst är tidtabellen mer planerad under vardagen och vi har t.ex. helt eget schema kvällstid (varandras kvällar har vi ännu inte upplevt, men det beror närmast på att vi har våra hobbyer på skilda orter och det vore total tortyr och garanterad början på strid ifall den andra tvingades låta bli sin hobby och sitta hemma och vänta på den andra). På vardagsmorgonen kokar man en dubbelmängd kaffe och så går jag och väcker T klockan 7, medan jag själv går upp en halv timme tidigare.
Eftersom T råkar bo på min hemort är jag mer än lycklig då jag nu slipper problematiken kring vem jag skall träffa under helgerna, eftersom mina alla nära och kära bor inom en radie på 15 km (frånsett syster E som irrade bort sig till Esbo..). Nu kan jag antingen jogga eller ta bilen bara för att ta en kaffe om jag så vill och ändå sova ihop med T och leva "vardag" utan att behöva ha dåligt samvete att jag inte hinner träffa familj och vänner.
Trots att samboskap inte är aktuellt på ett tag, är det något jag ser fram emot redan därför att jag är så otroligt glad över hur fint vi får det att funka redan nu: "fixar du tvätten, så diskar jag" kommer så naturligt ur våra munnar och det känns bra. Betalandet sköter vi på med 50/50-metoden: om jag betalade sist är det din tur till följande, men om du har mer tid och bättre möjligheter att gå till butiken, så gör du det utan att göra ett nummer av det. Puh, skönt, eftersom jag vägrar att strida om pengar och vet hur jäkla stora problem det kan ställa till med (jag talar av erfarenhet av två samboskap). Det funkar allra bäst då man har relativt lika vanor att använda pengar - det har jag bara konstaterar. Prioriterar man helt olika, har man garanterat problem. Visst tror jag att pengar ännu kommer att orsaka - om inte strid så åtminstone högljussa diskussioner - då det handlar om större summor och gemensamma investeringar. Jag känner mig ändå trygg, ifall stilen fortsätter som hittills: vi tänker så lika.
Oj shit så klockan går - tiden bara flyger iväg! Nu är det dags att äta kvällsmål och småningom söka sig till kojs, efter att ha dragit ett grymt pin-pass för benen; får se om jag kommer ur sängen imorgon ;)

It´s good to be back

Voi herttileiri -  eihän blogihiljaisuutta ole kestänyt kuin kuukausi! Blogia olen ajatellut, miettinyt ja veivannut luoja ties kuinka monta kertaa, selaillut ja empinyt, mutta jättänyt postaukset postaamatta (ja tekemättäkin). Syitä on monia, enkä nyt jaksa liioin viitsi niitä alkaa vatvomaan, koska en jaksa masentaa jo valmiiksi kaamosmasennuksesta kärsivää Suomen kansaa, vaan aion iloisesti todeta olevani BACK - iloisempana ja minuinpana (voiko näin edes sanoa?) kuin pitkiin aikoihin. Mulla menee kaverit hyvin.

Hmm, vaan mistä aloittaisin? Kerrottavaa on niin älyttömän paljon (ja olen ollut vailla juttuseuraa 14:36 lähtien jolloin läksin töistä, enkä ole "kiitosta" ja "ole hyvää" kassatädille kummempaa suustani päästellyt; puheripulia siis saattaa esiintyä ;)

Mietin, josko jakaisin tämän postauksen kahteen osioon: päähän ja kroppaan. Nämähän muodostavat kokonaisuuden ja ovat monessakin asiassa toistensa kanssa tekemisissä ja limittäin, joten en ole aivan varma miten toteutus onnistuu, mutta kokeillaan.

