Det är konstigt hur jag under veckoslutet riktigt har känt ett behov av att komma ut i naturen. Efter en hel vecka ensam (ja, förutom då på jobbet förstås) i kärncentrum har det känts otroligt avkopplande att bara få strosa omkring iklädd enorma gummistövlar och fula kläder bland mossen, gulnade löv och spana efter svampar under total tystnad.
Får se hur jag kommer att reagera inkommande vecka, då jag åker tillbaks till stan och centrum: folkvimlet, trafiken, ljud och rörelse. Jag misstänker att mitt behov av tystnad och landet beror på att jag är uppvuxen på landsbygden. Trots att jag bott i stan i.. 4 (!) år mer eller mindre regelbundet och fast, erkänner jag att mitt hjärta hör hemma på landet och att det är där jag trivs bäst.
Eilen illalla suuntasin taas kera suuren vanhan perunakorini kohti metsää - sienet, vaviskaa!
On hassua miten olen tänä viikonloppuna tuntenut suoranaista vetoa luontoon: vietettyäni viikon ydinkeskustassa yksinäni (näin sanoinkuvainnoillisesti - onhan minulla päivittäin ihmiskontaktia töissä ja näen ihmisiä lenkkipoluilla ja kaupassa) olen oikein kauvannut rauhaa ja hiljaisuutta ja olen vapaaehtoisesti ja erittäin mielelläni lähtenyt ylisuuret kumpparit jalassa ja röhnövaatteet päällä keskelle korpea ihailemaan kellertäviä lehtiä ja kuuntelemaan metsän ääniä.
Saas siis nähdä minkälainen reaktioni ensi viikolla, kun taas palaan kaupunkiin, tulee olemaan. Uskoisin, että tuntemani veto luontoon johtuu siitä, että olen kasvanut maaseudulla ja vaikka olen asunut jo peräti 4 (!) vuotta enemmän ja vähemmän säännöllisesti kaupungissa, tunnen oloni turvallisimmaksi ja kotoisimmaksi maalla.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar
Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3