Honey, would you love me if I got fat?

Oioi, seuraavaksi tulossa raskasta asiaa, joten jos olet kevyellä mielellä - jätä tämä suosiolla väliin. Aiheena naisten paino.

Ajatus tähän postaukseen lähti kytemään päässäni jo viime kerran jälkeen, jolloin pohdin ja esittelin uudenvuoden ja loppuelämän lupauksiani. Ainut lupaukseni on pitää huolta itsestäni ja vaalia terveyttäni. Terveys on laaja käsite, mutta jaoin lupaukseni eri osa-alueisiin ja yksi niistä oli kroppa: haluaisin pyöreämpiä muotoja - ainaskin Beyoncémaisemman peffan - sekä kasvattaa lihasmassaa. Noh, lihasmassan ja pyöreämmän kropan saavuttamiseksi vaaditaan kaksi asiaa: kovaa treeniä ja riittävää ravitsemusta, eli ruokaa. Muskelimimmit (ja -mikit) pitävät vähän väliä n.s. massakausia, jolloin ruokaa mätetään kaksin käsin ja painoa nostetaan reippaasti ja tankataan lisäravintoa, jota sitten aletaan hyödyntämään bulkkikauden jälkeen energianlähteenä ja muutetaan pikkuhiljaa lihaksiksi kovan treenin avulla. Yhtälö toimii yhtä lailla näin helposti niin tavis-tallaajan kuin fitness-kisaajan kropassa, eikä sen tajuaminen tai toteuttamisen pitäisi olla kovin hankalaa. Beep! Ongelmakohta numero yksi saavutettu ja tavoitettu: ongelmani on se, että toivoisin pyöreämpiä muotoja, mutten uskalla nostaa painoani. Huh, raffia sanottavaa 24-vuotiaalta, jolla itsetunto on kutakuinkin kunnossa ja tietoa terveellisestä ravitsemuksesta enemmän kuin monelta muulta (ihan itseäni kehumatta).

Paino on liki koko elämäni ollut minulle ongelma: pienenä olin pyöreä - en suinkaan lihava, mutta chubby (ah, rakastan englanninkielen osuvia kuvauksia!) - ja minua m.m. kiusattiin tästä ala-asteen alimmilla luokilla. Vuosien mittaan painoni kehittyi positiivisemmin pituuskasvun mukaan ja muutuin terkkarin kasvukäyrien mukaan normaalikokoiseksi - "normaaliksi". Syömisestä tai liikunnasta en stressannut lainkaan, vaan hengailin tallilla illat, ratsastin kerran viikossa ja niin iltoina, jolloin en käynyt tallilla, möllötin himassa koneen tai TV:n ääressä ja hengailin. Koululiikuntaa harrastin ne hurjat 2h/viikko, jotka koulu tarjosi. Herkkuja ei meillä kotona ollut, joten herkuttelu painottui viikonloppuihin ja juhlallisuuksiin, mutta mikään viherpiipertäjä ja terveysguru en todellakaan ollut: join sokerimehuja ja vedin paahtoleipää kaksin käsin - vailla tietoa kaikista niistä "kauheuksista" joita ne kropalleni tekevät.

Yläasteella painoni vaihteli parisuhteiden mukaan 65 kg aina 72 kg ja siitä takaisin 64 kg-tasolle. Aloin kiinnittää huomiota painooni, mutta herkuttelin, liikuin ja söin edelleen maalaisjärki päässä, enkä stressannut turhia. Olin normaalipainoinen 168 cm pituuteeni nähden.

Opiskelemaan lähdettyäni alkoi mopo karkaamaan käsistä ja aloin tiedostamaan yhä enemmän mitä ravinto ja liikunta kropalle tekevät ja aloin kokeilemaan ja soveltamaan tietoani kroppaani. Ruoka ja liikutna alkoivat pyörimään päässä yhä enenemissä määrin ja suunnittelin päivän tulevia syömisiä ja liikuntoja aamusta lähtien. Jos joku ehdotti esimerkiksi menemistä, joka sotkisi suunnitelmani, hermostuin. Seurasin aktiivisesti montaa blogia, joissa liikunta- ja ruokapäiväkirjoja esiteltiin ahkerasti ja aloin vertaamaan omia tekemisiäni näihin: hitto! Jos muut paiskivat noin kovin töitä näyttääkseen tuolta, on minunkin pyrittävä ja päästävä samoihin lopputuloksiin! Hiilaritietoisesti olin syönyt jo pidempään, mutta lopuksi jätin leivät kokonaan pois ahdistuin jo silkasta perunan tai pastan ajattelemisesta, ja vedin maitorahkaa kalorittomalla mehukeitolla joka päivä monta kiloa. Liikuntaa harrastin monipuolisesti lenkkeilyn ja ryhmäliikuntatuntien tahdissa. Paino laski hitaasti mutta varmasti.

Toissa kesänä astui uusi parisuhde ja sen myötä rankka juhliminen kuvioihin. Tiedostin, minkä määrän kaloreita kaadoin viikottain kurkustani alas ja yritin parhaani mukaan kompensoida tätä vähentämällä syömisiäni ja keventämällä niitä entisestään. Lenkkejä vedin parhaani mukaan - niin krapulassa kuin selvinpäinkin; pääasia oli, että saisin edes osan kulutettua pois. Miksi? Koska pelkäsin kuollakseni lihomista.

Viime vuoden synkät tapahtumat lisäsivät entisestään haluani saavuttaa THE BODY, eli täydellinen kroppa, ja kiristin vyötä entisestään: lisää liikuntaa, vähemmän ruokaa. Paino tippui tippumistaan, mutta kasvoivathan lihaksetkin siinä samalla.

Viime päivien (tai no viikkojen, kuukausien..) aikana olen miettinyt paljon, miksi loppujen lopuksi pelkään niin kovasti painoni nousemista. Tiedän vallan hyvin, etten voi saada pyöreämpiä muotoja ellei massani kasva, eikä sitä saavuteta muuten kuin syömällä riittävästi ja monipuolisesti, sekä liikkumalla - mutta myös lepäämällä - kunnolla. Paino on pelkkä numero - tiedän sen. Minua sanotaan liki päivittäin linnun kokoiseksi, mutten näe sitä peilistä, vaan sieltä tuijottaa minua päinvastoin kevyesti pömppömahainen (ihan söpö se pömppä on ;)), normaalirakenteinen nuori nainen. Olen kysynyt monelta niin läheiseltä kuin tuntemattomaltakin, mitä mieltä he ruumiinrakenteestani ovat: olenko todella liian laiha? Kaikki ovat vastanneet, että olen hoikka, mutten missään nimessä sairaan näköinen. Mutta auta armias kun kerron heille, mitkä strategiset mittani ovat! Wooooot?? Oikeastiko? Painatko NIIN vähän? Kyllä. Naurettavan vähän, mutta BMI:ni on edelleen normaalin (ala)rajoissa.

Mitä jos lihon - rakastetaanko minua enää? on kysymys, jonka varmasti moni muu(kin kuin minä) painonsa kanssa kamppaileva (nainen, mutta miksei mieskin?) kohtaa. Joku ehkä pelkää, ettei partneri enää pidä sinua seksikkäänä tai haluttavana, jos painosi nousee pari-kolme kiloa. Onko se sitten aitoa rakkautta? Jos suhde kariutuisi toisen parin - jopa kymmenen - kilon painonnousuun, on se mielestäni merkki siitä, että suhde perustui jollekin aivan muulle kuin puhtaalle rakkaudelle ja näin olisi hyvä, jos se tulisi ajoissa julki. Hittoako sitä seurustelemaan ulkonäkökeskeisen ihmisen kanssa, joka ei rakastaisi sinua ihmisenä, vaan hyvännäköistä kehoasi? Huh, ei kiitos.
Kysyin poikaystävältäni, jos tämä rakastaisi minua, vaikka lihoisin 10 kg. Tottakai, oli vastaus (ja juuri se jonka halusin kuulla ;)). Toki mielestäni saa ja on suotavaakin huomauttaa, jos partnerin paino ja ulkomuoto alkaa muuttumaan radikaalisti suuntaan tai toiseen. Jos toinen lihoisi tai laihtuisi niin, ettei hänen ulkomuotonsa enää viehättäisi minua, olisi mielestäni OK lopettaa suhde tai ainakin kertoa partnerille, että asia huolettaa minua. Omasta terveydestä (ja painosta) huolenpito on mielestäni myös toisen huomioon ottamista, eikä minusta näin ollen ole epäreilua todeta, ettei enää halua toista, jos paino esim. nousee 50 kg siksi, ettei toinen enää huolehdi itsestään vaan makaa sohvalla käsi sipsipussissa.

Lauantaina olen menossa kehonkoostumusmittaukseen - pelonsekaisin tuntein. Toisaalta tulokset pelottavat minua, mutta uteliaisuuteni on liian suuri, jotta jättäisin tilaisuuden käyttämättä: vihdoin saan tietää, paljonko rasvaa, lihasta ja nestettä kropassani on. Vastaukset aion yrittää ottaa kevyesti vastaan ja lähinnä pitää tätä osana projektiani kohti terveellisempää ja terveempää minua: jos jokin prosentti ei miellytä, täytyy sille tehdä jotain - oli se sitten rasva- tai lihasmassa.

Huh, rankkaa avautumista, mutta viime aikojen ajatukset ja oivallukset ovat pyörineet niin voimakkaasti mielessä, että halusin tulla tännekin avautumaan. Ajatuksia? Oivalluksia? Suuttumuksia?