Pää

Kuulumisia en ole päivitellyt sitten joulukuun keskivaiheen, jolloin myönnyin vihdoin kuuntelemaan sydämeni ääntä, laskemaan muurini ja aseeni ja myöntämään, että sydämeni sykkii eräälle henkilölle - T:lle - jonka kanssa tutustuin alkusyksystä työpaikan kautta. Hymyt, Facebook-viestit ja myöhemmin kahvittelut, väittelyt ja pusut tuntuivat liian hyviltä ollakseen totta, enkä ollut varma jos olin vielä valmis sitoutumaan toiseen ihmiseen. Epävarmuus ei niinkään johtunut siitä, että nauttisin sinkkuelämän hienouksista ja vapauksista, vaan enemmänkin siitä, osaisinko sovittaa omat kuvioni, rutiinini ja elämäni toisen kanssa yhteen. Toisen ihmisen kanssa yhteenlyöttäytyminen vaatii aina jonkin sortin kompromissaamista, oman ylpeyden nielemistä ja omista jutuista luopumista. Parisuhteen vaikein osuus on kaltaiselleni hyvin itsenäiselle ihmiselle ehdottomasti se, että joudun välillä rukkaamaan omaa minuuttiaikatauluani toisen menojen vuoksi, kertomaan toiselle mitä aion seuraavaksi tehdä ja sovittamaan omia menojani ja tekojani niin, että voin ja ehdin nähdä toista. Muutettuani Porvooseen ehdin olla pitkään yksinäni ja nautin todella siitä vapaudesta jonka se minulle soi: sain tulla ja mennä, tehdä ja soveltaa juuri oman mieleni mukaan, eikä minun koskaan tarvinnut miettiä muita kuin itseäni ja omaa hyvinvointiani, joka oli kesän aikana kärsinyt kovin. Vapaus salli minulle sen, että sain hoitaa, lelliä ja välillä rääkätäkkin itseäni ja kroppaani mieleni ja fiiliksen mukaan ja tunnustella, mikä tuntui omimmalta ja parhaimmalta. Pikkuhiljaa aloin saamaan terveyteni takaisin ja kotiutumaan Porvooseen, eikä näiden rutiinieni muuttaminen - jotka siis ovat lopulta tuoneet takaisin oman itseni - tuntunut kovinkaan kiintoistalta, vaan päinvastoin pelottavalta: menettäisinkö taas oman itseni, jonka olin vihdoin kaivanut syvältä uumenista esiin miehen takia?

Sydän vei voiton ja vastasin myöntävästi kosinta-i-Messageen, jonka vastaanotin joulukuun 14. pvä. Haha, pakkohan tähän on heti paljastaa, ettei kyseessä ollut virallinen "tuletko vaimokseni?"-kosinta, mutta kyllä minua viralliseksi Facebook-vaimoksi sentään pyydettiin ;) Räkätin tuon viestin saadessani ja kovaa: mahtava tyyppi!

Tuon päätöksen jälkeen tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan: välillä rakastan niin kovaa, että sydän meinaa pakahtua, enkä voi pitää näppejäni toisesta erossa. Hymyilen ja hihitän kuin teinityttö. Välillä palaan takaisin tuohon yllä mainitsemaani pelkotilaan, onko minusta sittenkään tähän. Yksi ilta laitoin paniikissa T:lle viestiä, etten ollut varma olisiko minusta äidiksi, omakotitalon omistajaksi ja ylläpitäjäksi ja täydelliseksi perheenäidiksi ja vaimoksi koska olen niin hemmetin itsepäinen ja jääräpää mitä tulee omiin kuvioihini mitä tulee liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin. Iltaa aiemmin olin jo höpötellyt sormuksista ja kertonut, että T mielihyvin saisi ostaa minulle iiiiiiiison timantin, mikäli voittaisi Lotossa. Onnekseni T taisi edellisessä elämässä olla lehmä (tai muuli tai mikä lie laiskanpulskea olento), koska hän vain totesi tyynesti, ettei nyt vielä ehkä ole ajankohtaista panikoida tuollaisia kun nyt virallista seurustelua on 2 viikkoa takana, eikä sitä liioin voisi tietää etukäteen jos minusta olisi noihin vai ei - aika sen näyttäisi. Moisen vastauksen jälkeen vedin (jälleen) syvään henkeä ja totesin T:n olevan liki täydellinen kumppani minulle: siinä missä minä juoksen pää kolmantena jalkana ja kiljun, huudan ja panikoin, lompsii hän tyynen rauhallisesti paikalle kuin vanha vihikoira, nostaa lupsakoita silmäluomiaan ja huokaisee syvään, pudistaa päätään ja levittää hymyn kasvoilleen ja toteaa: hohhoh sun kanssas.

