Don´t you worry, don´t you worry, child.. Cause heaven´s got a place for you

Mikä voima kirjoittamisella voikaan olla - teki sen sitten kuten ala-asteaikoina tuoksuvalle kirjepaperille tai läppärille naputellen: kirjoitetun tekstin voimaa ei voi verrata mihinkään muuhun.

Kirjoitetussa tekstissä on jotain sanoinkuvaamatonta voimaa ja sillä on mieletön vaikutus ihmiseen - liekö syynä sitten se, että kirjoittaessaan ihminen hiljenee, syventyy itseensä ja omiin ajatuksiinsa ja sulkee loput maailmasta ulkopuolelle; kirjoittaessa on läsnä vain sinä ja teksti.

Edellinen postaus herätti minussa mielettömän ajatustenryöpyn ja tajusin eilen illalla, että teksti purki sydämeltäni lohkareen kokoisen kiven - kiven, josta en edes ole ollut tietoinen! Toki olen tiedostanut aina muutostani lähtien, että olen yksinäinen ja vailla "omaa elämää" ja "omia kuvioita", mutta olen elänyt täysin tiedottomana siitä, miten tämä tuntemus on vaikuttanut niin moneen asiaan, joka on mennyt mönkään tai on vaivannut minua. Niinhän se vain on: ihminen on kokonaisuus ja jos jokin osa-alue ei ole kunnossa, hankaa se pikkukivenä kengässä muitakin asioita - aina arjesta ihmissuhteisiin, ulkonäköön ja mielialaan.

Purkauduin eilen tulivuoren lailla ja itkin T:lle sängyssä jo maatessamme, minkälaiset fiilikset minulla on, ja kuinka olen viime postauksen jälkeen tajunnut, että syy viime aikaisiin masisteluihini on se, että huomaan historian toistavan itseään: elän taas elämääni jonkun toisen kautta - vailla "omia juttuja" (salia ja juoksua lukuunottamatta). Tunnen itseni sangen juurettomaksi, koska tyttökavereita joiden kanssa voisin hengailla ja harrastaa ei elämässän tällä hetkellä ole. Ystäviä minulla on - ja todella hyviä sellaisia! - mutta tapaan heitä harmittavan usein elämäntilanteista, töistä, raksoista ja paikkakunnista johtuen. Peruskoulun ja lukion jälkeen ei elämässäni ole ollut sitä tyypillistä "BFF"-tyttösuhdetta vaan olen hengaillut lähinnä isommassa ryhmässä. Porukan vahvuuksiin kuuluu se, että vaikka joku peruu ja jättää tulematta, ei tapaamisia tarvitse perua, koska joku toinen takuuvarmasti ilmaantuu paikalle. Porukkaan kuuluu useita ja erilaisia ihmisiä, joten keskustelu on aina taattua, eikä hiljaisia hetkiä synny vaikka sinua väsyttäisikin - ainahan voit kuunnella muiden juttuja ;) Paras tyttökaverini, jolle uskoudun hädän hetkellä, mutta jota tapaan vain pari kertaa kuussa, asuu toisella paikkakunnalla, enkä näin ollen viitsi "häiritä häntä" joka kerta kun jotakin erikoista tapahtuu. Asuessani Helsingissä itsekin tapasimme ainakin pari kertaa viikossa kahvin tai lenkin merkeissä, tunsin itseni vähemmän yksinäiseksi, koska näin kaveria konkreettiseksi. Vaikka puheenaiheemme tuolloin olivat hyvinkin arkisia ja pinnallisia verrattuna tämän hetkisiin, huomaan kaipaavani noita aikoja todella. Noh, menneet ovat menneitä eikä niitä kannattaisi surra ja onhan meillä tälläkin hetkellä hyvä suhde ja tapaamme aiemmin kuin Porissa asuessani, mutten pääse yli siitä, että antaisin melkein mitä vain jos voisin palauttaa  - tai pikemminkin integroimaan - "vanhat hyvät ajat" elämääni.

Koska menneitä ei voi palauttaa, eikä kukaan muu voi yksinäisyydelleni muuta kuin minä itse, täytyisi minun ryhtyä toimiin ja alkaa bondaamaan. Tunsin itseni todella säälittäväksi kun makaisin T:n - hienoimman tuntemani miehen - vieressä ja surkuttelin: minulla ei ole omaa elämää, rakastan häntä mutta huomaan, että hän toimii tällä hetkellä niin parhaana ystävänäni, poikaystävänäni sekä valitusroskiskenani ja ahdistun siitä, että elän ikään kuin MEIDÄN elämäämme - en omaani. Parisuhteen täytyy mielestäni perustua luottamukseen, sekä todella hyvään ystävyyteen, joka pelastaa ja kannattelee niinä hetkinä, kun on vaikeata tai alamäkiä (niitä kun nyt tunnetusti on joka suhteessa). Yritin miettiä pääni puhki, mistä ja miten löytäisin sisältöä omaan elämääni, mutta totesin, ettei se näin työssäkäyvänä ja yksilölajeja harrastavana ihmisenä ole kovin helppoa. Yksilölajitkin ovat viime aikoina alkaneet ahdistaa (eritoten saleilu) koska se tuntuu vievän kaiken vapaa-aikani ja harkitsenkin uuden harrastuksen aloittamista, mutten vain keksi mitä. Uuden harrastukseni tulisi ehdottomasti olla urheilupohjainen - mihinkään pitsinnypläyskurssille minua on turha edes yrittää saada!

Aasinsiltaa ja ajatuksiani häpeillen heitän nyt palloa teitä lukijoita kohti: mitä harrastusta tai lajia ehdottaisitte minulle kokeiltavaksi?

Herregud en sådan kraft skrivandet har: så mycket tankar, så mycket dolda känslor, så mycket oväntat som det gräver fram ur ens inre och så kraftiga reaktioner som det kan framkalla hos en.

Efter det senaste blogginlägget insåg jag, en hur stor inverkan min känsla av ensamhet egentligen haft på mig på sistone och hur mycket det påverkar bl.a. min sinnesstämning. Samtidigt som det känns lättande att veta och inse att orsaken till mitt deppande "bara" är känslan av att vara rotlös och ensam, känns det sorgligt att inse att jag verkligen borde åtgärda saken; ingen annan kan rädda mig ur dethär än jag själv!

Jag har sedan grundskolan och gymnasiet saknat en s.k. BFF-tjejkompis som jag skulle träffa regelbundet - en sådan som min käraste T var för mig då vi bägge två bodde i stan: vi träffades ett par gånger i veckan, drack kaffe och promenerade. Samtalsämnena var ytliga och livssituationerna ganska olika, men vi hade varann. Eller kanske var det jag som hade henne? Hon var även då min enda egentliga vän, medan hon hade andra vid sidan om mig. Äh, whatever. Jag hade henne och det var jag lycklig över; jag hade ju någon annan utöver pojkvännen eller sambon. I dagens läge träffas vi ett par gånger i månaden och trots att våra träffar är efterlängtade och samtalsämnena är djupare än förr, inser jag efter varje träff hur jäkla mycket jag saknar henne och våra stunder - en RIKTIG kompis som jag har liksom konkret där hos mig. Trots att T är - om möjligt - ännu kärare för mig nu, känns det orättvist att jag inte kan känna träffa henne oftare och ha henne oftare hos mig. Som situationen är nu ids jag inte besvära henne med samtal eller mäss varje gång som någonting mer eller mindre spektakulärt händer, utan öser det över min pojkvän T. 

T ja, han agerar för tillfället som min pojkvän, bästa (tjejkompis) och partner och jag märker hur det ibland känns som "för mycket". Endel grejer skall man ju helt enkelt inte dela med sin pojkvän, utan med sin(a) bästa tjej(er), men då jag för tillfället saknar sådana (don´t get me wrong tjejer: jag älskar er och håller er upprättade om påhittigt STORA nyheter, men det känns inte naturligt att ringa och berätta om hur posteljonen smäller i brevluckan eller annat "mycket" extra, då jag vet hur mycket annat ni har för er: bygg, barn, jobb..) får jag ösa allt över T (stackarn) och detta irriterar mig.

Jag fällde en tår eller två igårkväll då jag insåg detta och sade - rakt ut - att jag ju inte kan förvänta mig hjälp av någon annan, eftersom ingen annan än JAG själv kan göra någonting åt saken. Problemet är bara att jag inte vet hur eller vad. Jag är övertygad om att en ny fritidshobby kunde vara ett sätt och svänger mig därför till er där på andra sidan: vilken (idrottsgren/) hobby skulle ni föreslå för mig? Individgrenarna är jag färdig att ge upp (åtminstone gymmet) fast direkt, bara jag skulle hitta någonting annat, dör jag fick röra på mig TILLSAMMANS med andra. Tävlande bryr jag mig inte om - det är samvaron och "we"-andan jag saknar.

pics from google

Rootless, alone and frustrated

Surkuttelin T:lle eilen illalla ennen nukkumaanmenoa asiaa, joka valkeni minulle erityisen selkeästi muutettuani alkusyksystä Porvooseen: olen yksin. Ah, kuulostaapa EMO:lta (käytetäänkö kyseistä sanaa edes enää? Tarkemmin ajateltuna: tuskin kukaan puhuu nykypäivänä pissiksistäkään - entäs emot?), joten taitaa olla parasta valaista näkökulmaani hieman.