Oh Lord, nu blir det en väldigt kort svensk version av texten ovan, eftersom klockan är tusans mycket och jag börjar vara hungrig ;)
Anyhow: ämnet är kvinnokroppen och dess vikt.
Vågen har varit min fiende enda sedan jag i högstadieåldern började fundera på dethär med viktökning, samt träningens och kostens betydelse och inverkar på kroppen. Min inställning till mat och träning hölls frisk och sund medan jag bodde hemma, men då jag flyttade till Helsingfors och började studera började det gå utför. Ju mer info om vikt och sund kost jag fick, samt ju mer jag jämförde mig själv och mina levnadsvanor med andra (främst bloggares), desto stramare drog jag bältet och började experimentera.
Sommaren 2012 började utförsbacken på allvar då jag festade en hel del och försökte kompensera de otaliga kalorier som jag hällt i mig genom att minska på ätandet och öka tränandet. Vikten rasade. Förra året och alla dess motgångar väckte ett behov inom mig att verkligen utmana min kropp och slutresultatet var att min vikt sjönk lägre än någonsin, men också att musklerna växte (vadå skulle de inte ha gjort det med den träningsmängden vore jag ett ufo..).
De senaste dagarnas (och veckornas och nyårslöftenas..) händelser och tankar har fått mig att inse att jag - för att jag skall uppnå en sundare och bättre hälsa, samt rundare kroppsform - behöver bli vän med vågen. För tillfället är jag nämligen ärligt talat rädd för att gå upp i vikt, eftersom jag lagt ned så otroligt mycket arbete för att åstadkomma den vikt jag har nu. Jag vet att de vore bäst att skippa vågen helt och bara lita på spegelbilden, men problemet är att jag - när jag nu ser i spegeln - ser en normalviktig ung tjej med en liten putmage (söt sådan dock) - och ingen "sjuuuuukt smal" tjej, vilket jag så gott som veckovis kallas.
I helgen skall jag på gå en InBody-mätning, där en våg avslöjar mängden fett, vätska och muskler som finns i min kropp. Jag tänker försöka ta resultaten med en nypa salt, men är väldigt nyfiken på att få reda på hur min kropp egentligen är uppbyggd. Att min kroppsvikt skulle öka med ett par kilo får inte en enda när och kär människa att försvinna ur mitt liv - det vet jag. Skulle någon försvinna för det, vore han eller hon inte värd att vara en del av mitt liv. Skulle jag gå upp närmare 50 kg tycker jag däremot det vore okej och t.o.m. uppskattat att någon skulle påpeka om det, men då främst för att framföra sin oro för min hälsa.
Åsikter? Tankar?

Goals for 201.. The rest of my life

Uudenvuoden aatosta ja uuden vuoden lupauksien teosta on jo aikaa (krööhömm, eihän tänään ole kuin 22. pvä?), mutta mottoni parempi myöhään kuin ei koskaan pelastaa minut tässä kohtaa, kun aion paljastaa, mitä lupauksia menin tekemään.

Varsinaisia uudenvuodenlupauksia en ole juuri harrastanut elämäni aikana, koska tunnen itseni ja myönnän (kuten monen muunkin pitäisi tehdä) rehellisesti, etten niitä parin viikon jälkeen enää muista, enkä niitä näin ollen saavuta. Tänä vuonna aion tehdä poikkeuksen, koska tein lupauksen en vain vuodelle 2014, vaan loppuelämäkseni: aion pitää huolta itsestäni.

Viime vuosi oli minulle todella rankka, mutta opin itsestäni ja elämästä paljon ja kasvoin ihmisenä todella paljon. Elämä kolhi ja opin monta asiaa kantapään kautta ja kuljin niitä kaikkein kivikkoisimpia teitä, mutten ole katkera, koska opin samalla arvostamaan tiettyjä asioita ja arvoja, sekä nöyrryin ja tajusin, mitä elämältä haluan ja tarvitsen.

Mietin pitkään, josko viitsin näitä n.s. "lupauksia" lainkaan täällä (hiljentyneen) blogin puolella edes paljastaa, mutta viime päivien tapahtumat ja uutiset saivat minut toisiin aatoksiin: miksi en paljastaisi lupauksia ja asioita, joihin toivoisin monen muunkin pyrkivän tai asioita, jotka ainakin herättäisivät ajatuksia ihmisten päissä ja kenties inspiroisivat jotakin tekemään samoin - tai edes harkitsemaan sitä! Suunnittelu kun tunnetusti on jo puolet työnteosta, eikö? ;)

Lupaukseni liittyvät terveyteen, jonka olen jälleen siis viime päivinä tajunnut olevan katoava luonnonvara, jonka otamme itsestäänselvyytenä - kunnes sen menetämme. Moniko tunnistaa itsestään, kuinka pieneksi ja itkuiseksi sitä itsensä tuntee kun kaatuu, loukkaa jalkansa ja alkaa klenkkaamaan? Tai herää aamulla räkä poskella, nokka tukossa ja kaktus kurkussa? Kyllä karhunpoikaa itkettää kun se sairastaa, mutta terveenä se harvoin pysähtyy olemaan kiitollinen tästä, vaan porhaltaa iloisena eteenpäin vailla huolen häivää ja usein jopa toisista välittämättä, oman napansa ympärillä pyörien.

Uudenvuoden- ja loppuvuodenlupaukseni terveyden vaalimisesta ja ylläpitämisestä, sekä itsestäni huolehtimisesta tarkoittaa konkreettisemmin kohdallani seuraavaa:

- kun väsyttää, lepään ja kevennän treenejä. Liikuntaa ei tarvitse jättää väliin, mutta raskaan punttitreenin voi surutta siirtää seuraavaan päivään jos päivä on ollut rankka eikä energiatasot riitä. Kevyt hölkkä- tai kävelylenkki raikkaassa ilmassa sen sijaan voi tehdä terää ja piristää. Sohvan pohjalle minun on turha jäädä, koska ärsyynnyn vain entistä enemmän ja puran pahaa oloani ympärilläni hääriviin ihmisiin. Ja fakta on se, että väsyneenäkin voi aina mennä koittamaan punttitreeniä, koska epäloogista kyllä sitä usein piristyy kun vaan pääsee alkuun ja treeni saattaa kulkea odotettua paremmin! ;)

- Instan kautta minua seuranneet tietävätkin jo, että haaveissani ja tavoitteissani siintää pyöreämpi pyrstö ja tiukempi keskivartalo, sekä lihaksikkaampi vartalo. Ylipäätään tiukempi paketti ajatuksella strong is the new skinny pyörii mielessäni ja on pääni sisällä maalitaulu, jota kohti pyrin. Miksikään fitnessmimmiksi en aio enkä ala, mutta astetta tiukemmaksi aion ryhtyä. Aamen.

-  opettelen syömään pienempiä annoksia, mutta edelleen terveellisesti ja välillä herkutellen. Koska tavoitteeni vartalon tiukennuksesta ja lihaksien kasvattamisesta vaativat ruokavalion ja treenin hienosäätöä, tiedän sen olevan vaikeaa - olenhan treenannut ja syönyt liki samalla kaavalla ties kuinka pitkään! Satunnainen herkuttelu, hedelmät ja hiilarit kuuluvat elämääni ja tiedän niiden olevan sixpackin este (en tosin edes sellaisesta haaveile..), mutta uskon, että esim. niiden syömisen ajoittaminen oikeaan ajankohtaan voisi olla ratkaisu. Toinen ongelmani - järkyttävä annoskoko - pitäisi saada rajattua niin, että söisin vaikkapa sitten useammin tai sitten laadukkaammin. Onnekseni en juuri suklaata ja muita makeisia himoitse ja harrasta, joten niiden nauttiminen pienissä määrin 1-2 kertaa viikossa tuskin on este tiukemman paketin saavuttamiseksi.
- mitä treenaamiseen tulee, haluaisin pyrkiä enemmän suuntaan less is more ja tehdä salitreenini tehokkaammin isoilla painoilla, harvemmilla, mutta sitäkin monipuolisemmilla liikkeillä. MaVe, vanha kunnon kyykky sekä punnerrukset ovat täysin aliarvostettuja liikkeitä, jotka rasittavat monta lihasryhmää kerralla ja antavat tuloksia suht. nopeasti. Ulkoilu juoksun ja lenkkeilyn muodossa saavat jatkua entiseen malliin, toimien henkireikinä ja yleiskuntoa ylläpitävinä lajeina, vailla sen kummempia tavoitteita (en esim. tavoittele maratonia)

Miten aion saavuttaa tavoitteeni?

Salitreenejä olen jo pikkuhiljaa muuttanut niin, että teen 4 sarjaa 3 sijaan ja olen jättänyt turhat hienosäädöt pois ja panostan määrän sijasta laatuun. Punnerrukset, kyykyt, HIIT-treeneistä tutut Vuoristokiipeilijät ja pomput ovat tulleet osaksi harjoitteluani ja nautin niiden aiheuttamasta lihasjumista täysillä: kehitystä taitaa tapahtua! Lisäksi lapsenomainen pomppiminen tuntuu muutoin niin vakavassa aikuisten maailmassa kivalta vastakohdalta  - kokeilkaa vaikka! ;)

PT:n palkkaaminen on myös käynyt mielessä ja olen jopa ottanut yhteen potentiaaliseen, ihailemaani naiseen yhteyttä. To be continued siis..

Parin viikon kuluttua olen myös menossa kehonkoostumusmittaukseen, koska haluan selvittää missä kunnossa kroppani oikeasti on. Uskon nimittäin, että kuulun kastiin laiha läski: vaikka olen varreltani kapea tapaus ja rasvaprosenttini saattaa olla matala, toivoisin enempiä lihaksia ja vaikka sitten skrodempaa vartta: pääasia on, että mittasuhteet säilyisivät ja olo pysyisi hyvänä.

Teitkö sinä joitain uuden vuoden- tai loppuelämänlupauksia? Herättävätkö lupaukseni sinussa ajatuksia?

Det är visst redan en tid sedan nyårsafton och nyårslöftenas lovade era, men jag tänker trots allt presentera det löfte jag gjorde. Bättre sent än aldrig, right?

Mitt nyårslöfte gäller inte enbart år 2014, utan resten av livet: jag vill och tänker ta hand om mig själv.

Förra året - 2013 - var det tyngsta under mitt liv någonsin, men jag lärde mig mycket om bl.a. anspråkslöshet, att uppskatta små vardagliga saker och att hälsan inte skall eller får tas för givet. Jag växte som människa så det knakade.

De senaste dagarnas händelser och nyheter har åter påmint mig om varför hälsan inte får tas för givet och samtidigt göra mig medveten om hur ofta vi egentligen gör det. VEM känner inte igen sig: hur ynklig och liten känner man sig inte då man halkar och vrickar foten och tvingas halta? Eller då man vaknar på morgonen, kan knappt andas p.g.a. täppt näsa och har lyckats odla en kaktus i halsen? Exakt.

Vad innebär mitt nyårs/resten-av-livet-löfte mer konkret då?

- då jag känner mig trött, vilar jag. Har dagen varit tung kan jag skippa en tung gymträning (också om träningen kan löpa desto bättre om man känner sig förbannad - try it! ;)) och i stället ta en lugn jogging- eller promenadlänk. För mig lönar det sig inte att bli liggandes på soffan hur trött jag än är, eftersom jag då garanterat slänger spydigheter över mina nära och kära och blir ännu mer inåtvänd och bitter.

