Menneisyyttään ei voi poistaa, mutta blogipostaukset voi. Kannattaako?

Tiettyjä blogeja olen seurannut jo vuosien ajan ja ajaannun aika ajoin selailemaan vanhoja postauksia. On hassua ja hauskaa huomata, miten toisten vanhat blogipostaukset palauttavat mieleeni omia fiiliksiäni ja ajatuksiani samoilta ajoilta ja miten ne vaikuttivat minuun. Innostuin tässä selailemaan myös omia blogipostauksiani läpi (olenhan tätä pitänyt enemän ja vähemmän aktiivisesti jo vuosien ajan!) ja totesin, että tämähän on tietynlainen päiväkirja, jonka avulla voin palauttaa vanhoja muistoja, tapahtumia ja tunnelmia mieleeni helposti.

Pieni nöyrä helsinkiläinen suomenruotsalainen vuodelta 2012. Muistatteko?

Edeltävä vuosi ei minulle ollut se helpoin, mutta takuuvarmasti kaikkien opettavaisin elämäni aikana. Ehdin viime vuonna raapustaa monen monta postausta ja niitä selaillessani näen rivien välistä sen surkean ja alakuloisen, nääntyneen pienen hätää kärsivän sielun joka olin. Toiset muistot, jotka palaavat mieleen ovat hyviä, toiset huonoja ja toiset jopa ahdistavat. Mietin pitkään, kannattaisiko minun poistaa osa vanhoista postauksistani, koska ne ahdistavat tai hävettävät, enkä ole varma, tahdonko lukijoiden tietävän kaikkea historiastani, josta tänne olen kirjoittanut. Faktahan on se, ettei historiastaan ja taustastaan pääse eroon, eikä sitä pidä hävetä. Eksä opetti, että menneisyys kuitenkin on se, joka on tuonut meidät tähän hetkeen ja joka on muokannut meidät siksi, mitä tällä hetkellä olemme. Ajatukseni ja tunteeni ovat nyt kovin ristiriitaiset; haluaisin kovasti blogini kehittyvän ja muuttuvan laadukkammaksi, eikä blogini vanha osa sitä lainkaan edusta.

Mitä mieltä olette: poistanko vai säilytänkö vanhat postaukset?

Ajatuksia tulevasta, terveydestä ja avunpyyntö. Ojennatko auttavan kätesi?

Tittidii ja heippahei ja mukavaa tiistai-iltaa! Olen nyt "salaiset toiveeni"-postauksen jälkeen pyöritellyt enemmän ja vähemmän ajatuksia päässäni niin blogin kuin omankin tulevaisuuteni kohdalla, mutten ole päätynyt yhteenkään lopulliseen päätökseen. Apua siis kaivattaisiin ja kipeän kuumeisesti.

"Salainen" toiveeni (heittomerkit, koska toive ei kovin salainen enää ole nyt kun sen olen täällä paljastanut, toim.huom.) on se, että voisin jotenkin kehittää blogiani, ikäänkuin suurentaa sitä ja hyödyntää sitä työssäni. Tulevaisuudessa ihmiset tulevat - tätä kehitystahtia seuraten - hyödyntämään koneita ja tietotekniikkaa yhä enenemissä määrin ja uskon vahvasti, että myös terveydenhuolto tulee hyödyntämään tätä informaatiokanavaa tavoittaakseen ihmiset. Ennen vanhaan erilaisia ryhmiä järjestettiin terveyskeskuksissa ja illanistujaisissa kokoonnuttiin yhdessä puntarille, mutta nykyään ei ihmisillä ole a) aikaa, b) kiinnostusta lähteä kotoa pois kun sinne vihdoin on rankan työpäivän jälkeen päässyt ja kynnys lähteä esim. pudottamaan painoa on huomattavasti korkeampi. Ennen olisin vahvasti ollut sitä mieltä, että n.s. ajanpuute on pelkkä tekosyy, mutta hankittuani koiran ja aloitettuani nykyisessä työpaikassani ymmärrän, miksi ihmiset jättävät illanistujaiset välistä: aikaa ei vain ole kaikkeen! Itsekin rojahdan joka ilta rättiväsyneenä vuoteeseen noustuani ennen kuutta, käytettyäni koiran, käytyäni töissä 7:45-16:15 + ajomatkat, käytettyäni jälleen koiran.. Noiden lisäksi täytyy yrittää edes jossakin välissä moikata avopuolisoa ja vaihtaa kuulumisia, hoitaa kotia ja ehtiä huolehtimaan omastakin kropasta. Ajantajuni on muuttunut TÄYSIN Ronjan saavuttua talouteen, koska olen joutunut karsimaan omista menoistani ja mielenkiinnoistani. Koira vaatii uhrauksia, mutta toimii mielestäni loistavana opettajana esim. mahdollisia tulevia lapsia ajatellen. Koiran sentään voi jättää pariksi tunniksi yksinään esim. kauppareissun tai lenkin ajaksi, mutta vauvaa tai lasta ei; jos ei lapsen fiilis ja vointi salli, ei Ikeassa tai pururadalla pahemmin käydä. Piste. Joten nöyrä ja suuri anteeksipyyntö ja kumarrus kaikille teille, joita joskus olen haukkunut "pullamössökotiäideiksi" jotka eivät huolla omaa kehoaan vaan haisevat puklulta, omistavat mustempaakin tummat silmäpussit ja syövät levyllisen suklaata päivittäin jaksaakseen kahden tunnin yöunien voimalla hoitaa taloutta, lasta ja arkea - mahdollisesti myös isäntää. Sen enempää palajstamatta voin kertoa, että tässä taloudessa ei riidoilta ja morkkiksilta olla säästytty mitä tulee ajankäyttöön koiran myötä. Koira opettaa ihmistä niin yksilönä kuin pariskuntaa parina: kompromisseja ja uhrauksia joko tehdään tai sitten mennään päin honkia, itketään ja erotaan. Mustavalkoista ajattelua ehkä, mutta fakta homma.

Miten lähtisin siis yhdistämään huonosti voivaa yhteiskuntaa, joka mieluummin jää kotiin makoilemaan käsi sipsipussissa pikkuruiseen terveysintoilijan maineeseen saaneeseen blogiini ja intohimooni valistaa ihmisiä kohti terveellisempiä elämäntapoja? En tiedä. Nykyään on olemassa kaiken maailman health coacheja ja muita guruja, fitness-buumista puhumattakaan. Toiveeni olisi se, että yhteiskunnasta saataisin yhä enemmän keskustelua aikaan miten ihmiset voisivat edistää TERVEYTTÄÄN, eikä miten saada näkyvämpiä lihaksia, mikä ruoka-aine sisältää eniten proteiineja tai miten "mennään omaan itseen" ja päädytään Zen-tilaan. Pah. Nuo kaikki edellämainitut ovat toki karikoituja, mutta nyky-yhteiskunnassa harmittavan tavallisia päämääriä, joihin ihmiset pyrkivät. Missä on koko elämän kestävät päätökset, siis ne, joita noudatetaan läpi koko elämän? En usko, että yksikään ihminen jaksaa noudattaa paleo-dieettiä, syödä purkkitonnikalaa tai käydä salilla ja pumpata rautaa 4 kertaa viikossa lopun elämänsä. Ja voin todistaa sen: olen elävä esimerkki.