Olen harrastanut elämäni aikana vaihtelevasti niin yksilö- kuin joukkuelajejakin. Muksuna olin partiossa, teininä tallilla ja mimmi-fudiksessa, sekä myöhemmin salilla. Muutettuani Helsinkiin opiskelemaan saivat joukkuelajit väistyä SATS:n ja Motivuksen ryhmäliikuntatuntien, kävelylenkkien sekä saleilun edestä pois. Kavereita treffasin lähinnä koulussa, E:tä ja T:tä lukuunottamatta, keiden kanssa käytiin usein kävelemässä Hakaniemessä tai Kaivopuiston lähistöllä, merenrantaa ihaillen. Iltaisin en juossut kahvilla tai shoppailemassa, vaan vietin illat avopuolison (ja tämän kavereiden) seurassa, sekä kuntoklubeilla. Kuntoklubit ovat sikäli hauska ilmiö, että vaikka iso ryhmä naisia ja/tai miehiä kokoontuu yhteen liikkumaan, ei siellä jutella keskenään tai bondailla, vaan tuijotetaan joko ohjaajaa tai omaa hikistä naamaa peilistä, eikä keskitytä mihinkään muuhun tai muihin (paitsi nyt siihen toooosi timmiin eturivin mimmiin tai pölvästiin, joka alati pyrkii liian lähelle, liikkuu väärään suuntaan tai heiluu epäilyttävän lähellä naamaasi vailla koordinaatiokykyä). En tuolloin juuri kokenut olevani yksinäinen, koska kotoa löytyi liki aina avopuoliso tai tietokone (ja blogit) joista sain seuraa, ja koska tapasin tyttöjä koululla päivittäin, en kaivannut n.s. "lisäseuraa" enää iltaisin. Olin tyytyväinen.

Pitkän avoliiton jälkeen jäin yksinäni asumaan, mutta työskentelin onnekseni hyvin nuorekkaassa työhteisössä (voi Punavuoren ihania terveydenhoitajia.. <3) ja koin tilanteeni samankaltaiseksi, kuin koulussakin: tapasin tyttöjä arkisin 8-16 ja vietin illat joko kaupungilla yksin pyörien, sekä yksin tai tyttökaveri-T:n kanssa kävellen. Suurempaa tarvetta sosiaaliselle kanssakäymiselle en iltaisin kokenut kaipaavani, koska tapasin työssäni niin paljon ihmisiä ja nautin lähinnä hiljaisuudesta meluisan päivän jälkeen. Viikonloppuisin aloin sitten uuden suhteen myötä reissata Poriin, jossa tutustuin uuden poikaystävän kavereihin ja aloimme viettää aikaa yhdessä - en tosin koskaan tavannut heitä yksinäni, vaan aina poikkiksen seurassa, enkä näin ollen kokenut heidän olevan "pelkästään" minun ystäviäni, vaan ennemminkin hänen ja minä olin kolmantena pyöränä tai bonuksena ja kaupanpäällisenä matkassa. Pääasiahan oli, että sain viettää aikaa poikaystävän kanssa. Arjet kuluivat siis Helsingissä töitä toimistoaikana tehden, illat yksinään ja viikonloput Porissa, sekä junassa istuen. En edelleenkään tuntenut itseäni yksinäiseksi, koska olin kokoajan menossa ja joka paikassa tuntui aina olevan joku minua vastassa.

Talvella muutin sitten itsekin Poriin ja edessä oli täysin uusi tilanne: yhtäkkiä edessä oli todella tiivis yhteiselo poikaystävän kanssa (jota siis olin tavannut viikonloppuisin siihen mennessä), uusi kaupunki (joka oli kaltaiselleni kermaperseelle aikamoinen shokki), uusi työpaikka, uusi työnkuva ja uudet työkaverit. NYT tunsin itseni ensimmäistä kertaa yksinäiseksi. Myönnetään: ajoittain TODELLA yksinäiseksi. Poikaystävän omat kuviot jatkuivat ja yritin kuumeisesti antaa hänelle tilaa ja löytää niitä "omia juttuja", jotta en kuristaisi häntä ja suhdettamme läsnäolollani ja yksinäisyydentunteellani kasaan. Ikävä perhettä, vanhoja kotikontuja ja kuvioita kohtaan oli todella kova, enkä muista että olisin koko elämäni aikana tuntenut itseäni yhtä pieneksi ja surulliseksi.

Onnekseni kotiuduin uudelle työpaikalle nopeasti ja ystävystyin likkojen kanssa mahtavassa, nuorekkaassa työhteisössä. Olen monesti sanonut ja sanon sen taas: kyseinen pahamaineinen vuodeosasto oli onnenpotkuni ja henkireikäni, enkä taatusti olisi kestänyt yhtä pitkään ja yhtä iloisena joka aamu ylös sängystä, ellen olisi saanut niin mahtavia työkavereita rankasta työstä huolimatta. Pikkuhilja aloin tapaamaan yhtä työkaveria myös vapaa-ajalla ja koin, että aloni vihdoin kotiutua Poriin ja löytää sitä "omaa" juttuani. Tämä tapahtui valitettavasti (?) liian myöhään, koska parisuhde oli jo alkanut rakkoilla siinä määrin, että ero ja muutto takaisin pk-seudulle häämötti edessä. Jälleen jätin taakseni rakkaat työkaverit, uudet kuviot ja aloitin puhtaalta, tyhjältä pöydältä Porvoosta.

Ensimmäiset viikot Porvoossa sujuivat kuin sumussa, enkä muista niistä mitään: olin niin pyörryksissä kesän ja muuton jäljiltä, etten halunnut tavata ketään ja vietin pari viikkoa yksinäni. Palattuani työelämään, totesin, että jonkin korkeamman tahon on pidettävä minusta: jälleen sain rinnalleni mukavan, nuorekkaan työyhteisön, sekä työpaikan jossa viihdyin. Päivät vietin jälleen 8-16 töissä ja illat yksinäni, useimmiten dataillen tai urheillen. Jälleen löysin tieni salille ja lenkkipoluille, joissa harrastin ja suoritin yksinäni. Pikkuhiljaa aloin tajuta, että arki - jota normaalisti rutiineineen rakastan - alkoi maistua puulle: parasta tyttökaveriani T:tä tapasin ehkä kerran kuussa ja illat istua-möllötin yksinäni blogeja lukien, sekä äidille soitellen.

Haloo, kuinka säälittävää käytöstä 24-vuotiaalta sinkkunaiselta häh? 

Mietin pääni puhki miten ja mistä löytäisin uusia kavereita (nojoo, sekä miehen..) ja totesin, ettei se ollut yhtä helppoa enää: koulussahan sitä tutustuu kuin pakon edessä esim. ryhmätöitä tehdessä uusiin ihmisiin ja voi olla varma, että kurssitoverit ovat suht. samanhenkisiä, koska opiskelevat kanssasi samaa alaa. Hmm.. Okei, koulun penkille en aikonut palata, joten se oli poissuljettu vaihtoehto. Miten olisi uusi harrastus, jokin joukkuelaji? Googlailin kaiken maailman sähly- ja korisjoukkueita, mutten löytänyt mitään varteenotettavaa harrastelijaryhmää ja homma kuivui siihen.

Työkaverini S neuvoi minua pyytämään rohkeasti uusia tuttavuuksia Facebookissa kaveriksi, jotta saiisn solmittua uusia suhteita. Tein töitä käskettyä ja noh, loppu on historiaa.. S tuskin tarkoitti, että ryhtyisin parisuhteeseen ensimmäisen Facebook-uutuuskaverini kanssa, mutta näin nyt pääsi käymään :D Enkä valita.

Sen sijaan totean, että olen jälleen lähtöruudussa: minulla on kiva poikaystävä (jota nyt melkein voi kutsua avokiksi, koska vietämme liki joka yön yhdessä ja olemme kuin mikäkin vanha pariskunta rutiineinemme..), kiva työpaikka ja kivat työkaverit, paras tyttökaveri jota tapaan 1-3 kertaa kuussa (asumme eri paikkakunnilla ja työajat rajoittavat deittailuamme valitettavan paljon), sekä mieluisat harrastukset, jotka molemmat - sekä saleilu, että lenkkeily - tosin ovat yksilölajeja. Illat vietän joko yksinäni tai poikaystävän seurassa - niinä iltoina, kun tämä ei tapaa ystäviään tai käy joukkueharrastuksissaan (VPK:ssa). Tajusin eilen illalla kuinka paljon kadehdin häntä: kavereita löytyy enemmän kuin laki sallii ja aina löytyy joku, jonka kanssa lähteä kahville tai kenen kanssa soitella. Mitä tekemistä ikinä keksisikään, löytyy aina seuralainen - parin puhelinsoiton päästä. En halua vähätellä omia kavereitani - onhan minulla herranjestas sellaisia! - mutta fakta on, ettemme tapaa kovinkaan usein ja silloinkin aina porukalla. Peruskoulun tiivis tyttöryhmä on erkaantunut ympäri Suomea, emmekä ole enää juuri tekemisissä. Muutot, eriävät koulut ja elämäntilanteet kertakaikkiaan tappavat ihmissuhteet ja uskon näiden olleen pääsyy siihen, että olen tämänhetkisessä tilanteessani. Tapaisin enemmän kuin mielelläni kavereita esim. harrastusten merkeissä, mutta yhteisiä sellaisia ei kenenkään kanssa ole. Viikonloppuisin tapaamme toisinaan, mutta silloinkin siis porukassa ja pitkään etukäteen suunnitellen, koska raskaudet, vuorotyöt ja rakennustyömaat vaikuttavat ajankäyttöömme. Viikonloputkin vietän nykyään aina kotikonnuilla Sipoossa, eli eri paikkakunnalla kuin missä asun.

Huomaatteko yhtenäisyyden viime vuotiseen? 

Jep. Jälleen käyn päivät töissä, illat urheilen ja viikonloput perheen ja poikaystävän kanssa. Mahdollisuutta ja aikaa bondata ihmisten kanssa ei ole, ellen sitten ystävystyisi jonkun kanssa salilla, mutta kaikki ketkä salilla käyvät tietävät, että kirjoittamaton sääntö kuuluu: älä puhu, älä katso ja neuvo vain pakon edessä toisia. Muutoin anna muiden suorittaa ja olla rauhassa.