- en tightare, mer muskulös kropp. Någon Jutta Gustafsberg tänker och vill jag inte bli, men ideologin strong is the new skinny är min målsättning: en mer muskulös kropp med rundare former, ja tack!

- att äta mindre portioner, fortfarande hälsosamt och med godsaker då och då. Någon diet vägrar jag följa, men eftersom jag strävar till en tightare kropp behöver mitt ätande finslipas och det är jag redo att göra.

- Vad det gäller träning är min nya ideologi less is more: jag vill träna stora muskelgrupper med stora tyngder, men satsa på kvalitet - inte kvantitet (som jag hittills gjort..). Löpandet och promenaderna i friska luften får fortsätta - utan målsättningar - som mina feelgood-stunder och jag-stunder, då jag nollar huvudet och bara njuter.

 Hur har jag tänkt uppnå mina mål då?

Eftersom det i mitt fall främst är frågan om finslipning tror jag professionell hjälp kan vara lösningen. Jag har faktiskt redan kontaktat en tjej som jag ser upp till, så vi får se ;)

Om ett par veckor skall jag också kolla upp min kropps sammansättning, främst för att ha en utgångspunkt och samtidigt få vetskap om hur mycket (litet) muskler och fett min kropp innehåller.

Väcker dessa några tankar hos dig? Gjorde du några nyårslöften?

 

About living together: loving is the funniest and easiest part

Tuoretta suhdetta on huomenna virallisesti takan kuukauden päivät ja on aika avata Pandoran lipasta ja paljastaa, mitä mietteitä se on päähäni tuonut. Tai noh, osaa niistä; niitä kun on ollut n tsiljoonamiljoona, enkä kehtaa varmastikaan paljastaa edes murto-osaa niistä, jotta en saa hullun leimaa tai vielä pahempaa: Bridezillan logoa tatuoitua otsaani. Noei - tunteet ovat kyllä vaihdelleet ja seilalleet ihan laidasta laitaan ;)

Konkreettisesti suurin muutos, jonka parisuhde on tuonut elämääni, on aikataulujen totaali muuttuminen. Suhteen alkaminen ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan, koska saimme nautiskella ja tutustua toisiimme rauhassa joululoman aikana, jolloin vietimme todella paljon aikaa yhdessä. Toki pyhät sujuivat perinteisesti myös omien perheiden kesken, mutta yöt nukuimme visusti yhdessä. Kerroin jo tuolloin ääneen T:lle, että pelkään arkea ja minkälaista shokkihoitoa se tulee minulle olemaan: loma- ja viikonloppuaamuisin voi kaikessa rauhassa löhöillä, pusutella ja venyttää aikataulua, koska sellaista ei ole. Suunniteltu ohjelma ja harrastuksetkin loistavat poissaolollaan, eikä mikään sido mihinkään - kumppanille löytyy aina aikaa! Arki ja perus-tallaaminen taas ovat usein tiukkaan aikataulutettuja ja oltuamme molemmat sinkkuja jonkin aikaa, löytyi meiltä aivan omat aikataulut, aikataulutetut harrastukset ja kuviot. Pelkäsin, että joululoman aikana luotu illuusio ja kuva toisistamme olisi harhaa vain ja että arjen koittaessa havahtuisimme siihen, ettei se toinen loppujen lopuksi ole lainkaan sellainen kuin kuvittelin, eikä yhdessä vietettyä aikaa löytyisi lainkaan yhtä helposti enää. Osoittautuisiko joululomaromanssimme kesäheila-romanssiksi? Olisinkohan sittenkin pelkkä kesäkisu, joka laitettaisiin pahvilaatikkoon ja pihalle kun arki koittaisi, eikä minulle tai yhteiselolle löytyisi enää aikaa?

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että T sattumoisin on kotoisin kotikonnuiltani ja jopa asuu siellä! Nyt ei minun enää tarvitse priorisoida ketä rakastamaani ihmistä haluan tavata ja nähdä, koska he asuvat kaikki n 15 km säteellä (isosisko E:tä lukuunottamatta - peijakas kun muutti Espooseen aikoinaan!) ja ehdin kätevästi tavata heitä kaikkia viikonlopun aikana jos vain haluan. Myönnän, että arkipäivät usein tuntuvat niin hektisiltä, etten välttämättä syki kaikkien luo, mutta minulla on siihen täysi mahdollisuus. Se, etten jonain viikonloppuna en tapaa jotakin, ei tarkoita, ettenkö haluaisi nähdä heitä, vaan lisää todennäköisyyttä, että poikkean heidän luonaan seuraavana viikonloppuna.
Siinä, että T asuu toisella paikkakunnalla , on hyvät ja huonot puolensa: ajomatka on lyhyt, joten voimme periaatteessa yöpyä tai vierailla toistemme luona myös arkisin (työskentelemme samalla paikkakunnalla ja työaikamme on sama, joten liikkuminen ei ole ongelma). Lyhyt välimatka on myös mahdollistanut sen, että olemme voineet kokeilla toistemme arkea (aamuja lähinnä), eikä se olekaan - peloistani huolimatta - ollut niin kovin kummallista. Kahvia keitetään aamuisin tuplasatsi ja käyn klo 7 uutisten alkaessa pusuttelemassa T:n hereille. Iltaohjelmistomme eroavat toisistaan täysin, koska harrastamme täysin eri asioita. Toisaalta juttelimme juuri viikonloppuna siitä, miten tärkeätä se omien juttujen tekeminen ja harrastaminen on, ja miten haluamme pitää niistä kiinni, vaikka joskus tulevaisuudessa yhdessä asuisimmekin. Kumpikaan ei (ainakaan nyt) koe tarvetta yhteiselle harratukselle, mutta toki jotain yhteistä tekemistä täytyy olla. Vaan kahdessa avoliitossa asuneena voin jo taata, että se yhdessä puurtaminen astuu kuin luonnostaan kuvioihin, mikäli kumpikin osallistuu kotitöihin - ne kun eivät koskaan lopu!
Kotitöistä puheen ollen olen ollut todella iloinen huomatessani, miten hyvin arkiaskareet tuntuvat T:n kanssa rullaavan: "jos sä tiskaat, niin mä voin ripustaa pyykit" tulee kummankin suusta täysin luonnostaan ja kauppalaskut hoidetaan tasan: jos minä maksoin viimeksi, maksat sinä nyt tai sitä seuraavalla kerralla. Koska T kyyditsee minua autollaan jonkiverran koen enemmän kuin tasavertoiseksi, että minä esimerkiksi maksan useammin kauppalaskun. Hihittelimme ääneen, kun totesimme kauppakuitteja vertaillessamme, että ne kuluvat kyllä tuntuvat (ainakin toistaiseksi) menevän tasan aivan itsestään, sen kummempaa numeroa siitä tekemättä. Parin avosuhteen ja monenlaisen kuvion ja rahapolitiikan koettuani olen vain todennut - jo ennen suhteemme alkua - etten jaksa tai halua tapella rahasta lainkaan. Varmasti rahasta tulee vielä joskus esimerkiksi suurempia yhteisiä hankintoja tehtäessä kiistaa, mutta osaksi arkea en niitä halua. Tutkimukset osoittavat, että suurin osa parisuhteiden riidoista johtuu mistäs muusta kuin rahasta, enkä itse kertakaikkiaan JAKSA lähteä siihen rumbaan enää. Jos partnereilla on täysin erilaiset kulutustottumukset syntyy varmasti huolia, siitä olen varma, mutta ne pitää joko selvittää esimerkiksi yhteisellä S-bonus-tilillä, jolta hoidetaan pelkät ruokaostokset tai muulla systeemillä - vaikka sitten Excel-taulukolla.

Alkuun jännitin kovin tätä yhdessäasumista - jota emme siis vielä juuri viikonloppuja useammin harrasta, joten sitä ei varsinaiseksi yhdessäasumiseksi kai voi kutsua - mutta olen ilokseni todennut, että se sujuu hyvin. Toki nautin edelleen yksinasumisesta ja olosta, enkä koe vielä tarvetta muuttaa saman katon alle. Yhdessä asuessa toista ei pääse koskaan täysin pakoon, eikä toista voi pyytää poistumaan vaikka naama kuinka ärsyttäisi. Yksin asuessa voi tehdä mitä lystää, eikä kukaan kysy tai ihmettele tekemisiä ja jos mielesi tekee vaikka tallustella alasti, käydä vessassa tai suihkussa ovi auki tai huudattaa radiosta ysäripoppia, voit tehdä sen - KENENKÄÄN kohottamatta kulmiaan.

Sellaista tänään. Kävin salilla töiden jälkeen ja tein sellaisen rääkin, että oksat pois. Tavoitteekseni vuodelle 2014 olen asettanut pyöreämmät muodot ja kapeamman vyötärön. Niitä siis nyt tavoitellen ruoanlaittoon, moi! :)

Oispa jo kesä.. ja bruna!