Tässä kohtaa sopii nauraa ja tahtoo ja huvittaa - onhan minulla kokemuksen vankkaa pohjaääntä käytettävissäni hurjan 24 vuoden ajalta - mutta voin taata, että olen käynyt läpi niin monta eri vaihetta, mokaa, ojanpohjaa ja mäennyppylää, että tiedän mistä puhun. En nyt aio alkaa jälleen paasata kokeilemistani dieeteistä, syömishäiriöistä, sairaalareissuista ja pelkotiloista (niistä voi lukea aiemmista postauksista), vaan haluan päinvastoin valottaa miten hyvältä tuntuu nyt kun olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää ja oivaltaa, miten ihmisen kuuluu hoitaa itseään, terveyttään ja kehoaan ja löytänyt tavan, jota uskoisin voivani noudattaa lopun elämää siitä sen suurempaa numeroa tekemättä. Mikä on salaisuuteni? Kohtuus. Kaikessa. Niin kliseiseltä ja tylsältä kun se kuulostaakin, niin olen todennut, että kohtuus niin ruoassa, herkuttelussa, naurussa, itkussa, liikunnassa kuin levossakin on kultainen keskitie ja ohjenuora, jota noudattamalla ihminen pysyy tasapainoisena. Kaikenlaiset ääripäät, puhuttiin sitten tiukasta dieetistä, joka toki toimii ja voi olla hyvä esim. painonpudotuksen alkuvaiheessa, tai treeniohjelmasta, jonka avulla huonokuntoinen saa nopeasti tuloksia aikaan, eivät loppupeleissä ole kestäviä ratkaisuja - ainoastaan tilapäisiä perseelle potkuja ja boostereita kohti terveellisempää, parempaa ja tasapainoisempaa elämää. Mielestäni kaikkien personal trainereiden, lääkäreiden ja jumppamaikkojen tulisi painottaa oppilailleen, potilailleen ja asiakkailleen myös sitä rääkin, alkurykäisyn ja dieetin jälkeistä elämää ja miten sitä tulisi elää ja noudattaa. Usein asiakas tai potilas jää tyhjän päälle sopimussuhteen päätyttyä ja palaa pian vanhoille tutuille (epäterveellisille) raiteilleen. En usko, että yksikään ihminen tieten tahtoen piinaa itseään tiukalla dieetillä 12 viikon ajan (haaveenaan terveempi ja kestävämpi keho) palatakseen takaisin lähtökohtaansa surullisena ja huonovointisena - usein suuret rahat ja hikikarpalot investoineena.

Hui, tuntuupas tämä aihe nyt leviävän käsiin - tästähän voisi kirjoittaa vaikka kirjan! Pointtini on kuitenkin se, että haluaisin olla joko se "välikäsi" tai laskeutumisvalo (thii, Ressu Redford ;)) jota ihmiset voisivat esim. tiukan dieetin ja PT-session vedettyään seurata tai sitten se alkutekijöistä lähtien oleva tukihenkilö ja -pilari, joka neuvoisi niin terveyttä, sairautta kuin henkistäkin puolta vaivaavissa asioissa. Asiantuntemusta minulla löytyy niin koulunpenkiltä, työelämästä kuin (valitettavasti myös) kokemuksen ja kantapään kautta opittuna ja uskon, että erityisesti se, että omaan niin paljon myös huonoja kokemuksia ja kommelluksia, tekisi minusta helpommin lähestyttävän ja uskottavan. Mikään fitnesshirmu tai huippu-urheilija en koskaan ole ollut, enkä tule koskaan olemaankaan. Sikspäkin ja kapean uuman kohdalla minulta löytyy pieni pömppämaha ja olen aikamoinen hölösuu, mutta myös oiva kuuntelija ja ihmistuntija. Itselleni ainakin on tärkeätä, että henkilö joka minua neuvoo elämään tasapainoisesti, herkuttelemaan ja hölläämään välillä ja harrastamaan liikuntaa arjen sallimissa rajoissa, on itsekin "normaalin" näköinen ja oloinen. Perus-pessimistinä en vain osaa pitää sikspäkillä varustettua nollaprosentin omaavaa bikinimisua yhtä uskottavana kun puhutaan esim. jätskin syömisestä suoraan paketista tai punttitreenin tekemisestä kotona huippu-salin sijaan. Entäs siellä?

Tänä päivänä tuntuu, että lähes joka toinen blogi käsittelee terveyttä ja treeniä, enkä tiedä saanko blogini nousemaan koskaan sellaiselle tasolle kuin ne "terveysblogit" joita itse arvostan, saati sitten kasvamaan samalle tasolle. Tiedän vain, että olen tyytyväinen jos sanomani koskettaisi edes jotakin ja hyödyttäisi edes yhtä ihmistä. Blogini on jo jonkin aikaa itse asiassa noudattanut sitä n.s. linjaa, jota haluan sen noudattavan ja jota yritin tuossa yllä selittää ja selventää, mutta miten sen lopullisen faceliftin teen, on minulle epäselvää. Itsestäänselvyys on se, että kuviin haluan ja aion panostaa ja postauksia tulee sen myötä - arjen salliessa - tulemaan useammin. Laatu ei silti saa kärsiä enkä aio edes yrittää kirjoitella fiksuuksia päivittäin. Tykkään itse välillä niin lukea kuin kirjoittaakkin pinnallisemmista aiheista kuten ostoksista ja keijukaispölystä, mutta pääpaino tulisi siis jatkossakin seuraamaan tätä terveyslinjaa.

Mentiinpäs nyt korkealle, mutta toivottavasti saitte pointtini ja sanomani kiinni, koska nyt minua kiinnostaisi kuulla mitä ajatuksia nämä teissä herättävät?

Kuvituksena saldoa viime viikonlopulta, jonka vietimme sekä mökillä, että vanhempieni luona :)

"Aa-a, on niin helppoo olla onnellinen. Aa-a-a, ja tyytyy sihen mitä on". No eikä oo!

Tunnistitko Olavi Uusivirran (kiitos huomauttaneille ja pahoittelut epätietämyksestäni, mitä musiikkiin tulee ;)) biisin otsikosta? Biisi iskeytyi äsken päähäni suihkussani seistessäni ja tajusin, että näinhän se menee - tässä on ratkaisu (tai mikäli tähänhetkiseen problematiikkaani). Tai nojaa, tarkemmin ajateltuna ei ratkaisu, vaan pikemminkin vastakohta sille. Okei, ehkä olisi parempi avata hieman ja selittää teillekin mitä tällä hetkellä pääkopassani liikkuu.