Odotan jo koska rauhoittuisin vihdoin ja asettuisin paikoilleni, jotta voisin toden teolla yrittää löytää omia juttuja, omia kavereita ja solmia kunnollisia ihmissuhteita. Rakastan tämän hetkisiä kavereitani, mutta kaipaan tiiviimpää ystävyyssuhdetta parisuhteen lisäksi, eikä meillä - kuten yllä olevista syistä voi päätellä - ole nyt mahdollisuutta. Nytkin tuntuu turhauttavalta edes yrittää "löytää uusia kavereita" täältä Porvoosta, koska olen loppujen lopuksi niin vähän täällä, vietän illat tiiviisti urheillen ja mahdollinen muutto täältä on jo käynyt mielessä. Tilanteeni tuntuu varsinaiselta surullisten sinkkujen seuralta, enkä tahtoisi valittaa, koska minulla on loppujen lopuksi kaikki hyvin: on perhe, poikaystävä ja kavereita, katto pään päällä ja rahaa tilillä, sekä ruokaa kaapissa.

Minkälaisia ajatuksia tämä teissä herättää? Mistä sinä olet löytänyt aikuisiän kaverisi vai ovatko ne kenties vanhoja tuttuja ala-asteajoilta lähtien? 

Kuva vanha, mutta ulkona tuprutti niin saamaristi lunta, etten viitsinyt raahautua ulos palelemaan yhden photoshootin tähden.. Huono bloggaaja tai en, mutta mukavuudenhaluinen kyllä.

Var och hur har du träffat din bästa kompis? Har du tips för var och hur jag kunde finna en kompisrelation - såhär 24 år gammal - som skulle uppfylla det tomrum som jag redan en tid lidit av, utan att verka patetisk? 
Min historia och alla diverse flyttar jag genomgått inom de närmaste åren är garanterat orsaken till att jag inte riktigt blivit hemmastadd någonstans, eftersom jag alltid precis då jag börjat känna mig hemma tagit mitt pick och pack och flyttat vidare. I både Helsingfors, Björneborg och Borgå har jag lyckligtvis haft otroligt bra arbetsplatser med härliga arbetskompisar, men eftersom jag alltid flyttat vidare och för det mesta spenderat tid på en annan ort än där jag varit bosatt, har jag liksom blivit litet utanför och har inte ens försökt bonda med folk - vadå jag är ju aldrig ändå på plats när något händer! Att jag dessutom så gott som alltid hållit på med individ-idrottsgrenar underlättar ju inte saken heller och efter att jag slutat skolan har de närmaste studiekompisarna blivit kvar, men dem träffar jag tyvärr inte så ofta, eftersom jobb, distanser och livssituationer har en alltför stor påverkan i våra liv. I dessa förhållanden kan jag ändå garantera att det är KVALITET framom KVANTITET som gäller: älskar mina tjejer för allt i världen och uppskattar att få träffa dem ENS de få gånger vi ses; de känner min bakgrund och har bevisat att de finns där för mig, efter både pauser och flyttar.
Men var skall man lära känna nya människor, bonda och hitta nya kompisar när man är vuxen då? I skolan fixas det enkelt via kurser och grupparbeten, samt om man håller på med någon lagsport. Min arbetskompis S tipsade mig om att friskt skicka friend-requests åt halvbekanta på Facebook och det gjorde jag. Vad hon (än mindre jag själv) kanske inte räknat med var att jag skulle gå och inleda ett parförhållande med mina första request heller :D haha, nåja.. Nöjd är jag iaf ;)
Jag har på sistone insett att jag saknar ett kompisförhållande vid sidan av mitt parförhållande: någon att träffa då och då på fritiden, ta en kaffe eller sporta tillsammans med. I och med att en eventuell flytt ÅTER står framför mig märker jag att jag återgår till gamla rutinen och liksom skyddar mig själv från att riktigt bonda med någon, så jag slipper tårarna när vi skall skiljas åt. Visserligen kommer en eventuell flytt inte att ske långt bort och jag kommer att fortsätta jobba på samma ställe, men tillsvidare står allt nedisat. Näe, de facto har jag ingen jäkla aning om hur eller var jag skall hitta en kompis åt mig. 
Jag återgår till början: var hittade du dina kompisar? Känner du igen dig i min situation?

About living together: loving is the funniest and easiest part

Tuoretta suhdetta on huomenna virallisesti takan kuukauden päivät ja on aika avata Pandoran lipasta ja paljastaa, mitä mietteitä se on päähäni tuonut. Tai noh, osaa niistä; niitä kun on ollut n tsiljoonamiljoona, enkä kehtaa varmastikaan paljastaa edes murto-osaa niistä, jotta en saa hullun leimaa tai vielä pahempaa: Bridezillan logoa tatuoitua otsaani. Noei - tunteet ovat kyllä vaihdelleet ja seilalleet ihan laidasta laitaan ;)

Konkreettisesti suurin muutos, jonka parisuhde on tuonut elämääni, on aikataulujen totaali muuttuminen. Suhteen alkaminen ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan, koska saimme nautiskella ja tutustua toisiimme rauhassa joululoman aikana, jolloin vietimme todella paljon aikaa yhdessä. Toki pyhät sujuivat perinteisesti myös omien perheiden kesken, mutta yöt nukuimme visusti yhdessä. Kerroin jo tuolloin ääneen T:lle, että pelkään arkea ja minkälaista shokkihoitoa se tulee minulle olemaan: loma- ja viikonloppuaamuisin voi kaikessa rauhassa löhöillä, pusutella ja venyttää aikataulua, koska sellaista ei ole. Suunniteltu ohjelma ja harrastuksetkin loistavat poissaolollaan, eikä mikään sido mihinkään - kumppanille löytyy aina aikaa! Arki ja perus-tallaaminen taas ovat usein tiukkaan aikataulutettuja ja oltuamme molemmat sinkkuja jonkin aikaa, löytyi meiltä aivan omat aikataulut, aikataulutetut harrastukset ja kuviot. Pelkäsin, että joululoman aikana luotu illuusio ja kuva toisistamme olisi harhaa vain ja että arjen koittaessa havahtuisimme siihen, ettei se toinen loppujen lopuksi ole lainkaan sellainen kuin kuvittelin, eikä yhdessä vietettyä aikaa löytyisi lainkaan yhtä helposti enää. Osoittautuisiko joululomaromanssimme kesäheila-romanssiksi? Olisinkohan sittenkin pelkkä kesäkisu, joka laitettaisiin pahvilaatikkoon ja pihalle kun arki koittaisi, eikä minulle tai yhteiselolle löytyisi enää aikaa?

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että T sattumoisin on kotoisin kotikonnuiltani ja jopa asuu siellä! Nyt ei minun enää tarvitse priorisoida ketä rakastamaani ihmistä haluan tavata ja nähdä, koska he asuvat kaikki n 15 km säteellä (isosisko E:tä lukuunottamatta - peijakas kun muutti Espooseen aikoinaan!) ja ehdin kätevästi tavata heitä kaikkia viikonlopun aikana jos vain haluan. Myönnän, että arkipäivät usein tuntuvat niin hektisiltä, etten välttämättä syki kaikkien luo, mutta minulla on siihen täysi mahdollisuus. Se, etten jonain viikonloppuna en tapaa jotakin, ei tarkoita, ettenkö haluaisi nähdä heitä, vaan lisää todennäköisyyttä, että poikkean heidän luonaan seuraavana viikonloppuna.
Siinä, että T asuu toisella paikkakunnalla , on hyvät ja huonot puolensa: ajomatka on lyhyt, joten voimme periaatteessa yöpyä tai vierailla toistemme luona myös arkisin (työskentelemme samalla paikkakunnalla ja työaikamme on sama, joten liikkuminen ei ole ongelma). Lyhyt välimatka on myös mahdollistanut sen, että olemme voineet kokeilla toistemme arkea (aamuja lähinnä), eikä se olekaan - peloistani huolimatta - ollut niin kovin kummallista. Kahvia keitetään aamuisin tuplasatsi ja käyn klo 7 uutisten alkaessa pusuttelemassa T:n hereille. Iltaohjelmistomme eroavat toisistaan täysin, koska harrastamme täysin eri asioita. Toisaalta juttelimme juuri viikonloppuna siitä, miten tärkeätä se omien juttujen tekeminen ja harrastaminen on, ja miten haluamme pitää niistä kiinni, vaikka joskus tulevaisuudessa yhdessä asuisimmekin. Kumpikaan ei (ainakaan nyt) koe tarvetta yhteiselle harratukselle, mutta toki jotain yhteistä tekemistä täytyy olla. Vaan kahdessa avoliitossa asuneena voin jo taata, että se yhdessä puurtaminen astuu kuin luonnostaan kuvioihin, mikäli kumpikin osallistuu kotitöihin - ne kun eivät koskaan lopu!
Kotitöistä puheen ollen olen ollut todella iloinen huomatessani, miten hyvin arkiaskareet tuntuvat T:n kanssa rullaavan: "jos sä tiskaat, niin mä voin ripustaa pyykit" tulee kummankin suusta täysin luonnostaan ja kauppalaskut hoidetaan tasan: jos minä maksoin viimeksi, maksat sinä nyt tai sitä seuraavalla kerralla. Koska T kyyditsee minua autollaan jonkiverran koen enemmän kuin tasavertoiseksi, että minä esimerkiksi maksan useammin kauppalaskun. Hihittelimme ääneen, kun totesimme kauppakuitteja vertaillessamme, että ne kuluvat kyllä tuntuvat (ainakin toistaiseksi) menevän tasan aivan itsestään, sen kummempaa numeroa siitä tekemättä. Parin avosuhteen ja monenlaisen kuvion ja rahapolitiikan koettuani olen vain todennut - jo ennen suhteemme alkua - etten jaksa tai halua tapella rahasta lainkaan. Varmasti rahasta tulee vielä joskus esimerkiksi suurempia yhteisiä hankintoja tehtäessä kiistaa, mutta osaksi arkea en niitä halua. Tutkimukset osoittavat, että suurin osa parisuhteiden riidoista johtuu mistäs muusta kuin rahasta, enkä itse kertakaikkiaan JAKSA lähteä siihen rumbaan enää. Jos partnereilla on täysin erilaiset kulutustottumukset syntyy varmasti huolia, siitä olen varma, mutta ne pitää joko selvittää esimerkiksi yhteisellä S-bonus-tilillä, jolta hoidetaan pelkät ruokaostokset tai muulla systeemillä - vaikka sitten Excel-taulukolla.

