måndag 28 oktober 2013

Finally 24 - what has changed? A trip from Pori to Porvoo and how I grew up a little - or did I?

Kuten jo aamun pika-postauksessa totesin, on minulla nyt plakkarissa vuosi lisää: täytin lauantaina 26.10 kokonaiset 24 vuotta. Ikäkriisistä ei (tällä hetkellä onneksi) ole tietoa - kärsinhän siitä jo muuttaessani Porista tänne Porvooseen, koska elämä tuntui heittäneen niin 180 astetta ja häränpyllyä ympäri, etten tiennyt mihin suuntaan kääntyisin samaan aikaan kun puolitutut ja tutut julkistivat raskaus- ja muuttosuunnitelmiaan Facebookissa. Itse tulin häntä koipien välissä kotiin, vailla työpaikkaa, kotia tai luottamusta kehenkään. Sain onnekseni aika nopsaan elämästä otteen jälleen, eikä 24. syntymäpäivä ja vanheneminen tunnukaan niin hassulta. 

shirt Tommy Hilfiger jeans Crocker boots Rieker watch MK
Mietin viikonlopun aikana mitä vuoden aikana onkaan tapahtunut ja missä olin tasan vuosi sitten?


Muistan elävästi, miten lähdin kauhealla kiireellä terveysasemalta, jolla työskentelin, kotiin Kamppiin hakemaan laukkuani ja ryntäsin Rautikselle junaan, joka vei minut Poriin. Helsingissä satoi vettä ja tiskirättejä, kun taas Porissa minua odotti 5 cm paksut lumikinokset ja elämäni jännittävin työhaastattelu. Raahasin laukkuani kohti Satakunnan keskussairaalaa, jossa tapasin rekrytoijan, kerroin itsestäni ja pidin peukkuja pystyssä, että minulle löytyisi töitä sairaalasta. Muistan elävästi, miten tuntui hurjalta merkitä silloinen poikaystävä lähiomaiseksi henkilötietolomakkeeseen, mutten viitsinyt kirajata sinne äitiäkään, koska äiti tulisi - mikäli nyt töitä saisin ja muuttaisin - olemaan liki 300 km päässä. Taisin kasvaa hieman, koska tiesin, että muutto pakottaisi minut itsenäistymään ja aikuistumaan ihan oikeasti.


Nyt tasan vuotta myöhemmin heräsin syntymäpäiväni aamuna vanhempieni luota ja sain heti alakertaan tassuteltuani ison halin äidiltä, joka samalla ilmoitti keittäneensä riisipuuroa aamupalaksi - olinhan puhunut siitä tasan viikko sitten. Siinä istuimme pöydän ympärillä: minä, äiti ja iskä ja lusikoimme riisipuuroa, hörpimme kahvia ja höpisimme niitä näitä, minun selaillessa paikallislehteä; aivan kuten 5 vuotta sitten, kun asuin vielä täysipäiväisesti kotona. Teki melkein mieli tirauttaa pari kyyneltä, mutten ole varma olisivatko ne olleet onnen- vai säälinkyyneleitä. Onnenkyyneleitä siksi, että tilanne tuntui niin älyttömän hyvältä ja harmoniselta, mutta surunkyyneleitä, koska on aika säälittävää (kai?) hengailla viikonloppuisin vanhempiensa luona takametsikössä landella - keskellä ei mitään - kun tilanne voisi olla aivan toinen. Minkään näköistä aikusitumista tai kasvua ei siinä ruokapöydän ympärillä ollut havaittavissa - päinvastoin. Tasan vuosi sitten en ikinä olisi kuvitellut, että tilanne olisi tälläinen. Niin se elämä välillä heittää häränpyllyä näköjään.

Eilen sunnuntaina totesin itsekseni, vietettyäni ihanan illan parhaiden rakkaiden tyttökavereitteni kanssa, että olen - kaikesta nössöydestä ja muuttuneista tilanteista huolimatta - onnellinen, että olen tässä ja nyt. Vaikka kulunut vuosi ja elämä ei sujunut, kuten kuvittelin sen tekevän, on se kasvattanut minua ihmisenä. Olen saanut todistaa, miten heikoksi ihminen voi heittäytyä, miten tärkeitä ihmissuhteet ovat ja miten elämä aina kuljettaa. 


Merkkasin äitini lähiomaisekseni potilastietohini pari päivää sitten ja hymyilin itsekseni: olen tässä ja nyt - 24-vuotias nuori nainen, joka seisoo omilla jaloillaan, pärjään omillani ja olen onnellinen. Mutta tarvitsen äitiä ja myönnän sen, etten olisi tässä ilman häntä. Enkä häpeä sitä lainkaan.


 Jag fyllde (äntligen och tyvärr) 24 år på lördagen den 26.10 och nu tycker jag det är dags att kolla tillbaks vad som hänt under det gångna året:
För exakt ett år sedan sprang jag hastigt iväg (allt för tidigt!) från hvc:t där jag jobbade hem till Kampen för att hämta min bag och rusade därifrån till Rautis för att ta tåget till Björneborg. Vid arbetsintervjun vid Satakunnan keskussairaala kände jag för första gången att jag påriktigt höll på att bli vuxen då jag angav min dåvarande pojkvän som näranhörig; det var väl ingen vits att märka dit mamma, då hon skulle befinna sig knappt 300 km ifrån mig!
På min 24. födelsedag vaknade jag hemma hos mamma och pappa ute på landet, serverades risgrynsgröt till frukost och höll på att börja gråta vid matbordet, men kunde inte avgöra om det skulle vara lycko- eller sorgetårar. Lycka för att jag kände mig så otroligt lycklig för att jag hade mamma och pappa där, sorg för att det kändes så himmelens patetiskt att faktiskt sitta där - 24 år gammal - ute på landet med föräldrarna (detta skulle jag aldrig ha drömt om för ett år sedan..).
Det gångna året har varit lärorikt och har bl.a. lärt mig att livet inte alltid går som man planerat, att man kan bli så otroligt svag och liten oberoende ålder, men att man också kan stiga upp från bottnen, växa till sig och mogna.
Igår konstaterade jag att tårarna nog skulle ha blivit lyckotårar: jag är lycklig för att jag är här och nu, 24 år gammal, står på egna ben, men kan stolt märka mamma som näranhörig i sjukjournalen eftersom jag behöver henne och skulle inte vara här utan henne.

2 kommentarer:

  1. Hej Jossu!
    Försenad, men desto större, grattiskram! :)¨
    - Pati

    SvaraRadera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3