Olen viime päivinä huomannut, miten ärsyynnyn herkästi - ihan syyttäkin - ja puran kiukkuani verbaalisesti tiuskien ja lenkkipolkua kuluttaen. Syytä en tiedä; miksi hemmtissä olen näin perse-edellä-asenteella liikkeellä, kun minulla tällä hetkellä menee niin hyvin? On parisuhde (itse asiassa tuore avoliitto), suloinen labbispentu, uus-vanha työpaikka ja nätti asunto. Päällisin ja kaikin puolin kaikki on hyvin, eikä suurempaa valittamisen aihetta ole - mitä nyt nappisilmäisen pennun naskalihampaat ovat repineet jo kolmet housut minulta, sekä pari naarmua ympäri kroppaani, arki pyörii kuin betonimylly hurja vauhtia eikä aika tunnu millään riittävän sekä pennun, kodin, että oman itsensä ja parisuhteen hoitamiseen ja töissä pitää välillä todella kiirettä näin kesälomakautena. Siinä kai se ongelma piileekin: aika ei tunnu riittävän kaiken hoitamiseen, vaan kaikkea hoidetaan hieman hutiloiden vasemmalla kädellä siinä sivussa eikä mikään ole täydellistä. Luonteeltani olen perfektionisti ja pyrin aina parhaaseen lopputulokseen ja vaadin, että muut tekevät samoin. Siksi kanssani on hankalaa olla - eritoten silloin, kun en kerro, mitä toiselta vaadin tai odotan, vaan mökötän kun en saa haluamaani tai toivomaani ja paiskon tavaroita kiukuspäissäni kuin mikäkin kakara. Yep, I admit it: sisäinen teinini pääsee valloilleen ja olen viittä vaille heittäytymään lattialle vetämään vuosisadan itkupotkuraivarit jos en saa tahtoani läpi. Kypsää? Ei.

Tahtoni pyrkiä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen on varmasti syy siihen, että alunperin olen koskaan alkanut stressaamaan syömisestä ja urheilustakin. Perfektionismi on mielestäni sekä siunaus, että rasite: toisaalta se potkii eteenpäin ja ajaa ihmistä kehittymään tämän pyrkiessä yhä parempaan ja parempaan lopputulokseen. Mutta toisaalta se saa ihmisen priorisoimaan väärin ja esim. valitsemaan sen vähemmän maistuvan jälkkärin liikojen kaloreiden pelossa tai jättämään treffit kaverin kanssa väliin, koska kalenterissa lukee HIIT-treeni juuri sen päivän kohdalla (ja koska töissä tuli napattua pala kakkua kahvipöydästä, täytyy ylimääräiset kalorit saada kulutettua). Rivien välistä pystyy lukemaan, että perfektionisti kuuluu niihin ihmisiin, jotka herkästi sairastuvat syömishäiriöihin ja ovat kovin herkkiä yhteiskunnan asettamille vaatimuksille ja median luomille illuusioille siitä, millaisia meidän PITÄISI olla, viisveisaamatta siitä, ketä me HALUAMME olla. Oho, taidan hieman poiketa aiheesta, mutta halusin saada tuonkin sanottua; olkoon se siis viikon "oivallus".

Normaali, täysjärkinen ihminen tajuaisi varmasti, että tässä elämäntilanteessa koiranpennun kanssa, ei täydellisyyteen edes pidä yrittää pyrkiä, koska sen saavuttaminen on MAHDOTONTA jos perheeseen kuuluu kaksi täyspäiväisesti töissä käyvää ihmistä. Itselleni faktan hyväksyminen on todella hankalaa, koska haluan, että kaikki on täydellistä: täydellinen parisuhde, täydellinen koira ja täydellinen koti, sekä täydellinen työ. Pah, kenen elämä tuollaista on? Tuskin leffoissakaan kellään menee noin hyvin ja tiedostan sen itse, mutten mahda perusluonteelleni mitään: tahdon täydellisyyttä. Mitä sitten, jos en tuota täydellisyyttä saavuta? Suoraan sanottuna: maailmani romahtaa. Kaadun maahan ja heitän itkupotkuraivarit. Uskon tämän olevan syy siihen, että olen tällä hetkellä niin pessimistinen: mistään ei tule mitään, yhtään valoa ei tunnelin päässä näy, enkä ole tyytyväinen mihinkään.

Kuinka onnelliselta pieni koira voikaan näyttää?

Viikonloppuna tilanne kärjistyi entisestään ja meinasin purskahtaa itkuun: väsytti, koiranpentu nukkuin kuin Jeesus-lapsi isäni sylissä ja pyöri T:n jaloissa kuin kiimainen kissa muttei huomioinut minua (mielestäni) lainkaan ja kroppa oli turvoksissa kuin Michelin-miehellä. Äitini, joka on ollut mukanani koko elämäni ja nähnyt ja kuullut kaikki oikkuni, passitti minut tyynen rauhallisesti metsään saappaat jalassa koiran kanssa rauhoittumaan. Vielä alkumetreillä kyyneleet valuivat poskilleni, mutta ensimmäisen mustikat löydettyämme ja pari kiveä ylitettyämme tunsin, miten happi alkoi kulkea ja ajatukset alkoivat selkiintyä. Minua vain kertakaikkiaan harmitti niin: en ole nukkunut yhtäkään yötä keskeyttämättä sitten 2.5, jolloin Ronja-pentu meille muutti, panostan koiraan ja sen hyvinvointiin ja annan niin paljon sille kun vain voin ja uhraan kaiken aikani sille (paitsi sen yhden tunnin, jonka liikun itsekseni joka ilta, jotta pysyn työ- ja toimintakykyisenä jottei niska jumiudu) - ja tässäkö kiitos seisoo: en välttämättä ehdi leikkiä pennun kanssa niin paljon kuin esim. T tekee, koska hän oleskelee enemmän kotona iltaisin eikä ryntäile paikasta toiseen kuten minä esim. pyykkiä pesten tai ruokaa tehden ja sen myötä ja takia se valitsee hänet tai isäni, vaikka minä teen kaikkeni sen eteen. Turvotus taas johtui torstai-iltana ahmimistani mansikoista ja minä tunnetusti ahdistun jo pienestä turvotuksestakin (vääristyneellä kehon kuvalla taitaa olla pieni osa ja arpa tässä..).

Näin jälkeenpäin ajateltuna ja asiaa hieman miettineenä, en voi muuta kuin hymähtää, mutta samalla myöntää, että minulla on ongelma: vaadin itseltäni, koiralta ja avomieheltäni liikaa - jostakin TÄYTYY nyt joustaa, jotta emme pian päädy (kuten koiralle aina totean, kun se seisoo hölmistyneen näköisenä jossakin) pattitilanteeseen. Ratkaisu pentuongelmaan on se, että pyrin myös leikkimään pennun kanssa pelkän pissittämisen sijaan ja pyrin viettämään sen kanssa aikaa muutoinkin kuin tukka tuubilla juosten. Tällä hetkellä koen, että T tavallaan "vie" minun ja pennun keskeistä aikaa, koska hän usein käy lattialle koiran kanssa loikoilemaan meidän saapuessa lenkiltä kotiin. Sen sijaan, että nielaisen palan kurkustani, voisin ehkä hienovaraisesti vihjaista, että haluaisin viettää koiran kanssa aikaa hetken kaksiteen myös kotosalla. Näin ei mustasukkaisuus-mörköä koskaan ilmaantuisi, eikä liioin minun ja pennun eikä minun ja T:n suhde kärsisi. Kropan tukkoisuuden vältän helposti muistuttamalla itseäni jälleen kerran annoskooista; joskus vähemmän on enemmän (jopa mansikoista puhuttaessa).

