Rest until you feel like playing, then paly until you feel like resting, period. Never do anything else.

Tänään väsyttää.

Toimistopäivän jälkeen kodin kautta välipala, salille tekemään astetta kevyempi olkapää + ojentaja (bonuksena pienet coret)-treeni, pienet venyttelyt ja kotia kohti.

Imuroin suurimmat villakoirat ja hiekanjyvät (koska inhoan niitä paljaan jalan iho vasten!), lämpimään suihkuun ja ihon voitelu The Body Shopin talvimalliston Inkivääri-bodylotionilla. Ihana, ihana tuoksu.

Tuikkuja, jouluvaloja, hiljaisuus ja kotiasu. Tänä iltana en tee muuta kuin lepään.

 Idag är jag trött.
Efter (åter) en kanslidag på jobbet hem via på mellanmål och till gymmet för att göra en lätt axel + triceps-träning (orkade t.o.m. göra lite core som bonus!). Lätt stretchande och hem för att dammsuga de värsta dammtussarna och sandkornen (vilka jag AVSKYR under bara fötter!), en varm dusch och The Body Shops härliga bodylotion som doftar ingefära.
Värmeljus, jullampor, tystnad och yllesockor. Ikväll tänker jag inte göra någonting speciellt.

It´s OK to hate or ignore me after reading this

There ain´t no bad weather - only bad clothes.

En tajua tätä yhtälöä, joten jos joku minua astetta fiksumpi voi sen selittää, otan vastaukset ja valaistukset enemmän kuin mielelläni vastaan: miksi maanantaisen (vakkari-) jalkatreenin - kyykkyineen, prässeineen, lantionnostoineen päivineen - juoksu sujuu kuin vettä vaan? Olen jo parin viikon ajan toistanut itseäni niin, että teen maanantaina viikon rankimman salitreenin, eli pidän jalkapäivän, ja päädyn tekemään ns "palauttavan juoksutreenin" tiistaisin. Kuinka hemmetissä on mahdollista, että pystyn nimenomaan tiistai-iltaisin hiihtelemään kevyesti 10-12 km lenkkejä (ja energiaa jää vielä yli!) suht. reippaasti kipitellen, kun pyllykkää ja reisiä aristaa aiemmin päivällä töissä?

Vietin tämän työpäivän kansliassa sekä diabetes-koulutuksessa istuen ja pyöräilin kaatosateessa parin kilometrin siirtymät. Rankkasateesta ja koleasta kelistä huolimatta lähdin illalla sitten vielä goretex-takkiin, -kenkiin sekä talvijuoksuleggareihin sonnustautuneena pururadalle ja annoin askeleiden viedä.

 

12.02 km 1h 19 min 20 s 509 kcal keskinopeus 6:37

Juoksua lopetellessani en voinut uskoa Garminin näyttöä: reilut 12 km n 1 h 20 min. Ja yllätin itseni hymyilemästä hölmösti itsekseni. Ketään ei ollut onneksi todistamassa tätä virnettä ja virnuilua, koska ulkona tosiaan jylläsi vuoden toinen syysmyrsky, eikä kukaan tervejärkinen liiku silloin vapaaehtoisesti ulkosalla. Huhhuh pöllöä.

Det finns inga dåliga väder - endast dåliga kläder. Fan en sån klisché, men det stämmer. 
Kan någon smart människa förklara följande ekvation för mig: hur i hela fridens namn är det möjligt att jag dagen efter veckans absolut tyngsta gympass - alltså benpasset med alla benpress etc - orkar med lätta steg dra en 10-12 km länk och fortfarande ha energi kvar i kroppen då jag saktar in och börjar promenera (vilekt jag ofta gör eftersom jag inser att klockan börjar vara allt för mycket så småningom och det fortfarande finns saker och ting att uträtta hemma innan det är sovdags)? Jag tycker det vore mest logiskt att benen kändes som styltor just under den dagen, men icke sa Nicke; detta har jag nämligen erfarat redan i flera veckors tid!
Efter att ha suttit i kansliet samt på diabetes-skolning på jobbet, samt cyklat i ösregn, begav jag mig ut på en "avkopplande länk" på kvällen i hundvädret. Stegen kändes så lätta att jag knappt kunde tro det var sant, där jag sprang på spånbanan iklädd goretex jacka och -skor, samt vinterspringleggings. Snacka om att vara förvånad (och skitnöjd!) då jag saktade farten och tittade på screenen på Garminen: 12 km på typ 1h 20 min! Whoop! Jag insåg att ett löjligt brett leende spreds på mina läppar, men tröstade mig med att ingen skulle se mig - ingen frisk människa beger sig nämligen ut i höststormen!