Syksyn aikana olen huomannut muuttuneeni - kasvaneeni - enemmän kuin pitkiin aikoihin ja olen enemmän sujut itseni kanssa kuin koskaan aiemmin. Isosiskoni E:kin totesi jouluna mummille, että "vihdoin tuo Jossu tuntuu kasvaneen ja kypsyneen isoksi". Tunnun vuhdoin tietävän kuka olen ja mitä haluan, mitä arvostan ja mitä en. Muuttaessani Porvooseen olin enemmän kartan ulkopuolella kuni kartalla elämästäni, mutta nyt tunnun vihdoin löytäneen valokeilan ja paikkani maailmassa: tyttärenä, tätinä, siskona, työntekijänä ja tyttöystävänä.

Kroppa

Fyysisesti taisin olla elämäni kunnossa viime kesänä, koska treenasin kuin hullu ja nautin siitä. Pärjäsin vähillä unilla ja jaksoin paahtaa salilla ja lenkkipolulla kuin viimeistä päivää, fyysisesti raskaasta työstäni huolimatta. Uskon treenien olleen se, joka piti minut järjissä liki loppuun asti ennen muuttoani Porvooseen ja että tämän on syy siihen, miksi liikunta ja siitä kiinni pitäminen on minulle niin tajuttoman tärkeätä: se luo minulle turvaa.
Syksyn aikana olen kärsinyt huimauksesta, pahoinvoinnista ja yleisestä heikotuksesta liki päivittäin ja loppusyksystä aloin vihdoin hakemaan ongelmiini ratkaisua. Salitreenit ja juoksu - rakkaimpani - kun uhkasivat loppua huimauksen ja särkyjen vuoksi, suuntasin hierojalle. Parista hierontakerrasta ja aktiivisesta lihashuollosta kun ei ollut apua, jatkoin tk-lääkärille, akupunktioon, sekä osteopaatille: jo saisi pikkuhiljaa riittää tämä pelleily! Haluan terveyteni takaisin ja elää kuten kuka tahansa muu nuori, perusterve nainen, jolla on kaikki elämässä hyvin: hyvä perhe, työpaikka ja mies. Viimeisimpänä mainitut hoidot ja tutkimukset ovat toistaiseksi vielä kesken, joten en paljasta niistä sen enempää kuin että olen todella luottavaisin, uteliain mielin näihin ryhtynyt: olen valmis kokeilemaan kaikkea ja menemään vaikka maan ääriin, jotta vaivani loppuisivat tai edes helpottaisivat.

Vuodelle 2014 olen asettanut tavoitteeksi saavuttaa ja ylläpitää mahdollisimman hyvää oloa ja terveyttä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Riittävästi puhdasta, hyvää ja herkullista ruokaa, sopivan rasittavaa ja monipuolista treeniä, sekä vastapainoksi lepoa ja palautumista - näiden uskon olevan avain onneen, hyvään oloon ja olotilaan, jossa arkielämän vastaiskutkin tuntuvat helpommilta kohdata.

Huhheijaa mikä sekametelisoppapostaus. Mitä teille kuuluu?

Altså OMG - hur lång paus i bloggandet är det egentligen lovligt - ens lagligt - att ha? Whatever. Jag vägrar börja bortförklara mig och bloggtystnaden, utan tänker i stället berätta hur det är med mig och vad som hänt sedan jag senast bloggade. Problemet är bara att det finns så himmelens mycket att berätta och jag vet knappt var jag skall börja, så jag valde att underlätta bördan (för mig själv) en aning och dela in storyn i knopp och kropp. Haha, nej förlåt mitt dåliga skämt: fysik och psyke. Äh, det lät väl officiellt? Kropp och knopp får bli bra.