Ah, voi että miten olen kaivannut bloggailua: se on kuin henkireikä, tapani ilmaista itseäni ja keinoni selvittää ajatuksiani. Olen aina pitänyt kirjoittmaisesta ja tykkän toteuttaa itseäni sitä kautta. Bloggailu on opettanut minulle paljon itsestäni ja koen, että haluaisin ja voisin kehittää tätä jotenkin. Tiedän lukijakuntani olevan pieni, mutta toivon, että ajatukseni ja oivallukseni herättävät edes jossakin ajatuksia tai jotain sinnepäin. Tiedän itse, miten suuri vaikutus ja voima erinäisten bloggaajien teksteillä ja aatoksilla minuun (ja moneen muuhun) on ja toivon, että voisin joskus tulevaisuudessa yhdistää kokemukseni, ammatillisen tietämykseni ja intohimoni terveellisiä elämäntapoja ja tervettä elämää kohtaan ja jakaa sen tätä kautta.

Päätin äslen, että jatkossa aion kirjoittaa blogia pääasiassa suomeksi, vaikka ruotsi äidinkielenikin on. Syy on yksinkertaisesti se, etten viime aikoina ole ajanpuutteesta johtuen jaksanut ja ehtinyt panostaa ruotsinkieliseen versioon, vaan olen hut-haparoinut jotakin kasaan, lisännyt kuvat postaukseen ja julkaissut tekstini. Tulevaisuudessa aion - tässäkin kohtaa - pyrkiä täydellisyyteen, mutta hieman pienemmässä mittakaavassa. Joten sen sijaan, että pitäisin täydellistä kaksikielistä blogia, tyydynkin kirjoittamaan vain suomeksi - mutta sitäkin laadukkaammin. Olisi kiva kuulla, mitä te lukijat olette tästä mieltä: menetänkö monta lukijaa sen takia, että jätän ruotsinkielisen version pois?

Viime viikkojen oivalluksia ja pari sanaa (pari)suhteista

Aih, ihanaa vihdoin kesä on täällä! Koneen ääressä tulee vietettyä yhä vähemmän aikaa nyt kun aurinko VIHDOINKIN on älynnyt alkaa paistamaan täällä Suomessakin, eikä blogitaukoilu näe loppua. Noh, ehkäpä sitten syksymmällä on taas enemmän kiinnostusta istua illan hämärässä kirjoittelemassa. Haluan nyt mieluummin nauttia kesästä ja tästä hetkestä juuri tässä ja nyt, enkä koe morkkista - ennemminkin harmitusta - siitä, etten ehdi kirjoittelemaan kuulumisia.

Koska postauksia tulee nyt normaalia hitaammalla tahdilla, ajattelin tehdä n.s. yhteenvedon viime viikoista, mitä oivalluksia olen tehnyt (pitäisi muuten muuten hankkia pieni muistikirja, jonne nämä voisi aina kirjata ylös ja lueskella niitä sitten vanhainkodissa - kyllä hymyä riittäisi ;)) ja mitä yhteenmuutto on tuonut tullessaan.

Lähdetään oivalluksista liikkeelle: oivalluksia, älynväläyksia tai muita fiksuja ideoita saan useimmiten lenkillä ollessani ja ajattelen usein, että hitsi - tämän oivalluksen haluaisin jakaa jonkun kanssa. Useimmiten blogi tulee ekana mieleen; tiedä sitten lukeeko kukaan niitä, mutta jos joku niistä voisi hyötyä niin why not ;)

- kunnon lepopäivä kannattaa välillä; maattiin koko viime lauantaipäivä kotona, enkä poistunut muutoin kotoa kuin kauppaan pari kertaa, lenkittämään Ronjaa sekä illalla rauhalliselle kävelylle T:n kanssa. Perjantaina kävimme paikallisissa tansseissa pyörähtämässä ja nukkumaanmeno venyi, mikä tuntui koko kropassa kun koira eli arki-aikaa ja herätti jo 6-aikaan.. Sunnuntaina päätin sitten lähteä kaupassa käynnin jälkeen "lyhyelle lenkille", mutta päädyinkin vetäisemään hymyssä suin reilu 10km juoksulenkin helteestä huolimatta pururadalla viilettäen ja kotiin saapuessani olin kuin mikäkin Hangon keksi. T:kin totesi, että olin niin onnellisen näköinen, ettei minun enää kannattaisi sanoa, että käyn lyhyellä lenkillä jos pitkä lenkki tekee minut noin onnelliseksi! :D Koko maanantainkin olin yhtä hymyä ja uskon, että sunnuntain onnistunut lenkki oli pääsyy siihen :) Jaksoin jopa pirteänä ylös, vaikka Ronja herätti minut jo ennen kuutta! Eli mitä opimme tästä? Lepo ja lenkkeily - sopivissa määrin - kannattaa :)

- Muistatteko kun kerroin, että lääkärit kehoittivat minua nostamaan painoa ja että kerroin sen olevan (henkisesti) odotettua vaikeampaa? Olen yrittänyt välttää vaa-alla käymistä (koska se "lyö helposti yli" ja käyn vaakailemassa päivittäin..) ja lauantaiaamuna kun sitten kävin tarkistamassa painoni, petyin: jopa alempi kuin aiemmin. No, ihmekös tuo kun lihakseni ovat pienentyneet salilla käymisen jälkeen.. Koska rakastan kasviksia ja n.s. terveellistä ruokaa yli kaiken, enkä tahdokaan nostaa painoani syömällä roskaruokaa tms. jolla paino siis nousisi nopeasti, päätin, että lisään nyt ruokavaliooni terveellisiä runsasenergisiä juttuja. Ostin nyt viikonloppuna saksanpähkinöitä ja ripottelin niitä tuorepuuron joukkoon, kera aprikoosien ja mansikoiden ja voi oksat pois ja huomio kaikki - kokeilkaa tätä comboa! Voisin lusikoida aamutuorepuuroa loputtomiin, massu pysyy pitkään täytenä eikä nälkä yllätä ja koostumus on loistava: hiilareita ja kuituja luomu-kaurahiutaleista, protskua luonnonjugurtista, omegoita ja kuituja chia-siemenistä, antioksidantteja ja vitamiineja (sekä makeutta ;)) nektariineista ja mansikoista, sekä hyviä rasvoja, kuituja ja protskua saksanpähkinöistä.

- Miten saada lisättyä vauhtia juoksulenkeillä? Noh, lähdeppä pururadalle aurinkoisena päivänä ja kyttäile ojanpenkkoja - takuuvarma kirittäjä meitä käärmeitä kuollaksemme pelkääville ;)

- Kotimaisia mansikoita kannattaa ostaa ja syödä N-Y-T - ne on vaan niiiiin hyviä!