Alkuun jännitin kovin tätä yhdessäasumista - jota emme siis vielä juuri viikonloppuja useammin harrasta, joten sitä ei varsinaiseksi yhdessäasumiseksi kai voi kutsua - mutta olen ilokseni todennut, että se sujuu hyvin. Toki nautin edelleen yksinasumisesta ja olosta, enkä koe vielä tarvetta muuttaa saman katon alle. Yhdessä asuessa toista ei pääse koskaan täysin pakoon, eikä toista voi pyytää poistumaan vaikka naama kuinka ärsyttäisi. Yksin asuessa voi tehdä mitä lystää, eikä kukaan kysy tai ihmettele tekemisiä ja jos mielesi tekee vaikka tallustella alasti, käydä vessassa tai suihkussa ovi auki tai huudattaa radiosta ysäripoppia, voit tehdä sen - KENENKÄÄN kohottamatta kulmiaan.

Sellaista tänään. Kävin salilla töiden jälkeen ja tein sellaisen rääkin, että oksat pois. Tavoitteekseni vuodelle 2014 olen asettanut pyöreämmät muodot ja kapeamman vyötärön. Niitä siis nyt tavoitellen ruoanlaittoon, moi! :)

Oispa jo kesä.. ja bruna!

Ojojoj, time flies. Imorgon har jag redan varit officiell Facebook-fru i 1 månad! Bäst att öppna Pandoras hemliga kista och avslöja vad som hittills hänt:
Vårt förhållande började passligt innan jul, så vi hann bekanta oss med varann i lugn och ro under jullovet. Trots att vi firade julen traditionellt med egna familjerna, spenderade vi en hel del tid tillsammans och sov typ varje natt ihop. Redan då berättade jag, hur nervös jag var inför vardagen: vadå under helger och veckoslut hinner man dra sig i sängen, dricka morgonkaffe klockan 11 och bara fnittra, mysa och diskutera dagarna i enda och har alltid tid för varann, eftersom inget annat är schemalagt (frånsett från familjemiddagar såklart ;)). Tänk om vi skulle inse då vardagen kom emot, att vi är helt olika och inte alls passar ihop? Tänk om jag skulle bli som en sommarkatt som slängs i en pafflåda när helgerna är förbi och plockas fram då sommarsolen och -värmen kommer och sätter sprätt på känslorna? Bah - miss och bom! När vardagen kom, insåg jag att den inte skiljer sig så mycket från helgen: visst är tidtabellen mer planerad under vardagen och vi har t.ex. helt eget schema kvällstid (varandras kvällar har vi ännu inte upplevt, men det beror närmast på att vi har våra hobbyer på skilda orter och det vore total tortyr och garanterad början på strid ifall den andra tvingades låta bli sin hobby och sitta hemma och vänta på den andra). På vardagsmorgonen kokar man en dubbelmängd kaffe och så går jag och väcker T klockan 7, medan jag själv går upp en halv timme tidigare.
Eftersom T råkar bo på min hemort är jag mer än lycklig då jag nu slipper problematiken kring vem jag skall träffa under helgerna, eftersom mina alla nära och kära bor inom en radie på 15 km (frånsett syster E som irrade bort sig till Esbo..). Nu kan jag antingen jogga eller ta bilen bara för att ta en kaffe om jag så vill och ändå sova ihop med T och leva "vardag" utan att behöva ha dåligt samvete att jag inte hinner träffa familj och vänner.
Trots att samboskap inte är aktuellt på ett tag, är det något jag ser fram emot redan därför att jag är så otroligt glad över hur fint vi får det att funka redan nu: "fixar du tvätten, så diskar jag" kommer så naturligt ur våra munnar och det känns bra. Betalandet sköter vi på med 50/50-metoden: om jag betalade sist är det din tur till följande, men om du har mer tid och bättre möjligheter att gå till butiken, så gör du det utan att göra ett nummer av det. Puh, skönt, eftersom jag vägrar att strida om pengar och vet hur jäkla stora problem det kan ställa till med (jag talar av erfarenhet av två samboskap). Det funkar allra bäst då man har relativt lika vanor att använda pengar - det har jag bara konstaterar. Prioriterar man helt olika, har man garanterat problem. Visst tror jag att pengar ännu kommer att orsaka - om inte strid så åtminstone högljussa diskussioner - då det handlar om större summor och gemensamma investeringar. Jag känner mig ändå trygg, ifall stilen fortsätter som hittills: vi tänker så lika.
Oj shit så klockan går - tiden bara flyger iväg! Nu är det dags att äta kvällsmål och småningom söka sig till kojs, efter att ha dragit ett grymt pin-pass för benen; får se om jag kommer ur sängen imorgon ;)

There are many things that I would like to say to you..

...but I don´t know how.

 

 

Voihan blogihiljaisuus - en edes tiedä mistä aloittaa. Ehkäpä lyhyellä selityksenomaisella "sorisorisori tuskin kukaan nyt edes on rekisteröinyt etten ole postaillut, mutta halusin silti selittää, että tässä nyt on ollut kaikenlaista muuta tekeillä". Riittääkö? Kiitos, niin minullekin.

 

 

Faktahan se toki on, että elämässäni on viime aikoina ollut "vähän kaikenlaista" eivätkä vuorokauden tunnit tunnu millään riittävän. On ollut todella luksusta viettää tälläistä 3 vrk:n viikonloppua ja harkitsen vakavasti lähettäväni anomuksen, josko tälläisiä voitaisiin viettää useamminkin, jollekin korkeammalle taholle. Se miten toiveeni konkreettisesti täytettäisiin onkin sitten mutkikkampi juttu, mutta selailen toisaalta jo nyt hymyssä suin kalenteria ja totean, että tulevat viikot tulevat (onneksi!) olemaan normaalia lyhyempiä kiitos joulupyhien. Saan - monesta samalla alalla työskentelevästä poiketen - viettää koko joulun kotona, eikä työvuoroja ole luvassa. Harkitsin jopa yhdessä vaiheessa, että olisin anonut pääsyä vanhalle vuodeosastolle, jolla opiskeluaikoina keikkailin, koska nautin suuresti jouluna töissä olosta; siinä on sitä jotain: potilaat, hoitajat ja omaiset - kaikki ovat jonkinlaisessa transsissa harmonisessa olotilassa ja kaikkialta huokuu lämpö ja rakkaus. Toki jouluna näkee myös monta surullista katsetta ja kohtaloa: kuinka monet vanhukset jäävät vieraitta ja makaavat ypöyksin sängyssään koko joulun, vailla korttia tai tervehdystä kaukaa. Itse olen perinteitä ja joulua rakastavana ihmisenä noissa tilanteissa tippa linssissä ja kulman takana pillittämässä, koska kaikilla pitäisi olla hyvä mieli ja saada läheisyyttä ja rakkautta jouluna mielestäni. Siksi vietinkin mielelläni monet joulut töissä, jotta sain käydä silittelemässä mummojen ja pappojen poskia, toivottamassa hyvää joulua ja fiilistelemässä jouluvirsiä kivikautisesta radiosta. Sain edes jotenkin korteni kannettua kekoon ja jaettuani joulufiilistä, tehden jotain hyvää ja hyödyllistä. Siitä hyötyivät niin vanhukset, vakkarityöntekijät (jotka siis saivat näin ollen olla kotona minun keikkaillessani) sekä minä itse. Vähän kuin hyväntekeväisyystyötä tekisi: siitäkin tulee hyvä mieli, kun tietää tekevänsä toisille hyvää.

 

 

Anyhow, joulusta puheen ollen käytiin eilen vanhempieni kanssa jouluostoksilla Jumbossa. Tuntui jokseenkin hölmöltä ja itsekkääötä juosta kaupasta toiseen, metsästäen ITSELLENI collegehousuja, mutta minkäs teet: tarvitsin uudet ja joulun aikaan kaupat oikein pullistelevat pehmeitä oloasuja ja muuta mukavaa, enkä voi keksiä parempaa sesonkia ja tarjontaa metsästää "the kotihousuja". Hankalaksi tilanteen teki se, etten ollut aivan varma minkälaisia housuja oikeastaan hain ja päädyinkin ostamaan peräti 3 (vai 4?) parit: ohuet mustat H&M:n urheiluosastolta, possunpinkit velourkankaiset Cubuksesta, paksut ja todella laadukkaan tuntuiset puuvillaiset Peak Performancet Stockalta, sekä hempeän vaaleanpunaiset OneWaysta. Kyllä, luit oikein: ostin peräti 4 olohousut ja kuljetin niitä ympäri Jumboa, katsellessani samalla joululahjoja tutuilla, takaraivossa stressitekijä: mitkä housut kotiuttaisin ja mitkä palauttaisin - mitkä olisivat THE housut? Katsellessani joululahjoja punnitsin vaakakupissa housuja ja yritin päästä johonkin fiksuun lopputulokseen siitä, mitkä vastaisivat eniten tarpeitani: velourkankaiset tuntuvat mukavilta ja ovat tyttömäisiä, mutta keräävät toisaalta nukkaa ja pölyä kuin barometri hattivatteja ukkosella, enkä ole täysin vakuuttunut siitä, pidänkö velourin pinnasta vai en. Plussana kuitenkin edullinen hinta: n 20 e. Peak Performancen housut tuntuivat lämpimältä halaukselta kylmänä talvipäivänä, nautinnolta, luksukselta, täydellisiltä. Miinuksena (jopa kantisalen jälkeen!) törkeä hinta (collareista siis!), sekä lörppä-takapuoli (olisinpa löytänyt XXS-kokoiset niin olisin ollut VIELÄ vaikeamman päätöksen edessä..). Vaalea, meleerattu harmaa värikin jakoi mielipiteitäni: toisaalta just hyvännäköinen, toisaalta herkkä likatahroille (joille kotipöksyt nyt yleensä altistuvat); uskaltaisinko pitää näitä kotona juuri niin rennosti, mistään piittaamatta vailla pelkoa siitä, että pyyhin punajuuritahraiset käteni housujen etureisiin tai likaan puntit tallustellessani pihalla Crocseissa mudan ja soran keskellä? Hmm.. Loppujen lopuksi päädyin ensimmäisiin housuihin, jotka löysin H&M:n urheiluosastolta: mustat, ohuet, täydellisen joustavat ja mukavantuntuiset sporttisen näköiset housut, jotka istuvat juuri sopivan tiukasti ja paljastaen hyviä puoliani (kyllä, myönnän: tykkään pyllystäni ;D), olematta silti kalsarimaiset tai juntit. Hintaa 19,90€ ja plussana vielä tahraystävällinen väri, sekä hyvät aiemmat kokemukset; näitä kun minulta löytyy jo entuudestaan yhdet kaapista ;)

