Eräs suosikki-bloggareistani, Taru (klik) postasi eilen kirjoituksen aiheesta, jota viime aikoina olen puinut päässäni enemmän kuin koskaan aiemmin kyseenalaistaessani ajatuksiani ja mielipiteitäni. Aihe on arkinen, mutta tänä päivänä jokaisen huulilla ja mielessä lähes joka hetki. Aiheen kuuluisi olla nautinto, mutta nykypäivänä se on pikemminkin muuttunut piinaksi, haasteeksi ja ahdistavaksi stressitekijäksi.
Ruoka ja syöminen.
Kuten lähipiirini tietää, suhteeni ruokaan ja syömiseen ei aina ole ollut aivan terve: painoni on vaihdellut aina pyöreähköstä lihavaan ja siitä laihempaan suuntaan. Painoni on vaihdellut yläasteikäisestä tähän päivään n 20 kg. Erilaiset tilastot paljastavat, että 10-35% prosenttia ihmisistä kärsii elämänsä aikana jostakin
syömishäiriöstä ja heistä noin 90% on naisia. En siis ainakaan ole tämän "vammani" kanssa yksin! (sekös tässä helpottaakin..).
Ruokailu ja syöminen pyörivät jokaisen mielessä, lähinnä ajatuksina "
mitä seuraavaksi söisin", "onko tämä nyt sallittua?" ja "paljonko minun tulee liikkua, jotta poltan nämä syödyt kalorit?" - eli aivan samaa mitä Tarukin postauksessaan jo totesi. Tunnistan kaikki edellä mainitut ajatukset omikseni ja myönnän, etten päivän aikana ajattele yhtäkään asiaa niin paljon kuin ruokaa - ja se harmittaa minua! Olen yrittänyt löytää lapsuudestani, kokemuksistani, johtolankaa sille, mikä aiheuttaa juuri minulle nämä kyseiset stressaamiset ruokailun yhteydessä. Uskon, että suuri tekijä niin minun, kuin monen muunkin kohtalotoverin, vinksahtaneen ajatusmaailman takana on ulkopuolelta tulevat paineet: lehdistä, TV:stä (onkohan olemassa yhtäkään TV-kanavaa, jolta ei näytettäisi jotakin
MasterChefia, Tanssi peppu pieneksi, Puolen vuoden super-dieetti - you name it!), työtovereilta ja blogeista? Media tursuaa ruokakuvia terveellisen näköisistä annoksista, joissa ei hiilarin hiilaria näy, erilaisia treeni- ja ruokapäiväkirjoja, sekä vinkkejä siitä, miten vatsan saa litteämmäksi suosikki-näyttelijän noudattaman treeniohjelman mukaan. Ja jos nämä eivät vielä riitä, löytyy vielä jos minkälaista (kyseenalaista) kirjallisuutta miljoonasta eri dieetistä ja ruokavaliosta, joista jokainen "varmasti löytää sen yksilölle sopivimman". Toki osasyynä on myös se lähes rajaton tarjonta ruoasta, joka meillä tänä päivänä on, on osasyy ihmisten syömisahdingolle: kun valinnanvaraa on liikaa, alkaa pian stressaamaan siitä, mitä saisi syödä ja mitä ei. Kiintoisa kysymys sekin, sillä mikä itse asiassa määrittää sen, mikä on normaalia ruokailua ja mikä on sallittua?
T kysyi minulta jokunen päivä sitten, jos todella pidän niin terveellisestä ruoasta kuin mitä syön. Ruokavalionihan koostuu pitkälti kasviksista, ruisleivästä sekä hedelmistä ja maitotuotteista raejuuston ja maitorahkan muodossa. Pohdiskelin hetken ja totesin, että kyllä, minä todella nautin terveellisestä ruoasta ja että saan siitä hyvää oloa. Ainoa asia minkä haluaisin omien ruokailutottumusteni suhteen muuttaa onkin herkkujen salliminen siihen: kunpa voisin napata pari keksiä suuhuni, pureskella ja nautiskella niistä iltapäiväkahvin yhteydessä, kärsimättä myöhemmin huonosta omatunnosta. Tähän väliin on kyllä pakko sanoa, että olen jo tehnyt suurta parannusta, koska pystyn jopa nappaamaan pari palaa suklaata välillä suuhuni, imeskellä niitä rauhassa, nauttia ja antaa kenkää sille pienelle pirulle, joka kovasti yrittää kiivetä olkapäälleni ja kuiskailla pahoja ajatuksia mieleeni. Noin vuosi sitten tämä oli lähes mahdotonta..
Huoh, jo riittää! Miksei ruokailu voi olla - niin sinun, kuin minunkin kohdallani - rentoa, nautinnollista ja sitä, mitä sen alkuperäinen tarkoitus on: toimia polttoaineena, jotta jaksamme puuhastella ja elää päivittäin energisinä ja toteuttaa itseämme? Itse ainakin huomaan, jos jonakin päivänä olen syönyt huonosti, koska treeni ei ota kulkeakseen laisinkaan. Sen sijaan päässä hyörii ja ajatus karkailee. Muutun hetkessä myös äksyksi. Toisaalta ylensyöminen tuottaa pahaa oloa sekin, koska kroppa tuntuu barbapapamaiselta, eikä taipuvaiselta ja sutjakalta. Kultainen keskitie on siis tässä paras, ainakin omien tuntemusteni perusteella.
Mietiskelin tätä postausta eilisillasta lähtien: viitsinkö kirjoittaa näin henkilökohtaisesta aiheesta vai en? Blogiani lukee pääsääntöisesti tuttavapiirini, enkä osannut päättää, haluaisinko paljastaa heille, mitä päässäni todella liikkuu. Tiedän monen olleen huolissaan syömisestäni ja suhteestani sekä ruokaan, että urheiluun ja mitä pidempään sulattelin postauksen aihetta työpäiväni aikana, sitä varmemmaksi tulin: kyllä, tahdon. Mitäs sitä salailemaan jotakin, josta muut jo tavallaan tietävät. Mieluummin kerron suoraan, miten asian laita on, välttääkseni väärinkäsitykset. En tiedä pääsenkö koskaan täysin rennon, huolettoman ruokailun maailmaan, mutta tiedän ainakin, että olen tehnyt paljon parannusta ja että olen matkalla sinne.
Mina svenskspråkiga läsare: jag beklagar och är ledsen, men eftersom jag grubblade över detta inlägg på jobbet, där jag är omgiven av finska, kändes det mest naturligt att skriva detta på finska. Jag hoppas ni förstår och lovar, att bloggen i fortsättningen kommer att vara tvåspråkig igen.