- salainen toiveeni olisi, että voisin panostaa blogiini enemmän ja erityisesti kuviin. Tällä hetkellä huomaan, ettei minun tee mieli kirjoittaa tänne, koska minulla ei ole kuvia lisättävänä. Osasyy kuvien vähyyteen on se, että järkkärini on niin valtavan kokoinen, ettei sitä jaksa roudailla mukanaan. Rahaa on nyt palanut ties mihin, joten olen toistaiseksi tyytynyt vain katselemaan ja haaveilemaan m.m. Olympus PEN:iä, mutta uskoisin että sen kaltainen pieni järkkärilaatuisia kuvia ottava kamera voisi olla järkevä hankinta. Minään fashionistana en itseäni pidä, mutta koska tykkään itse katsella toisten asukuvia (koska inspiroidun niistä) olisi kiva näytellä niitä omia - arkisiakin - asuja täällä, mutta myönnän, etten kertakaikkiaan KEHTAA laittaa niitä tänne näytille juuri siksi, etten kovin muotitietoinen ole. Mitä mieltä siellä puolen ruutua ollaan: "kelpaavatko" sinulle myös arkisemmat, n.s. tavallisen ihmisen asukuvat, joissa esiintyy perusvaatteita tyyliin H&M:stä ja Vilasta, vai katseletko mieluummin luksus-merkkeihin sonnustautuneita ihmisiä? Ulkonäköön tulee taas panostettuan aiempaa enemmän kun mieli on muutenkin virkeämpi ja siksikin sitä olisi kiva näytellä täällä, kun talvella ja keväällä tuli aika surullisenkin näköistä matskua esiteltyä..

Sitten pari sanaa (pari)suhteista: muutettiin siis nyt ihan virallisesti saman katon alle T:n kanssa ja se on - ihan odotetusti - nostattanut kaikenlaisia tunteita pintaan. Itselleni tämä on jo 3. avoliitossa elo, T:lle taas ensimmäinen ja asuttuamme molemmat pitkän aikaa yksinämme, vaatii uusi tilanne runsaasti totuttelua. Hassua sinänsä, koska olemme asuneet yhdessä näin epävirallisesti jo kuukauden päivät, mutta nyt kun sitä n.s. "varakotia" Porvoossa ei enää ole, tuntuu tilanne ihan erilaiselta - kuitenkin todella hyvältä. En tiedä millä sanoin kuvailisin, miten onnellinen tällä hetkellä olen, enkä aio yrittääkään vaan yritän nauttia tästä. Myönnän, etten viitsi hehkuttaa oloani jo sen takia, etteivät omat kokemukseni ja taustani ole ne parhaat mahdolliset; niin paljon olen viime vuoden aikana ottanut takkiin, etten viitsi hihkua muutoin kuin itsekseni silloin kun elämä tuntuu sujuvan. Toki yhdessä asuminen vaatii sumplimista, toisen ottamista huomioon ja omien tapojen mahdollista rukkaamista, mutta perusfiilis avoliitostamme on hyvä ja kämppään ja järjestelyihin tunnumme kaikki kolme - Ronja mukaan lukien - olevan tyytyväisiä :)

Olen jo pitkän aikaa sitten huomannut, että olen a) vanhentunut, b) kalkkeutunut c) tylsistynyt, mutta minä todella n-a-u-t-i-n kotoilusta, kotitöiden teosta ja oloilusta. Tiedä sitten johtuisiko siitä, että viiletin kaiket illat Porvoossa asuessani salilla tai lenkkipoluilla ja käännähdin ainoastaan kotona syömässä ja nukkumassa; en yksinkertaisesti osannut rauhoittua omaan seuraani. Nykyään käyn edelleen lenkillä päivittäin, mutta osaan myös rauhoittua jo edes pikkuhetkiksi TV:n ääreen illalla sängyssä maaten tai lehteä lukien. Seuraavaksi pitäisi löytää jokin romaani, joka imaisisi minut mennesään ja voisin syventyä siihen :) Luin mielenkiintoisen artikkelin uusimmasta Kauneus ja Terveys-lehdestä, jossa kerrottiin, miten älypuhelimet estävät nykyihmistä tuntemasta kaikkia tunteitaan - niitä ikäviäkin - ja "kestämään" yksinoloa ja miten ne vaikuttavat ihmisten seksielämään. Tunnistin itseni - tai noh, meidät - artikkelin luettuani liiankin hyvin: sen sijaan, että juttelisimme peiton alle sukellettuamme, nappaamme molemmat joka ilta iPhonet käteen ja räpläilemme niitä kunnes sammutamme vaot, annamme hyvänyön-pusut ja toivotamme hyvät yöt. Kerroin tekemästäni huomiosta T:lle ja hänkin naurahti, että hitto - totta, että vietämme illan viimeiset minuutit puhelimen kanssa toistemme sijaan. Ikään kuin valitisisimme mieluummin CSI-pelin tai Instagramin partnerin sijaan! Sanon vaan: modernit ihmiset.. :D Päätinkin itse siltä istumalta, että aion keskittää illan viimeiset minuutit kirjan lukemiseen tai T:n kanssa höpöttelyyn (mitä kyllä harrastamme iPhoneilun lomassakin..) kännykän sijaan. Instagramia ja Facebookia kun tulee rämplättyä pitkin päivää muutenkin, eikä tuo puhelimen tuottama sinivalo nyt tunnetustikaan ainakaan helpota unen tuloa.

all pics from google.fi

Ojojoj, efter att solen börjat lysa märker jag hur intesset för att sittä inne framför datorn bara sjunker och sjunker. Jag tänkte därför göra en kort sammanfattning av mina tankar under de senaste veckorna för att litet kompensera min frånvaro här ;)
Först några tips:
- en ordentlig vilodag nu och då lönar sig: jag vilade HELA lördagen och sprang en av mitt livs bästa dryga 10km på söndagen trots värmen och sken som en sol ännu hela måndagen
- trots läkarnas uppmaningar att öka i vikt har jag inte lyckats något vidare och vägrar äta skräpmat för att öka hastigt i vikt. Köpte därför valnötter på lördagen och äter nu några varje morgon i samband med min dunder-gröt bestående av yoghurt, luomu-havregryn, chia-frön, jordgubbar och aprikoser. Nej fy tvi vet ni så gott och hälsosamt det är - prova fast!
- ÄT finska jordgubbar NU; de är sjukt goda!
- läste en intressant artikel i nyaste Kauneus ja Terveys om hur smarttelefonerna försämrar folks sexliv, samt låter oss kringgå att känna ensamhet och andra trista känslor (istället för att känna dem, spelar vi på telefonen eller Facebookar..). Snacka om att bli röd om kinderna då jag kände igen situationen som beskrevs i artikeln: i stället för att kramas med vår partner, är mobiltelefonen den vi håller i handen om kvällarna i sängen innan vi lägger oss. No-no-no, slut med det och fram med kramar och böcker i stället! Har ni tips på bra romaner som jag riktigt skulle "sugas in i"? Förr läste jag en massa deckare, men försökte mig nyligen på en och konstaterade att mitt liv innehållit så mycket drama att jag föredrar lättare skräp
- jag drömmer i smyg om att kunna satsa mer på bloggen - i form av både text och bilder. Jag märker att mitt intresse för att skriva sjunker då jag inte har några bilder att publicera. En delorsak till detta är att min systemkamera är så grymt stor att jag sgsm aldrig bär den med mig och får således inga "ajoura" bilder tagna. I och med att jag nu åte börjat satsa mer på mitt utseende drömmer jag också om att publicera outfit of the day-bidler, men vet inte om det är till någon nytta eller om jag täcks, då jag inte är någon fashionista. Vad tycker ni: vill ni se bilder på helt vanliga outfits, typ H&M och Vila-kläder eller föredrar ni mer märkesinriktade bilder, typ Chanel och sånt?
Överlag går det bra i mitt liv, men jag vågar knappt "hehkuttaa" det eftersom mina erfarenheter av att skrika högt av lycka inte är så goda. Därför nöjer jag mig med att viska tyst med ett leende på läpparna att jag nu för första gången på långa tider är lycklig - påriktigt! :)