I´ve been thinkin' about us and I think we need to have a serious conversation about our future

Viime viikonloppu oli taatusti yksi elämäni hauskimmista: uusia ystäviä, vanhoja ystäviä, naurua, helliä vatsalihaksia ja poskia, tanssia, juhlaa, ruokaa ja juomaa. Siis alkoholia. Yhä uudestaan palaan aiheeseen, josta olen (muiden joukossa) jo pariin otteeseen kirjoittanut ja alkanut pikku-hiljaa sisäistämään mikä kohtaloni on. Taidan kuulua ihmisjoukkoon, jolle alkoholi ei sovi.

Suomalaiseen juhlakulttuuriin (varmaan liki kaikkiin, jos oikein ajattelee?) kuuluu alkoholi - se on ikäänkuin olennainen ja pakollinen osa onnistunutta juhlaa. Vieraiden juomattomuutta ihmetellään ääneen, eikä toista täysin sallittua syytä kieltäytyä juomiselle taida olla kuin raskaus. Autoilijalle toitotetaan, miten yhden nyt aina voi ottaa ja laihduttajille tarjotaan blissimpää versiota tai sitä kaikkein kuivinta valkkaria tai light-versioita - niissä kun on vähiten kaloreita. Jos et ole autolla liikkeellä, et raskaana (tietääksesi), etkä laihduta, joudut usein selittämään pitkän kaavan mukaan, miksi kieltäydyt jalosta kansanjuomasta. Samalla ihmiset takuuvarmasti miettivät, josko sinulla on jonkin sortin juomisongelma; karkaako mopo sinulta käsistä jo yhdestä skumppa-hörpystä kenties? Spekulointi on kovaa, eivätkä selityksesi - olivat ne miten vesitiiviitä tahansa - mene läpi. Olet kummajainen.

Tiesin haluavani kirjoittaa aiheesta heti aamulla herättyäni, koska tiedostin olotilani: en ollut nukkunut kunnolla, olo oli nuutunut ja kroppa oli niin turvoksissa, etten tahtonut katsoa itseäni peilistä. Farkutkin kiristivät kuin makkarankuori hookooblöötä. Ällötti. Alkoholi tekee ihmiset vapautuneimmiksi ja myönnän ja tiedostan itse, että minulla m.m. herkuttelu karkaa käsistä kun juon pari liikaa. Tälle löytyy ihan fysiologinenkin peruste, koska alkoholi laskee verensokeria ja saa himoitsemaan kaikkea makeaa. Pulssi kohoaa alkoholia juotuani, eikä kroppa meinaa rauhoittua, vaikka kävisin nukkumaan lämpimän suihkun kautta. Aamuvirkkuna tapanani on lisäksi täysin spontaanisti herätä jo 8-aikaan, mikä tarkoittaa suurta univajetta kun kotiudun vasta pilkun aikoihin, enkä koko päivän aikana saa oikein mitään tehdyksi. Pää on kuin humiseva, ontto onkalo, kroppa tärisee vähän väliä (vaikkei varsinaista krapulaa olekaan) ja keho turpoaa kuin Paavo Pesusieni uima-altaassa. Illalla kun koitan mennä ajoissa nukkumaan, käy kroppa edelleen ylikierroksilla, enkä saa nukahdettua ja nukuttua univajetta pois. Ja tämä kaikki siis ilman, että olen juonut mitään hurjia määriä (siideri, pari terästettyä glögiä ja kaksi drinksua).