 Sedan jag blev officiellt flickvän och tackade ja till ett frieri på Facebook (inget är väl officiellt innan det står på Facebook va?) har mina känslor och tankar varit en enda villervalla från den ena extremiteten till den andra: ena dagen kan jag knappt hålla fingrarna i styr och håller på att smälta bort då hjärtat känns så varmt inom mig, medan jag andra dagar panikartat kan skicka ett meddelande åt T och ha en jäkla ångest över hur jag skall klara av att vara flickvän och förbinda mig, än mindre nångång bli mamma och klara av vardagsrumban med dagis, middagar, jobb och skjutsande. T - som säkerligen var en indisk ko i förra livet - brukar bara höja på ögonbrynen, dra en djup suck och småle åt mig, medan han småler och säger "håhhåhh med dig". Det där är en av orsakerna till att jag efter många pratstunder, kaffen och Facebook-meddelanden gav med mig och smalt: han håller sig så otroligt lugn och härlig, då jag verkligen behöver en bergsvägg att luta emot och någon eller något att lita på. En av de finaste och viktigaste egenskaperna som jag funnit i T är den att jag verkligen kan lita på att han inte ruckas ur sitt ställe, ställer sig upp och tornar sig över mig som ett dundrande åskmoln eller bara vänder ryggen åt mig när jag står där - antingen skrikande eller gråtande, orolig och rädd - och skriker på hjälp. Det gångna året och dess händelser - både bra och dåliga - har satt djupa spår i mig, vilket syns i att jag tidvis fortfarande blir väldigt osäker och rädd - över mig själv eller någon annan. I mina svaga stunder behöver och vill jag ha någon som jag vet att jag kan lita på att finns där. Sedan min flytt till Borgå har pappa (självklart) innehaft rollen som mitt berg och jag vill ingalunda nu ge ett intryck av att T är en surrogat-pappa för mig (haha), men jag tycker det är en bra liknelse och jag tror åtminstone de flesta kvinnor förstår en hurdan roll han har i mitt liv om jag säger, att T är som mitt berg (som pappa alltid hittills fått bara); nu är rollen bara delad.

I övrigt känns det också som om jag fått mitt huvud, tankar och drömmar på sitt ställe och att jag liksom vet vem jag är och vad jag vill. Visst har jag fortfarande mina svaga stunder (vadå vem har inte det?), men det känns för första gången (i mitt liv?) som att jag vet vem jag verkligen är och att jag vågar och kan vara den jag är och duger som sådan.

Fysiken har under hösten tyvärr inte utvecklats i samma positiva riktning som knoppen, då jag lidit av svaghet, huvudvärk, illamående och yrsel sedan olyckan i juli. Det var egentligen först vid juletiden som jag bestämde mig för att verkligen ta i hårdhandskarna och åtgärda detta, eftersom jag inget mindre vill, än återfå min hälsa och goda fysiska hälsa. Jag började med ett besök hos en hvc-läkare, drog till massören och behandlas nu av både akupunktur och osteopat. Tillsvidare har behandlingarna inte gett några större mirakulösa resultat, men jag är förväntansfull och är färdig att gå till världens ände om det så krävs, för att hjälpa min kropp att må bra igen.

Något vidare nyårlöfte för år 2014 har jag inte tänkt ge, men ett löfte för resten av livet däremot: jag vill finna och upprätthålla en god fysisk och psykisk hälsa med tillräckligt av god, hälsosam mat, varierande träning och vila. Det förjänar jag. 

Puh, en sån villervalla. Hur är det med er där ute då?

Finally 24 - what has changed? A trip from Pori to Porvoo and how I grew up a little - or did I?

Kuten jo aamun pika-postauksessa totesin, on minulla nyt plakkarissa vuosi lisää: täytin lauantaina 26.10 kokonaiset 24 vuotta. Ikäkriisistä ei (tällä hetkellä onneksi) ole tietoa - kärsinhän siitä jo muuttaessani Porista tänne Porvooseen, koska elämä tuntui heittäneen niin 180 astetta ja häränpyllyä ympäri, etten tiennyt mihin suuntaan kääntyisin samaan aikaan kun puolitutut ja tutut julkistivat raskaus- ja muuttosuunnitelmiaan Facebookissa. Itse tulin häntä koipien välissä kotiin, vailla työpaikkaa, kotia tai luottamusta kehenkään. Sain onnekseni aika nopsaan elämästä otteen jälleen, eikä 24. syntymäpäivä ja vanheneminen tunnukaan niin hassulta. 

shirt Tommy Hilfiger jeans Crocker boots Rieker watch MK

Mietin viikonlopun aikana mitä vuoden aikana onkaan tapahtunut ja missä olin tasan vuosi sitten?