Ojojoj, time flies. Imorgon har jag redan varit officiell Facebook-fru i 1 månad! Bäst att öppna Pandoras hemliga kista och avslöja vad som hittills hänt:
Vårt förhållande började passligt innan jul, så vi hann bekanta oss med varann i lugn och ro under jullovet. Trots att vi firade julen traditionellt med egna familjerna, spenderade vi en hel del tid tillsammans och sov typ varje natt ihop. Redan då berättade jag, hur nervös jag var inför vardagen: vadå under helger och veckoslut hinner man dra sig i sängen, dricka morgonkaffe klockan 11 och bara fnittra, mysa och diskutera dagarna i enda och har alltid tid för varann, eftersom inget annat är schemalagt (frånsett från familjemiddagar såklart ;)). Tänk om vi skulle inse då vardagen kom emot, att vi är helt olika och inte alls passar ihop? Tänk om jag skulle bli som en sommarkatt som slängs i en pafflåda när helgerna är förbi och plockas fram då sommarsolen och -värmen kommer och sätter sprätt på känslorna? Bah - miss och bom! När vardagen kom, insåg jag att den inte skiljer sig så mycket från helgen: visst är tidtabellen mer planerad under vardagen och vi har t.ex. helt eget schema kvällstid (varandras kvällar har vi ännu inte upplevt, men det beror närmast på att vi har våra hobbyer på skilda orter och det vore total tortyr och garanterad början på strid ifall den andra tvingades låta bli sin hobby och sitta hemma och vänta på den andra). På vardagsmorgonen kokar man en dubbelmängd kaffe och så går jag och väcker T klockan 7, medan jag själv går upp en halv timme tidigare.
Eftersom T råkar bo på min hemort är jag mer än lycklig då jag nu slipper problematiken kring vem jag skall träffa under helgerna, eftersom mina alla nära och kära bor inom en radie på 15 km (frånsett syster E som irrade bort sig till Esbo..). Nu kan jag antingen jogga eller ta bilen bara för att ta en kaffe om jag så vill och ändå sova ihop med T och leva "vardag" utan att behöva ha dåligt samvete att jag inte hinner träffa familj och vänner.
Trots att samboskap inte är aktuellt på ett tag, är det något jag ser fram emot redan därför att jag är så otroligt glad över hur fint vi får det att funka redan nu: "fixar du tvätten, så diskar jag" kommer så naturligt ur våra munnar och det känns bra. Betalandet sköter vi på med 50/50-metoden: om jag betalade sist är det din tur till följande, men om du har mer tid och bättre möjligheter att gå till butiken, så gör du det utan att göra ett nummer av det. Puh, skönt, eftersom jag vägrar att strida om pengar och vet hur jäkla stora problem det kan ställa till med (jag talar av erfarenhet av två samboskap). Det funkar allra bäst då man har relativt lika vanor att använda pengar - det har jag bara konstaterar. Prioriterar man helt olika, har man garanterat problem. Visst tror jag att pengar ännu kommer att orsaka - om inte strid så åtminstone högljussa diskussioner - då det handlar om större summor och gemensamma investeringar. Jag känner mig ändå trygg, ifall stilen fortsätter som hittills: vi tänker så lika.
Oj shit så klockan går - tiden bara flyger iväg! Nu är det dags att äta kvällsmål och småningom söka sig till kojs, efter att ha dragit ett grymt pin-pass för benen; får se om jag kommer ur sängen imorgon ;)

It´s good to be back

Voi herttileiri -  eihän blogihiljaisuutta ole kestänyt kuin kuukausi! Blogia olen ajatellut, miettinyt ja veivannut luoja ties kuinka monta kertaa, selaillut ja empinyt, mutta jättänyt postaukset postaamatta (ja tekemättäkin). Syitä on monia, enkä nyt jaksa liioin viitsi niitä alkaa vatvomaan, koska en jaksa masentaa jo valmiiksi kaamosmasennuksesta kärsivää Suomen kansaa, vaan aion iloisesti todeta olevani BACK - iloisempana ja minuinpana (voiko näin edes sanoa?) kuin pitkiin aikoihin. Mulla menee kaverit hyvin.

Hmm, vaan mistä aloittaisin? Kerrottavaa on niin älyttömän paljon (ja olen ollut vailla juttuseuraa 14:36 lähtien jolloin läksin töistä, enkä ole "kiitosta" ja "ole hyvää" kassatädille kummempaa suustani päästellyt; puheripulia siis saattaa esiintyä ;)

Mietin, josko jakaisin tämän postauksen kahteen osioon: päähän ja kroppaan. Nämähän muodostavat kokonaisuuden ja ovat monessakin asiassa toistensa kanssa tekemisissä ja limittäin, joten en ole aivan varma miten toteutus onnistuu, mutta kokeillaan.

Pää

Kuulumisia en ole päivitellyt sitten joulukuun keskivaiheen, jolloin myönnyin vihdoin kuuntelemaan sydämeni ääntä, laskemaan muurini ja aseeni ja myöntämään, että sydämeni sykkii eräälle henkilölle - T:lle - jonka kanssa tutustuin alkusyksystä työpaikan kautta. Hymyt, Facebook-viestit ja myöhemmin kahvittelut, väittelyt ja pusut tuntuivat liian hyviltä ollakseen totta, enkä ollut varma jos olin vielä valmis sitoutumaan toiseen ihmiseen. Epävarmuus ei niinkään johtunut siitä, että nauttisin sinkkuelämän hienouksista ja vapauksista, vaan enemmänkin siitä, osaisinko sovittaa omat kuvioni, rutiinini ja elämäni toisen kanssa yhteen. Toisen ihmisen kanssa yhteenlyöttäytyminen vaatii aina jonkin sortin kompromissaamista, oman ylpeyden nielemistä ja omista jutuista luopumista. Parisuhteen vaikein osuus on kaltaiselleni hyvin itsenäiselle ihmiselle ehdottomasti se, että joudun välillä rukkaamaan omaa minuuttiaikatauluani toisen menojen vuoksi, kertomaan toiselle mitä aion seuraavaksi tehdä ja sovittamaan omia menojani ja tekojani niin, että voin ja ehdin nähdä toista. Muutettuani Porvooseen ehdin olla pitkään yksinäni ja nautin todella siitä vapaudesta jonka se minulle soi: sain tulla ja mennä, tehdä ja soveltaa juuri oman mieleni mukaan, eikä minun koskaan tarvinnut miettiä muita kuin itseäni ja omaa hyvinvointiani, joka oli kesän aikana kärsinyt kovin. Vapaus salli minulle sen, että sain hoitaa, lelliä ja välillä rääkätäkkin itseäni ja kroppaani mieleni ja fiiliksen mukaan ja tunnustella, mikä tuntui omimmalta ja parhaimmalta. Pikkuhiljaa aloin saamaan terveyteni takaisin ja kotiutumaan Porvooseen, eikä näiden rutiinieni muuttaminen - jotka siis ovat lopulta tuoneet takaisin oman itseni - tuntunut kovinkaan kiintoistalta, vaan päinvastoin pelottavalta: menettäisinkö taas oman itseni, jonka olin vihdoin kaivanut syvältä uumenista esiin miehen takia?

Sydän vei voiton ja vastasin myöntävästi kosinta-i-Messageen, jonka vastaanotin joulukuun 14. pvä. Haha, pakkohan tähän on heti paljastaa, ettei kyseessä ollut virallinen "tuletko vaimokseni?"-kosinta, mutta kyllä minua viralliseksi Facebook-vaimoksi sentään pyydettiin ;) Räkätin tuon viestin saadessani ja kovaa: mahtava tyyppi!

Tuon päätöksen jälkeen tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan: välillä rakastan niin kovaa, että sydän meinaa pakahtua, enkä voi pitää näppejäni toisesta erossa. Hymyilen ja hihitän kuin teinityttö. Välillä palaan takaisin tuohon yllä mainitsemaani pelkotilaan, onko minusta sittenkään tähän. Yksi ilta laitoin paniikissa T:lle viestiä, etten ollut varma olisiko minusta äidiksi, omakotitalon omistajaksi ja ylläpitäjäksi ja täydelliseksi perheenäidiksi ja vaimoksi koska olen niin hemmetin itsepäinen ja jääräpää mitä tulee omiin kuvioihini mitä tulee liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin. Iltaa aiemmin olin jo höpötellyt sormuksista ja kertonut, että T mielihyvin saisi ostaa minulle iiiiiiiison timantin, mikäli voittaisi Lotossa. Onnekseni T taisi edellisessä elämässä olla lehmä (tai muuli tai mikä lie laiskanpulskea olento), koska hän vain totesi tyynesti, ettei nyt vielä ehkä ole ajankohtaista panikoida tuollaisia kun nyt virallista seurustelua on 2 viikkoa takana, eikä sitä liioin voisi tietää etukäteen jos minusta olisi noihin vai ei - aika sen näyttäisi. Moisen vastauksen jälkeen vedin (jälleen) syvään henkeä ja totesin T:n olevan liki täydellinen kumppani minulle: siinä missä minä juoksen pää kolmantena jalkana ja kiljun, huudan ja panikoin, lompsii hän tyynen rauhallisesti paikalle kuin vanha vihikoira, nostaa lupsakoita silmäluomiaan ja huokaisee syvään, pudistaa päätään ja levittää hymyn kasvoilleen ja toteaa: hohhoh sun kanssas.

Syksyn aikana olen huomannut muuttuneeni - kasvaneeni - enemmän kuin pitkiin aikoihin ja olen enemmän sujut itseni kanssa kuin koskaan aiemmin. Isosiskoni E:kin totesi jouluna mummille, että "vihdoin tuo Jossu tuntuu kasvaneen ja kypsyneen isoksi". Tunnun vuhdoin tietävän kuka olen ja mitä haluan, mitä arvostan ja mitä en. Muuttaessani Porvooseen olin enemmän kartan ulkopuolella kuni kartalla elämästäni, mutta nyt tunnun vihdoin löytäneen valokeilan ja paikkani maailmassa: tyttärenä, tätinä, siskona, työntekijänä ja tyttöystävänä.

Kroppa

Fyysisesti taisin olla elämäni kunnossa viime kesänä, koska treenasin kuin hullu ja nautin siitä. Pärjäsin vähillä unilla ja jaksoin paahtaa salilla ja lenkkipolulla kuin viimeistä päivää, fyysisesti raskaasta työstäni huolimatta. Uskon treenien olleen se, joka piti minut järjissä liki loppuun asti ennen muuttoani Porvooseen ja että tämän on syy siihen, miksi liikunta ja siitä kiinni pitäminen on minulle niin tajuttoman tärkeätä: se luo minulle turvaa.
Syksyn aikana olen kärsinyt huimauksesta, pahoinvoinnista ja yleisestä heikotuksesta liki päivittäin ja loppusyksystä aloin vihdoin hakemaan ongelmiini ratkaisua. Salitreenit ja juoksu - rakkaimpani - kun uhkasivat loppua huimauksen ja särkyjen vuoksi, suuntasin hierojalle. Parista hierontakerrasta ja aktiivisesta lihashuollosta kun ei ollut apua, jatkoin tk-lääkärille, akupunktioon, sekä osteopaatille: jo saisi pikkuhiljaa riittää tämä pelleily! Haluan terveyteni takaisin ja elää kuten kuka tahansa muu nuori, perusterve nainen, jolla on kaikki elämässä hyvin: hyvä perhe, työpaikka ja mies. Viimeisimpänä mainitut hoidot ja tutkimukset ovat toistaiseksi vielä kesken, joten en paljasta niistä sen enempää kuin että olen todella luottavaisin, uteliain mielin näihin ryhtynyt: olen valmis kokeilemaan kaikkea ja menemään vaikka maan ääriin, jotta vaivani loppuisivat tai edes helpottaisivat.