Seuraavana aamuna herään JÄLLEEN krapulamaisena, tärisevänä, mutta tällä hetkellä jo kyöpääntyneenä: hemmetin kuustoista! Tämäkö hinta minun täyty maksaa joka kerta kun juon? Tahdonko inhota omaa peilikuvaani, voida fyysisesti pahoin turvotuksen vuoksi, tiedostaa, ettei treeneistä tulisi mitään (eikä krapulamaisena edes saa treenata) ja pelätä, ettei työn teosta tule koko seuraavana päivänä yhtikäs mitään, koska hoksottimet eivät ole skarpeimmillaan? No en.

Kliseistä kyllä on minun pakko todeta, että hauskaa voin pitää myös ilman alkoholia. En aio alkaa absolutiksi, koska nautin edelleen esim. punaviinilasillisesta, mutta taidan tästä eteenpäin tosiaan todeta, että se riittää - enempi määrä tekee vain hallaa.

Förra helgen var en av de roligaste som jag upplevt på länge: kompisar - både gamla och nya, skratt och ömmande magmuskler, dans, mat och dricka. Ja, dricka i form av alkohol. Och det harmar mig: varför i hela fridens namn skall man alltid tvingas dricka för att uppnå festfiilis?
Till vår finska (fest)kultur hör alkohol som en relevant och central del. Eftersom alkoholen är så viktig, väcker därför någons nykterhet otroligt mycket spekulation och frågor: är du gravid? Har du kanske problem med alkohol? Är du bilburen? Några som helst andra orsaker (eller bortförklaringar) är inte godkännbara. Det hör till att dricka alkohol på fest - punkt slut.
Jag visste att jag ville skriva om detta direkt imorse då jag vaknade: kroppen skakadarrade och kändes svag p.g.a. all sömnbrist, var så svullen att jag inte ens titta mig själv i spegeln, jeansen spände och huuvudet kändes tomt som Sahara. Allt detta bara p.g.a. festandetp på lördagen.
Alkohol sänker blodsockret, vilket sänker ribban för att klämma i mig en massa godis, vilket resulterar i en svullen kropp. Alkohol höjer pulsen, vilket gör att jag inte kan somna in, även om jag tar en varm dusch innan och den morgonpiggelin som jag är, vaknar jag automatiskt redan 8-tiden oberoende när jag kommit hem och lider sedan i flera dygn av matthet p.g.a- sömnbrist. Mest av allt lider jag ändå av att inte kunna träna som normalt: att träna ens i små-krabbis kan vara farligt (och inte är man alltför pigg på det heller p.g.a. sömnbristen)!
Är det faktiskt värt att offra viljan att se sig själv i  spegeln, må och känna sig bra på både jobb, gym eller länkspår och bland folk bara för några drickors skull?
Jag njuter av att dricka ett glas (eller två) rödvin, men tror jag i fortsättningen verkligen skall hålla mig till det. Det passar mig helt enkelt bäst.

All happiness depends on a leisurely breakfast.

Rakastan aamupuuroa ja syön sitä joka ikinen aamu - pyhänä, arkena, maanantaina, sunnuntaina. Aina. Se pitää masuni pitkään kylläisenä, tekee onnelliseksi, on helppotekoista ja sitä voi varioida loputtomiin.

Luomu-kaurahiutaleita, raejuustoa ja karpaloita

Luomu-kaurahiutaleita, mansikoita, rahkaa, hunajaa ja auringonkukansiemeniä

Luomu-kaurahiutaleita, pellavansiemeniä, raejuustoa ja mehukeittoa

Olen puurotyttöjä.

 

02/2013

 

 

 Jag äter gröt till frukost oberoende om det är måndag, söndag, fest eller vardag. Min mage håller sig länge mätt på gröt, gröt smakar gott och kan varieras i miljoner olika varianter.