Hyvän huomenen toivotukset, uusi koti ja sekasorto muuton jäljiltä

Huoh, VIHDOINKIN se on ohi. Muutto nimittäin. Ilmoitin miehelle jo eilen, ettei tule hetkeen pääsemään minusta ja koirasta eroon koska en yksinkertaisesti JAKSA muuttaa pian taas. Eilinen muutto oli 6. muuttoni sitten vuoden 2008 ja lyhyellä matikalla laskettuna tämä tarkoittaa muuttoa per vuosi. Onhan muuuttamisess toki hyviäkin puolia: tavarat tulee säännöllisin väliajoin katsottua läpi ja turhat karsittua pois, eikä ehdi sammaloitumaan kun ei vietä pitkää aikaa paikallaan, vaan siirtyy uusiin kuvioihin ja näkee uusia paikkoja, tutustuu uusiin ihmisiin ja yrittää sopeutua uusiin paikkoihin. Vastakohdaksi muuttaminen on älyttömän rasittavaa pakkaamisineen, eikä se uusien ihmissuhteiden luominen ainakaan tässä iässä kovin helppoa tai sokerista ole. Nuorempana ja eritoten opiskellessa tutustuu automaattisesti saman ikäisiin ja henkisiin tyyppeihin, mutta työelämään siirryttyään kaveripiiri monipuolistuu, eikä ainakaan hoitoalalla terveyskeskuksessa aina kovin nuorta jengiä työskentele (siellä työskentelevät ikinuoret, energiset ihmiset ;))

Eilen illalla uni maittoi hyvin rynnittyämme koko päivän ees taas tavaralaatikoiden kanssa. Itse aloitin päivän käymällä kaupassa hakemassa tarpeet päivällistä varten (pitkästä aikaa uunimakkaraa ja uusia perunoita, yum!), josta suuntasin Porvooseen kirpparille (Löytöpiste Tarmolassa, pöytä nro 36, vinkvink ;)) viemään kamaa ja siitä kämpälle tyhjentämään kanahäkkiä, pakkaamaan tavaroita ja suorittamaan loppusiivousta. T:n ja V:n vihdoin saapuessa puolen päivän jälkeen olin jo aivan nääntynyt ja kiukkuinen, eikä laatikoiden roudaaminen olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää. Vaan turhaan sitä siinä kohtaan enää oli tuskailla; päinvastoin pistimme töpinäksi ja pakkasimme omaisuuteni kuorma-autoon puolessa tunnissa ja suuntasimme kohti Sipoota. Ajoin itse edellä omalla autolla ja sujahdin kaupan kautta hakemaan aamulla unonhtamani jutut ja kurvasin kotipihaan samaan aikaan poikien kanssa. Poikien kantaessa mööpeleitä sisälle, pistin perunat kiehumaan ja laitoin makkarat uuniin (grillimakkaroihin viillot, päälle kananmuna-maito-sinappi-ketsuppi-seos sekä juustoraaste ja uuniin 225 kunnes pinta sai väriä. Itse en grillimakkarasta välitä, joten tein samanlaisen setin itselleni kalkkunanakeista + sama seos pälle + sekaan kukkakaalia ja broccolia) ja lenkitin äkkiä Ronjan, joka oli aivan ihmeissään miksi ihmeessä kannoimme yhtäkkiä sellaisen määrän tavaraa kotiin.
Saatuamme kamat sisälle oli ruoka sopivasti valmista ja istahdimme pöydän ääreen. Voi jukranpujut, en edes muista koska ruoka olisi maistunut yhtä hyvälle kuin eilen (tsekatkaa ohje yltä - ei hassumpaa eikä kestänyt edes kauaa tehdä!). Oloni oli niin huojentunut, jotenkin helpottunut, siinä pöytää kattaessani ja poikien kanssa syödessä, että olisin voinut tirauttaa kyyneleen jälleen: raskas vaihe elämässäni päivä takana, edessä annos kunnon kotiruokaa ja seurana rakas, sekä tämän parhaista kavereista tapaus, johon tykästyin itsekin jo ensikättelyssä. Lattialla villisti pomppiva ja jäähylle joutuva itsekseen touhuileva labradorinpentu.

Ronjan vakiopaikka minun syödessäni aamupalaa: jalkojeni päällä maaten, luuta kaluten

Tänään aamulla heräsin ja nousin jo 05:06 ja käytyäni pennun kanssa pihalla, en enää saanutkaan unta, mutta palasin vällyjen väliin vielä tuhisemaan. Kahdeksan aikaan lähdimme sitten Ronskun kanssa ulos auringonpaisteeseen tassuttelemaan ja kuuntelemaan hiljaisuutta; näin lauantaiaamuisin ei klo 8 näy juuri muita kuin koiranpissattajia.
Kotiin palattuamme Ronja jatkoi aamupalaansa Kongista syöden ja itse valmistin oikein herkkuannoksen: rahka-jugurttia, nektariinia, pari palaa mangoa pakkasesta sekä mansikoita, chia-siemeniä ja Talk Muru-muroja. Kylkeen pari kuppia kahvia, kera vaahdotetun maidon jolla saan nyt sopivasti pientä luksusta elämääni kun viimeisetkin kamat on tuotu Porvoosta ;) Aurinko näyttää edelleen paistavan ulkona ja aion piakkoin suunnata hetkeksi ulos, ennenkuin on aika jatkaa tavaroiden purkamista. Olo on hieman höntti aikaisesta heräämisestä johtuen, mutta hymy on herkässä: vihdoin minulla on koti. Oikea koti.

ÄNTLIGEN är den över - flytten alltså och jag kan bara konstatera att jag vägrar flytta på en tid nu åter (flytten igår var "bara" den 6. på 6 år för mig..). Visst har flyttande sina goda sidor: man kollar igenom sina saker, slänger onödigt skit och hålls viril då man lär känna nya platser och människor, men å andra sidan är det jäkligt stressigt att flytta och packa sina saker och att binda nya kontakter i denhär åldern är inte lika lätt och bekymmerslöst som då man studerar och liksom automatiskt umgås med folk i samma ålder och med lika intressen.
Oj så effektiva vi var igår: jag började dagen med att gå till butiken och skaffa det jag skulle fixa till middag, var efter jag körde i förväg till Borgå för att fylla på kirppisbordet (Löytöpoiste i Tarmola, bord nr 36) och därifrån till bostaden för att packa det sista, tömma förrådet och städa. När pojkarna väl anlände med lastbilen var jag redan alldeles fed up, trött och hungrig som fan, men det hjälptes inte utan vi började packa bilen och vips hade vi tömt bostaden på 30 minuter och hemfärden började.
Väl hemma passade jag på att gå ut med Ronja, samt fixa ugnskorv (grillkorv + ägg-mjölk-senap-ketchup-blandning + riven ost ovanpå, i ugn 225 tills ytan fått fin färg) och nypotatis till middag medan pojkarna bar möblerna och fortsatte sedan springa av och an med lådor. När vi äntligen satt oss vid matbordet efter att ha tömt lasset kunde jag ha brustit ut i gråt och kände mig så tacksam: en tung höst dag var bakom, basic-hemmamat framför nosen och en kär, samt min käras kompis V som jag fattat tycke för och Ronja som sällskap. Lycka är små ting, vetni!
Imorse vaknade jag redan 05:06 och efter att ha varit ute med Ronja kunde jag inte somna om, men gick tillbaks i säng i alla fall. Klockan 8 gav jag upp och gick ut med lilla fröken och njöt av tystnaden och solskenet, varefter jag fixade dunderfrukost åt mig: kvarg-yoghurt-blandning med chia-frön, nektarin, mangokuber, jordgubbar och Talk Muru-flingor, samt kaffe toppad med mjölkskum (mitt bästa köp från Ikea ever!). 
Nu tänker jag gå ut en stund och nosa på solskenet innan det är dags att fortsätta tömma lådor. Trots att jag känner mig aningen dåsig p.g.a. tidiga väckningen, måste jag erkänna en sak: för första gången känner jag mig lugn och som om jag kommit hem. Vårt hem.