Vuodelle 2014 olen asettanut tavoitteeksi saavuttaa ja ylläpitää mahdollisimman hyvää oloa ja terveyttä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Riittävästi puhdasta, hyvää ja herkullista ruokaa, sopivan rasittavaa ja monipuolista treeniä, sekä vastapainoksi lepoa ja palautumista - näiden uskon olevan avain onneen, hyvään oloon ja olotilaan, jossa arkielämän vastaiskutkin tuntuvat helpommilta kohdata.

Huhheijaa mikä sekametelisoppapostaus. Mitä teille kuuluu?

Altså OMG - hur lång paus i bloggandet är det egentligen lovligt - ens lagligt - att ha? Whatever. Jag vägrar börja bortförklara mig och bloggtystnaden, utan tänker i stället berätta hur det är med mig och vad som hänt sedan jag senast bloggade. Problemet är bara att det finns så himmelens mycket att berätta och jag vet knappt var jag skall börja, så jag valde att underlätta bördan (för mig själv) en aning och dela in storyn i knopp och kropp. Haha, nej förlåt mitt dåliga skämt: fysik och psyke. Äh, det lät väl officiellt? Kropp och knopp får bli bra.

 Sedan jag blev officiellt flickvän och tackade ja till ett frieri på Facebook (inget är väl officiellt innan det står på Facebook va?) har mina känslor och tankar varit en enda villervalla från den ena extremiteten till den andra: ena dagen kan jag knappt hålla fingrarna i styr och håller på att smälta bort då hjärtat känns så varmt inom mig, medan jag andra dagar panikartat kan skicka ett meddelande åt T och ha en jäkla ångest över hur jag skall klara av att vara flickvän och förbinda mig, än mindre nångång bli mamma och klara av vardagsrumban med dagis, middagar, jobb och skjutsande. T - som säkerligen var en indisk ko i förra livet - brukar bara höja på ögonbrynen, dra en djup suck och småle åt mig, medan han småler och säger "håhhåhh med dig". Det där är en av orsakerna till att jag efter många pratstunder, kaffen och Facebook-meddelanden gav med mig och smalt: han håller sig så otroligt lugn och härlig, då jag verkligen behöver en bergsvägg att luta emot och någon eller något att lita på. En av de finaste och viktigaste egenskaperna som jag funnit i T är den att jag verkligen kan lita på att han inte ruckas ur sitt ställe, ställer sig upp och tornar sig över mig som ett dundrande åskmoln eller bara vänder ryggen åt mig när jag står där - antingen skrikande eller gråtande, orolig och rädd - och skriker på hjälp. Det gångna året och dess händelser - både bra och dåliga - har satt djupa spår i mig, vilket syns i att jag tidvis fortfarande blir väldigt osäker och rädd - över mig själv eller någon annan. I mina svaga stunder behöver och vill jag ha någon som jag vet att jag kan lita på att finns där. Sedan min flytt till Borgå har pappa (självklart) innehaft rollen som mitt berg och jag vill ingalunda nu ge ett intryck av att T är en surrogat-pappa för mig (haha), men jag tycker det är en bra liknelse och jag tror åtminstone de flesta kvinnor förstår en hurdan roll han har i mitt liv om jag säger, att T är som mitt berg (som pappa alltid hittills fått bara); nu är rollen bara delad.

I övrigt känns det också som om jag fått mitt huvud, tankar och drömmar på sitt ställe och att jag liksom vet vem jag är och vad jag vill. Visst har jag fortfarande mina svaga stunder (vadå vem har inte det?), men det känns för första gången (i mitt liv?) som att jag vet vem jag verkligen är och att jag vågar och kan vara den jag är och duger som sådan.

Fysiken har under hösten tyvärr inte utvecklats i samma positiva riktning som knoppen, då jag lidit av svaghet, huvudvärk, illamående och yrsel sedan olyckan i juli. Det var egentligen först vid juletiden som jag bestämde mig för att verkligen ta i hårdhandskarna och åtgärda detta, eftersom jag inget mindre vill, än återfå min hälsa och goda fysiska hälsa. Jag började med ett besök hos en hvc-läkare, drog till massören och behandlas nu av både akupunktur och osteopat. Tillsvidare har behandlingarna inte gett några större mirakulösa resultat, men jag är förväntansfull och är färdig att gå till världens ände om det så krävs, för att hjälpa min kropp att må bra igen.

Något vidare nyårlöfte för år 2014 har jag inte tänkt ge, men ett löfte för resten av livet däremot: jag vill finna och upprätthålla en god fysisk och psykisk hälsa med tillräckligt av god, hälsosam mat, varierande träning och vila. Det förjänar jag. 

Puh, en sån villervalla. Hur är det med er där ute då?

I refuse to be(come) dull - good morning!

Ah, kiitos kun sain avautua eilisessä postauksessa väsymyksestä; nyt tuntuu jo paremmalta. Juttelin lisäksi pitkän tovin puhelimessa aiheesta ja vaikkemme mihinkään lopputulokseen päässeet huomasin puhelun loputtua, miten olo oli keventynyt: surut ja murheet eivät tunnu lainkaan niin raskailta jos ne saa jakaa jonkun kanssa!

Tiedän kyllä, ettei mikään poppaskonsti poista n.s. "kaamosmasista", mutta kai se vain on hyväksyttävä ja revittävä energiat pienimmistäkin aiheista ja iloita niistä sitten täysin rinnoin? ;)

Tämä torstaiaamuni alkoikin seuraavanlaisissa energisoivissa merkeissä:

Foam Roller ja reiden sivuosa

Foam Roller ja takareidet

Foam Roller ja selkä

Aamupuuroa, pakkasmarjoja, kuivattua viikunaa ja kalanmuna-chia-siemeniä

Heleyttävä meikki

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: hymy

Mukavaa torstaita!

Aah, tack för att jag fick avreagera mig igår: efter blogginlägget, samt ett långt telefonsamtal om samma tema känns tröttheten och bördan betydligt lättare, trost att den inte försvunnit.

Jag bestämde mig imorse för att påriktigt hitta det goda i de minsta tingen och började min morgon på följande sätt.

Ha en skön torsdag! :)

Looking for something, but I just can´t figure out what.. or who

Mitä kuuluu? Jos joku esittäisi samaisen kysymyksen minulle, en tiedä mitä vastaisin. Tällä hetkellä ehkä tyhjältä.

Monissa lehdissä, blogeissa ja jopa uutisissakin puhutaan väsymyksestä, joka tuntuu vaivaavan suurta osaa ihmiskunnasta täällä pohjoisessa näin syksyisin ja talvisin. Ulkona on koleaa, eikä aurinkoa näe kuin hyvässä lykyssä ikkunasta työpäivän aikana. Viikonloppuisin moni (itseni mukaan lukien) lähtee sitten itsensä pakottaen viikonloppuisin lenkille, jotta näkisi päivänvaloa ihan konkreettisestikin ja elää toivossa, että kroppa jollain konstilla lataisi siitä itseensä hieman energiaa D-vitamiinin muodossa. Samaiset lehdet, media ja blogit pullistelevat eri poppaskonsteja n.s. kaamosmasennuksen ja väsymyksen taltuttajiksi ja kaikkea tietoisesta läsnäolosta, joogaan, energisoivaan crossfitiin ja superfoodeihin mainostetaan niin, että lukijalla menee pää lopulta pyörälle ja sitä alkaa uskottelemaan itselleen, ettei ole ihme jos hieman väsyttää kun ei vielä kaikkia noita konsteja ole itseensä kokeillut ja soveltanut. Väsymyksen kerrotaan uhataan aiheuttavan lihomista (kiitos tunnesyömisen ja kotoilun, jota moni alkaa harrastamaan sohvan pohjalla kun energiaa ei tunnu riittävän kuin arjen pyörittämiseen) ja tämä jos mikä saa ihmiset ahdistumaan entistä enemmän; hitto, pitäisikö tässä vielä jaksaa miettiä kaloreita, energiankulutusta ja linjoja, kun päässä pyörii samaan aikaan lähestyvä joulu ja joululahjat (sekä -ruoat..), töitä sekä arkea ja pyykin pesua, saati sitten hyvnvointia ja sen ylläpitoa? Huh, jo käy työstä - josta ei edes makseta palkkaa.

Olen viime aikoina kärsinyt jonkin sortin kevyt-depiksestä. Tiedän terveydenhuollon ammattilaisena, että on väärin ja epäammattimaista käyttää sanaa depis (viitaten depressioon, eli masennukseen) vailla oikeata diagnoosia, mutten nyt jaksa viilata pilkkua; minua on siis masistanut. Syytä olen yrittänyt selvittää itsekseni samalla kun olen kokeillut liki kaikkia lehtien, blogien ja tuttujen vinkkejä aina itseni pakottamisesta, lepoon ja tankkaukseen - tuloksetta; väsymys painaa edelleen.

Salilla käynti maistuu tällä hetkellä liki puulle, enkä millään jaksaisi raahautua sinne tekemään edes paria treeniä viikossa. Painot pysyvät samoissa, eikä minkäänlaista kehitystä tapahdu (ihmekö tuo kun en jaksa treenata kovaa, jotta lihakset kasvaisivat edes!) enkä koe kuin ainoastaan hetkittäin hyvää oloa lihaskunnon ylläpidosta. Oma peilikuvakin lähinnä ärsyttää, enkä näe edessäni sitä hyvännäköisenä pitämääni kehoa, jonka yleensä näen peiliin katsoessani. Sen sijaan sieltä tuijottaa entistä leveälanteisempi, väsähtäneen oloinen, sameaihoinen, sähkö-tukkainen nuori nainen, jolta ei hevillä hymy irtoa. Huh. 

Juoksusta ja raittiista ilmasta nautin edelleen ja se tuntuu jonkin sortin henkireiältä, mutta harmikseni oikea polveni on viime viikkoina kipeytynyt pikkuhiljaa ja eilisen pitkiksen jälkeen heräsin tänä aamuna todellisuuteen kun tajusin, etten pysty varaamaan jalalle kunnolla viiltävän kivun vuoksi. Toki tiedän ja myönnän, että polvi jo jonkin aikaa on varoitellut, mutten ole halunnut kuunnella sitä, koska juoksu on tuntunut henkisesti niin hyvältä, etten ole jättää sitä pois kuvioistani. Löysin itseni tänään lääkärin pritsiltä vääntelehtimästä kivusta vaikerrellen ja tuntui kuin viimeisetkin ilon aiheet olisi viety minulta pois: pidä vähän lepoa juoksusta. Huojennuin kuitenkin tiedosta, ettei polveni rakenteessa ole mitään vammaa, mutta että lihaskalvoni ovat niin juntturassa, ettei lääkäri voinut rusennella niitä ilman puudutusainetta; en kuulemma olisi kestänyt kipua. Nyt on siis todella pakko höllätä hetkeksi ja tyytyä kävelyyn, koska juoksuharrastusta ei minulta viedä pois. En tahdo, enkä halua.