Jag är en gröttjej.

Saturdaynight-ladies & Sundaymorning in stripes. Life´s good!

Vietettiin eilen tyttöjen kanssa glögi-iltaa. Viime kerrasta, jolloin olimme koko poppoo koossa, on aivan liian pitkä aika. Ikävä oli ehtinyt tulla.

(finally) peplum top Nelly

This is why I don´t work out. Naurettiin niin, että vatsalihakset olivat hellinä ja kyyneleet valuivat silmistä. Onnesta.

Housut menivät vielä vaihtoon ennen baariin lähtöä, koska nuo ovat niin lyhyet :/

Illan edetessä muumimukit saattoivat mennä sekaisin, terästykset saattoivat mennä omaan mukiin kaverin sijaan ja naurettiin makeasti perään. Lisää juustoja ja pipareita kiitos!

Bongaa Crocsit - niillä kun olisi kehdannut lähteä baariin..

Tarkoitus oli mennä ajoissa nukkumaan, mutta päädyttiinkin baariin tanssimaan. Biisi toisensa perään heiluttiin tanssilattialla, väisteltiin aaaaaivan liian nuoria poikia ja sheikattiin.

Viime aikoina olen jo epäillyt, ettei minusta ole enää baarissa kävijäksi. Eilinen todisti toisin: tanssiminen kauniiden, ihanien tyttökavereiden kanssa on kyllä vapauttavaa! Ainoa ero entiseen on se, ettei sitä enää tarvitse harrastaa yhtä usein kuin ennen ja että laatu korvaa määrän.

Ni är flickor härliga, fina, underbara - tack för igår!

Oli arki tai pyhä - puuroa tekee mieli! Kaurapuuroa, karpaloita ja raejuustoa. Ja kahvia, Taika-mukista.

Igår satt vi hemma hos mig, jag och mina fina tjejkompisar, och firade vår traditionella glöggkväll.
Det är olagligt länge sedan vi lyckats samla ihop hela gänget, så ni kan tänka er hur mycket prat och skratt vi hade att avverka. Mycket.
Krampande magmuskler, glädjetårar som rann ned längs med kinderna, spetsande av glöggen (oftast av den egna, oops!) och ostar med pepparkaka. Och lite till.
Egentligen var vi inte påväg ut, men allt efter som klockan närmade sig midnatt började vi ända åsikt och styrde stegen mot krogen.
Jag som redan länge trott att jag inte längre kommer att bli nån partypingla-krogdansös kände mig lyckligare än på länge där jag stod mitt på dansgolvet, dansade tillsammans med mina fina flickor tills fötterna var ömma. Trots att gångerna på dansgolvet blivit färre, känns de desto bättre. Kvalitet framom kvantitet, vetni.

Standing in the crossroad again, small and scared

Olen viime päivinä kokenut pari monta ahaa-elämystä keskusteltuani eri ihmisten kanssa. Olen oivaltanut monta asiaa itsestäni ja tunneskaala on vaihdellut aina ahdistuksesta iloon. Tänä aamuna heräsin sydän pamppaillen, enkä saanut vedettyä syvään henkeä. Ahdisti. Tunnustelin hetken ja tajusin heti, että syynä oli fiilis, jonka eilinen keskustelu oli minussa herättänyt. Hassuinta tässä on se, että kävin kyseisen keskustelun minulle täysin ennalta tuntemattoman ihmisen kanssa - tämä ihminen ei siis tunne minua lainkaan (paitsi nyt sen, mitä olen itse kertonut). Tämä ihminen onnistui kuitenkin porautumaan pääni sisälle, löysi jostain pääni syövereistä sen pimeimmän nappulan ja painoi sitä. NAPS.