Mikä loma? Pakkailua, herkuttelupakkoa ja koiraa

Positiivinen ajattelutapa on viime päivinä ollut todella koetuksella kun tajusin, että 2 viikkoinen kesälomani on pian ohi enkä ole päivääkään päässyt vain pötköttämään ja syljeskelemään kattoon, vaan joka päivä on ollut jotakin tekemistä. Toisaalta, kun laakereilla ei ole maattu, on paljon saatu aikaan ja tehtyä. Suurin syy tähän häslä-härdelliin on se, että onnistuimme hommaamaan muuttoauton, sekä -apua perjantaiksi (eli huomiseksi) ja suurin piirtein koko loma on mennyt tulevaa kämppää siivotessa ja T:n kamoja poisheittäessä, sekä vanhan kämpän pakkaamista. TGIF - huomenna tämä on vihdoin ohi kunhan kamat saadaan kannettua autosta sisälle.

Aamuisin olen toisaalta aamupalaa lusikoidessani (aah, rahka-jugurttia, kauramuroja ja itsekeitettyä raparperikiisseliä kera nektariinin - yum!) ehtinyt mietiskelemään paljon ja tehnyt paljon oivalluksia itsestäni. Askel kohti rentoa syömistä ja eloa on osoittautunut todella suureksi - suuremmaksi kuin olisin ikinä voinut kuvitella - ja olen työstänyt ajatusmaailmaani eritoten tällä saralla enemmän kuin koskaan. Minua harmittaa enemmän kuin ikinä, etten tunnu löytävän sitä oikeaa ja rentoa tasapainoa, joka syömisen ja liikunnan kanssa jokaisella ihmisellä pitäisi olla. Tai noh, itseasiassa voin jo todeta, että osaan liikkua fiiliksen mukaan ja nimenomaan siksi, että voisin hyin kehossani jätettyäni saleilut täysin. Nyt liikun siis ainoastaan aerobisesti juosten, kävellen (sekä sauvoilla että ilman) ja Ronjaa pissattaen. Lisäksi T haastoi minut johonkin ab-challengeen, jossa tehdään lisääntyvästi vatsarutistuksia kuukauden ajan niin, että pidetään välipäivää joka 4. pvä. Viimeisenä päivänä tehdään 130 rutistusta, joka alkuun tuntui hurjalta, mutta esim. eilen kun vuorossa oli 95 rutistusta ei se 130 enää kuulostakaan mahdottomalta. Ihmeesti se ihmiskeho tuntuu tottuvan ties mihin.. ;)
Mutta joo, ruokailu sen sijaan ei luonnistu rennosti vaikka kuinka yritän - ei ainakaan kokonaisen päivän ajan! Olen niin pitkään "ansainnut" ruokani liikunnalla, etten nyt osaa syödä esim. nälkääni, vaan miellän ne heti himoiksi enkä "kehtaa" syödä vaikka edellisestä ruokailusta olisi jo kulunut tovi, ellen ole tehnyt mitään fyysisesti raskasta tai harrastanut liikntaa jollain tapaa. Pinttyneestä tavasta tässä pitkälti on kyse ja koska olen harrastanut sitä jo vuosia, en olettanutkaan että muutos tapahtuisi hetkessä.

Ilokseni uusimmassa Fit-lehdessä on juttu "Syömishäiriöstä jäi ahdistavat ajatukset", jossa toimittaja kokeilee kahden terapeutin kanssa ajatusmaailmansa muuttamista. Minusta oli ihanaa ja jotenkin huojentavaa lukea, että joku joka tavallaan on jo parantunut (eli palannut normaaleihin mittoihin) vuosia sitten, myöntää ja huomaa kärsivänsä edelleen vanhoista ajattelutavoistaan "ansaita" ruokansa tai herkkunsa ja tekevänsä edelleen niitä "fiksuja valintoja" ja olevansa kyvytön nauttimaan jätskihetkestä lasten kanssa. Hullua kuin mikä - ainakin terveellisen ajattelutavan omaavan korvissa, mutta harmittavan tuttua minulle. Ammensin vinkkejä jutusta ja totesin eilen, että pyrin olemaan stressaamatta ruokailusta koko päivänä. Noin puolet päivästä sujui hyvin, kunnes päästiin iltaan ja mopo karkasi: syötyäni kunnon iltapalan keksin tapani mukaan itselleni herkkuhimon ja ehdotin jätskiä. Eritoten lääkärien kehotettua minua nostamaan painoa huomaan herkuttelevani esim. jätskillä, vaikkei oikeasti edes tekisi mieli, ja se jos jokin harmittaa minua. Toki olen jo vuosien ajan kieltänyt itseltäni kaikenlaiset herkut ja sitä myöten myös totutellut pois makeanhimosta (jota todella harvoin tunnen ihan OIKEASTI), enkä siksi nyt oikein käsitä miksi hemmetissä herkuttelen nyt liki päivittäin ja kärsin sitten morkkiksesta niitä syötyäni - en niinkään siksi, että olen syönyt "turhia kaloreita" vaan siksi, että söin jotain, jota ei edes tehnyt mieli. Ihmismieli osaa näköjään olla yhtä sekava kuin undulaatti betonimyllyssä kun sille päälle sattuu..