Samalla kun treenit eivät tunnu sujuvan niin mallikkaasti kuin lehtien mukaan pitäisi ("raskas jumppa saa energiat virtaamaan") tunnen, miten ruokailu alkaa ahdistaa minua. Omaan tunnetusti hyvän ruokahalun ja vetelen surutta isoja annoksia napaani. Tätä voinkin ongelmitta normaalisti harrastaa, koska kulutukseni on kova kiitos aktiivisen liikunnan. Vaan mitäs nyt kun liikuntakaan ei maistu eikä suju - silloinhan ruokailuakin pitäisi hieman hienosäätää. Samalla olen miettinyt kovasti, miten voisin vaikuttaa energiatasooni ruoan kautta, koska uskon että olemme sitä, mitä syömme ja että ravinnolla on suora yhteys hyvinvointiin ja jaksamiseen. Monipuolinen kasvis- ja proteiinipainotteinen ruokavalio on jo osa arkeani ja se tuntuu sopivan kropalleni, mutta olen alkanut hieman kyseenalaistaa, josko kärsin sittenkin jonkin ravintoaineen puutoksesta. Matala hemogloboiini minulla jo diagnosoitiinkin hiljattain, mutten harmikseni voi syödä lääkärin määräämää rautakuuria koska vatsani ei yksinkertaisesti kestä sitä. Kävin töiden jälkeen hakemassa chia-siemeniä (proteiinia ja hivenaineita) ja aion nyt siskoni (josta on muodostunut varsinainen ravitsemusnero ja hippiguru!) ohjeiden mukaan yrittää välttää maitotuotteiden = kalsiumin ja rautalähteiden = täysjyväviljan syömistä samaan aikaan, koska kalsium häiritsee raudan imeytymistä. Ravintoliikkeen myyjä neuvoi lisäksi syömään vahvaa C-vitamiinilisää näin talviaikaan vastustuskyvyn ylläpitoa, sekä raudan maksimaalista imeytymistä ajatellen. Juon joka aamu Beroccaa, joka sisältää yllin kyllin C-vitamiinia, joten aion toistaiseksi jatkaa tällä, mutta tarvittaessa hakea myös C-lisää.

Töissä alkusyksyn stressi on helpottanut, enkä näin ollen voi väittää, että työ söisi energiavarastojani. Sielläkään en vain tunnu jaksavan hymyillä yhtä pirteästi kuin aiemmin syksyllä. Onneksi työkaverit ja laadukas huumori vielä jaksavat kannatella ;) Ja kohtahan on joulu ja pyhät, jolloin terveysasema on suljettu. Parin päivän loma tuskin tee hallaa - lainkaan.

Ihmissuhteissakaan ei ole valittamista, vaikka välillä tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa lähteä esim. viettämään iltaa ulos, vaan viihdyn mieluummin telkkarin ääressä kotosalla toisen kainalossa. Toinen asia joka harmittaa on myös se, että mieleni tekee todella aikaisin nukkumaan ja olen jo aivan petivalmis kun kello lyö 21, enkä yksinkertaisesti jaksa valvoa. Sen sijaan ärsyynnyn jopa toisen läsnäoloon kun väsyn ja mieleni tekee tiuskia.

Yöni nukun hyvin ja keskimäärin saan unta 8h/yö, joka mielestäni on ihan sopiva määrä. Voisin toki koittaa mennä aiemminkin nukkumaan jokin ilta, koska usein olen aamuisin kellon soidessa todella väsynyt, enkä millään jaksaisi hilautua ylös. Minä - joka normaalisti pomppaan sängystä kuin peipponen ja olen Naanatalin aurinkona heti kukonlaulun aikaan!

Vaikka kuinka mietin pääni puhki, en keksi - kuten yllä näette - mitään järkevää syytä väsymykseeni, saamattomuuteeni ja tiskirättimäiseen olooni. Toisaalta haluaisin vain hyväksyä, että pimeys ja kaamos hidastavat ihmisiä ja se on fine, kun taas toisaalta haluaisin uskoa Kukka Laakson kolumnia uusimmassa Fit-lehdessä, jossa hän kirjoittaa siitä, miten stressiä on kahdenlaista: sitä jonka kuvittelemme ja sitä, joka on olemassa. Laakson mielestä ihminen kokee stressin taakaksi, jos uskottelee itselleen, että on todella stressaantunut eikä ehdi tehdä kaikkea jne. Hän kirjoittaa, että stressi myös voi olla jotakin positiivista, joka saa meidät tekemään asioita, eikä se olekaan kuormittavaa, jollemme "tee" siitä sellaista. Ajatuksen voima siis. Haluaisin kovasti uskoa jälkimmäiseen, mutten - iloisista ajatuksistani huolimatta - ole vakuuttunut tästäkään.

Täytyisikö vain hyväksyä, että nyt väsyttää ja toivoa, että se menee itsestään ohi? Vai pitäisikö potkia itseään persuksiin, todeta ettö nyyhkytys ei auta ja TEHDÄ asioille jotakin sen sijaan, että vaipuu itsesääliin?

Mitä fiiliksiä väite, pimeys ja kaamosmasis teissä herättää?

Vuosi sitten

Jag har under senaste tiden känt mig otroligt trött, slut och matt, men har ingen aning om vad det beror på. För tillfället har jag knapert med stress eller bråttom i mitt liv (både privat och på jobbet), människorelationerna kan jag inte klaga på och träna och äta försöker jag så gott jag kan. Trots det känner jag mig som en urvriden disktrasa, totalt nedtrampad matta och utpumpad jumppaboll. Suck.

I tidningar, media och bloggar talas det mycket om s.k. kamosdepression som en stor del av befolkningen i Norden lider av: mörkret och bristen på solljus tycks äta all energi ur en. Det är ju i sig logiskt att man känner sig tröttare då man knappt ser dagsljuset under arbetsdagen (kroppen producerar D-vitamin som höjer energinivån genom solsltrålar mot huden), men jag kan inte tro att det är en egentlig orsak till att man känner sig så slut. Om man hör till samma kategori som jag som TVINGAR sig själv ut på helgerna för att få litet solljus får man ju ens  en del D-vitamin producerat i sig, trots att solstrålarna är svaga. I övrigt kan man ju käka D-vitamintillskott om man inte hinner ut på helgerna.

Tidningarna erbjuder olika lösningar till hur man skall bekämpa kamosdepressionen: ät hälsosamt, rör på dig och träffa folk. Hur i tusan skall man orka det om man redan blir matt av att sköta vardagssysslor då? Själv känner jag att träningen inte löper som den skall (gymmet smakar trä och omotiverande och löpandet som är min "henkireikä" får jag nu ha paus ifrån p.g.a. muskelskada) och kan inte ens tänka mig någon tyngre, tuffare träningsform som t.ex. crossfit som tidningarna beskriver som energiserande. Nej tack.

Medan tränandet inte löper, märker jag också hur min jag-bild förändras: ur spegeln tittar inte längre en snygg, vältränad ung kvinna (vilket jag normalt brukar se), utan en bredhöftad, ung och trött tjej med elektrist hår och matt hud. Suck. Att mina enorma matvanor inte minskar trots minskande motionerande orsakar också nippor: vadå jag vill inte förlora den snygga kropp som jag lyckats träna åt mig! Lågt hemoglobin har läkaren redan konstaterat att jag har och det har jag tänkt åtgärda genom att försöka äta ÄNNU hälsosammare, samt satsa på järnintaget och maximera C-vitamindosen (vilken hjälper järnet att absorberas i kroppen). Med tips av min hippie-syrra skall jag nu testa en ny grej och köpte därför chia-frön efter jobbet idag. To be continued ;)

På jobbet har stressen sedan hösten lättat, men energi att le och skratta är inte den samma som på hösten. Som tur har vi fortfarande en relativt bra spirit på jobbet och humorn flödar (om dock i mindre mängder än tidigare - vilket säkert beror på att alla är trötta..) 

Människorelationerna kan jag inte heller klaga på - förutom på mitt sätt att reagera och vara i dem: jag orkar knappt dra mig ut på kvällarna för att träffa folk, utan stannar hellre hemma framför TV:n. På kvällarna känner jag mig otroligt tidigt trött och blir fort irriterad och vill bara snäsa till om jag inte får gå och lägga mig direkt då jag vill. Det känns så fel att känna så mot någon, som man samtidigt är mer än tacksam för att få ha hos sig. Suck.

Kukka Laakso skrev i nyaste Fit i sin kolumn om att det finns två sorts stress: den vi själva skapar och tänker oss och den som existerar påriktigt. Hon menar att stress kan vara något positivt som preppar oss att prestera bra och vara effektiva, medan hon påpekar att stress ofta är något vi själva skapar inom oss då vi TÄNKER och inbillar oss ha sress. Jag skulle mer än gärna tro på det första, men vet inte om det stämmer.

However känner jag mig trött ändå och det harmar mig. Hur känner ni er där på andra sidan rutan? 

There are many things that I would like to say to you..

...but I don´t know how.

 

 

Voihan blogihiljaisuus - en edes tiedä mistä aloittaa. Ehkäpä lyhyellä selityksenomaisella "sorisorisori tuskin kukaan nyt edes on rekisteröinyt etten ole postaillut, mutta halusin silti selittää, että tässä nyt on ollut kaikenlaista muuta tekeillä". Riittääkö? Kiitos, niin minullekin.