En ymmärrä. Yleensä mielletään, että lähimmät ystävät ja perhe tuntevat ihmisen, tämän heikkoudet ja henkilökohtaisimmat asiat, kaikkein parhaiten. En tiedä pitäisikö uskoa johonkin yliluonnolliseen, karmaan vai älyttömään mäihään, kun olen sattumalta bongannut ihmisen - jota en siis alleviivaten edelleenkään tunne ennalta - joka tuntuu lukevan minua kuin avointa kirjaa, painelee juuri niitä nappuloita, joita yritän piilotella, ja saa minut oivaltamaan itsestäni ja käytöksestäni sellaista, jota en edes ole tullut ajatelleeksi. Hui.

Mikä on todennäköisyys, että tapaat ihmisen, joka vaikuttaa tuntevan sinut, vaikka ette ole aiemmin tavanneet? 

Jag har udner de senaste dagarna upplevt X antal ahaa-upplevelser och insett mycket nytt om mig själv och mitt beteende. Humöret och fiilisen har varierat allt från glädje och skratt till tårar och ångest (vilket inte är så underligt med tanke på att det gångna året varit.. Tja, händelserikt).
Det intressanta (läs: skrämmande) är att jag råkat träffa en människa, som jag alltså inte känner från tidigare, som verkar läsa mig som en öppen bok. Vi hade en lång diskussion igår och jag kände hur ångesten bara steg inom mig, då jag insåg hur personen analyserade mig och mitt beteende, lyckades gräva fram mina mest svaga punkter och drog dem upp till ytan - jag som alltid trott att det bara är de närmaste kompisarna och familjen som känner till dem. Nää-ä, tydligen inte.
Jag vet inte om jag skall tro på ödet eller vad, men vad i tusan är sannolikheten att man råkar på en människa som verkar känna dig - ditt sanna du - trots att ni aldrig tidigare träffats?

Was it worth having a rest-week?

Monet bloggaajat - minut mukaan lukien - postailevat (vaihtelevan) usein koosteen viikon treenikerroistaan. Katsellessani toisten urheilusuorituksia saan usein ikään kuin potkun persuksiin ja löydän motivaatiota lähteä salille tai lenkille, vaikkei alunperin huvittanutkaan, mutta toisaalta tunnen myös pientä morkkista: pitäisihän minunkin jaksaa kun nuo muut.. Hep! Tässä kohtaa pitäisi jo herätysvaroituskellojen soida päässä: mikä ihmeen pakko minun on liikkua ja harrastaa liikuntaa 20h/viikko vaikka joku muu niin tekee, jos ei minun tee mieli tai jos en jaksa?

Säännöllisen liikunnan tärkeydestä ei jaksa nyt paasata - senhän tiedostavat kaikki (eritoten istumatyöläiset..) - mutta säännöllisen levon tärkeys sysätään usein mielestäni taka-alalle, vaikka se on aivan yhtä tärkeätä. Yhtälö on nimittäin niin helppo, että jos ei lepää välillä, ei jaksa liikkua. 

Joka viikko kirjoittaessani sairaslomatodistuksia flunssaisille ihmisille avovastaanotolla, muistutan heitä levon tärkeydestä. Kerron usein, että me suomalaiset kun satumme olemaan niin pirunmoisia suorittajia, me pidennämme usein flunssiemme kestoa sinnittelemällä töissä ja käymällä jokaviikkoisella spinningtunnilla, vaikka voisimme jo pari lepopäivällä parantua nopeammin. Joka kerta kun lausun potilaalle nuo maagiset sanat, heidän silmiinsä ilmestyy tietty valo ja koko keho ikään kuin väsähtää; olkapäät laskevat ja kasvojen tiukka lihaksisto rentoutuu: nyt on lupa rauhoittua - lupa vain olla. Potilaat usein jopa kiittävät minua oikein ääneen: "kiitos kun sanoit noin - nyt kehtaan maata sohvalla hyvällä omalla tunnolla". Hassua, miten noinkin helppo ja itsestään selvä asia ja oikeus ei sitä olekaan.

Nooh, minä ja sairaushistoriani olemme äärettömän hyvä esimerkki siitä, miten EI pidä tehdä. Kertauksena siis vielä: kipeänä saa PITÄÄ maata reporankana ja viisveisata treeneistä ja keskittyä itsensä parantamiseen.