Lomaa on onneksi vielä pari päivää jäljellä ja voin hymyssä suin todeta, että olemme saaneet todella paljon aikaan ja tehneet ties mitä: siivonneet, pakkailleet ja tyhjentäneet kaksi kämppää, käyneet Vaasassa, Ikeassa ja mökillä, vieneet kamaa kirpparille, pyörittäneet arkea tiskeineen, kokkailuineen ja pyykkeineen.. Huh, hiki tulee jo näitä listatessa :D Tämä päivä on onneksi pyhitetty "ei tehdä mitään"-teemalle, eikä suunnitelmia ole.. Totesin tosin aamulla herätessäni, että hitto mitä sitä sitten tekisi - eihän nyt kokonaista päivää voi vaan maata :D Minun kohdallani tekemättömyys aiheuttaa ennemminkin tuskaa kuin nautintoa, koska olen touhuavaa sorttia. Minulle älä tee mitään-päivä tarkoittaa sitä, että saan ja voin touhuta omaan tahtiin ja käydä lenkillä jos ja kun mieli tekee, möllöttää koneen ääressä nettiä selaillen vailla määränpäätä, sekä tehdä ruokaa ja nautiskella siitä. Telkkarin tai leffojen katsominen ei tuo minulle samanlaista aivot narikkaan-tunnetta (ellei Kuppilat kuntoon yms kokkiohjelmia lasketa :'D), joten jätän ne suosiolla muille. Noh, T alkaa nyt näköjään kasaamaan Ikeasta hankkimaamme nojatuolia ja ulkona alkoi sataa, eli taidan suosiolla siirtää päivän lenkkiä hieman myöhemmäksi ja toimia työnjohtajana virallisena valvojana :)

Mukavaa torstaita sinulle - oli keli mikä tahansa! :)

Att se det goda i allt har under de senaste dagarna varit underligt svårt, då jag insett att min 2 veckor långa semester börjar lida mot sitt slut och varje dag har varit programspäckad på något sätt; inte en endaste en dag har jag kunnat vakna och tänka "vad tusan skall jag hitta på att göra idag då?". Å andra sidan - när man vänder på steken - inser jag hur jädrans mycket vi åstadkommit under dessa två semesterveckor: varit på stugan, till Vasa, till Ikea, packat, städat och gjort febrila försök att få alla saker att hitta en plats åt sig - utöver det vardagliga, alltså länka, umgås, leka och gå med Ronja, tvätta byk och diska, laga mat.. Huh, man blir ju riktigt andfådd av att bara tänka på saken :D

Trots att vi hållit på med en hel massa, har jag också hunnit fundera över mina tankar kring mat och motion, vilka spökat i allt för många år i mitt huvud och orsakat stress, oro och knepiga situationer - helt enkelt styrt mitt liv. Jag kan stolt medge att jag redan gjort något sorts framsteg, då jag i dagens läge motionera enbart för att må bra och känna mig bra i min kropp. Detta har jag lyckats med först när jag slutade med gymträningen, vilken i mitt fall "slog över" och höll på att bekosta mig min hälsa totalt. Tyvärr lyser den muskelupprätthållande motionen nu med sin frånvaro, men å andra sidan gör jag ens magmuskler så gott som dagligen (tackvare T som utmanade mig i någon ab-challenge), samt fladdrar omkring med min Fustra-käpp här hemma. I övrigt är det jogging, samt gång både med och utan stavar som gäller och det njuter jag av. Däremot har maten visat sig vara ett större troll än jag trott och det verkar vara mer att bearbeta på den fronten än jag anat - vilket nu visserligen inte är så konstigt; vadå jag minns inte ens när jag senast skulle ha kunnat njuta med gott samvete av allt det jag ätit under en dag och inte känt en endaste liten törn i samvetet efter en måltid. Visst har jag redan gjort framsteg så att jag t.ex. igår lyckades njuta av det jag åt tills kvälle kom: efter att ha ätit ett ordentligt kvällsmål intalade jag mig själv att jag ville ha glass, trots att jag egentligen inte kände något som helst behov eller begär efter det! Och vad gjorde jag? Jo, åt glass förstås och kände mer ångest över att jag över huvudtaget åt något som jag inte ens ville ha, än de "överlopps kalorier" som jag tidigare skulle ha stressat över. Suck.. Nåja, som redaktören i nyaste Fit-tidningen konstaterade, så dröjer återhämtningen och helnandet efter en ätstörning flera år och högst antagligen resten av livet; att man uppnått normal kroppsvikt är ännu inget tecken på att man tillfrisknat! Men så länge det finns hopp finns tro, finns det hopp och att erkänna sina misstag är redan ett steg på vägen.

Ojoj, synd att det precis började regna, eftersom detta är den enda dagen då vi inte har planer över huvudtaget! För mig innebär en sådan dag inte som för många andra att man bänkar sig framför TV:n en hel dag. Nej, för mig innebär det att jag får pyssla och syssla i egen takt och t.ex. laga mat, gå ut och ligga med datorn i famnen och surfa huvudlöst precis hur och när jag vill :) Och det är exakt vad jag nu tänker fortsätta med..

Ha en bra torsdag! :)

Sweatty?

Sain jokin aika sitten She Social Reddvilleltä (klik) (johon liityttäessä saa joka kuukausi pakkauksen ilmaisia tamponeja, woop!, sekä usein jotain muitakin kivoja ylläreitä - ilmaiseksi!) kesähelteitä ja sen mukanaan tuomia hikilänttejä ajatellen loistavan bonus-lahjan: Absolut Torr-antiperspirantin.

Absolut Torr tuli minulle tutuksi itse asiassa vanhojen tanssien aikaan, jolloin pukeuduin pitkähihaiseen mekkoon, enkä halunnut, että valokuvia tuosta ainutlaatuisesta kokemuksesta, koristaisi hikiläntit. Turvauduin siis kerran-pari viikkossa käytettävään antiperspiranttiin. Absolut Torr lupaa pitää kainalot, kädet ja jalat kuivina jopa 7 vrk ajan, eikä sitä tarvitse käyttää kuin tarpeen tullen yhtenä tai parina iltana viikossa, jolloin sitä siis sivellään puhtaalle, kuivalle iholle. Aamulla aine pestään pois ja halutessaan päälle voi laittaa jotain muuta deodoranttia, mikäli kaipaa tuoksua - Abolsut Torr kun ei tuoksu eikä haise millekään!

Kokeilin huvikseni eilen illalla laittaa Absolut Torria kainaloihin ja testasin sitä tänään ääriolosuhteissa 10 km juoksulenkillä. Täysin kuivina kainalot eivät kestäneet, mutta olo oli huomattavasti kuivempi kuin normi-deodorantin voimin, eli saatan jatkaa Abosolutin käyttöä erityisesti ennen lenkkejä kesähelteillä.

Onko Abolut Torr sinulle tuttu? Entä ReddVille? Suosittelen lämpimästi liittymään: se on ilmaista, saat ilmaiseksi tamponeja kerran kuussa, sekä usein myös pikkukivaa bonuksena :) Blogin pitämistä ReddVille ei vaadi.

Jag fick för en tid sedan en kul överraskning från Reddville och She Social-bloggportalen: en Abolut Torr-antiperspirant, som jag från början varit bekant med sedan gamlas dans.
Absolut Torr är enkel att använda, då man lägger den i armhålorna, på händer eller fötter 1-2 ggr/vecka på kvällen, låter verka under natten och tvättar bort på morgonen. Absolut Torr lovar hålla armhålorna torra upp till 7 dagar (beroende på hur mycket man svettas förstås).
Själv testade jag Absolut Torr i extrema förhållanden då jag sprang en 10km länk med det i armålorna idag. Visst svettades jag - tro inte att mina armhålor kändes som Sahara heller! - men jag var betydligt torrare och kändes mig fräschare än med en vanlig deodorant. Så troligen fortsätter jag att använda Absolut Torr då och då - speciellt före idrottsprestationer.
Har du erfarenheter av Absolut Torr? Av ReddVille då? Gå gratis med i ReddVille så får du en gratis förpackning tamponger hem i brevlådan månatligen, samt tidvis även annat smått och gott som bonus ;)