 

Rakastan joulua. Parasta joulussa on tunnelma, mutta sain eilen jälleen muistutuksen siitä, ettei joulu merkitse kaikille sitä samaa rakkautta, lämpöä ja harmonista tunnelmaa, johon itse pääsen ja koen joka joulu. Päinvastoin joulu merkitsee monelle pakkoa, ahdistusta ja ikäviä tunteita, sekä pettymystä siitä, ettei päässytkään siihen Coca Colan ja Saarioisen mainoksenomaisiin "bring the families together" ja "koko meidän onnellinen täydellinen perhe"-fiiliksiin. Tajusin jälleen, kuinka kiitollinen minun pitää olla siitä, että omalla kohdallani joulu tosiaan on vuosi toisensa perään merkinnyt turvaa, rakkautta ja hellyyttä, aivan liikaa ruokaa ja lahjoja, sekä perheen yhdessä oloa - onnellisina, hieman nahistellen. Eilisen muistutuksen perusteella minun teki vain mieli pillittää, kutsua kertoja luokseni jouluaattona näkemään, minkälainen joulun KUULUISI olla, sekä kokemaan se minunlaiseni joulu joka on muovannut minusta sen joulua ja hömppää rakastavan pellen, joka minusta aina jouluna kuoriutuu. Ei pitäisi mennä asioiden edelle, mutta se tuntui jo ajatuksena hyvältä, joten kenties - ehkä kutsu vielä käy ;)

 

Asioiden edelle menosta ja kiirehtimisestä puheen olleen päästäänkin aasinsiltaa pitkin aiheeseen, jota olen pallotellut päässäni koko blogihiljaisuuden ajan, mutten ole ollut varma, jos haluan tai voi kirjoittaa aiheesta. Tässä sitä nyt ollaan kuitenkin: en välttämättä pääse lopputulokseen, mutten voi olla hiljaakaan enää: koska on OK siirtyä eteenpäin elämässään? Koska on OK alkaa katselemaan uusia miehiä suhteen päätyttyä? Onko ns "suruaika" jokin määritelty käsite vai onko se kaikkien kohdalla yksilöllinen? Mistä tietää, että on päässyt edellisen suhteen "yli" ja on itse valmis uuteen?

Huh, mikä kysymysryöppäys.  Nämä ajatukset ja kysymykset ovat pyörineet päässäni jonkin aikaa - ehkä alkusyksystä lähtien. Muuttaessani Porvooseen edellisen suhteen päätyttyä, huomasin, miten miehet suorastaan inhottivat minua, eivätkä kähmivät kädet ja himoitsevat katseet baarin tanssilattialla tuntuneet niin hyviltä, kuin olin kuvitellut ja toivonut. Olin peräti 5 vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa sinkkuna ja vapaata riistaa ja saisin tehdä mitä haluaisin ja kenen kanssa haluaisin. Totesin nopeasti, että fyysisen tarpeen olisi saanut helposti tyydytettyä sinkkunakin, mutta ettei se ollut lainkaan sitä, mitä halusin tai tarvitsin. Pussailu randomien kanssa, "moi asutko tässä lähellä - ainiin mikä nimesi olikaan?"-tyyppiset keskustelut eivät tuntuneet lainkaan hyviltä ja totesin, etten kertakaikkiaan halunnut elämääni ketään tai mitään. Kaverit ja eritoten perhe olivat ne asiat, joiden seurassa viihdyin ja joihin halusin panostaa. Elämässäni ja sydämessäni ei kertakaikkiaan ollut tilaa tai tarvetta kellekään ulkopuoliselle. Syksyn mittaan ja monien keskusteluiden jälkeen tein työkaverini innoittaman "rohkean vedon" ja pyysin erästä ihmistä Facebookissa kaveriksi, täysin vailla taka-ajatuksia. Uusi suhde ei edelleenkään kiinnostanut, en kokenut tarvitsevani mitään fyysistä läheisyyttäkään, mutta halusin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja edes tutustua uuteen ihmiseen. Ehkäpä tämä poikisi uuden kaverisuhteen alun, uusien piirien näkemisen ja avartamisen. Juttelimme pitkään ja totesin, etten halunnut muuta kuin ystävyyttä: fyysistä vetoa en tuntenut, mutta feel good-fiilisen sen sijaan ja huomasin, että ajatusmaailmamme kohtasivat - jossain määrin. Erään juhlien jälkeisen sunnuntain vietin sitten - täysin ex tempore - äijän sohvalla älyttömiä JIM D-dokkareita katsellen ja löysin itseni illemmalla - jo omassa kodissani - sängystä todeten, että viihdyin tuon otuksen seurassa. Hitto. Toisaalta olen aina kadehtinut tyttöjä, joilla on noita täysin vilpittömiä kaveripoikia, joiden kanssa käydään kahvilla, jutellaan miesten ja naisten välisistä eroista ja viihdytään yhdessä - täysin vailla fyysistä himoa, kanssakäymistä tai paineita. Päätinkin siltä istumalta, että hänestä tulisi BFF-kaveriäijäni, koska minusta tuntui todella luontevalta hengailla hänen seurassaan (myös krapulaisena sunnuntaina :D) enkä piilotellut tai salaillut mitään, liioin hienostellutkaan sanomisiani tai ajatuksiani, vaikka liki tuntemattomia oltiin. Samalla kun päästelin sammakoita suustani mietin ja pohdin, miksei äijä "pelästynyt" minua ja karannut pois miettien, mikä hemmetin friikki olin. En hienostellut sanomisiani pätkän vertaa, vaan sanoin ääneen juuri mitä sylki suuhun toi oli keskustelun aiheen sitten työ, miehet, parisuhteet tai TV-ohjelma ja esitin mielipiteeni ajoittain hyvinkin kärkkäästi. Näin jälkeenpäin ajatellen huomaan tuon olleen tietynlainen suojeluvaistomainen veto minulta: sen sijaan, että olisin esim. kyseenalaistanut tai mietiskellyt asioita, otin agressiivisen lähestymistavan kaikkeen, jotta en näyttäisi tai vaikuttaisi heikolta. Vaikka kuinka olin paha suustani, äijän hemmetti pysyi viilipyttymäisenä ja rauhallisena ja teki juuri sen, mitä toivoinkin: ei tehnyt minkäänlaista fyysistä lähestymisyritystä, vaan makaili omalla sohvallaan, heitti kotiin kahvittelun jälkeen, ei yrittänytkään pussata tai halata, eikä liioin laittaa kättä reidelle autossa tai "vaivihkaa" koskea jalkaani kahvilapöydän alla. Ei mitään. Ja se jos jokin alkoi kiehtoa minua: voisiko mies todella olla kiinnostunut minusta myös ajatusmaailmallisesti, eikä vain fyysisesti? Ehkä hän ihan oikeasti haluaisi olla kaverini ja oli kiinnostunut minusta ihmisenä - ei naisena ja kehona, jolla tyydyttää tarpeensa. Pikkuhiljaa huomasin, miten halusin ottaa yhä enemmän selvää, minkälaisesta kuviosta oikein oli kyse, mutta kyseenalaistin samalla suureen ääneen itseäni: olinko itse edes kiinnostunut hänestä muuten kuin kaveripohjalta ja olisinko valmis esim. fyysiseen kosketukseen lainkaan? Juttutuokiot Facebookissa, sekä kahvittelut senkun lisääntyivät ja huomasin eräs ilta äijän sohvassa jälleen makoillessani, että halusin selvittää, "mikä juttu tämä oikein on". Vääntelehdin kuin kissa pistoksissa koko illan, enkä tiennyt miten asian ottaisi puheeksi, liioin millä muulla tavalla ottaisin asiasta selvää. Kello tikitti ja pian minun oli pakko lähteä kotia kohti. Onnekseni kaveri totesi, että voisi lähteä samaa matkaa kanssani parkkipaikalle viemään roskia ulos. "Ahaa, selvä merkki" ajattelin ja hymähdin itsekseni: sehän ajattelee täysin niin kuin minä - aaaivan päivän selvä juttu! Ulkona tuli vettä kuin aisaa ja kävellessämme parkkipaikalle vieri vieren laadin pikaista sotasuunnitelmaa mielessäni: jos en tekisi sitä nyt, minua harmittaisi koko illan ja varmasti koko loppuviikon, koska seuraavasta tapaamisesta ei ollut tietoakaan. Autolle saavuttuamme totesin kylmän viileästi, ettemme olleet esittäytyneet kertaakaan aidoilla nimillämme, mutta totesin, että se käsivarren mitta kyllä tulisi säilymään (olimme aiemmin sopineet - huumorimielessä - pitävämme kädenvarrenmitan toisistamme kärkkään suuni vuoksi) ja ojensin käteni. Siinä me seisoimme kaatosateessa toistemme kättä puristaen - ikään kuin ensimmäistä kertaa tavaten! Vatsapohjassa asti kihelmöi, enkä enää jaksanut järkeillä vaan totesin, että joo mitä jos ei tää käsivarren mitta enää säilyisikään ja halasin kaveria. Hän totesi - hymyillen - ettei se joo haitannut, mutta tyytyi tosiaan vain halaamaan minua. "Voi hemmetti vie" ajattelin, naurahdin ääneen ja otin selvää siitä, mikä minua koko illan oli kiehtonut: osaisikohan äijä pussailla ja tartuin häntä hetken mielijohteesta kauluksesta ja pussasin - yhtänä sen kummemmin jännittämättä tai suunnittelematta. Vatsapohjassa asti kihelmöi ja tunsin itseni pikkutytöksi jälleen siinä kaatosateessa seistessäni: äijähän piru vie a) osasi pussata (en voi sietää n.s "tiskirättejä" enkä liioin muitakaan huonoja pussaajia - oli kaveri miten kiva tahansa..) ja b) vastasi pusuuni, eli en menettänyt kasvojani aivan täydellisesti; peliveto siis! ;)

 

Kotiin ajaessani nauroin itsekseni koko sydämeni pohjasta, lauloin Aviciin Wake me Up:n tahtiin volanupit kaakossa ja tunsin itseni onnelliseksi: se, poikisiko pususta mihinkään oli vielä mysteeri, mutta tunsin päässeeni vihdoin "äijäpelostani" yli.