Mutta onko ihmisen pakko hankkia flunssa, jotta olisi OK viettää paussia treeneistä? Onko OK feidata treenitreffit kaverin kanssa, jos syynä on se, että sinua väsyttää ja töissä oli rankkaa? Näin pitäisi olla ja tasan samasta syystä, kuni flunssassa: väsyneenä et jaksa, etkä pysty yhtä hyviin suorituksiin, kuin levänneenä ja energisenä.

Itse koin tämän viime viikolla, jolloin minua väsytti aivan älyttömästi, enkä yksinkertaisesti jaksanut kiinnostua salille lähdöstä. Päätin KERRANKIN kuunnella kroppaani ja lähdin suosiolla ulos raittiiseen ulkoilmaan ja kävin salilla vain kerran (silloinkin tekemässä maailmankaikkeuden turhimman pullamössö-jalkatreenin). Viime viikon liikunnat olivat siis juoksupainotteisia ja taivalsin 11,19 km, 4,33 km, 10,43 km sekä 4,21 km pitkät juoksulenkit. Viimeinen lenkki tuntui jo hieman vastenmieliseltä ja makasin sunnuntai-iltana pelonsekaisin tuntein sängyssä ja mietin, kuinka ihmeessä jaksaisin treenata tulevalla viikolla, kun treenit olivat olleet niin aerobispainotteisia - olisiko sali-innostus kaikonnut kuin tuhka tuuleen?

No ei kyllä ollut! Tällä viikolla olen sen sijaan ollut energisempi kuin pitkiin aikoihin (jos ei eilistä lasketa, mutta nukuin huonosti) ja olen huhkinut salilla kuin lapsi Stockan lelusoastolla ja jopa heittänyt tiistaina sateessa reilu 10 km reippaan juoksulenkin hymyssä suin.

Summa summarum: lepoviikko kannattaa ja tekee hyvää. Seuraavalla (tai sitä seuraavalla) viikolla treenit sujuvat entistä paremmin ja kroppa kiittää :)

Flera bloggar innehåller s.k träningsscheman där folk redogör för hur de motionerat under den gångna veckan. Själv blir jag både motiverad och ångestfylld av dessa: okej om hon orkar så orkar jag väl också - men måste jag, om jag inte orkar?
En av mina arbetsuppgifter på hvc är att skriva sjukintyg. Varje gång brukar jag påminna mina flunsiga (eller annars bara hängiga) patienter om hur viktigt det är att vila. Det är ju faktiskt så enkelt att kroppen inte har energi att träna och prestera, om den inte får vila emellanåt - det vet ju (väl?) alla. Men varför är det så svårt att begripa och förverkliga? Varje gång som jag påminner en patient om att komma ihåg att vila och med gott samvete ligga på soffan, tänds en gnista i deras ögon och man riktigt ser hur kroppen slappnar av. Samtidigt uttalar de (alla faktiskt) de magiska orden "Tack för att du säger så. Nu täcks jag verkligen ligga på soffan med gott samvete".
Varför i hela fridens namn skall det vara så svårt att förverkliga en så simpel och självklar sak som att vila då man är trött?
Jag är ett tusans bra exempel på hur det kan gå om man INTE vilar då man är sjuk. Så snacka om att vara nöjd över mig själv, då jag under förra veckan för en gångs skull (!) lyssnade på min kropp och lät bli att gymträna (förutom på måndag då jag drog världens löjligaste wnb-benpass) och satsade på frisk luft i stället. Totalt avverkade jag knappt 29 km springandes och var skit-skraj för hur den kommande veckan skulle bli: skulle jag ha någon gym-motivation alls längre?
Wohoo, vetni! Denhär veckan har jag vari mer energisk än på långa tider och orkat träna mångsidigt och dragit otroligt lyckade pass på gymmet också! 
Vad lär vi oss av detta? Vila när det känns att det behövs - det återbetalar sig i längden!