 

 

Faktahan se toki on, että elämässäni on viime aikoina ollut "vähän kaikenlaista" eivätkä vuorokauden tunnit tunnu millään riittävän. On ollut todella luksusta viettää tälläistä 3 vrk:n viikonloppua ja harkitsen vakavasti lähettäväni anomuksen, josko tälläisiä voitaisiin viettää useamminkin, jollekin korkeammalle taholle. Se miten toiveeni konkreettisesti täytettäisiin onkin sitten mutkikkampi juttu, mutta selailen toisaalta jo nyt hymyssä suin kalenteria ja totean, että tulevat viikot tulevat (onneksi!) olemaan normaalia lyhyempiä kiitos joulupyhien. Saan - monesta samalla alalla työskentelevästä poiketen - viettää koko joulun kotona, eikä työvuoroja ole luvassa. Harkitsin jopa yhdessä vaiheessa, että olisin anonut pääsyä vanhalle vuodeosastolle, jolla opiskeluaikoina keikkailin, koska nautin suuresti jouluna töissä olosta; siinä on sitä jotain: potilaat, hoitajat ja omaiset - kaikki ovat jonkinlaisessa transsissa harmonisessa olotilassa ja kaikkialta huokuu lämpö ja rakkaus. Toki jouluna näkee myös monta surullista katsetta ja kohtaloa: kuinka monet vanhukset jäävät vieraitta ja makaavat ypöyksin sängyssään koko joulun, vailla korttia tai tervehdystä kaukaa. Itse olen perinteitä ja joulua rakastavana ihmisenä noissa tilanteissa tippa linssissä ja kulman takana pillittämässä, koska kaikilla pitäisi olla hyvä mieli ja saada läheisyyttä ja rakkautta jouluna mielestäni. Siksi vietinkin mielelläni monet joulut töissä, jotta sain käydä silittelemässä mummojen ja pappojen poskia, toivottamassa hyvää joulua ja fiilistelemässä jouluvirsiä kivikautisesta radiosta. Sain edes jotenkin korteni kannettua kekoon ja jaettuani joulufiilistä, tehden jotain hyvää ja hyödyllistä. Siitä hyötyivät niin vanhukset, vakkarityöntekijät (jotka siis saivat näin ollen olla kotona minun keikkaillessani) sekä minä itse. Vähän kuin hyväntekeväisyystyötä tekisi: siitäkin tulee hyvä mieli, kun tietää tekevänsä toisille hyvää.

 

 

Anyhow, joulusta puheen ollen käytiin eilen vanhempieni kanssa jouluostoksilla Jumbossa. Tuntui jokseenkin hölmöltä ja itsekkääötä juosta kaupasta toiseen, metsästäen ITSELLENI collegehousuja, mutta minkäs teet: tarvitsin uudet ja joulun aikaan kaupat oikein pullistelevat pehmeitä oloasuja ja muuta mukavaa, enkä voi keksiä parempaa sesonkia ja tarjontaa metsästää "the kotihousuja". Hankalaksi tilanteen teki se, etten ollut aivan varma minkälaisia housuja oikeastaan hain ja päädyinkin ostamaan peräti 3 (vai 4?) parit: ohuet mustat H&M:n urheiluosastolta, possunpinkit velourkankaiset Cubuksesta, paksut ja todella laadukkaan tuntuiset puuvillaiset Peak Performancet Stockalta, sekä hempeän vaaleanpunaiset OneWaysta. Kyllä, luit oikein: ostin peräti 4 olohousut ja kuljetin niitä ympäri Jumboa, katsellessani samalla joululahjoja tutuilla, takaraivossa stressitekijä: mitkä housut kotiuttaisin ja mitkä palauttaisin - mitkä olisivat THE housut? Katsellessani joululahjoja punnitsin vaakakupissa housuja ja yritin päästä johonkin fiksuun lopputulokseen siitä, mitkä vastaisivat eniten tarpeitani: velourkankaiset tuntuvat mukavilta ja ovat tyttömäisiä, mutta keräävät toisaalta nukkaa ja pölyä kuin barometri hattivatteja ukkosella, enkä ole täysin vakuuttunut siitä, pidänkö velourin pinnasta vai en. Plussana kuitenkin edullinen hinta: n 20 e. Peak Performancen housut tuntuivat lämpimältä halaukselta kylmänä talvipäivänä, nautinnolta, luksukselta, täydellisiltä. Miinuksena (jopa kantisalen jälkeen!) törkeä hinta (collareista siis!), sekä lörppä-takapuoli (olisinpa löytänyt XXS-kokoiset niin olisin ollut VIELÄ vaikeamman päätöksen edessä..). Vaalea, meleerattu harmaa värikin jakoi mielipiteitäni: toisaalta just hyvännäköinen, toisaalta herkkä likatahroille (joille kotipöksyt nyt yleensä altistuvat); uskaltaisinko pitää näitä kotona juuri niin rennosti, mistään piittaamatta vailla pelkoa siitä, että pyyhin punajuuritahraiset käteni housujen etureisiin tai likaan puntit tallustellessani pihalla Crocseissa mudan ja soran keskellä? Hmm.. Loppujen lopuksi päädyin ensimmäisiin housuihin, jotka löysin H&M:n urheiluosastolta: mustat, ohuet, täydellisen joustavat ja mukavantuntuiset sporttisen näköiset housut, jotka istuvat juuri sopivan tiukasti ja paljastaen hyviä puoliani (kyllä, myönnän: tykkään pyllystäni ;D), olematta silti kalsarimaiset tai juntit. Hintaa 19,90€ ja plussana vielä tahraystävällinen väri, sekä hyvät aiemmat kokemukset; näitä kun minulta löytyy jo entuudestaan yhdet kaapista ;)

 

Rakastan joulua. Parasta joulussa on tunnelma, mutta sain eilen jälleen muistutuksen siitä, ettei joulu merkitse kaikille sitä samaa rakkautta, lämpöä ja harmonista tunnelmaa, johon itse pääsen ja koen joka joulu. Päinvastoin joulu merkitsee monelle pakkoa, ahdistusta ja ikäviä tunteita, sekä pettymystä siitä, ettei päässytkään siihen Coca Colan ja Saarioisen mainoksenomaisiin "bring the families together" ja "koko meidän onnellinen täydellinen perhe"-fiiliksiin. Tajusin jälleen, kuinka kiitollinen minun pitää olla siitä, että omalla kohdallani joulu tosiaan on vuosi toisensa perään merkinnyt turvaa, rakkautta ja hellyyttä, aivan liikaa ruokaa ja lahjoja, sekä perheen yhdessä oloa - onnellisina, hieman nahistellen. Eilisen muistutuksen perusteella minun teki vain mieli pillittää, kutsua kertoja luokseni jouluaattona näkemään, minkälainen joulun KUULUISI olla, sekä kokemaan se minunlaiseni joulu joka on muovannut minusta sen joulua ja hömppää rakastavan pellen, joka minusta aina jouluna kuoriutuu. Ei pitäisi mennä asioiden edelle, mutta se tuntui jo ajatuksena hyvältä, joten kenties - ehkä kutsu vielä käy ;)

 

Asioiden edelle menosta ja kiirehtimisestä puheen olleen päästäänkin aasinsiltaa pitkin aiheeseen, jota olen pallotellut päässäni koko blogihiljaisuuden ajan, mutten ole ollut varma, jos haluan tai voi kirjoittaa aiheesta. Tässä sitä nyt ollaan kuitenkin: en välttämättä pääse lopputulokseen, mutten voi olla hiljaakaan enää: koska on OK siirtyä eteenpäin elämässään? Koska on OK alkaa katselemaan uusia miehiä suhteen päätyttyä? Onko ns "suruaika" jokin määritelty käsite vai onko se kaikkien kohdalla yksilöllinen? Mistä tietää, että on päässyt edellisen suhteen "yli" ja on itse valmis uuteen?