 

Tällä hetkellä en osaa sanoa, mikä parisuhdestatukseni on, enkä jaksa stressata koko asiasta. Tähänkin asti eteneminen on ollut verkkaista ja fiilispohjaista: mihinkään ei ole ollut kiire. Voin kuitenkin todeta olevani onnellinen: kaikki joululahjat on hankittuna, ulkona on valkea maa, minulla on maailman paras perhe ja olen löytänyt jonkun perheeni ulkopuolelta, jonka näkeminen kutittaa vatsanpohjaa, tuntuu hyvältä, jonka seurassa voin viettää tuntikausia niin hiljaa kuin jutellenkin, ollen täysin oma itseni.

 

...and love is the price.

 

pic from wehartit

 

Snart är julen här och gissa vem som är mer än nöjd och kan konstatera att alla julklappar redan är (åtminstone nästan) inskaffade? I år skall jag redan för andra året i rad (!) fira julen hemma till skillnad från många inom samma bransch. Skrattretande nog övervägde jag faktiskt att höra med bäddavdelningen jag tidigare jobbade på om de skulle behöva en "inhoppare" vid julen, men lät bli: vila och lediga dagar är nog precis vad jag behöver. Jag minns ändå med värme de jular jag spenderade på jobbet och kan konstatera att de skapat en stor del av min julfiilis: all värme och harmoni som strålar ur den urgamla radion, patienterna och anhöriga är härlig och liksom central och utgör kärnan för julens egentliga budskap: kärlek. Jag blev igår åter påmind om hur olika julen ändå kan se ut och att julen nödvändigtvis inte innebär den harmoni, kärlek, gemenskap och värme som jag upplever den som. Jag blev nästan tårögd och fick ett plötlsigt behov att få "visa" min jul för berättaren för att få bevisa hurdan julen "egentligen skall vara" och orsaken till att jag är en riktigt jultönt; jag bara älskar julen!

Från julen kan vi nu dra en åsnebrygga till någon som jag under bloggtorkan funderat på, men som jag inte varit säker på om jag ens vill blogga om. Nåja, här är vi nu: när är det okej att påbörja ett nytt föhållande efter en break up? När är det okej att ens börja se på andra? Finns det någon utsatt, egentlig "sorgetid" och hur lång skall den vara?

Efter att jag flyttade till Borgå efter separationen med T kände jag mig ärligt talat äcklad av allt som hette eller ens påminde om män: tafsiga händer på krogen, sluddriga "du är så snygg"-kommentarer och blöta pussar kändes motbjudande och äckliga och jag lät helt enkelt bli att ens se på män: jag trivdes med min familj och med mina kompisar och varken behövde eller ville ha något mer eller någon utomstående i mitt liv.

Inspirerad av min arbetskompis gjorde jag ändå ett drastiskt drag och steg utanför mitt bekvämlighetsområde och bar en (åtminstone nästan helt) random typ som kompis på Facebook. Jag klargjorde i ett tidigt skede att jag enbart var ute efter vänskap och gjorde det klart för honom (ja, det är alltså frågan om en karl! :D) genom att framföra mina åsikter och tankar - speciellt om män - ytterst taggigt och aggressivt. Såhär efteråt tänkt tror jag det var en skyddsmekanism för att inte bevisa eller blotta mig och mitt känsliga inre; jag ville och orkade helt enkelt inte bli sårad längre! Trots mina kniviga kommentarer och iskalla sätt höll sig killen på armlängdsavstånd, försökte inte ens ta sig närmare men fortsatte att hålla kontakten med mig. Så småningom blv jag nyfiken på vad i tusan han egentligen hade i baktankarna - om de ens fanns - och började ifrågasätta mina egna intentioner och tankar; vad ville jag själv egentligen?

En kväll då jag åter legat hemma på hans soffa och sett på hjärndöda dokumentärer på JIM var jag säker: jag vill ta reda på vad dethär riktigt är för en grej och gör jag inte det nu, kommer det att harma mig länge. Hela kvällen låg jag som på nålar och skruvade mig: hur skall jag göra? Underligt nog var jag mer nervös för själva förverkligandet än motreaktionen. Lyckligtvis meddelade Han att han kunde följa mig till parkeringsplatsen då jag skulle åka iväg, så vi gjorde varann sällskap i ösregnet. Väl framme vid bilen konstaterade jag att vi ju faktiskt inte fortfarande heller hade presenterat oss för varann och sträckte fram handen. Efter en nervös handskakning spreds redan ett brett leende på mina läppar och jag hörde min mun fråga om vi kunde bryta det tidigare överenskomna armlängdsavståndet. Så där stod vi sedan och kramades i ösregnet. Vilka tankar som sedan spreds i mitt huvud har jag absolut ingen aning om, men jag minns att jag skrattade, vi sade någonting och plötsligt nappade jag tag i hans jacka och kysste honom. Fjärilarna i magbottnen vispade på för fullt och jag jublade inombords för två orsaker: a) jag vågade, wihii! och b) yess! Han kan ju pussas! (jag om någon avskyr slabbiga, dåliga pussar.. :D)

För tillfället har jag ingen aning om vad min "relationship status" är och bryr mig inte mindre. Vad jag vet är att jag är lycklig: jag har världens bästa familj bakom mig, snart är det jul (och jag har jukklapparna under kontroll - whoop!) och jag har funnit en människa i vars sällskap jag trivs i timtal - både tyst och diskuterandes - och som godkänner mig precis och exakt som den jag är. Tidvis är jag rädd för att dethär är för bra för att vara sant och om han är en för "perfect match", men väljer att kolla dethär kortet: jag har ju inget att förlora.



Realizations about yourself and relationships. Thank you C.Ahern for writing Where Rainbows end

Tein myöhään eilen illalla oivalluksen - en suinkaan spontaanisti, vaan lukiessani Cecelia Ahernin hömppäkirjaa (sama kirjailija, joka kirjoitti ällöromanttisen P.S.I love you:n) Where Rainbows end. Kirja on tyypillinen romanttinen chiclit, jossa ei draamaa, ihmissuhdeongelmia ja romantiikkaa säästellä. Tarinassa ei ole mitään uutta aiempiin lukemiini hömppäkirjoihin, mutta eilen illalla kirjan sanat ikään kuin painoivat nappuloita päässäni, sytyttivät pari lamppua ja tajusin oppivani jotain itsestäni - fiktiivisestä hömppäkirjasta!

If it makes you happy - do it. If it doesn´t, then don´t.

If he makes you smile, he can´t be that bad.

 “A guy and a girl can be just friends, but at one point or another, they will fall for each other...Maybe temporarily, maybe at the wrong time, maybe too late, or maybe forever” 

 "We’re all seeking that special person who is right for us. But if you’ve been through enough relationships, you begin to suspect there’s no right person, just different flavors of wrong. Why is this? Because you yourself are wrong in some way, and you seek out partners who are wrong in some complementary way. But it takes a lot of living to grow fully into your own wrongness. And it isn’t until you finally run up against your deepest demons, your unsolvable problems—the ones that make you truly who you are—that we’re ready to find a lifelong mate. Only then do you finally know what you’re looking for. You’re looking for the wrong person. But not just any wrong person: the right wrong person—someone you lovingly gaze upon and think, “This is the problem I want to have.”

I will find that special person who is wrong for me in just the right way.

Let our scars fall in love

Det gick (åter) upp en lampa för mig igår kväll då jag låg och läste värsta romantiska chiclit:en, alltså Cecelia Aherns Where Rainbows end, vilken handlar om människorelationer (råddiga sådana), kärlek och ja, det som nu romantiska tjejböcker handlar om.

Jag blev mer än överraskad då jag plötsligt lärde mig något om mig själv - liksom insåg någonting nytt om mig själv. Vem skulle ha trott att man kan lära sig någonting av någonting så ytligt som chichlit? Ja-a.

I´ve been thinkin' about us and I think we need to have a serious conversation about our future

Viime viikonloppu oli taatusti yksi elämäni hauskimmista: uusia ystäviä, vanhoja ystäviä, naurua, helliä vatsalihaksia ja poskia, tanssia, juhlaa, ruokaa ja juomaa. Siis alkoholia. Yhä uudestaan palaan aiheeseen, josta olen (muiden joukossa) jo pariin otteeseen kirjoittanut ja alkanut pikku-hiljaa sisäistämään mikä kohtaloni on. Taidan kuulua ihmisjoukkoon, jolle alkoholi ei sovi.