Muistan elävästi, miten lähdin kauhealla kiireellä terveysasemalta, jolla työskentelin, kotiin Kamppiin hakemaan laukkuani ja ryntäsin Rautikselle junaan, joka vei minut Poriin. Helsingissä satoi vettä ja tiskirättejä, kun taas Porissa minua odotti 5 cm paksut lumikinokset ja elämäni jännittävin työhaastattelu. Raahasin laukkuani kohti Satakunnan keskussairaalaa, jossa tapasin rekrytoijan, kerroin itsestäni ja pidin peukkuja pystyssä, että minulle löytyisi töitä sairaalasta. Muistan elävästi, miten tuntui hurjalta merkitä silloinen poikaystävä lähiomaiseksi henkilötietolomakkeeseen, mutten viitsinyt kirajata sinne äitiäkään, koska äiti tulisi - mikäli nyt töitä saisin ja muuttaisin - olemaan liki 300 km päässä. Taisin kasvaa hieman, koska tiesin, että muutto pakottaisi minut itsenäistymään ja aikuistumaan ihan oikeasti.

Nyt tasan vuotta myöhemmin heräsin syntymäpäiväni aamuna vanhempieni luota ja sain heti alakertaan tassuteltuani ison halin äidiltä, joka samalla ilmoitti keittäneensä riisipuuroa aamupalaksi - olinhan puhunut siitä tasan viikko sitten. Siinä istuimme pöydän ympärillä: minä, äiti ja iskä ja lusikoimme riisipuuroa, hörpimme kahvia ja höpisimme niitä näitä, minun selaillessa paikallislehteä; aivan kuten 5 vuotta sitten, kun asuin vielä täysipäiväisesti kotona. Teki melkein mieli tirauttaa pari kyyneltä, mutten ole varma olisivatko ne olleet onnen- vai säälinkyyneleitä. Onnenkyyneleitä siksi, että tilanne tuntui niin älyttömän hyvältä ja harmoniselta, mutta surunkyyneleitä, koska on aika säälittävää (kai?) hengailla viikonloppuisin vanhempiensa luona takametsikössä landella - keskellä ei mitään - kun tilanne voisi olla aivan toinen. Minkään näköistä aikusitumista tai kasvua ei siinä ruokapöydän ympärillä ollut havaittavissa - päinvastoin. Tasan vuosi sitten en ikinä olisi kuvitellut, että tilanne olisi tälläinen. Niin se elämä välillä heittää häränpyllyä näköjään.

Eilen sunnuntaina totesin itsekseni, vietettyäni ihanan illan parhaiden rakkaiden tyttökavereitteni kanssa, että olen - kaikesta nössöydestä ja muuttuneista tilanteista huolimatta - onnellinen, että olen tässä ja nyt. Vaikka kulunut vuosi ja elämä ei sujunut, kuten kuvittelin sen tekevän, on se kasvattanut minua ihmisenä. Olen saanut todistaa, miten heikoksi ihminen voi heittäytyä, miten tärkeitä ihmissuhteet ovat ja miten elämä aina kuljettaa. 

Merkkasin äitini lähiomaisekseni potilastietohini pari päivää sitten ja hymyilin itsekseni: olen tässä ja nyt - 24-vuotias nuori nainen, joka seisoo omilla jaloillaan, pärjään omillani ja olen onnellinen. Mutta tarvitsen äitiä ja myönnän sen, etten olisi tässä ilman häntä. Enkä häpeä sitä lainkaan.

 Jag fyllde (äntligen och tyvärr) 24 år på lördagen den 26.10 och nu tycker jag det är dags att kolla tillbaks vad som hänt under det gångna året:
För exakt ett år sedan sprang jag hastigt iväg (allt för tidigt!) från hvc:t där jag jobbade hem till Kampen för att hämta min bag och rusade därifrån till Rautis för att ta tåget till Björneborg. Vid arbetsintervjun vid Satakunnan keskussairaala kände jag för första gången att jag påriktigt höll på att bli vuxen då jag angav min dåvarande pojkvän som näranhörig; det var väl ingen vits att märka dit mamma, då hon skulle befinna sig knappt 300 km ifrån mig!
På min 24. födelsedag vaknade jag hemma hos mamma och pappa ute på landet, serverades risgrynsgröt till frukost och höll på att börja gråta vid matbordet, men kunde inte avgöra om det skulle vara lycko- eller sorgetårar. Lycka för att jag kände mig så otroligt lycklig för att jag hade mamma och pappa där, sorg för att det kändes så himmelens patetiskt att faktiskt sitta där - 24 år gammal - ute på landet med föräldrarna (detta skulle jag aldrig ha drömt om för ett år sedan..).
Det gångna året har varit lärorikt och har bl.a. lärt mig att livet inte alltid går som man planerat, att man kan bli så otroligt svag och liten oberoende ålder, men att man också kan stiga upp från bottnen, växa till sig och mogna.
Igår konstaterade jag att tårarna nog skulle ha blivit lyckotårar: jag är lycklig för att jag är här och nu, 24 år gammal, står på egna ben, men kan stolt märka mamma som näranhörig i sjukjournalen eftersom jag behöver henne och skulle inte vara här utan henne.