Huh, mikä kysymysryöppäys.  Nämä ajatukset ja kysymykset ovat pyörineet päässäni jonkin aikaa - ehkä alkusyksystä lähtien. Muuttaessani Porvooseen edellisen suhteen päätyttyä, huomasin, miten miehet suorastaan inhottivat minua, eivätkä kähmivät kädet ja himoitsevat katseet baarin tanssilattialla tuntuneet niin hyviltä, kuin olin kuvitellut ja toivonut. Olin peräti 5 vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa sinkkuna ja vapaata riistaa ja saisin tehdä mitä haluaisin ja kenen kanssa haluaisin. Totesin nopeasti, että fyysisen tarpeen olisi saanut helposti tyydytettyä sinkkunakin, mutta ettei se ollut lainkaan sitä, mitä halusin tai tarvitsin. Pussailu randomien kanssa, "moi asutko tässä lähellä - ainiin mikä nimesi olikaan?"-tyyppiset keskustelut eivät tuntuneet lainkaan hyviltä ja totesin, etten kertakaikkiaan halunnut elämääni ketään tai mitään. Kaverit ja eritoten perhe olivat ne asiat, joiden seurassa viihdyin ja joihin halusin panostaa. Elämässäni ja sydämessäni ei kertakaikkiaan ollut tilaa tai tarvetta kellekään ulkopuoliselle. Syksyn mittaan ja monien keskusteluiden jälkeen tein työkaverini innoittaman "rohkean vedon" ja pyysin erästä ihmistä Facebookissa kaveriksi, täysin vailla taka-ajatuksia. Uusi suhde ei edelleenkään kiinnostanut, en kokenut tarvitsevani mitään fyysistä läheisyyttäkään, mutta halusin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja edes tutustua uuteen ihmiseen. Ehkäpä tämä poikisi uuden kaverisuhteen alun, uusien piirien näkemisen ja avartamisen. Juttelimme pitkään ja totesin, etten halunnut muuta kuin ystävyyttä: fyysistä vetoa en tuntenut, mutta feel good-fiilisen sen sijaan ja huomasin, että ajatusmaailmamme kohtasivat - jossain määrin. Erään juhlien jälkeisen sunnuntain vietin sitten - täysin ex tempore - äijän sohvalla älyttömiä JIM D-dokkareita katsellen ja löysin itseni illemmalla - jo omassa kodissani - sängystä todeten, että viihdyin tuon otuksen seurassa. Hitto. Toisaalta olen aina kadehtinut tyttöjä, joilla on noita täysin vilpittömiä kaveripoikia, joiden kanssa käydään kahvilla, jutellaan miesten ja naisten välisistä eroista ja viihdytään yhdessä - täysin vailla fyysistä himoa, kanssakäymistä tai paineita. Päätinkin siltä istumalta, että hänestä tulisi BFF-kaveriäijäni, koska minusta tuntui todella luontevalta hengailla hänen seurassaan (myös krapulaisena sunnuntaina :D) enkä piilotellut tai salaillut mitään, liioin hienostellutkaan sanomisiani tai ajatuksiani, vaikka liki tuntemattomia oltiin. Samalla kun päästelin sammakoita suustani mietin ja pohdin, miksei äijä "pelästynyt" minua ja karannut pois miettien, mikä hemmetin friikki olin. En hienostellut sanomisiani pätkän vertaa, vaan sanoin ääneen juuri mitä sylki suuhun toi oli keskustelun aiheen sitten työ, miehet, parisuhteet tai TV-ohjelma ja esitin mielipiteeni ajoittain hyvinkin kärkkäästi. Näin jälkeenpäin ajatellen huomaan tuon olleen tietynlainen suojeluvaistomainen veto minulta: sen sijaan, että olisin esim. kyseenalaistanut tai mietiskellyt asioita, otin agressiivisen lähestymistavan kaikkeen, jotta en näyttäisi tai vaikuttaisi heikolta. Vaikka kuinka olin paha suustani, äijän hemmetti pysyi viilipyttymäisenä ja rauhallisena ja teki juuri sen, mitä toivoinkin: ei tehnyt minkäänlaista fyysistä lähestymisyritystä, vaan makaili omalla sohvallaan, heitti kotiin kahvittelun jälkeen, ei yrittänytkään pussata tai halata, eikä liioin laittaa kättä reidelle autossa tai "vaivihkaa" koskea jalkaani kahvilapöydän alla. Ei mitään. Ja se jos jokin alkoi kiehtoa minua: voisiko mies todella olla kiinnostunut minusta myös ajatusmaailmallisesti, eikä vain fyysisesti? Ehkä hän ihan oikeasti haluaisi olla kaverini ja oli kiinnostunut minusta ihmisenä - ei naisena ja kehona, jolla tyydyttää tarpeensa. Pikkuhiljaa huomasin, miten halusin ottaa yhä enemmän selvää, minkälaisesta kuviosta oikein oli kyse, mutta kyseenalaistin samalla suureen ääneen itseäni: olinko itse edes kiinnostunut hänestä muuten kuin kaveripohjalta ja olisinko valmis esim. fyysiseen kosketukseen lainkaan? Juttutuokiot Facebookissa, sekä kahvittelut senkun lisääntyivät ja huomasin eräs ilta äijän sohvassa jälleen makoillessani, että halusin selvittää, "mikä juttu tämä oikein on". Vääntelehdin kuin kissa pistoksissa koko illan, enkä tiennyt miten asian ottaisi puheeksi, liioin millä muulla tavalla ottaisin asiasta selvää. Kello tikitti ja pian minun oli pakko lähteä kotia kohti. Onnekseni kaveri totesi, että voisi lähteä samaa matkaa kanssani parkkipaikalle viemään roskia ulos. "Ahaa, selvä merkki" ajattelin ja hymähdin itsekseni: sehän ajattelee täysin niin kuin minä - aaaivan päivän selvä juttu! Ulkona tuli vettä kuin aisaa ja kävellessämme parkkipaikalle vieri vieren laadin pikaista sotasuunnitelmaa mielessäni: jos en tekisi sitä nyt, minua harmittaisi koko illan ja varmasti koko loppuviikon, koska seuraavasta tapaamisesta ei ollut tietoakaan. Autolle saavuttuamme totesin kylmän viileästi, ettemme olleet esittäytyneet kertaakaan aidoilla nimillämme, mutta totesin, että se käsivarren mitta kyllä tulisi säilymään (olimme aiemmin sopineet - huumorimielessä - pitävämme kädenvarrenmitan toisistamme kärkkään suuni vuoksi) ja ojensin käteni. Siinä me seisoimme kaatosateessa toistemme kättä puristaen - ikään kuin ensimmäistä kertaa tavaten! Vatsapohjassa asti kihelmöi, enkä enää jaksanut järkeillä vaan totesin, että joo mitä jos ei tää käsivarren mitta enää säilyisikään ja halasin kaveria. Hän totesi - hymyillen - ettei se joo haitannut, mutta tyytyi tosiaan vain halaamaan minua. "Voi hemmetti vie" ajattelin, naurahdin ääneen ja otin selvää siitä, mikä minua koko illan oli kiehtonut: osaisikohan äijä pussailla ja tartuin häntä hetken mielijohteesta kauluksesta ja pussasin - yhtänä sen kummemmin jännittämättä tai suunnittelematta. Vatsapohjassa asti kihelmöi ja tunsin itseni pikkutytöksi jälleen siinä kaatosateessa seistessäni: äijähän piru vie a) osasi pussata (en voi sietää n.s "tiskirättejä" enkä liioin muitakaan huonoja pussaajia - oli kaveri miten kiva tahansa..) ja b) vastasi pusuuni, eli en menettänyt kasvojani aivan täydellisesti; peliveto siis! ;)

 

Kotiin ajaessani nauroin itsekseni koko sydämeni pohjasta, lauloin Aviciin Wake me Up:n tahtiin volanupit kaakossa ja tunsin itseni onnelliseksi: se, poikisiko pususta mihinkään oli vielä mysteeri, mutta tunsin päässeeni vihdoin "äijäpelostani" yli.

 

Tällä hetkellä en osaa sanoa, mikä parisuhdestatukseni on, enkä jaksa stressata koko asiasta. Tähänkin asti eteneminen on ollut verkkaista ja fiilispohjaista: mihinkään ei ole ollut kiire. Voin kuitenkin todeta olevani onnellinen: kaikki joululahjat on hankittuna, ulkona on valkea maa, minulla on maailman paras perhe ja olen löytänyt jonkun perheeni ulkopuolelta, jonka näkeminen kutittaa vatsanpohjaa, tuntuu hyvältä, jonka seurassa voin viettää tuntikausia niin hiljaa kuin jutellenkin, ollen täysin oma itseni.

 

...and love is the price.

 

pic from wehartit

 

Snart är julen här och gissa vem som är mer än nöjd och kan konstatera att alla julklappar redan är (åtminstone nästan) inskaffade? I år skall jag redan för andra året i rad (!) fira julen hemma till skillnad från många inom samma bransch. Skrattretande nog övervägde jag faktiskt att höra med bäddavdelningen jag tidigare jobbade på om de skulle behöva en "inhoppare" vid julen, men lät bli: vila och lediga dagar är nog precis vad jag behöver. Jag minns ändå med värme de jular jag spenderade på jobbet och kan konstatera att de skapat en stor del av min julfiilis: all värme och harmoni som strålar ur den urgamla radion, patienterna och anhöriga är härlig och liksom central och utgör kärnan för julens egentliga budskap: kärlek. Jag blev igår åter påmind om hur olika julen ändå kan se ut och att julen nödvändigtvis inte innebär den harmoni, kärlek, gemenskap och värme som jag upplever den som. Jag blev nästan tårögd och fick ett plötlsigt behov att få "visa" min jul för berättaren för att få bevisa hurdan julen "egentligen skall vara" och orsaken till att jag är en riktigt jultönt; jag bara älskar julen!

Från julen kan vi nu dra en åsnebrygga till någon som jag under bloggtorkan funderat på, men som jag inte varit säker på om jag ens vill blogga om. Nåja, här är vi nu: när är det okej att påbörja ett nytt föhållande efter en break up? När är det okej att ens börja se på andra? Finns det någon utsatt, egentlig "sorgetid" och hur lång skall den vara?

Efter att jag flyttade till Borgå efter separationen med T kände jag mig ärligt talat äcklad av allt som hette eller ens påminde om män: tafsiga händer på krogen, sluddriga "du är så snygg"-kommentarer och blöta pussar kändes motbjudande och äckliga och jag lät helt enkelt bli att ens se på män: jag trivdes med min familj och med mina kompisar och varken behövde eller ville ha något mer eller någon utomstående i mitt liv.

Inspirerad av min arbetskompis gjorde jag ändå ett drastiskt drag och steg utanför mitt bekvämlighetsområde och bar en (åtminstone nästan helt) random typ som kompis på Facebook. Jag klargjorde i ett tidigt skede att jag enbart var ute efter vänskap och gjorde det klart för honom (ja, det är alltså frågan om en karl! :D) genom att framföra mina åsikter och tankar - speciellt om män - ytterst taggigt och aggressivt. Såhär efteråt tänkt tror jag det var en skyddsmekanism för att inte bevisa eller blotta mig och mitt känsliga inre; jag ville och orkade helt enkelt inte bli sårad längre! Trots mina kniviga kommentarer och iskalla sätt höll sig killen på armlängdsavstånd, försökte inte ens ta sig närmare men fortsatte att hålla kontakten med mig. Så småningom blv jag nyfiken på vad i tusan han egentligen hade i baktankarna - om de ens fanns - och började ifrågasätta mina egna intentioner och tankar; vad ville jag själv egentligen?

En kväll då jag åter legat hemma på hans soffa och sett på hjärndöda dokumentärer på JIM var jag säker: jag vill ta reda på vad dethär riktigt är för en grej och gör jag inte det nu, kommer det att harma mig länge. Hela kvällen låg jag som på nålar och skruvade mig: hur skall jag göra? Underligt nog var jag mer nervös för själva förverkligandet än motreaktionen. Lyckligtvis meddelade Han att han kunde följa mig till parkeringsplatsen då jag skulle åka iväg, så vi gjorde varann sällskap i ösregnet. Väl framme vid bilen konstaterade jag att vi ju faktiskt inte fortfarande heller hade presenterat oss för varann och sträckte fram handen. Efter en nervös handskakning spreds redan ett brett leende på mina läppar och jag hörde min mun fråga om vi kunde bryta det tidigare överenskomna armlängdsavståndet. Så där stod vi sedan och kramades i ösregnet. Vilka tankar som sedan spreds i mitt huvud har jag absolut ingen aning om, men jag minns att jag skrattade, vi sade någonting och plötsligt nappade jag tag i hans jacka och kysste honom. Fjärilarna i magbottnen vispade på för fullt och jag jublade inombords för två orsaker: a) jag vågade, wihii! och b) yess! Han kan ju pussas! (jag om någon avskyr slabbiga, dåliga pussar.. :D)

För tillfället har jag ingen aning om vad min "relationship status" är och bryr mig inte mindre. Vad jag vet är att jag är lycklig: jag har världens bästa familj bakom mig, snart är det jul (och jag har jukklapparna under kontroll - whoop!) och jag har funnit en människa i vars sällskap jag trivs i timtal - både tyst och diskuterandes - och som godkänner mig precis och exakt som den jag är. Tidvis är jag rädd för att dethär är för bra för att vara sant och om han är en för "perfect match", men väljer att kolla dethär kortet: jag har ju inget att förlora.