söndag 13 oktober 2013

What we in Finnish would call paska lenkki

Mitä jos ei kiinnosta? Onko pakko jos ei halua? No ei tietenkään. Mutta mitäs jos pakottaa itsensä siitä huolimatta? Seuraamuksina on huono fiilis, totaali ärsyyntyminen ja ketutus. Jep. Tämän päivän juoksu oli suoraan sanottuna paska juoksu.


Nukuin viime yönä levottomasti ja heräilin tämän tästä yökyläilevän 5-vuotiaan siskontytön ääntelyihin. Aamulla nousin jopa ylös vain vaihtaakseni petiä ja makoilin hetken iskän vieressä tytön noustua ja simahdin jopa hetkeksi.

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja ruska loisti väriloistoaan ja päätin lähteä - viime viikonloppuista 10 km muistellen - juoksemaan. Jo pelkkä lähtö tuntui vastenmieliseltä, mutta uskottelin itselleni että mieli kyllä kohenisi alkulämmittelyn jälkeen. 
Puolivälissä totesin olleena väärässä ja käännyin kotia kohti ja manasin itseäni. Vikaa tuntui löytyvän niin auringosta (joka lämmitti liikaa), ripsienpidennyksistä (jotka vipattivat tuulessa) kuin lötköistä lihaksistakin: voimaa ei vain ollut ja eilinen selkätreeni tuntui verottavan keskivartalon kannatteluani ja asento kärsi.


Kotona piti vain todeta oikein ääneen, ettei se juoksu aina näköjään suju. En muista koska juoksu - lempilajini - olisi tuntunut yhtä vastenmieliseltä ja askel tahmaiselta. Harmittaa todella, ettei tälläisenä kauniina syyspäivänä juoksu suju, koska keli olisi mitä mainioin pitkikselle. 


No can do ja toivottavasti teillä muilla juoksu - tai mikä ikinä lajinne onkaan - sujuu tänään. Nyt taidan nauttia syyssäästä terassilla istuen elämäni pisimpien reilu 5 km jälkeen ja latailla akkuja koko loppupäivän ja koittaa nostaa itseni itsesäälin syvyyksistä, jonka epäonnistunut lenkki aiheutti. Pöh.



Jag minns inte när löpning senast skulle ha känts så motvilligt och ärligt talat skit som det gjorde idag. Fy farao.
Förra natten sov jag oroligt då jag vaknade flera gånger till diverse ljud som min 5-åriga nattgäst hade. Efter att hon stigit upp gick jag t.o.m och borrade ned mig bredvid pappa ett tag och lyckades slumra till.
Solen lyste från en nästan klar himmel och vädret var perfekt för en långlänk, så jag gav mig iväg trots att redan tanken kändes motvillig. Kroppen var öm efter gårdagens rygg-pass, stegen kändes tunga och motivationen att springa var på bottnen. Ledsen över detta svängde jag om tillbaks hem och svor över mig själv: vädret vore toppen för en långis och vad gör jag? Är motsträvig som ett rostigt rivjärn och smutskastar grenen jag gillar mest: att springa.
Slutsaldot blev mitt livs längsta 5 km och en deppig fiilis: fan anamma. 
Man kan väl inte alltid vinna och nu tror jag att jag skall spendera resten av dagen ute på terassen och försöka intala mig själv att joggandet nog går bättre nästa gång.

Inga kommentarer:

Skicka en kommentar

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3