Suomalaiseen juhlakulttuuriin (varmaan liki kaikkiin, jos oikein ajattelee?) kuuluu alkoholi - se on ikäänkuin olennainen ja pakollinen osa onnistunutta juhlaa. Vieraiden juomattomuutta ihmetellään ääneen, eikä toista täysin sallittua syytä kieltäytyä juomiselle taida olla kuin raskaus. Autoilijalle toitotetaan, miten yhden nyt aina voi ottaa ja laihduttajille tarjotaan blissimpää versiota tai sitä kaikkein kuivinta valkkaria tai light-versioita - niissä kun on vähiten kaloreita. Jos et ole autolla liikkeellä, et raskaana (tietääksesi), etkä laihduta, joudut usein selittämään pitkän kaavan mukaan, miksi kieltäydyt jalosta kansanjuomasta. Samalla ihmiset takuuvarmasti miettivät, josko sinulla on jonkin sortin juomisongelma; karkaako mopo sinulta käsistä jo yhdestä skumppa-hörpystä kenties? Spekulointi on kovaa, eivätkä selityksesi - olivat ne miten vesitiiviitä tahansa - mene läpi. Olet kummajainen.

Tiesin haluavani kirjoittaa aiheesta heti aamulla herättyäni, koska tiedostin olotilani: en ollut nukkunut kunnolla, olo oli nuutunut ja kroppa oli niin turvoksissa, etten tahtonut katsoa itseäni peilistä. Farkutkin kiristivät kuin makkarankuori hookooblöötä. Ällötti. Alkoholi tekee ihmiset vapautuneimmiksi ja myönnän ja tiedostan itse, että minulla m.m. herkuttelu karkaa käsistä kun juon pari liikaa. Tälle löytyy ihan fysiologinenkin peruste, koska alkoholi laskee verensokeria ja saa himoitsemaan kaikkea makeaa. Pulssi kohoaa alkoholia juotuani, eikä kroppa meinaa rauhoittua, vaikka kävisin nukkumaan lämpimän suihkun kautta. Aamuvirkkuna tapanani on lisäksi täysin spontaanisti herätä jo 8-aikaan, mikä tarkoittaa suurta univajetta kun kotiudun vasta pilkun aikoihin, enkä koko päivän aikana saa oikein mitään tehdyksi. Pää on kuin humiseva, ontto onkalo, kroppa tärisee vähän väliä (vaikkei varsinaista krapulaa olekaan) ja keho turpoaa kuin Paavo Pesusieni uima-altaassa. Illalla kun koitan mennä ajoissa nukkumaan, käy kroppa edelleen ylikierroksilla, enkä saa nukahdettua ja nukuttua univajetta pois. Ja tämä kaikki siis ilman, että olen juonut mitään hurjia määriä (siideri, pari terästettyä glögiä ja kaksi drinksua).

Seuraavana aamuna herään JÄLLEEN krapulamaisena, tärisevänä, mutta tällä hetkellä jo kyöpääntyneenä: hemmetin kuustoista! Tämäkö hinta minun täyty maksaa joka kerta kun juon? Tahdonko inhota omaa peilikuvaani, voida fyysisesti pahoin turvotuksen vuoksi, tiedostaa, ettei treeneistä tulisi mitään (eikä krapulamaisena edes saa treenata) ja pelätä, ettei työn teosta tule koko seuraavana päivänä yhtikäs mitään, koska hoksottimet eivät ole skarpeimmillaan? No en.

Kliseistä kyllä on minun pakko todeta, että hauskaa voin pitää myös ilman alkoholia. En aio alkaa absolutiksi, koska nautin edelleen esim. punaviinilasillisesta, mutta taidan tästä eteenpäin tosiaan todeta, että se riittää - enempi määrä tekee vain hallaa.

Förra helgen var en av de roligaste som jag upplevt på länge: kompisar - både gamla och nya, skratt och ömmande magmuskler, dans, mat och dricka. Ja, dricka i form av alkohol. Och det harmar mig: varför i hela fridens namn skall man alltid tvingas dricka för att uppnå festfiilis?
Till vår finska (fest)kultur hör alkohol som en relevant och central del. Eftersom alkoholen är så viktig, väcker därför någons nykterhet otroligt mycket spekulation och frågor: är du gravid? Har du kanske problem med alkohol? Är du bilburen? Några som helst andra orsaker (eller bortförklaringar) är inte godkännbara. Det hör till att dricka alkohol på fest - punkt slut.
Jag visste att jag ville skriva om detta direkt imorse då jag vaknade: kroppen skakadarrade och kändes svag p.g.a. all sömnbrist, var så svullen att jag inte ens titta mig själv i spegeln, jeansen spände och huuvudet kändes tomt som Sahara. Allt detta bara p.g.a. festandetp på lördagen.
Alkohol sänker blodsockret, vilket sänker ribban för att klämma i mig en massa godis, vilket resulterar i en svullen kropp. Alkohol höjer pulsen, vilket gör att jag inte kan somna in, även om jag tar en varm dusch innan och den morgonpiggelin som jag är, vaknar jag automatiskt redan 8-tiden oberoende när jag kommit hem och lider sedan i flera dygn av matthet p.g.a- sömnbrist. Mest av allt lider jag ändå av att inte kunna träna som normalt: att träna ens i små-krabbis kan vara farligt (och inte är man alltför pigg på det heller p.g.a. sömnbristen)!
Är det faktiskt värt att offra viljan att se sig själv i  spegeln, må och känna sig bra på både jobb, gym eller länkspår och bland folk bara för några drickors skull?
Jag njuter av att dricka ett glas (eller två) rödvin, men tror jag i fortsättningen verkligen skall hålla mig till det. Det passar mig helt enkelt bäst.

Saturdaynight-ladies & Sundaymorning in stripes. Life´s good!

Vietettiin eilen tyttöjen kanssa glögi-iltaa. Viime kerrasta, jolloin olimme koko poppoo koossa, on aivan liian pitkä aika. Ikävä oli ehtinyt tulla.

(finally) peplum top Nelly

This is why I don´t work out. Naurettiin niin, että vatsalihakset olivat hellinä ja kyyneleet valuivat silmistä. Onnesta.

Housut menivät vielä vaihtoon ennen baariin lähtöä, koska nuo ovat niin lyhyet :/

Illan edetessä muumimukit saattoivat mennä sekaisin, terästykset saattoivat mennä omaan mukiin kaverin sijaan ja naurettiin makeasti perään. Lisää juustoja ja pipareita kiitos!

Bongaa Crocsit - niillä kun olisi kehdannut lähteä baariin..

Tarkoitus oli mennä ajoissa nukkumaan, mutta päädyttiinkin baariin tanssimaan. Biisi toisensa perään heiluttiin tanssilattialla, väisteltiin aaaaaivan liian nuoria poikia ja sheikattiin.

Viime aikoina olen jo epäillyt, ettei minusta ole enää baarissa kävijäksi. Eilinen todisti toisin: tanssiminen kauniiden, ihanien tyttökavereiden kanssa on kyllä vapauttavaa! Ainoa ero entiseen on se, ettei sitä enää tarvitse harrastaa yhtä usein kuin ennen ja että laatu korvaa määrän.

Ni är flickor härliga, fina, underbara - tack för igår!

Oli arki tai pyhä - puuroa tekee mieli! Kaurapuuroa, karpaloita ja raejuustoa. Ja kahvia, Taika-mukista.

Igår satt vi hemma hos mig, jag och mina fina tjejkompisar, och firade vår traditionella glöggkväll.
Det är olagligt länge sedan vi lyckats samla ihop hela gänget, så ni kan tänka er hur mycket prat och skratt vi hade att avverka. Mycket.
Krampande magmuskler, glädjetårar som rann ned längs med kinderna, spetsande av glöggen (oftast av den egna, oops!) och ostar med pepparkaka. Och lite till.
Egentligen var vi inte påväg ut, men allt efter som klockan närmade sig midnatt började vi ända åsikt och styrde stegen mot krogen.
Jag som redan länge trott att jag inte längre kommer att bli nån partypingla-krogdansös kände mig lyckligare än på länge där jag stod mitt på dansgolvet, dansade tillsammans med mina fina flickor tills fötterna var ömma. Trots att gångerna på dansgolvet blivit färre, känns de desto bättre. Kvalitet framom kvantitet, vetni.

Finally 24 - what has changed? A trip from Pori to Porvoo and how I grew up a little - or did I?

Kuten jo aamun pika-postauksessa totesin, on minulla nyt plakkarissa vuosi lisää: täytin lauantaina 26.10 kokonaiset 24 vuotta. Ikäkriisistä ei (tällä hetkellä onneksi) ole tietoa - kärsinhän siitä jo muuttaessani Porista tänne Porvooseen, koska elämä tuntui heittäneen niin 180 astetta ja häränpyllyä ympäri, etten tiennyt mihin suuntaan kääntyisin samaan aikaan kun puolitutut ja tutut julkistivat raskaus- ja muuttosuunnitelmiaan Facebookissa. Itse tulin häntä koipien välissä kotiin, vailla työpaikkaa, kotia tai luottamusta kehenkään. Sain onnekseni aika nopsaan elämästä otteen jälleen, eikä 24. syntymäpäivä ja vanheneminen tunnukaan niin hassulta. 

shirt Tommy Hilfiger jeans Crocker boots Rieker watch MK

Mietin viikonlopun aikana mitä vuoden aikana onkaan tapahtunut ja missä olin tasan vuosi sitten?

Muistan elävästi, miten lähdin kauhealla kiireellä terveysasemalta, jolla työskentelin, kotiin Kamppiin hakemaan laukkuani ja ryntäsin Rautikselle junaan, joka vei minut Poriin. Helsingissä satoi vettä ja tiskirättejä, kun taas Porissa minua odotti 5 cm paksut lumikinokset ja elämäni jännittävin työhaastattelu. Raahasin laukkuani kohti Satakunnan keskussairaalaa, jossa tapasin rekrytoijan, kerroin itsestäni ja pidin peukkuja pystyssä, että minulle löytyisi töitä sairaalasta. Muistan elävästi, miten tuntui hurjalta merkitä silloinen poikaystävä lähiomaiseksi henkilötietolomakkeeseen, mutten viitsinyt kirajata sinne äitiäkään, koska äiti tulisi - mikäli nyt töitä saisin ja muuttaisin - olemaan liki 300 km päässä. Taisin kasvaa hieman, koska tiesin, että muutto pakottaisi minut itsenäistymään ja aikuistumaan ihan oikeasti.