Kyllä maalla on mukavaa - hautajaisissakin

Vou, jotakin vallankumouksellista on tapahtunut: blogiurani ensimmäinen suomenkielinen otsikko on julkaistu! Pyrin aina keksimään otsikkoni englanninkielisinä, jotta ne sopisivat nii suomen- kuin ruotsinkielisenkin tekstin kanssa yhteen, eikä tulisi sanomista siitä, että blogi on "enemmän" toisen kielen edustajille suunnattu. Sori kaverit - nyt ei ole kyse muusta kuin mukavuudenhalusta ja laiskuudesta: en vain keksi osuvampaa otsikkoa. Huh, mikä selitys.

Anyway takaisin aiheeseen: kyllä maalla on mukavaa. Kun viikot huristavat ohi kiireen ja stressin täyteisinä, nautin äärettömästi maalle suuntaamisesta ja arjen pakoilusta. 

Täällä voi hengittää raitista ilmaa, katsoa Avaraa luontoa äidin kanssa telkkarista, syödä kinuskikakkua aamupalaksi ja kisata siskonpojan kanssa siitä, kummalla on isompi suu. 

Vaikka olen asunut 3 kaupungin keskustassa kotoa muutettuani, totean joka kerta landelle saavuttuani, että tämä on se paikka jonne kuulun: hiljaisuuden, pitkien välimatkojen, pimeyden ja huonojen 3G- yhteyksien keskelle.

Wow, något spektakulärt har hänt: bloggens första finskspråkiga rubrik är född! Jag beklagar stort att min fantasi inte räckte till att komma på en tillräckligt finurlig engelskspråkig rubrik (vilket jag alltid strävar till), men jag garanterar att detta inte skall upprepas. Ofta åtminstone.

Veckorna verkar flyta förbi och jag hinner knappt inse hur fort tiden går då vardagarna är ganska hektiska. Därför njuter jag innerligt av att styra nosen till landet då helgen kommer. Trots att jag bott i 3 städer sedan kah flyttade hemifrån, konstaterar jag varje gång jag kommer ut till landet att det är exakt här jag hör hemma: på platsen där man kan äta tjinuskikaka till frukost och titta på Avara luonto med mamma, tävla med systersonen vem som kan gapa störst och ställa sig på gården och lyssna på tystnaden. Att avstånden är långa, 3G- nätet fungerar lika bra som på Sverigebåten och att mörkret är svartare än i staden, trivs jag allra bäst här.

How do you know that you're important?

Sitä luulisi minun - sairaanhoitajan ammatissani - kokevani tekeväni jotakin todella tärkeätä joka päivä auttaessani ihmisiä töissä. Toki tiedostan sen, mutten koe sen olevan kovin ihmeellistä koska se kuuluu työn kuvaani.

Sen sijaan koin eilen olevani jollekin tärkeä ja että läsnäoloni - pelkkä läsnäoloni - oli elämääkin suurempi ja tärkeämpi. 

Kävin tapaamassa 3- ja 5-vuotiaita siskonlapsiani eilen illalla. Siinä keittiössä puuhaillessani kuulin miten Muumi-tunnari pärähti soimaan ja tunnistin nopeasti mikä jakso kyseessä oli: se jakso, jota pelkäsin kuollakseni lapsena, josta näin painajaisia ja jota en ikinä uskaltanut katsoa yksin. Keskeytin puuhani ja siirryin sohvalle lasten väliin, nappasi kummankin kainaloon ja aloin silittelemään heitä jo etukäteen - tiesinkin mitä tuleman pitää ja halusin luoda lapsille turvallisen olon jo ennen jakson pelottavaa kohtaa: Mörön saapumista. 