Nyt tasan vuotta myöhemmin heräsin syntymäpäiväni aamuna vanhempieni luota ja sain heti alakertaan tassuteltuani ison halin äidiltä, joka samalla ilmoitti keittäneensä riisipuuroa aamupalaksi - olinhan puhunut siitä tasan viikko sitten. Siinä istuimme pöydän ympärillä: minä, äiti ja iskä ja lusikoimme riisipuuroa, hörpimme kahvia ja höpisimme niitä näitä, minun selaillessa paikallislehteä; aivan kuten 5 vuotta sitten, kun asuin vielä täysipäiväisesti kotona. Teki melkein mieli tirauttaa pari kyyneltä, mutten ole varma olisivatko ne olleet onnen- vai säälinkyyneleitä. Onnenkyyneleitä siksi, että tilanne tuntui niin älyttömän hyvältä ja harmoniselta, mutta surunkyyneleitä, koska on aika säälittävää (kai?) hengailla viikonloppuisin vanhempiensa luona takametsikössä landella - keskellä ei mitään - kun tilanne voisi olla aivan toinen. Minkään näköistä aikusitumista tai kasvua ei siinä ruokapöydän ympärillä ollut havaittavissa - päinvastoin. Tasan vuosi sitten en ikinä olisi kuvitellut, että tilanne olisi tälläinen. Niin se elämä välillä heittää häränpyllyä näköjään.

Eilen sunnuntaina totesin itsekseni, vietettyäni ihanan illan parhaiden rakkaiden tyttökavereitteni kanssa, että olen - kaikesta nössöydestä ja muuttuneista tilanteista huolimatta - onnellinen, että olen tässä ja nyt. Vaikka kulunut vuosi ja elämä ei sujunut, kuten kuvittelin sen tekevän, on se kasvattanut minua ihmisenä. Olen saanut todistaa, miten heikoksi ihminen voi heittäytyä, miten tärkeitä ihmissuhteet ovat ja miten elämä aina kuljettaa. 

Merkkasin äitini lähiomaisekseni potilastietohini pari päivää sitten ja hymyilin itsekseni: olen tässä ja nyt - 24-vuotias nuori nainen, joka seisoo omilla jaloillaan, pärjään omillani ja olen onnellinen. Mutta tarvitsen äitiä ja myönnän sen, etten olisi tässä ilman häntä. Enkä häpeä sitä lainkaan.

 Jag fyllde (äntligen och tyvärr) 24 år på lördagen den 26.10 och nu tycker jag det är dags att kolla tillbaks vad som hänt under det gångna året:
För exakt ett år sedan sprang jag hastigt iväg (allt för tidigt!) från hvc:t där jag jobbade hem till Kampen för att hämta min bag och rusade därifrån till Rautis för att ta tåget till Björneborg. Vid arbetsintervjun vid Satakunnan keskussairaala kände jag för första gången att jag påriktigt höll på att bli vuxen då jag angav min dåvarande pojkvän som näranhörig; det var väl ingen vits att märka dit mamma, då hon skulle befinna sig knappt 300 km ifrån mig!
På min 24. födelsedag vaknade jag hemma hos mamma och pappa ute på landet, serverades risgrynsgröt till frukost och höll på att börja gråta vid matbordet, men kunde inte avgöra om det skulle vara lycko- eller sorgetårar. Lycka för att jag kände mig så otroligt lycklig för att jag hade mamma och pappa där, sorg för att det kändes så himmelens patetiskt att faktiskt sitta där - 24 år gammal - ute på landet med föräldrarna (detta skulle jag aldrig ha drömt om för ett år sedan..).
Det gångna året har varit lärorikt och har bl.a. lärt mig att livet inte alltid går som man planerat, att man kan bli så otroligt svag och liten oberoende ålder, men att man också kan stiga upp från bottnen, växa till sig och mogna.
Igår konstaterade jag att tårarna nog skulle ha blivit lyckotårar: jag är lycklig för att jag är här och nu, 24 år gammal, står på egna ben, men kan stolt märka mamma som näranhörig i sjukjournalen eftersom jag behöver henne och skulle inte vara här utan henne.

Honey, you´re the sugar on my bun

Olen viime aikoina miettinyt (monien muiden bloggarien ohella) hyvinvointia, sen vaikutusta ja merkitystä itseeni ja omaan elämääni.

Kuka sanoi, etteikö tuikkua voisi polttaa myös aamupalapöydässä?

Hyvinvointi on minulle elintärkeätä, enkä mistään hinnasta suostu luopumaan sen vaalimisesta. Välillä huomaan kuitenkin miettiväni hyvinvointiin panostamista liian kaavamaisesti, enkä esimerkiksi tee asioita kovin spontaanisti, vaan mietin, emmin ja harkitsen.

Eilisilta on loistava esimerkki moisesta empimisestä: meinasin nimittäin jäädä kotiin lojumaan yksinäni, vaikka ns "pikkusiskoni" ilmoitti tulostaan Porvooseen ja suunnitelmissa oli käydä yksillä. Vatvoin, emmin, mietin, hakkasin päätä seinään ja harkitsin taas: lähteäkö vaiko ei? Soudettuani ja huovattuani pitkän aikaa potkaisin lopulta itseni ylös sängyn pohjalta, söin ja laittauduin pikaisesti ja pyöräilin lähikuppilaan.

Spelttipuuroa, mustikoita, mansikoita raejuustolla ryyditettynä. Ja maitokahvia.

 

Perjantaikukka, jonka tuoksu tuntuu ylellisenä koko kämpässä, sekä Hullareiden kuvasto ja uusin Fit

Harmittiko lähtö jälkikäteen? No ei tippaakaan! En muista koska olisin viimeksi nauranut niin sydämeni pohjasta; nauranut niin että vatsalihaksiin sattuu ja tuntenut itseni ymmärretyksi, onnelliseksi ja kiitolliseksi moisesta ystävästä. Pari tuntia kului kuin siivillä kuulumisia vaihdellen, sinkkuutta pohtien ja Happy Joe:ta siemaillen.

Tänä aamuna heräsin arkiaamujen kaavoihin kangistuneena jo ennen puolta 7 vatsan kurinaan ja päätin, ettei minua harmita vaikken saanutkaan enää unta. Vaikka riittävä uni on minulle elintärkeää, olen iloinen, että uhrasin osan unestani eilisiltana ystävälleni; hyvinvointiin kun sattumoisin kuuluu myös ihmissuhteiden vaaliminen ja nauru - varsinkin sellainen tirskunta, joka eilen raikasi meidän pöydästämme ;)

Ja lauantaiaamupalan jälkkäriä: tuoretta ananasta ;)

Jag har på sistone funderat (likt många andra bloggare) om hälsans och välmåendet betydelse för mig själv och mitt liv.
Hälsa är livsviktigt för mig och jag är väldigt mån om att upprätthålla den - ibland så mån att jag är svår att övertala att frångå mina rutiner, vilka jag följer rätt punkltligt eftersom jag vet att jag mår bra av dem. Ibland gör det ändå gott att skippa rutinerna, vilket jag fick erfara igårkväll, då min "lillasyster" kom på besök till Borgå.
Fy så jag skäms såhär efteråt tänkt, då jag nästan höll på att inhibera vår träff eftersom jag kände mig så otrolgit trött! Efter att ha funderat, grubblat och bankat huvudet i väggen ett tag bestämde jag mig för att skärpa mig, åt och klädde hastigt på mig och cyklade iväg till Amarillo. Harmar det efteråt? Nej, inte ett dugg! Jag minns inte när jag senast skulle ha skrattat sådär mycket - så att magmusklerna krampar och tårarna rinner!
Trots att nattsömnen blev aningen kortare (vadå vem vaknar före halv 7 på lördagsmorgonen eftersom magen murrar?) är jag mer än lycklig att jag spenderade dedär 2 timmarna i sällskap av "syrran" och en Happy Joe: en god hälsa innebär också att upprätthålla sociala kontakter och skratt, vilket ingen kunde undgå då de passerade vårt bord åtminstone ;) 

What´s about my Friday?

Ajatuksia, tapahtumia ja oivalluksia perjantailtani (so far):

 AAMU

Hyvää: venyttelin hieman kahvin valmistuessa ja ehdin väsätä eväät töihin. 
             Potilaat olivat mukavia ja ehdin hoitaa pari ylimääräistäkin. Tuli hyvä mieli.
Huonoa: läikytin aamukahvit pöydälle, tönäistyäni pöytää vahingossa ja stressasin, jotta ehtisin syödä, laittaa eväät ja laittautua ennen töihih lähtöä

ILTAPÄIVÄ

Hyvää: höpistiin työkaverini S:n kanssa kaikkea turhaa ja tärkeätä ja työt sujuivat joutuisasti.
            Töiden jälkeen lähdin juoksemaan pururadalle sateesta huolimatta ja loppusaldoksi sain mukavat       reilut 7 kilometriä, hyvän mielen sekä kassillisen ruokaa kaupasta.
Hunoa: aika tuntui matelevan mitä lähemmäksi kello kävi sulkemisaikaa töissä

ILTA

Hyvää: kävin suihkussa ja käytin iki-ihanaa kookoksentuoksuista suihkugeeliä. Väsäsin äkkiä savulohisalaatin ja söin sen itsekseni hymyillen - NAM!  

Nyt lähden laittautumaan ja suuntaan rantaan yksille S:n kanssa, moi! :)

Oj så skönt med fredag, trots att den började med att jag stressade med att fixa mat att ta med till jobbet så att jag skvälpte morgonkaffe över bordet. På jobbet hann jag fixa litet extra, pratade en massa onödigt och nödvändigt med S och mådde bra.

Efter jobbet drog jag ut på spånbanan trots regnet, njöt i 7 km och var ett varv via butiken, så jag kunde fixa en perfekt laxsallad åt mig. Nu skall jag snabbt fixa mig och träffa S, tjo! :)  

 

Why are the most important words so damn hard to say out loud?

Like I love you, for example