Kumpikin lapsi käpertyi tärisevänä lähemmäs kehoani, pidättivät hengitystään ja uikuttivat "nyt se tulee". Rauhoittelin lapsia, muistutin heitä siitä, että Muumimammalla oli paistinpannu aseena ja ettei hätää ollut - Mörkö lähtisi kyllä. 

Jälkeenpäin juttelimme vielä jaksosta, mietimme missä se Mörkö asuu ja aloimme siivoamaan leluja pois olohuoneesta.

Illalla nukkumaan mennessäni hymyilin itsekseni: tekoni - pelkkä läsnäoloni - oli pientä minulle, mutta niin kovin suurta pikkuisille.

Det är konstigt att jag inte oftare upplever att jag gör någonting viktigt då jag är sjukskötare till utbildningen, men jag tror det beror på att det helt enkelt är min arbetsuppgift. 

Igårkväll fick jag däremot känna hur viktig enbart min närvaro var. Jag diskade i köket då jag kände igen vilken episod av Mumin som visades i Buuklubben: den del som jag sett otaliga madrömmar om och inte vågade se ensam. Direkt avbröt jag mitt pysslande, trängde mig ned i soffan mellan 3- och 5-åriga syskonbarnen och höll om dem, eftersom jag ville att barnen skulle känna sig säkra innan det skrämmande momentet - Morran - anlände. 

När Morran kom, kröp bägge barnen darrande intill mig, pep och täckte för ögonen. Med lugnande röst påminde jag barnen om att Muminmamman hade en stekpanna som vapen, att Morran nog skulle gå iväg och att det inte var någon fara.

Efteråt pratade vi om vad som hänt, skrattade åt stekpannan och började städa undan leksaker.

Att inse att något så litet som min närvaro var så otroligt viktigt för barnen värmde mitt hjärta mer än någonting annat på långa tider.

The whole world is my playground and I´m more than excited to play the game

En voi sanoin kuvailla miten suuri kivi on vihdoin pudonnut harteiltani. Olen pitkän aikaa ollut kovin huolissani, koska elämäni on tuntunut yhdeltä harmaalta massalta, vailla selkeätä tulevaisuutta. Välillä valonpilkahduksia on näkynyt, mutta sitten ne ovat taas kadonneet myrskypilvien taakse ja uskoni on hiipunut. 

Itkua, unettomuutta, särkyä ja kaikkea muutakin, jota en enää edes halua muistella olen saanut kokea, mutta nyt tuntuu vihdoinkin (!) että ne ajat ovat ohi ja uusi jakso elämässäni voi vihdoin alkaa.

Ystävät ja perhe ovat tukeneet minua täysillä, enkä tiedä miten kiittäisin heitä kylliksi. Pelkkä "kiitos" tuntuu niin mitättömältä, mutta toivon että voin itse samalla tavalla tukea heitä, kuten he ovat tukeneet minua, jos he joskus sitä tarvitsevat.

Kaikki tuntuu niin paljon helpommalta ja keveämmältä nyt: treeni kulkee, uni maistuu ja hymy on herkässä kaiken aikaa. Vastaantulijat varmaan uskovat minun popsineen Omega 3-tabuja vahvempaa aamiaiseksi, mutten voi peitellä hyvää oloani nyt kun sen vihdoinkin olen saavuttanut.

Elämä on kivaa, tiedättekös! :)

Jag kan knappt beskriva hur glad jag är när en stor sten äntligen verkar ha trillat från mina axlar. Jag har en längre tid varit ständigt orolig, nedstämd och osäker då min framtid påmint om ett grått moln, där solstrålarna tidvis lyst igenom, men åter dolt sig bakom åskmolnen. Äntligen börjar det se ljust ut och solen verkar lysa även på mig!

Mina vänner och min familj har stött mig mer än jag kunnat önska och tänka mig och jag vet inte hur jag någonsin skall kunna tacka dem nog. Jag hoppas att jag någongång kan hjälpa och stötta dem ifall de behöver det, på samma sätt som de stöttat mig.

Nu när allting verkar gå mot det bättre hållet löper även träningen bättre och sömnen smakar. Jag känner också hur lätt jag har för att le och kan gott tänka mig att förbipasserande tror jag har några skruvar lösa..

Livet är kul, vetni! :)